Sotalaumoja kyllä marssi vieläkin edestakaisin sitten syksymmällä,
vaan kun eivät toimineet täällä mitään sanottavaa eikä niiden
vehkeissä enään suuresti ollut osaa talonpojilla, joiden sotaisia
pyrinnöitä aikomuksemme olikin asiallisesti kertoa, niin voinevat
sotakertoelmat tähän loppua. Sen siaan tahdomme kertoa moniaita
tapahtumia ensimäisestä venäjän vallan alle tulosta ja niin moniaalla
pikku tapahtumilla kuvata millä mielin ja silmin tätä uutta tilaa
katsottiin ja ehkä miten rahvaan mieli täällä meidän aikanamme
katselee sitä.
Ensi ajat venäläis-sotajoukkoin vallassa oli kyllä kurjaa niinkuin
ainakin; mutta ehkä kansalla oli väkevän voittajan kanssa tekemistä,
niin ei se aina jättänyt sikseen sen harjoittamia vääryyksiä
ja vallattomuuksia, jos suinkin voi panna vastaan. Heillä oli
puolellansa Buxhövden'in julistukset, nyt kun eivät enään vehkeilleet
venäläisiä vastaan ja sepä antoi uskallusta usealle. -- Sydän ei
voinut sulattaa ajatusta, että viimeinenkin vaikealla työllä ansaittu
ja sodan hävityksistä säilynyt omaisuus ainakin väkisin joutuisi
vihollisen valtaan. Se oli tosin kovaa ja siis kokivat kostaa. Kosto
tapahtui usein julkisesti, mutta kussa eivät niin kyenneet sitä
tekemään, otettiin pikku viekkaus avuksi.
Niin sattui kerran keväillä v. 1809, että eräs mies tuli heinästä.
Häntä vastaan tuli ajaen seurakunnan räättäri ja muutamia venäläisiä,
joista heti hyppäsi muutamia heinämiehen hevosen päähän käsiksi,
toisia kamusi miestä häkiltä maahan vetämään. Nyt sanoivat vaativansa
miehen hevosta kuljettaakseen muutamaa vihollisen heinäkuormastoa,
jota tuotiin Kannuksesta. Mies ei luvannut hevostaan ennenkuin itse
saisi kuormansa kotiin viedyksi; sitten lupasi tuoda hevosen minne
vaativat. Tästä vastaan-pistännästä ryssät suutuksiin, kellistävät
miehen lumihankeen ja alkavat "luimia" miestä pitkin selkää. Räättäri
vaan yllytti sanoen: "luimikaa, luimikaa perkelettä." Toiset olivat
sill'aikaa jo riisuneet hevosen heinähäkin edestä, jolla läksivät
niin ajamaan tiehensä. Mies tuosta saunasta toki pian tointui ja
läksi, ruumiinsa mustelmissa ja pää verissä, kävelemään kotiinsa,
jonne enään oli vaan neljänneksen matka. Kotio tultuansa söi
ateriansa, painoi lakin päähänsä ja läksi ulos mitään hiiskumatta
toisten kysymyksille. Kartanosta lähtiessään pistäysi talliin,
josta toi tullessaan suitset. Nämä saatuaan läksi astua teppomaan
kaupunkia kohden, ajatellen jos jotakin. Kotvasen kuljettuaan näkikin
kuormaston pysähtyneeksi Krekelän kartanolle, jonne hän nyt hiivi
hiljaa. Kohta näki oman hevosensakin talon puuladon edessä muutamaan
heinäkuormaan sidottuna. Miehemme pujahti latoon ja paneiksi ladon
lattialle maata, katsellen alinomaa kartanolle seinässä olevasta
reijästä. Tässä saikin maata tovin, ennenkuin sai sopivan tilaisuuden
panna aikeitaan toimeen, kun pihalla oli hyvin paljon sekä venäläisiä
että kyytimiehiä. Oleppashan vaiti ollakkaan, niin jopa näkee erään
venäläisherran rupeevan hieromaan hevoskauppaa erään talonpojan
kanssa. Tuota katsomaan katosivat kaikki toiselle puolen kartanoa ja
yksin kuormain vahditkin. Nyt pujahti miehemme ladosta, pani suitset
hevosensa suuhun, irroitti sen kuormasta ja istui itse selkään
sekä löi kerran virkkuansa. Jo oli matkasen joutunut ja jo karjuu
iloissaan hevoselleen, kun yht'äkkiä mielensä taas musteni. Ajoi
näet muudan kasakka häntä jo perästä ja sillä näytti olevan oiva
ruuna ratsastettavana. Joka kerta kun kurkisti taaksensa näki heidän
välinsä vähenneen ja kohta näki joutuvansa varrastetuksi mokoman
pitkälle piikille. Sen vuoksi kyllä koki sukia hevostaan, mutta eipä
sekään suurin auttanut. Kerran katsahtaessaan taas taaksensa ei enään
nähnytkään jälestä ajavaa kasakkaa: se oli näet saanut käsiinsä
Järvenaution rengin hevosineen ja väkisin vienyt sen kuormastoa
vetämään. Tästä kyllä kerraksi oli miehellemme iloa.
Samassa hevosten pulakassa oli Riipan äijäkin ollut pääsemättömissä.
Hän näet oli lautamiehiä, jotka velvoitettiin hankkimaan hevosia
kulkevia kuormastoja varten. Kun kerran ryssät eivät saaneet
hevosia, niin suuttuivat siitä silmittömiksi ja pieksivät äijän
pahan-päiväseksi. Häntä pidettiin niin kauan pahoin, kunnes äijän
vartiat läksivät itse Suonperästä hevosia hakemaan. Suonperään
tultuaan kysyivät venäläiset heti hevosia, herätettyänsä jyrinällään
ja porituksillaan koko talonväen makeasta unestaan. Yksi pojista
pantiin heitä talliin opastamaan. Täältä hakivat hevosia vaan eivät
löynneet niitä; aikapa niitä löytääkkin, kun olivat missä kaukana
lienevät olleetkaan. Nyt taas kasakat viljelemään pamppujaan
yksillään olevan pojan selällä. Poika pääsi piestynä tupaan ja
painajaisensa perässä. Yörauhan rikkojat julistivat nyt, että miehet
pääsevät, ellei heillä ole hevosia, jos maksavat heille mieheensä
riksin. Tuo julistus vihloi makaavan Jaakko Suonperän korvia, joka
rohkeasti hyppäsi vuoteeltaan lattialle lausuen miehilleen: "hoi
miehet, tämä ei käy laatuun!" Itse sai käsiinsä puisevan tuolin ja
alkoi sillä sukia hävyttömiä vieraitaan korville. Niin saivatkin
rohki vieraansa ajetuiksi tuvasta pois. Palatessaan Riippaan tältä
onnettomalta retkeltään huomasivat Riipan äijän karanneeksi. Hän
näet, kun jäi vartioitta, läksi pois ja rämmittyänsä vetelää nevaa
tuli hän Klapurin saunaan, jonne yötyi ja joten pääsi ainakin tämän
kerran kovat kohtelemiset.
Öitä he lienevät rakastaneetkin tehdäkseen tuhojaan, Yöllä tuli niin
tuvallinen viiksihuulia Järvenaution taloon kerrankin. Kun jo ennen
olivat käyneet kerjäilemässä (ja jos eivät saaneet rosvomassa), niin
oli isäntä -- sama jota Riipan kahakassa ammuttiin käsivarresta
läpi -- kyllästynyt heidän vierastelemisilleen. -- Aina kun ei
heille tahdottu antaa mitä vaativat, niin porittivat uskonsa
heikkoudesta jos viekkaudestakin, jotta "bohu luimii" ("Jumala lyö,
rankaisee") ellei anneta heille mitä tahtovat. Niin aina tekivät,
kussa eivät väkisin uskaltaneet ottaa. -- Koska siten taas rikkoivat
yö-rauhan Järvenautiossa ja kamusivat seiniltä viemään mitä näkivät
päret-soiton valossa, niin isäntä ei enään tyytynyt pahastumisiin.
Siis sivalsi hän, nopeasti noustuaan vuoteeltaan, ovensuusta
rautakangen ja hänen veljensä sai aika halon. Näillä aseillaan
alkoivat nyt he "luimia" venäläisiä mitä ennättivät. Heidän vanha
äitinsä nousi myös vuoteettaan ja yllytti poikiansa vaan sukimaan
herjoja aika-lailla selkään. Pian olivatkin ovesta ulkona, ja
jälimmäisiä sanotaan pökertyneenkin pihalle.
Waan eivät ainoastaan miehet otelleet heidän kanssaan, mutta
näyttipä moni vaimonpuolikin rohkeutensa. Seuraava tapahtuma olkoon
esimerkkinä. -- Tikkasen talossa eli tähän aikaan impi, joka
tyttöjoukossa oli paraita kuntonsa ja kauneutensa, rotevuutensa
ja rohkeutensa puolesta. Rohkeuttaan saikin näyttää, kun kerran
astui tupaan "joku kolmekymmentä" (?) vihollista ryöstämään ja
rappaamaan kaikkea, minkä sen veroiseksi katsoivat. -- Rahvas näet
oli taas jo aikaa palannut entisille aloilleen paostansa kaikkine
kiluineen kaluineen Buxhövden'in julistusten turvissa. -- Eräs
kiipesi kattoonkin leipiä leipähäkistä hulmuamaan. Tuo oli isännästä
jo aivan liiaksi, jonka vuoksi manasi vihollista tuosta ja väitti
heillä ei olevan minkään-laista lupaa menetellä noin kansan kanssa.
He taas uhkaamaan Jumalan "luiminnalla" isäntää, ellei heille muka
tarvitseville antane. Isäntä ei huolinut siitä, vaan torui heitä
hävyttömyydestään, kunnes suuttuivat ja ottivat miehen kynsiinsä,
paiskasivat hänen penkille pitkäkseen ja rupesivat itse Jumalan
siaisiksi uhatussa luiminnassa, jotta isäntä parka alkoi parkua
mitä voi heidän käsissään. Kuullessaan hätähuudot tuli mainittu
impi sisälle tupaan, näki kuinka pahoin isännän asiat noin monen
kurittaessa olivat ja teki samassa rohkean päätöksensä. Sivaltaa näet
tuosta lämpiämästä uunista aikaisen halon, jonka toisessa päässä tuli
vielä paloi ja jo oli polttanut sitä kekäleelle. Sillä aseellaan
sitten alkaa mätkiä isäntänsä kiristäjiä korville. Wenäläiset
ällistyivät nähdessään noin oudon vastustelian; mutta tyttö -- nyt jo
vanha ämmä -- suki lakkaamatta halolla ympärilleen ja poltti usean
korvallisia kangella tulisella. Kohta saikin ne kaikki pötkimään
pihalle. Heidän pötkittyänsä tulivat talon lapsetkin ilmi. Ne olivat
pelosta konttinut mikä vuoteiden, kuka penkkien alle; vanhin poika
oli hurjain tullessa lähettäinyt akkunasta ulos.
Wiholliset eivät Kälviällä toti uskaltaneet elää aivan mieliänsä
myöten, kun olivat enemmän päällikköinsä silmättävinä; vaan milloin
pääsivät omiin valtoihinsa jonnekin syrjemmäs, niin eivät olleet
useinkaan petoja paremmat. Ullavan kappelikunnassa olivat jo
tarpeeksi poskessa, että rohkenivat tehdä mikä halutti. Erääsen
taloon sattui tulemaan tuvallinen vihollisia. Ne heti tinkimään missä
lehmät lampaat olivat, koska eivät niitä navetoista löytäneet; --
he näet olivat heti pihalle päästyään pyörähtäneet ensiksi navettaa
tarkastamaan, vaan eivät olleet löynneet mitään, kun kaiketi elukat
olivat viedyt talosta pois. Isäntänä talossa oli eräs harmaapää
äijä, joka nytkin näytti kansallisen jäykkyytensä eikä ensinkään
tehnyt tingitystä selvää. Ryssät sydäntyivät hänen pitkällisestä
vastustamisestaan ja uhkasivat paikalle tappaa hänen, ellei
tunnustaisi. Ukko siltä ei hiiskunut sanaakaan eläinten piilosta,
vaan kiisteli heidän taas olevan luvattomilla retkillään. Tuosta
vihollinen yhä paheni, puri huulta, väänti päätä ja lähetti tupaan
tuomaan olkia. Kohta toikin eräs käskyläinen kaksi vankkaa kupoa
lattialle. Tuota jo lienevät luulleet ukon peljästyvän ja kokivat
viittoen ja porittaen tehdä hänelle tiettäväksi, että he oljilla
paistavat ukon kuoliaaksi ja vievät niin ainakin minkä saavat.
Toiset samalla taputtivat kivääreitään permantoon ja helistivät sekä
uhkailivat paineteillaan. Se ei ainakaan auttanut. Nyt otettiin
sen vuoksi äijä lujemmalle ja vedettiin sääristä sekä käsivarsista
lähemmäs lyhdettä. Talokin uhattiin polttaa poroksi. Kaikista näistä
olisi voinut päästä, jos olisi sanonut missä eläimet olivat kätketyt
taikkapa pikku valheella; vaan vanhus ei tunnustanut tuimasti
vihatuille vihollisilleen henkensäkään hädissä, ja valhe oli hänestä
liian halpa keino miehelle sekä kieltävä hänen jäykkää ihmis-arvoaan.
Hän hiiskui vaan: "Polttakaa jos tahansa", eikä myöntynyt sittenkään.
Siitä eräs paholainen rupesikin jo iskemään tulta ja alkoi sillä
sytytellä kuivaa olkikupoa. Pitemmälle eivät juljenneetkaan mennä
kovain uhkaustensa tuleennuttamisessa, mistä lie ollutkin syystä
tietymättömästä; totta eivät uskaltaneet kukaan vastata semmoisesta
väkivaltaisesta käytöksestä, jos se sattuisi tulemaan päällikköin
korviin. Niin säilyi ukkokin karjoineen päivineen sen kerran.
* * * * *
Jopa voi olla aika päättää nämäkin entisiä yhä vähäpätöisemmät
jutelmat. Jopa on kertoeltu kansan mielistä tänä aikana ja samassa
mikä apu Klingspor'an olisi ollut saatavana, jos hällä olisi ollut
edes älyä ja neroa ottaa tarjottua vastaan. Halvat ovat talonpoikain
vehkeet olleet seurauksistaan sodan pääjuoksun suhteessa, vaan
varmaan semmoiset isämaalliset liikkeet kansan mielessä ovat
kalliimmat kuin moni tappelukin. Aina ovat tämän aikuiset rahvaan
rienteet paljoa ihanammat, kalliimmat ja suuremmasta merkityksestä
kuin Klingspor'an häpeällinen pakomatka. Silläpä onkin tällaisten
tapahtumain tallentamisen arvo viitattu, ehkä myös on muistettava,
että sillä on raskaampikin ja surullisempi puolensa, nimittäin
se että joka muistelma on uusi paino Klingspor'an ja monen muun
raskaalle velkain vaa'alle. Suomalaisten kohta ruotsin ja venäjän
kansain suhteen synnytti nämä vehkeet ja tapahtumat. Nytkin vielä
olemme suhteessa näitä kahta kansaa kohtaan, mutta se on kuitenkin
muuttunut; se muuttui Syyskuun 17 p. v. 1809. Kansa onkin ollut
voimallinen mieltänsä vallitessa ja sen suurin voitto on, että
täytymisen ajatus on muuttunut velvollisuuden ajatukseksi. Suomen
kansa suri suuresti eroa Ruotsista, mutta älysi myös käydä sovintoon
kohtalonsa kanssa, Nyt eläväiset ja kasvavaiset polvet eivät tiedä
paljon isäinsä poloista. Useimmat luovat silmänsä kernaammin
nykyajan käytöllisiin ja houkuttelevampiin puuhiin, kuin huolivat
kuunnella vanhain -- heidän mielestään -- vain "loruja" ja "satuja"
edesmenneistä ajoista. Usea halveksuu tunkeuta oman kansansa
muinaisuuteen ja sen sumuisiin laaksoihin. Niinpä ovatkin enimmäksi
isäin ankarat kärsimiset vaan kirjain ja jonkun kehnovoimaisen
vanhuksen omina eivätkä suinkaan elä elämällä rahvaan mielissä. Sepä
liekin suurena syynä, että v. 1808 saadut vammat jo ammoin ovat
sulaneet ja paranneet. Tämän ylimuistoisista ajoista vallinneen
kahdenpuolisen vihan sammumisen pää-syy mainittiin äsken. Niin taisi
eräs viime sodan vanhuskin laskea leikkiä tästä ajasta, kun virkki:
"Hoi miehet, minua siitä kiittää saatte, että maassa leipää on."
"No mitenkä niin?" "Minä näetten lähdin muinoin etelään venäläistä
härnäämään ja sain sen niin perässäni tulemaan tännekkin", vastasi
vaari ehkä kentiesi karvaasti nauraen.
Tämä sota, joka on kutsunut ilmoihin koko oman kirjallisuutensa ja
josta on kirjoitettu enemmän kun ehkä mistään muusta, oli suomen
kansan ensimäinen sota yksinään ja -- kentiesi -- viimeinen sota
kaikkiaan. Sillä vaan harvoin joutuvat kansat semmoiseen tilaan, kuin
suomen kansa tänä aikana joutui ja harvoin syntyvät niin väkevät
siteet kansain kesken, että niiden väärällä katkominen nostattaisi
"urosnäyttelyn, jossa voittamaton voimallisuus taistelee hengestään
hillitsemättömän kohtalon kanssa." Waan vanhusten jäykkä luulo
koko tästä sodasta on nyt täällä, samoin kun kentiesi jokapaikassa
maassamme, se että oli vaan "veristä leikkisotaa", jota ruhtinaat
tyhjän näyn vuoksi pitivät. Tämä jo lopulla sotaa luottamattomuus
ilmauntuva koko sotajoukkoa ja varsinkin sen päälliköitä sekä
kuningasta kohtaan, tämä lopullinen nurja mieli koko sotaa vastaan
oli seurauksena kreivi Klingspor'an kuuluisasta kelvottomuudesta
ja kunnottomuudesta. Eräs näiden kertomusten juoksua paljon
koskeva vanhus jutteli monen hupaisen kertoman muassa seuraavan
keskustelemisen, jonka sattui kuulemaan kyyditessään kahta ruotsin
upsieria sotakesänä. Yksi lausui näet toiselle: "Pidä sinä viina
tästä Tornioon; minä pidän siitä sitten 'Uumoon' (Umeå)." Toinen
suostui siihen, vähän pantuaan vastaan. Kyytimies, jota tämä puhe
kovin karvasteli, varsinkin kun kuuli noiden, joiden olisi tullut
todestaan maata suojella, puhelevan keskenään vaan tuonmoisia
eikä ainakaan hänen kuullen haastavan ajan tärkeimmästä asiasta,
virkki vihdoin heille: "Näinkö nyt Suomi annetaankin vihollisemme
valtaan?" "Näin", vastasi toinen herra, "ruhtinaat pitävät keskenänsä
sarkajakoa niinkuin tekin te'ette. Wenäjän keisari saa Suomen ja
Ruotsin kuninkaalle annetaan Norja siaan." "Ja niin kävikin", jatkoi
kertomamieheni huokaellen. Tälläisistä ja monista muista syistä
päättivät jo silloin koko sodan kauheaksi leikkisodaksi, jossa
tuhansien henget lyötiin lautaan moniain ylimysten jostaki tahdosta,
"ehkä kaikki oli ennen jo sovittu."
Gustaf Adolfin syyksi sanovat kaikki, ja siihen luuloonsa he
kuolevat. Päinvastoin voi hänen edellisensä Gustaf III viehättää
Suomen äijätkin, ja niin muistellaan häntä hyvin rakkaasti. Eräs
vanhus veisasikin vapisevalla äänellään suruvirren hänen murhastaan.
Warmaan olisivat asiat hänen hallitessaan muodostuneet toisin mutta
varmaan olisi hänkin joutunut vihdoin niihin pauloihin, jotka jo
ammoin olivat keksityt ja jota varten keisari Napoleon ja Aleksander
kävivät liittonsa Tilsit'issä jo 1807. Gustaf Adolf joutui juoniin
ja hänen kohtalonsa sai hänen kadottamaan rahvaankin puolustuksen:
muiden säätyin hänellä tuskin koskaan olikaan.
B) Kenraal-adjutantti Bergenstråle'n retkestä.