Kenraal-adjutantti Bergenstråle oli jo merenkurkussa eroittanut
laivastostansa yhden aluksen, joka oli ennen vakoillut kauppalaivana
merta, mutta nyt oli varustettu sota-aluksen tavoin ja ristitty
nimellä "Kronprinsen." Tämän tehtävänä oli yllyttää kansaa Waasan
eteläpuolella sotaa nostamaan Wenäläisiä vastaan. Aluksella oli 18
miestä laivaväkeä, luutnantti af Lund'in komennon alla, ja se toi
pait niitä 50 miestä Jemtlannin rykmenttiä, joiden päällikköinä
olivat katteini Fr. Ridderhjerta ja luutnantti Ad. Fr. Jakobson.
Laivan tultua Korsör'in saarelle, tuli sinne talonpoikia Wallgrund'in
ja Raippaluodon (Replot'in) saarilta sanomaan, että Wallgrund'in
kappalainen K. Wennman olisi venäläismielinen ja että jo olisi
vannonut uskollisuuden valan vihollisille. Ruotsalaiset astuivat
maalle, Wennman otettiin kiinni ja vietiin aluksen, joka purjehti
edellensä Wargöö'n (Susiluodon) saarelle, jossa kuni muuallakin
yllytettiin kansaa aseisinsa ryhtymään.
Juhannuspäivänä läksivät Ruotsalaiset purjehtimaan rannemmas
Brändöö'n eli Storfjerd'in selkää, ja laskivat samana päivänä
ankkurinsa pohjaan Sundom'in kylän edustalle, joka tähän asti on
kuulunut Mustasaaren, mutta kohta Sulvan uuteen pitäjääsen. Tänne
tultua näkyy näillä seuduin Jakobson yksinänsä näillä paikoin
pitäneen päällikkyyttä. Hän astuikin miehinensä maalle, kun sai
kuulla Sundom'in kylässä, samoin kuin muissakin merikylissä, olevan
rantavartioita asetetun. Näillä vartiakunnilla oli työnä tarkastella,
josko ruotsalaisia laivoja lähestyisi rantoja, tuodaksensa apuväkeä.
Sundom'in kylässä oli tämä vartiajoukko 15 miehen voimainen. Samana
iltana, jona Ruotsalaiset tulivat, olivat kasakat laittaneet tanssit,
joissa hyppelivät hyvässä sovussa kylän tyttärien ja poikain kanssa.
Kun näet viholliset eivät ilmi-ilkeyksillä nostaneet asukasten
vihaa ja inhoa, ei heidänkään tähän saakka ollut juuri tarvinnut
pelätä vihaa talonpoikain puolelta; ehkä toki salassa heidän täällä
olonsa puri monen sisuksia. Talonpoikia oppaina, läksi Jakobson
heti miehinensä hyppytaloon 'Ulko-sundom'. Waivalla saatiin täällä
olevat viholliset antaumaan, sillä kun hyppyä varten olivat riisunet
aseensa ja asettaneet ne seinälle nauloihin, eivät kerjenneetkään
saada niitä käsiinsä, ennenkuin tupa oli täynnä heidän vihollisiansa
ja aseet Ruotsalaisten hallussa. Wankien luku oli 8, ja nämä, sekä
YIi-sundom'iin asetetut ja nyt samoin helposti vangitut 7 miestä,
vietiin aluksen. Sana Ruotsalaisten maalle astunnasta ja apuväen
tulosta leveni tuiki nopeasti kylästä kylään, niin että jo ensi
yönä Sulvan kirkonkylässä kaikki viholliset oli uhkauksilla ajettu
unestansa, sidottu ja viety laivaan. Nämä täällä olleet kasakat
eivät olleet raainta rotua Mustanmeren seuduilta eikä Don'in virran
äärettömiltä alangoilta, vaan Keisarin henkivartiajoukkoa tai
niin kutsuttuja "puna-kasakoita", heidän punaisista röijyistänsä
ja sinisten housuinsa punaisista palteista. -- Talonpoikain uusi
ja tähän saakka outo kohtelustapa peljästytti heitä kovasti, kun
ajattelivat sitä loppua, jonka nyt luulivat kohtaavan heitä, koska
olivat kaiketi hillitsemättömäin ja kentiesi kostoa vaativain
talonpoikain käsissä ja mielivallassa. Kun heitä sitten vietiin
rantaan, laivaan majoitettaviksi, huusivatkin iloissaan: "terve
toveri!" Jakobsonille ja hänen Jemtlantilaisillensa, kun nämä
marssiessansa Sundom'in ja Munsmo'n rantakylistä ylös Sulvan kirkon
seuduille tapasivat vastaansa tulevia talonpoikia, jotka toivat vasta
otettuja vihollis-vankejansa. Ilonsa näet tuli siitä, kun toivoivat
säännöllisen sotaväen heitä paremmin kohtelevan.
Tultuansa Sulvaan ja koska häntä seuraava rahvasjoukko joka
askeleella eneni, pysähtyi luutnantti Jakobson Åbro'n sillan
päähän, joka viepi tuon kohta pohjois-puolella Sulvan kirkon
juoksevan Thölbyy-puron yli. Tästä repi hän palkit pois, ja
laitti, loi kaksi vähäistä patteria, yhden sillan korvaan ja
toisen noin venäjän virstan päähän sillasta. Nämä patterit
olivat yhtä kehnot antamaan Ruotsalaisille ja tuolle päivän
pitkään kokoontuvalle talonpoika-joukolle suojaa, kuin mitättömät
Wenäläisten vastustamiseksi. Warsinkin kun Jakobson'illa ei ollut
maalle astuessansa muuta, kuin yksi ainoa pahanpäiväinen tykin
tapainen. Mutta sittemmin sai hän Brändöö'n haminasta, kauppias
Wasastjerna'n kauppalaivasta, kaksi samanmoista mitätöntä asetta.
Warustus-laitokset taasen olivat joka suhteessa mitä kelvottomimpia;
sillä ehkä talonpoikia oli niin paljon, oli kumminkin enin osa
pätevittä ampu-aseitta, jos olisiki joku varustettu pyssyllä ja
etenkin tarkasti ja pitkälle sattuvalla hyljepyssyllä. Useimmilla
taisi olla vaan viikatetta, puukkoa seivästen päässä, kankia ja
mitä vaan päätyi kullekkin. Olipa aivan aseettomiakin. Pait sitä
oli Jakobson'illa tuiki vähän ampu-varoja; jo neljän, viiden päivän
kuluttua oli ne huvenneet niin, että hänellä ei enään ollut antaa
ruutia eikä luoteja heille mieheensä kolmeksi laahingiksi. Jo
siihenkin saakka oli talonpoikain täytynyt aina välistä käyttää omia
vähiä varojaan. Yhä huonommat oli hänen ampu-varansa kelvottomia
tykkejänsä varten. Ne olivat lavoitta, ja kuuliksikin oli täytynyt
ajaa muutama kuorma pikkukiviä Maalahden metsästä. Kuu tähän
lisätään kolme hirremkappaletta, jotka Jakobson pani kolmen tykkinsä
rinnalle ja joitten toiseen päähän tervattiin ymmyrjäinen pilkka,
joka asetettiin näkymään viholliselle kun lähenisi, niin ovat meillä
selvissä ne varat ja varustukset, joilla Jakobson kehui saavansa
kenraali Demidoff'in pataljoonat ja Orloff-Denisoff'in kasakat sekä
muun väestön ahdinkoon. Tämä todistaa Jakobson'in herkkä-uskoisuutta
ja liiallista luottamista omiin kelvottomiin voimiinsa, ja myös
viallista vakuutusta omain aikomustensa menestymisestä, kun esim. ei
epäillyt Bergenstråle'n yrityksen onnellisesti päättyvän.
Wenäläiset, joita oli joukko Tuovilan (Tobyy'n) kylässä, peninkulman
päässä Sulvasta Waasaan päin, saivat kohta kuulla mitä Jakobson
ja talonpojat puuhasivat. Ratsastipa siis muutamia kasakoita joka
vuorokausi lähelle Jakobson'in pattereita tarkastelemaan. He eivät
kuitenkaan uskaltaneet käydä häneen käsiksi. Aluksi näet olivat hänen
kolme vähäistä ja toiset kolme vale-tykkiänsä jotakin sen silmissä,
joka ei tuntenut niiden oikeata laitaa. Sitä pait oli Jakobson
ollut sukkela levittämään rahvaasen puheen, jotta 9000 miestä
oli jo astunut maahan, taikka oli maahan astumaisillaan jonnekin
rannemmalle Sulvan eteläpuolelle. Myös vakuutti hän, että mainittu
voima tuossa tuokiossa tulisi Sulvaan ja auttaisi heitä karkoittamaan
vihollisia. Tämän teki hän monesta syystä, eikä ollutkaan ajatuksensa
päätön, jos se ei voinut auttaakkaan muuta kuin aluksi, jonka
jälkeen valheen seuraukset taas olivat aivan tietymättömissä. Mutta
siitä ei Jakobson'illa paljo muretta, kun vaan pääsi matkaan.
Ensinnä mietti hän näet, että tuolla keinollaan saa talonpojat
vielä paremmin puolelleen ja suostumaan hänen toimiinsa; tuolla
myös pidättää hän kansan uskalluksen yllä, kunnes saa sen ottamaan
askeleita, joiden otettua se ei enään voisi peräytyä, joten saisi
heidät sitten myös täytymisestä auttamaan itseänsä. Wielä tuumasi
hän, että levitettyänsä tuon huhun uskoisi rahvas sen ja niinpä
sen kyllä vihollinenkin saisi tietää, mutta kuultuansa myös tuon
suuren miesluvun, ei uskaltaisi käydä häneen käsiksi; jota vastoin
vihollinen kentiesi kohtakin rynnistäisi hänen päällensä, jos saisi
tietää asiain haarain oikean laidan. Niin kävikin, kuin Jakobson
oli arvellut. Kasakat saivat semmoisia tietoja, että jos kohta
Jakobson'in joukko ei olisikkaan niin väkevä, niin hänen takanansa
olisi suunnattaman suuri joukko, joka tuossa tuokiossa ehtisi avuksi.
Sattuipa toinenkin seikka Jakobson'in mieltä myöten. Kun hän oli
jokaiselle kertonut saman asian samaan tapaan, sopivat Wenäläisten
saamat tiedot aina yhteen ja näyttivät siis hyvin luotettavilta.
Siitä taas seurasi, ett'eivät uskaltaneet rynnistää pattereita
vastaan eivätkä tehdä useampia hirmutöitä, kuin että saivat kaksi
miestä hengettömiksi.
Nämä olivat kumpikin harmaapäisiä äijä parkoja. Ehkä heidän
antamat tietonsa olivat sopineet toisiinsa ja kaikkein muiden
antamiin tietoihin, oli se heidän kova onnensa joutua vihan
uhriksi ja kidutettaviksi. Tämä kävi näet näin. Thölbyy'n kylässä
ottivat he nämä vanhukset ynnä erään nuorukaisen, heitä ensin
tarkoin tutkittuansa, opastamaan itseänsä Åbro'n sillan luoksi.
Mies parat saivat juosta kasakkain välissä, kärsien alinomaisia
pampulla-lyömisiä. Yksi äijistä sanoi tässä juoksussa nuorukaiselle,
pojallensa: "Itse olen liian vanha, mutta pyri sinä pakoon! Ei
sinun aikasi vielä ole tullut; vaan toista on meidän vanhusten ja
voimattomain laita." Nuorukainen katsahti kerkeästi ympärillensä,
kuiskasi jää-hyväisensä isällensä ja heittäysi arvelematta ojan ja
aidan yli; sitten katosi hän viitojen ja pensasten ta'a niitylle,
ett'eivät takaa ajavat kasakat voineet löytää häntä. Mutta nyt
kohtasi kosto vanhuksia. Oikein julmasti kostaaksensa, päästivät he
toisen niistä irroillensa vähän matkaa juoksemaan; mutta syöksivät
kohta keihään hänen hartioistansa läpi, hänen, joka luuli itsensä
jälleen saaneen vapauden ja hänelle sallittavan ummistaa rauhassa
ajasta ryppyiset silmänsä. Samoin sai toinenkin vanhus loppunsa
sapelin haavoista ja keihään pistämistä.
Warustuksien takana kokouneet talonpojat olivat hyvin hyvillä mielin,
eivät pelänneet ollenkaan vihollista ja tekivät senkin seitsemän
temppua. Kun kerran isompi joukko kasakoita lähestyi talonpoikain
varustuksia, nakkausi muutama talonpoika vangitun kasakan hevosen
selkään, kiinnitti kukon sulkia lakkiinsa, ja ratsasti täyttä laukkaa
alangolle viita-metsikköön, alati karjuen: marssi! marssi! Toiset
talonpojat katselivat häntä ällistyneinä, luullen häntä hassuksi.
Waan tällä tempullaan sai mies sen matkaan, että kasakat katsoivat
paraaksi vetäytyä takaisin: he näet luulivat häntä joksi kuksi
Ruotsin upsieriksi, joka viidakossa komenti marssivaa väestöänsä.
Miehen nimi oli Jonas Hvass.[11]
Toisen kerran ajoi kymmenkunta kasakkaa lähelle siltaa, hekin
tarkastamaan. Heidän joukossansa oli myös eräs erinomaisen iso
ja vankka-ruumiinen mies, oikea sota-ukko. Kun tämä näki yhden
nuorukaisen kulkevan tietä pitkin, päästäksensä jostakin joen
vasemmalla rannalla olevasta kylästä, jossa oli palveluksessa,
kotiinsa Thölbyy'hyn, löihe kasakka ajamaan häntä takaa. Mutta
nuorukainen, vikkelä ja reipas, heittäysi yli ojan ja aidan,
läksi juoksemaan niittyä. Samassa kun lähti yli aidan, nakkasi
kasakka keihäänsä hänen jälkeensä; ehkä juuri ei osannut, sattui
se aika likelle nuorukaisen jalkaa: ei mennyt vaaksaa sivutse.
Mutta nuorukainen juoksi niittyä ruispeltoon, hypäten yli aitojen,
ojien ja pensaitten; tämä oli julmaa kilvanjuoksua. Paremmin
saattaaksensa ajaa takaa oli kasakka sitonut hevosensa kiinni ja
lähtenyt omin jaloin saavuttamaan pakenevaa nuorukaista. Jopa olikin
saavuttamaisillansa häntä, ja niin lähestyivät he perävilkassa
muutamaa latoa. Heidän tultuansa ladon luoksi paukahti pyssyn
laukaus, ja samassa kaatui kasakka. Waan ei aikaakaan, niin jopa
nousee mies taas ylös, ja lähtee käymään sidotun hevosensa luoksi;
mutta samassa pamahti toinen laukaus, josta tämä mahdottoman suuri
kasakka kellistyi viimein, jotta ei sen enempää nousnut ylös. Ensi
laatinki laukaistiin usealla luodilla ja muilla rautaromuilla
laahastusta hyljepyssystä. Sanotaan yhden luodin sattuneen tätä
jätinmoista miestä oikeaan käsivarteen, toisen otsaan ja kolmannen
rintaan, jonka viimeisen luodin myös sanotaan vieneen palan hänen
jumala-kuvastansa tai rististä, joka Kreikan-uskoisilla aina rippuu
rinnalla. Toinen laukaus tuli tavallisesta luoti-pyssystä, ja ajoi
luodin niskasta suun kautta ulos. -- Nämä laukaukset oli kaksi
latoon kätkeynyttä miestä ampunut. Toinen ampujista, se joka ampui
ensinnä, oli koko sodan aikana ollut mitä pelkurimpia miehiä ja
pelkäsi tavallisesti hyvin vihollisen hyökkäystä. Mutta aina missä
näki vaaran tarjona tai missä näki voivansa tehdä viholliselle
piloja, sinne saapui hän, ja sai silloin aina, samoin kuin nytkin,
uskalluksen ja rohkeuden, joka kummastutti kaikkia, jotka tunsivat
miehen muutoin alakuloisen olennon. Nyt ei hänelle tahtonut olla
malttiakaan tarpeeksi, vaan oli päinvastoin vähällä laukaista ennen
aikaa; mutta hillitsi itsensä toki, ajatellen malttamattomuuden
mahdollisia seurauksia. Hänen nimensä oli Wilhelm Mo. -- Kun kasakkaa
piti sitten saada pois tieltä, laskettiin hän ojaan, jonka hän
isolla ruumiillansa aivan täytti. Talonpojat ottivat häneltä kaikki
rahansa, joita voi olla 50 ruplan paikoilla, pelkkiä kovia kolikoita.
Rahat käytettiin miesparven huvittamiseksi ja juovuttamiseksi. Kuni
vasta saamme nähdä, on tämä ainoa kohta, jossa tapaamme talonpojat
itse nauttimassa vangeilta otettuja varoja, sillä erinomaisen
rehellisesti ja kaiketta oman voiton pyynnöttä näemme heidän muutoin
antavan kaikki vihollisilta otetut tavarat päälliköillensä, joiden
rehellisyydestä yksi vanhus puhuu niin, toinen näin. Warsinkin
kohtaavat tämmöiset syytökset luutnantti Jakobsonia. Hänen sanotaan
esim. tuottaneen erään räätälin luoksensa ompelemaan vaatteisinsa
koko joukon talonpoikain tuomia rahoja, jott'ei jonkun onnettoman
tapahtuman kautta kadottaisi niitä. Sanotaanpa hänen silloin
kehuneenkin saaneensa osalleen kyllä.
Jonkun ajan kuluttua kutsui katteini Ridderhjerta, joka tämän
aikaa toimetonna oli pysynyt aluksellansa, takaisin puolen sitä
väestöä, joka oli hänen sekä Jakobson'in komennettavana. Tämän
antoivat talonpojat tapahtua panematta vastaan, koska Ridderhjerta
oli luvannut panna ne maalle jälleen ynnä muuta lisäväkeä. Mutta
tullessansa taas jonkun päivän kuluttua patterein luoksi, vaati
hän lopunkin, joita oli viisikolmatta miestä, aluksensa. Mutta
tätä talonpojat, jotka jo älysivät vaaran-alaisen tilansa, eivät
suvainneet. Ridderhjerta tuotti esiin korkeampia käskyjä, vaan
talonpojat eivät huolineet semmoisista ja panivat vastaan.
"Koska katteini", sanoi talonpoika Isak Baas, "on houkutellut meidät
onnettomuuteen, niin viipyvät katteinin sotamiehet myös tässä.
Ei ainoakaan saa mennä, taikka ammumme hänen paikalle. Te olette
valhelleet ja viekotelleet meidät vaaraan ja typerään käytökseen,
joka varmaan tuottaa vahinkoja meille. Sen vuoksi pitää myös teidän
jakaa vaaramme!"
Tähän Ridderhjerta ei voinut mitään, ja hänen täytyi sekä antaa
mainitut 25 miestä järkähtämättä olla tässä ja myös piti hänen
itsensä vuorotellen Jakobson'in kanssa olla heidän luonansa.
Jakobson'ia katseli kansa, niinkuin jo näimme, karsain silmin ja
ylenkatseella, ja vieläkin muistellaan häntä muka sekä hänen liian
puheliaisuutensa, pelkonsa ja kerskaamisen että sanainsa syömisen
vuoksi. On hänestä muiden muassa tuokin juttu. Sillanpään leirissä
oltaessa tuli eräs kersantti Jakobson'in luoksi. Tulipa hänen
leirissä viipyessänsä kasakka-parvikin niittyä myöten. Kersantti
pyysi 12 miestä Jakobson'ilta karkoittaaksensa kasakat. Mutta
Jakobson vastasi: "Älä, velikulta, mene sinne; ne ratsastavat aivan
varmaan sinun, minun ja meidän kaikkein yli." "Eikö mitä! Minä
vastaan. Kaulani uhalla, anna menneeksi!" vastasi vaan kersantti.
Mutta tässä ei auttanut mikään. Jakobson syytti siihen, ett'ei muka
"hänellä ollut lupia panna ruunun väkeä suoraan vaaran kitaan."
Ridderhjertaa sitä vastaan muistellaan enemmin niinkuin kunnon
miestä, joka koki pitää minkä lupasi eikä joutavia kerskannut ei
kehunut. -- Wenäläiset saatuansa taas valtaansa Waasan ja sen
ympäristöt, päättivät rynnistyksen sitä 9000 miehen voimaista
väestöä vastaan, jonka luulivat yhä olevan Sulvassa. Wihollisia
auttoi tähän uskoonsa sekin, että jo silloin maatuneella entisellä
lahdekkeella, nyt niityllä, nimeltä Söderfjerden, oli kosolta latoja,
joita kaukaa katsellessaan luulivat väestön teltoiksi. Noiden
lato-telttainpa mainitaankin huolehduttaneen vihollisten käskiätä,
aina kun kiikarillansa koki tarkastella Ruotsalaisia, heidän oloansa
ja varustuksiansa. Jemtlantilaisten ja talonpoikain joukon Åbro'n
sillan ääressä luulivat Wenäläiset vaan tämän luullun suuren väestön
etuvartiajoukoksi. Wihdoin päättivät uskaltaa hyökkäyksen. Jopa
sitä varten kokoilivatkin laumoja Waasasta Tuovilaan ja sieltä niin
Thölbyy'hyn, jotta eivät talonpojat ja Ruotsalaiset suinkaan syyttä
pelänneet noiden vehkeitten loppua. Useimmat olivat sittenkin iloisia
ja laskivat leikkiä. Muutama, nimeltä Hjerp, otti sytytys-soiton ja
alkoi ilvehtiä yhden tykin kanssa, arvellen vihdoin: "pitäisiköön
laukaista?" Samassapa tekikin niin. Tykki oli kovassa laahingissa
ja antoi aika järäyksen. Tämän hän teki aivan päällikkyyden kieltoa
vastaan. Senpä tähden saikin Hjerp rukka, jonka muutamat sanovat
saaneen ilonsa muutamista viinaryypyistä, pitää hyvänänsä paikalle
heti vihoissansa ratsastavalta Jakobson'ilta oivallisen selkäsaunan
miekan hamaralla.
Ehkä tämä laukaus ammuttiin vihollisia vielä näkymättä ja kentiesi
aikomuksettakin -- ehkä niitäkin on, jotka sanovat Hjerpin ukon
olleen pikku konnan, joka tässäkin vaan tekeysi humalaiseksi
nähdessänsä vaaran ja päätti koettaa säikäyttämällä saada vihollisen
pois --, oli siitä se vaikutuksena, ett'ei hyökkäyksestä tullutkaan
mitään. Wenäläiset olivat valmistaineet par'aikaa; mikä torvin
toitottanut väkeänsä kokoon, kuka vielä atrioinnut hyökkäystä
varten. Mutta kun kuulivat tykin järäyksen, jäivät keitokset ja muut
valmistamiset siihen. He näet pakenivat kaikin voimin Waasaan, "totta
luullen laukausta joksikin varustus- eli rynnistys-käskyksi Ruotsin
muka suurelle väestölle siellä Söderfjerd'in niityllä." Toisna
päivänä jättivät Waasankin ja menivät samaa tietä Lapualle.[12]
Tiedon tultua heidän Waasastakin lähtemisestänsä, hajosi talonpoikain
vartiajoukko; vähitellen Ruotsalaisetkin astuivat aluksiinsa ja
purjehtivat jonkun ajan kuluttua Uuteen Karlebyy'hyn, jossa Suomen
sotaväestön päämaja oli silloin, vieden sinne vankeja ja saaliita.