Sulvan tapahtumaa tarkastellessamme olemme kiiruhtaneet jo liiaksi
ajassa ja meidän täytyy ryhtyä tapahtumien juoksuun muutamia päiviä
ennen viimeksi kerrottuja seikkoja. Kentiesi ei ollut se hyppy oikein
hyvä, vaan voi toisaalta olla parasta puhua suunsa puhtaaksi Sulvan
seikoista; eikäpä meidän enään tarvitse sinne palatakkaan.
Kertomamme alkaa taas Kesäkuun 24 p., samasta yöstä, jona Jakobson
tuli Sulvan kirkonkylään, koko joukko rantakyläläisiä talonpoikia
seurassansa. Toinen joukko läksi Sundom'in, Munsmo'n ja ehkäpä
Sulvankin kylistä Maalahtea kohden kulkemaan, kasakat Sundom'ista
otettuansa. Sundom'ista vie polku-rata metsäin ja nevain yli
Maalahdelle; voipa tämä tie olla puolentoista tai parin peninkulman
pituinen korkeintaan. Maalahdelle miehet pääsivät aamusella kello 8
aikana seuraavana Kesäk. 25 p. Heillä oli mielissä ottaa vangiksensa
ne kasakat, jotka rantavartioiksi olivat asetetut tänne Åminneborg'in
tilalle, neljänneksen päässä kirkonkylästä merta kohden. Luutnantti
Jakobson oli luvannut tulla heidän avuksensa ja itse johdattaa heitä.
Mutta kuni näimme, pysyi Jakobson Sulvassa kunnes nämä Maalahdelle
lähteneet talonpojat jo olivat ehtineet tehdä tekonsa, ja heitti
niin päällikkyyden muille. Jakobson tyytyi siihen, kun lähetti 8
miestä joukostansa, joiden muka olisi pitänyt näyttää talonpojille,
miten käyttäitä tappelussa. Talonpojilla ei ollut nytkään parempia
aseita, kuin muulloinkaan tavallisesti tämmöisissä yrityksissä.
Heidän tuumansa oli saada Maalahtelaisia yhdistymään kanssansa, ja
sen vuoksi lähettivät, sinne päästyänsä, varustus-käskyjä ympäri
täälläkin.
Taas tämä sana lensi kuni säkene myrskyssä mökistä mökkiin,
talosta toiseen. Tuskin kuulivat asukkaat sen, ennenkuin
maamiehen rauhalliset askareet jäivät sillensä. Ehkä sana ei
tarvinnut paljon aikaa levitäksensä, eivät Sulvalaiset malttaneet
odottaa Maalahtelaisten yleistä kokoontumista, tässä yleisessä
touhussansa, vaan läksivät marssimaan niiden kanssa, jotka jo olivat
Ulko-maalahden kylästä kerjenneet kokoutua, Åminneborg'in tilaa
kohden.
Eivät vielä olleet kerjenneet käydä pitkälle, ennenkuin Brännbacka'n
mäellä tapasivat vastaansa tulevan kasakka-kurierin, jonka piti
lennättää sana Petäjälahdelle. Häntä koettelivat talonpojat pyytää
vangiksensa. Muutamat joutuivat käsikähmäänkin, jotta kasakan,
laukaistuansa turhaan pistoolinsa, täytyi paljastaa miekkansa.
Ottelussa löi eräs talonpoika sapelin hänen kädestänsä pirstoina
menemään. Samassa pyörti kasakkakin hevosensa kertoaksensa tapahtuman
everstilleen, jonka nimi oli Jagodin. Kuu tulivat talonpojat
sitten paikalle, tapasivat siis kasakat aseissa hevostensa selissä
Åminneborg'in kartanolla ja niin valmiina ottamaan vastaan.
Ennenkuin miesjoukko oli ehtinyt Åminneborg'iin, oli eräs
Sulvalainen tullut mainitun tilan omistajan luoksi, joka oli
entinen laivaston katteini meriväessä, nimeltään Edman -- jolta
Ruotsinsalmen tappelussa tykin kuula oli vienyt toisen jalan, jonka
vuoksi Edman nyt kulki puujalalla -- sanomaan hänelle, että ennen
pitkää tultaisiin kasakoita tervehtimään. Tästä ei Edman hiiskunut
mitään kasakoille eikä kellenkään; hän nakkeli vaan sinne tänne
komppasanoja, joita ei kukaan älynnyt vielä. Hän oli edellisnä
päivänäkin eli Juhanuspäivänä, ollessaan eversti Jagod'in kera
hupailemassa saaristossa, ilvehtien sattunut sanomaan Jagodin'ille:
"Mitäs sanoisitte, jos ottaisin teidät vangiksi?" Eversti naurahti
vaan, ja he jatkoivat leikkiänsä, kummankaan silloin sen enempää
huolimatta nyt katteinin sanoista.
Mutta jälemmin muisti Jagodin Edman'in puheen; hän varoi sen vuoksi
Edman'in olevan talonpoikain kanssa yksissä tuumin, ja luuli nyt
vasta oikein älyävänsä katteinin kysymyksen saaressa. Todestaan
katteini Edman'illa ei kuitenkin ollut mitään osaa koko yrityksessä,
eikä ollut siitä tiennyt tuon taivaallista, ennenkuin Sulvalainen
kuiskasi hänelle siitä, kertoen samana aamuna asian, tuskin
tuntia ennen tapahtumaa. Sepä lieki syynä ollut siihen, että
Jagodin vaati Edman'ia rouvinensa käskemään talonpoikia luopumaan
vehkeistänsä, luullen hänen olevan heidän päänsä; ja senpä Edman
rouvinensa oli tainneet tehdäkkin. Mutta siitäkös talonpojat
huolivat. Kun everstikin näki tämän satamäärän miehiä uhkaavina
ja järkähtämättöminä seisovan häntä vastassa, hän päätti paraaksi
antautua vastustamatta, ja niin olikin jo antamaisillansa aseensa.
Mutta talonpojat kun olivat järjestävää komentajaa vailla ja
tämmöisiin tuiki tottumattomia, ampua räiskyttivät, huolimatta noista
hänen antaumisensa tuumistansa. Kasakat tuosta luulivat, hurjain
talonpoikain kostonsa vimmassa ei säästävänkään heidän henkiänsä.
Siis muuttivatkin heti mielensä, ajoivat talonpoikajoukon läpi,
vaikka nämä ampuivat vastaan, pyörtivät hevosensa ja pakenivat merta
kohden, josta nakkausivat ratsastamaan metsään.
Kasakat pakenivat metsän läpi Sulvaa kohden. Mutta kun se heistä,
jonka olivat lähettäneet tarkastamaan, palasi sillä tiedolla, että he
Sulvalla kokoontuneiden ja aseihinsa ryhtyneiden talonpoikain kautta
olivat estetyt Waasaan pääsemästä tätä tietä, niin palasivat metsään,
ratsastelivat siellä ristin rastin ja tulivat lopuksi keskellä
Maalahden metsää ylös maantielle. Tarkastamasta palannut mies jutteli
myös nähneensä muutamalla harjulla savun Waasasta ja kuulleensa
tykin-ammunnankin sieltä, -- sehän olikin samana päivänä, jona
Waasassa tapeltiin. Siinä maantiellä ollessansa tapasivat he kolme
talonpoikaa. Kaksi heistä oli ollut Åminneborg'in rymäkässä, jotka
sen loputtua nyt palasivat Sulvaan, yhdistyäksensä siellä vartioivain
Sulvalaisten joukkoon. Kolmas oli mies, joka palasi kuormaston
viennistä Sundom'issa olevaan alukseen; sillä Riimal'an kylässä
Maalahdella olivat talonpojat ottaneet Wenäläisiltä kuormaston, joka
oli nyt kuljetettu laivaan.
Kasakat sulkivat näiltä tien, ja kun kummallakin ensimäisellä
näkivät olevan pyssynsä kärryillä, sivalsivat he miehet lavoilta
ja hakkasivat sapeleillansa. Kuu yksi, pahoin haavoitettuna jo
ja verisenä monituisista haavoista päässänsä ja joka ruumiin
osassa, pyrki pakoon metsään, syöksi yksi kasakka keihäänsä hänen
hartioistansa läpi. Sama kohtalo tapasi toistakin. Kolmas, joka oli
aseitta ja kasakkain tutkiessa vakuutti itsensä tulevan kuormastoa
vedättämästä -- varmaan hän heitti sanomatta kenen jauhoja oli
vedättänyt -- ja että hän siten ei millään mokomin olisi voinut ottaa
osaa Åminneborg'in kahakkoihin, pääsi pahoilla sapelin-haavoilla ja
maan mainion pampun pieksemällä. Mutta voi viheliäistä vapautta! Ei
mies parka elänyt enään kolmea päivää näiden rääkkäysten perästä.
Muutamat Maalahdelta palaavat Sulvalaiset tapasivat hänen ynnä hänen
jo kuolleet kumppaninsa makaavina tien vierisestä ojasta. Kasakoita
maantiellä ei enään silloin näkynyt, ei kuulunut.
Tämän urostyön tehtyänsä poikkesivat kasakat taas metsään,
päästäksensä uudelle maantielle, joka suorempana kulkee Waasasta
eteläänpäin ja nyt sittemmin on aivan vallannut entisen rantatien
arvon ja matkustajat; sillä vanhaa maantietä, joka kulkee rantakyläin
läpi, ei muut kulje kuin niiden kyläin asukkaat. Mutta kasakkain
kova onni sääti, että heidän metsässä samotessaan tuli eteen
muutama avara ja vetelä suo, jota kulkemaan tuskin jalkamies pääsi.
He olivat ratsastaneet hevosinensa suota niin kauas kuin suinkin
pääsivät, mutta täytyi viimein jättää ne vetelään ja lähteä tästä
pahasta paikasta jalkaisin. Suota sanotaan Kalasaaren suoksi. Kaksi
vuorokautta vaelsivat he taistellen moninaisten vastusten kanssa
metsässä oppaatta ja ruuatta, kunnes tultuaan lähemmäs uutta tietä
tapasivat miehen, joka karhitsi peltojansa. Hänen ottivat oppaaksensa
Tuovilaan, jonne päästyänsä antoivat miehen palata kotiansa,
maksamatta hänelle opastajain tähän aikaan tavallista palkkaa,
nimittäin pampun pieksemiä ja rääkkäyksiä. Itse siitä matkasivat
edellensä Waasaan, jossa vielä piisasi ryöstöä. Rapatessaan olivat he
varsinkin muistaneet katteini Edman'in siellä olevaa kartanoa, josta
kaikki otettava otettiin ja loput lyötiin murskaksi: ovet, pöydät,
tuolit, huonekalut, astiat j.n.e.
Kaikkiaan oli Åminneborg'iin majoitettuja kasakoita 36, joita vaan
15 pääsi Waasaan, ja niiden joukossa myös itse Jagodin. Toiset
olivat joinkin joutuneet talonpoikain käsiin, joista taas muutamia
tapettiin, toisia tuotiin aluksen vangiksi. Wankien joukossa oli
eräs majuuri, yksi Jagodin'in tulkki ja "monta muuta kasakkaa."
Åminneborg'in ottelussa ei ammuttu yhtään talonpoikaa, vaan kahta
haavoitettiin. Wihollisiakaan ei ammuttu muuta kuin yksi kasakka
selän läpi, jotta paikalle kaatui, ja talonpoikain lopetettua viime
hengen, tämä haudattiin erääsen savikuoppaan; haavoitettuja kasakoita
oli kuusi.
Asiain näin loputtua Åminneborg'in tilalla, ja miesjoukon alinomaa
enettyä, päätti se ottaa kiinni kaikki, jotka olivat vannoneet
uskollisuuden valansa Wenäläisille. He läksivät siis sen aikuisen
varanimismiehen Udd'in luoksi, joka heidän tullessansa juuri murkinoi
lautamies Köping'in kanssa. He olivat vähää ennen talonpoika-joukon
Åminneborg'iin tuloa palanneet sieltä, jonne Jagodin oli heidät
kutsunut käskeäksensä heidän pitää muretta muutaman kasakkain
tarvitseman jauhokuormaston tulosta.
Muutamat arvelivat talonpoikain Riimal'assa ryöstäneen juuri
saman kuormaston, jota Jagodin odotti ja heidän kauttansa mieli
toimittaa Åminneborg'iin. -- Atrian täytyi jäädä siksensä, kun
joukko vaan uhkasi armahtamatta köyttää heidät. Kun kysyivät
syytä semmoisiin uhkauksiin, saivat vastineeksi: "Siinä on syytä
kyllä, kun on vannonut itsensä vihollisen alle." Nyt ei auttanut
nimismiehen eikä lautamiehen vastaamponnistaminen, vaan täytyi
totella. Niin he vietiin sidottuina, kädet ristissä selän takana,
kärryillä Sundom'iin ja sieltä alukseen. -- Samoin kävi Maalahden
provastille Laurin'illekkin. Hän yritti ensiksi panna vastaan; mutta
muutama voimakas mies tarttui rovastin käsivarteen, avasi oven ja
komenti: "mene!" Tätä komentoa vastaan ei ollut tiuskaaminen, ja
niin täytyi rovastinkin antaa ajaa itsensä alukseen. Se kumma on
näiden "valtapetturein" vankeuden-olossa, että heidän itsensä oli
hankkiminen ruokansa, elleivät "tahtoneet kuolla nälkään." Näille
mainituille ja muille uskollisuusvalansa vannonnasta vangituille piti
ruoka tuotaman vangitun kotoa koko se aika kun olivat aluksessa, jota
kesti toista viikkoa. Muutoin heitä kohdeltiin tylymmin kuin itse
vihollisia, sillä heitä pitivät talonpojat maansa kavaltajina.
Wasta iltamalla tuli, näiden jo aikaa tapahduttua, luutnantti
Jakobson Sulvasta tänne ajaen tohussaan. Hän käski talonpoikain mennä
Helga- eli Halenejoen sillalle, niin kutsutulle "mustalais-tielle",
joka kulkee Maalahdelta Johannisdal'in keskievarin kautta
Pirttikylään -- ja Närpiölle. Tännekkin näet oli toimitettava
samanlainen vartiajoukko kuin Sulvaankin. Seuraavana päivänä
läksivätkin talonpojat tänne ja laittoivat mullasta, seipäistä,
turpeesta, haoista ja minkä mistäkin pahanpäiväisen rintasuojan
tapaisen. Rinta-nojan keskelle pistivät he mitättömän tykin,
jonka saivat lainaksi eräältä "Jonas vaarilta" Ylimaalahden
kylästä. Tämä tykki kantoi tuskin kahta pyssynkannatusta etemmäs.
Taisi tämä vartiakunta varustuksineen päivineen olla koko joukon
kelvottomampi sitäkin joka Sulvassa oli. Mutta se ei estänyt
ollenkaan siinä vartioivia talonpoikia olemasta hyvillä mielin ja
iloisia. He toivoivat vaan, että vihollinen tulisi. Kerran tuli
Ridderhjerta'kin katselemaan näitä varustuslaitoksia, ja miehet
arvelivat hänelle: "Tulkootpa nyt! Kyllä me suolaamme heidät!"
Ridderhjerta naurahti vähän ja virkkoi: "Rukoilkaa Jumalaa etteivät
tulisi, sillä se on varmaan onnettomuutenne. Mutta yhden neuvon voin
minä antaa teille: kun vihollinen tulee, niin levittäkää rivinne
niin paljon kuin suinkin voitte tuonne niitylle, että luulisi teitä
voimakkaammiksikin, eikä niin huolisikkaan rynnistää päällenne."
Näin vartosivat he kaksi viikkoa tässäkin, jonka jälkeen hajosivat
mikä minnekin. Nyt arvelivat ukkoset pelkän lapsellisuuden vallinneen
heidän töissänsä. Kylläpä se niin olisikin, jos ei huolittaisi muusta
kuin heidän voimattomista vehkeistänsä, luottamisesta omiin voimiinsa
ja tarjoumisesta monituisille vaaroille.
Näiden tapahtumien perästä ei katteini Edman enään luullut
tilaisuuttansa Äminneborg'in tilalla luotettavaksi, vaan luuli
itsensä, ehkä oli aivan viaton, vielä siellä joutuvan arvattavasti
pian palaavain kasakkain koston esineeksi; sillä itsekin älysi
asian varjon olevan hänen pahaksensa. Siis hän jonkun ajan kuluttua
kannatti paraan ja arvokkaimman tavaransa isoihin veneisin. Ensin
muutti hän pakoon eräälle vähäiselle saarelle Maalahden saaristossa,
nimeltä Alholma. Mutta oltuansa siellä jonkun viikon, ei hän luullut
itsensä olevan suojassa sielläkään, vaan purjehti muutamassa aivan
avoimessa hyljeveneessä Tukholmaan, vieden muassansa rouvansa,
kaksi poikaansa ja uskollisimmat palveliansa, sekä kalliimman
irtaimen omaisuutensa. Hänellä oli ammattina salpetterikeitämöin
tirehtöörin virka, jonka hänen sanotaan saaneen Gustaf III:lta siten,
että olisi mennyt jolloinkin kuninkaan luoksi virkaten: "Nyt ovat
Wenäläiset vieneet minulta teidän palveluksessanne toisen jalan;
miten minä tästä lähtien elän ja tulen toimeen?" Tähän kerrotaan
kuninkaan vastanneen, taputtaen häntä olkapäille: "Oh! kyllä minä
palvelioistani murheen pidän. Jos tahdotte, niin saatte paikalla
matkata Suomeen."