Päivän lieska oli jo sukeltanut Pohjanlahteen. Ei tuulen henkeä
puhaltanut Koivulahden saaristoissa, eikä vavahdustakaan kuulunut
yön hiljaisuudessa. Waan siellä täällä kukkui käkönen aavistavaa
kukuntaansa. Mutta yö oli valoisia Pohjolan öitä, ja valpas silmä
huomasi kohta meren selältä, saarien salmista juoksevan aluksia
rasva-tyynellä veden-pinnalla rannemmaksi.
Warovasti lähenivät alukset lähenemistään, ja laskivat, katsellen
tarkasti ympärillensä, rantaan Hokluot (Hohkaluodon) sillan viereen,
Itähankmon (Hankomaan) mantereen ja joltisen Bodö'n saaren välille.
Aluksessa oli Ruotsin sotilaita: kenral-adjutantti J. Bergenstråle'n
osuus nousi tässä maalle.
Kauan oli kansa jo toivonut apua Ruotsista vihollista vastaan,
luvaten antaa apunsa vihollisen vastustamiseen. Näiltä seuduin
lähetti rahvaskin useampia sanoja Ruotsin puolelle; mutta pitkään
siitä ei apua. Nyt viimeksi olivat merikatteini Wörstén ja kultaseppä
Löfgren lähteneet yli Kurkun kulkemaan sekä omasta toimesta että
monen monituisen yllytyksistä, koettaakseen joko tuolta apua olisi
toivottavana. Luultavasti oli nämäkin avunhuudot syinä Kuninkaalle
päättäymään juuri tällä aikaa ja näille seuduin lähettääksensä
Ruotsista sotaväkeäkin eikä ainoastansa sodan johdattajia. Tämä on
yksi niitä harvoja kertoja tätä mainioa sotaa sodittaissa, jolloin
Ruotsin valta omalla väellänsä kokikaan suojella Suomeansa. Mutta
liekin se ollut salliman tahto, että asiain piti niin juosta, ja
Suomen kansan yksin käydä verisenä ja kunnialla uusien aikain
portille. Sillä useimmiten eivät Ruotsin harvat yritykset tässä
suhteessa menestyneetkään.
Bergenstråle oli saanut Kuninkaan käskyn Umeå'sta astua aluksiin,
ja tuli, kahdessa päivässä Pohjanlahden yli purjehdittuansa, 4
tykin ja 1090 miehen kanssa Länsipohjalaisia ja Jemtlantilaisia
Itähankmon (Hankomaan) satamaan, yöllä 24 ja 25 päiväin välillä
Kesäkuussa. Nopeastipa saapui tähän joltinen joukko talonpoikia,
joilta Bergenstråle sai tarkempia tietoja vihollisesta, hänen
olopaikoistansa ja muusta. Wihollisia näet seisoi kaksi pataljoonaa
jalkaväkeä ja 200 Keisarin henkivartia-kasakoita kenraali Demidoff'in
komennettavina Waasan kaupungissa ja sen tienoilla Tuovilan (Tobyy'n)
kylässä, peninkulman matkan päässä Waasasta etelätien varrella.
Toinen sotajoukko vihollisia oli Munsalassa ja Wöyrillä kenraali
Jankovitsch'in johdossa, jonka von Döbeln ja Adlercreutz olivat
voittaneet Uudessa Karlebyyssä. Mutta Wenäjän pääväestö oli asettunut
vielä lähemmälle Waasaa, Wähään-kyröön, lepäämään paostansa, johon
Siikajoelta pakotettiin; tällä oli päällikkönä kenraali Rajevskij,
joka myös komenti kaikkia nyt Pohjanmaalla olevia venäläislaivoja. --
Tälläisiä joukkoja karkoittaa oli nyt Bergenstråle'n sekä käsky että
mieli kykynsä mukaan. Eikä epäillytkään ollenkaan panna aikomuksensa
toimeen. Liekö syynä ollut urhoollisuus, seuduista tietämättömyys,
tai kerrassaan tuhma into, hurjuudelta se sivulta-katsojalle näyttää.
Sillä, jos hän kohta varmaan luulikin vähin väkineen voittavansa
Demidoff'in ja niin valloittavansa Waasan, olisi hänen pitänyt
ajatella ja älytä, että Rajevskij ja Jankovitsch, koko Wenäjän
armeijain kanssa, olisivat heti häntä hätyyttämässä. Kun taas
häntä vastassa Lapvärtissä oli ruhtinas Orloff-Denisoff, joltisen
joukon kanssa hänkin, ei pääsisi pakoonkaan, ja niin hän helposti
olisi kukistettu Waasaan. Mahdollista on, että, ehkä älysikin asiat
ja tiesi vihollistensa olopaikat oikein, luuli ehtivänsä tehdä
tehtävänsä niin sukkelaan, ett'ei Rajevskij'lle kerkeisi vihiäkään,
ennenkuin kaikki olisi päätetty. Jos asian laita oli semmoinen, niin
on myöntäminen Bergenstråle'lta ei puuttuneen itseensä-luottamusta.
Kuinka uskallettua hänen yrityksensä oli, sen selvittävät tapahtumat
parahiten.
Noustuansa maalle veneistään, kehoitti ja käski hän talonpoikia
ryhtymään aseihinsa ja yhtymään samaan seuraan. Talonpojat eivät
tarvinneet paljon yllytyksiä eikä käskyjä. Wanhasta näet kyti
viha isonvihan aikuisia vihollisia vastaan, ja sota, sen todet ja
valhetellut tapahtumat, olivat uudellensa virittäneet vihan, jos
pitkän ajan kylmyys olisi alkanut sitä sammuttaa. Täällä todella ei
kansa tämän sodan aikana kärsinyt mitään pahempia poloja, vainoja
ja hirmuja, jotka alati olivat tarjona sotajoukkoin jaloissa
oleville maakunnille; mutta polvesta polveen elivät tarut niistä
ajoista, jolloin Koivulahtikin kylläksi tiesi olevansa lähellä
Wenäläisten monivuotista leiriä Isossakyrössä. Senpä tähden lensikin
kutsunta-sana niin satumaisen nopeasti joka kylään, jotka täällä
usein ovat penikulmankin päässä läheisimmistään. Kutsunta-sana
riensi kylästä kylään, talosta taloon, lisäten enimmiten aina,
totta lujuuden vuoksi, sanat: "joka ei lähtene, hirtetään oman
porttinsa päälle" -- samat sanat, jotka tapaamme jokapaikassa,
jossa vaan kutsuttiin kansaa sotaan ryhtymään; lie se mistä syystä
hyvänsä, vaan pait Pohjanmaalla tavataan nämä sanat seuraamassa
sotavehkeisin ryhdyntä-kutsumisia Satakunnassa, Hämeessä, Savossa
ja vieläpä Karjalassakin. -- Sekä huolimatta käskyn uhkauksista,
että suuttumatta sen kovuudesta, kokousi miehiä ehtimiseen sitä
myöten, miten sana minnekin joutui. Koivulahti, kuin tiedetään,
on rantamaita, ja silloin liiatenkin niinkuin vielä nytkin ovat
Koivulahtilaiset pitäneet hylkeitten ammuntaa elatuskeinonansa. Siten
heillä monella oli hyljepyssyjä, jos toisilla olikin vaan tavallisia
luotipyssyjä ja monelta mitä käsiin päätyi. Millä oli oikaistua
viikatteen poikkiainta, kellä keihästä tai muuta seivästä: joukossa
meni kaikki kalusta.
Heti maalle astuttuansa ja saatuansa tietoja edes lähisemmistä
seuduista, oli Bergenstråle eroittanut erään joukon sotaväkeänsä
Lappsund'in sillan luoksi, Koivulahden ja Hankmon kyläin välille,
käskyllä ei päästää ketään yli sillan Kirkonkylään, mutta
päinvastoin antaa jokaisen vapaasti kulkea sieltä Hankmon kyliin.
Tämä varovaisuus olikin tarpeesta, jos mieli oli ett'ei vihollinen
saisi selvää tietoa Bergenstråle'n tulosta, olosta ja vehkeistä;
sillä ainahan on seurakunta sekanainen. Pait sitä, että tämä
näin esti juoruin kantajat kulkemasta, tarvittiin se myös kohta
säännöllistä sotaväkeä vastaan. Wenäläiset näet kumminkin olivat
tavalla tietämättömällä saaneet vähän vihiä jonkun ruotsalais-joukon
maalle astunnasta, eli ainakin että jotain semmoista oli tuuma tehdä
jossakin Waasan tienoossa. Kentiesi olivat kuulleet puhuttavan
Wörstén'in ja Löfgren'in sekä muiden Ruotsiin-lähdöstä apua sieltä
toimittamaan, jonka huhu oli voinut sitten suurentavalla tavallaan
kertoa toivotusti jo tuleentuneen; lie syy ollut mikä hyvänsä,
varuillaan olivat. Hepä siis lähettivät tiedustelijoitansa joka
suunnalle rantamaille. Tuli näet Koivulahdellekin ratsastaen
kirkonkylästä Itähankmon kylää kohden muutama venäläis-katteini, yksi
jääkäri ja kolme kasakkaa, ynnä Waasan ja Mustasaaren nimismies,
nimeltä Löfman. Kun nämä vakoilijat tulivat mainitun sillan luoksi,
antoivat vastassa olevat Ruotsalaiset heidän estämättä ratsastaa
yli sillan. Itse he siksi aikaa pistiihen piilimään kuusien ja
kivien taaksi, kunnes toiset ratsastaa kopsuttivat sillan yli.
Mutta samassa kun sen olivat tehneet, kiertivät he heidät heti.
Wankien ei ollut vastaan ponnistamista, ja he vietiin sieltä
veneisin Hokluot-sillan luo, josta he taas toimitettiin laivoihin,
joilla Bergenstråle oli tullut saaristoon ja joita oli tässä
kaksi. -- Kolmannen hän jo matkalla oli eroittanut luutnantti af
Lund'in päällikkyyden alla purjehtimaan Waasan eteläpuolelle, jossa
se näiden seikkain tapahtuessa olikin. -- Talonpoikia tarjousi
kernaasti soutamaan nyt nimismiestänsä, ehkä muutoin tuskin kukaan
maksostakaan olisi ruvennut soutamaan häntä vähääkään. Sillä pait
sitä, että oli vannonut uskollisuus-valansa Wenäjän keisarille, ja
että nyt palveli vakoojana vihollisia, oli hän mainio ja vihattu
talonpoikain kiusaaja, ja kaikin päin muutoinkin pidettiin häntä
oikeuden rikkojana. Sentäänpä antausivatkin talonpojat häntä pahoin
pitelemään, kun kerran olivat saaneet hänen käsiinsä, eikä lakien
käsi suojellut enään häntä. He sitoivat nimismies-parkansa mastoon
kiinni, kädet ristiin sidottuina selän takana. Jolla mielestänsä
oli sananen vaihtamatta, se puhutteli häntä nyt kaikenmoisilla
haukunta-sanoilla. Moni syljeskeli vallesmanniansa silmille, haki
kaikenpäiväsiä parjauksia, ja muistuttelipa moni niitä aikojakin,
kun oli ollut Waasassa tervaräkärinä jollekkin kauppiaalle, ennen
vallesmanniksi pääsemistänsä.
Mutta Bergenstråle, saatuansa hevosia tykkejä vetämään, läksi
joukkonsa marssimaan kirkonkylää kohden. Tänne tultuansa lähetti
Bergenstråle vähemmän osuuden katteini Sandman'in komennettavana,
Kosköö'n, Karperöö'n ja Smedsbyy'n kyläin kautta, sieltä kulkevaa
rantatietä tunkemaan Waasan pohjois-tullista, samalla kun itse
aikoi hyökkäistä itätullista, valtatietä kuljettuansa. Tässä
Sandman'in osuudessa oli 128 Jemtlantilaista ja 48 Länsipohjalaista.
Eroitettuaan tämän joukon läksi Bergenstråle marssimaan
Weikkars'in kylää kohden. Wälillä hän piti vähäisen katselmuksen
talonpoikain kanssa, joita vielä tuli ehtimiseen hänen joukkoonsa,
tarkastellaksensa heidän miesmäärää, aseita ja ammunta-varoja. Tässä
sattui hän luomaan silmänsä erääsen vanhuksen, joka seisoi jäykkänä
pyssy kädessänsä. Bergenstråle kysyi, eikö hänellä olisi poikia
eli nuorempia miehiä panna edestänsä, kun itse oli jo niin vanha.
"On", vastaa vanhus, "mulla on kaksi poikaa, ja ne ovat hevosinensa
tykkejä vedättämässä." "Saat ukko", sanoo taas Bergenstråle, "mennä
kotisi. Waan poikasi seuratkoot!" "En", vastaa ukko, "en lähde.
Tahdon tapella maamme vihollisia vastaan." Myhäellen kääntyi nyt
Bergenstråle hänestä. Totta täytti hänen sydämmensä ne tunteet,
jotka haudan partaalla horjuvan harmaahapsisen vanhuksen tälläisen
käytöksen täytyy kussakin herättää. Sitten piti hän joukollensa
vähäisen puheen, jossa sanoi vakaasti toivovansa "Jumalan ja
talonpoikain avulla" saada vihollisen karkoitetuksi ja kaupungin
valloitetuksi ennen auringon laskeumista. -- Tämä aurinko,
Juhannuksen aurinko, oli juuri hetkeä ennen taas sukeltanut varina ja
tulisna taivon rannalta pois. Ei ole vieläkään muisto saman päivän
ihanuudesta luonnossa ja luoduissa haihtunut useankaan ukon mielestä,
joka silloin oli joukossa näitä toimittamassa. Semmoiset päivät
ovat juhlia luonnolle, koko kansoille ja erityisille, eikä niitä
muistaminen lakkaa, ennenkuin kuolema jäätää sydämet.
Ruotsalaisten tultua Martoisten kylään tapasivat he Holtin talossa
Wenäläisiä 17 jääkäriä ja yhden ala-upsierin. Luutnantti Hamrén, joka
johdatti Ruotsalaisten edusjoukon, piiritti tämän vartiakunnan, kun
vielä yö-unessaan makasivat. Siitä he toki pian heräsivät. Hamrén
kehoitti heitä antaumaan; mutta he vastasivat kiväärin ammunnalla.
Ruotsalaiset puoleltaan vastasivat samoin, ja niin nousi hirveä
räiske. Waikeaa on sanoa, taistelivatko Wenäläiset näin tuimasti
todesta urhoollisuudesta vai rajusta toivottomuudesta, kun näkivät
itsensä olevan yksin tätä heidän rinnallaan summatonta voimaa
vastaan. Eräs ukko antoi siitä sen selityksen, että olivat "unen
horroksissa" ja "vähän pöllöjä." Wihdoin suojellaksensa itseään
monta vertaa mahtavampia Ruotsalaisia vastaan, joita yhä ehti
tulla enempi paikalle, taikka kentiesi oikeimmin liikuttaaksensa
heitä säälimään, sieppasi venäläis-kersantti tuvasta, jossa olivat
majaa, lapsen ja piteli sitä edessänsä akkunan ulkopuolella,
josta Ruotsalaiset lakkaamatta olivat ampuneet sisälle ja tehneet
piiritettyin joukossa aika vahinkoja. Siltä ei sattunut lapseen eikä
kersanttiinkaan: tottapa siitä akkunasta silloin ei ammuttu. Ammunta
ei toki herjennyt, kun toisista akkunoista räiskytettiin, ammuttiin
toisiinsa. Taisipa olla niinkin, että piirittäjät olivat niin
palavassa innossa, ett'eivät tuon merkin merkitystäkään joutaneet
kyselemään; eikäpä se niin kummaakaan, kun tämä oli sekä talonpojille
että useimmalle sotamiehellekkin ensimäinen tappelunsa ja he siitä
innoissaan. Eivät he havainneet sitäkään, kuinka eräs Wenäläinen
pisti kätensä akkunasta, kaksi sormea yläällä, ja pyysi armoa. Kun
ei sormista älytty mitä tarkoitti, ja huutonen ei kuulunut, niinkuin
ammunnalta ei sopinutkaan, ammuttiin vaan edellensä, ja muutama luoti
vei miesparan sormet. Hän siitä suutuksiin ja alkaa laahata taas
kivääriänsä, niin sukkelaan kun verta vuotava kätensä myönti, ja
ampui entistä kerkeämmin ja innokkaammasti. Näin lähettivät molemmin
puolin papu-sateita toisilleen vielä kotvan. Kuu se vihdoin näin
näytti Ruotsalaisille mahdottomalta, aikaa tuhlaamatta saada vielä
elossa oleviakaan antaimaan, ja ajasta oli tuiki tiukka, annettiin jo
käsky käyttää tehoisampia keinoja. Tykki näet tuotiin eteen ja sillä
mielittiin lähettää läpi huoneen seinien, jossa viholliset suojelivat
itsensä. Tuota julmaa asetta ei kyllä käytetty; mutta sen siaan
sytytettiin sama tupa joka nurkasta. Koska siis viholliset näkivät
itsellensä kohta tarjona olevan taistelemista luonnon voimia vastaan
ja tulen alkavan jo sisälle leimuta, nostivat taas ulos lapsen, sitä
pelastaaksensa, ja sitten pyysi kolme miestä armoa, jonka saivatkin
kun toiset älysivät heidän mielensä. Oli neljäskin elossa vielä tätä
vartiajoukkoa, mutta tämä juoksi, jo päästyänsä kerran ulos, jälleen
tuleen muutamain hurjain talonpoikain ajamana; sai siellä niin
loppunsa. -- Siten pääsivät Ruotsalaiset taas kulkemaan edellensä.
Tiedon näistä tapahtumista pian levittyä tienoosen, kokivat
täkäläiset talonpojatkin auttaa asian menestymistä. Jott'ei
Rajevskij'lle tulisi tietoja asiasta, asettuivat talonpojat
Merikaarron (Wähäkyröä) ja Weikkars'in (Mustasaarta) kylissä
tiepuoleen väijymään kuriereja, joita alati ajoi Rajevskij'n ja
Demidoff'in välillä. Nytkin niitä olisi kulkenut aivan kuin ennenkin,
mutta mitä jo ammuttiin tai otettiin vangiksi näissä paikoin, kuka
toisilta enemmän Waasaan päin asettuneilta. Niin ei päässyt yksikään
kulkemaan sanaa viemään kenraaleille. Yksikin ukko oli ottanut
vangikseen erään kurierin, joka oli lähetetty Wähästä-kyröstä ja
tullen Waasasta mieli palata sinne jälleen. Ottaja tuli luutnantin
luoksi Weikkars'iin pyytämään kasakan aseita omikseen, kun oli
ottanut hänen vangiksi: "sitten hänkin muka kykenisi lähtemään Waasaa
valloittamaan." Kun luutnantti sanoi itsellänsä ei olevan lupaa antaa,
pyysi hän edes kasakan varalaukkua, jotta olisi millä ampua jos
jostain sattuisi saamaan pyssyn. Mies sai laukun, hankki itselleen
pyssyn ja läksi Waasaan.