Jo äsken jätimme talonpojat pakenemaan Suonperästä Kapraalin mäeltä.
Heidän paetessaan tuli vielä pitäjältä uutta vartiaväkeä, mutta
hekin kovin huonoilla aseilla. Muutamat tulivat nyt jo määrä-aikansa
olleitten kansalaisten siaan, toiset ehtivät avuksi, kun saivat
tietää vihollisen aikovan rynnistää. Waan hekin palasivat kuultuansa
asian oikean laidan. Kaikki parkki-viilekkeet viskottiin tiepuoliin
ja kaikki kokivat vaan kerjetä kotiinsa viemään sanaa vihollisen
voitosta ja tulosta, jotta ihmiset ainakaan pääsisivät pakoon,
sillä asukkaat Suonperän varustusten sisäpuolella olivat luottaneet
talonpoikain vehkeitten onnistumiseen ja siis pysyneet ainakin
enemmäksi aloillansa. Pakenevat joukot kasvoivat mitä etämmäs
tulivat: moni äiti sieppasi syliinsä lapsensa kehdosta ja yhtyi
pakenevain joukkoihin. Tuo oli surkeaa nähdä. Mennessään revittiin
siltoja Kykyrin ja Kumpulan kirkkoherran maan luona, jotta ei
vihollinen pääsisi niin rohki yli. Se revintä kyllä voi auttaa monta,
mutta esti toisia pakoon pääsemästä, sillä vihollisia tuli kohta
kirkonkyläänkin pakolaisten perään. Niin kerrotaan kahdesta miehestä,
jotka olivat jääneet viimeisiksi, että kun huomasivat Kykyrin sillan
revityksi, he alkoivat arvella miten mennä yli. Juuri samassa tuli
päälle päätteeksi kasakkaparvi; kasakat saivat samassa miehet kiinni
ja juoksuttivat heitä hevostensa jälessä takaisin Penttilän taloon
asti; eivät toki juoksuttaneet pitemmältä -- matka oli toista venäjän
virstaa. He salvattiin Penttilän puutaloon ja aika vahti annettiin
oven suulle. Siitä syytettiin ankarasti, että olivat rohjenneet repiä
siltaa ja olivat kentiesi olleet Suonperässäkin. Heille irvistettiin
ja poritettiin jos jotakin, jota eivät arvon älynneet; sen vaan
äkkäsivät että heitä aijottiin hirttää huomenna; sillä sitä seikkaa
ymmärretyksi saadakseen, kokivat viittoa väliin ortta katossa, väliin
taas olivat kaulaansa sormillaan viiltävinään. Helppo on arvata,
kuinka miesparkamme pelkäsivät, nähdessä kuoleman irvistelevän
jo vihollistensa ilkeistä naamoista. Näin kului kokonainen
kauhistuksista viljava yö. Miten heidän lopuksi kävi, saamme vasta
nähdä; nyt on muuhun ryhtyminen.
Ehkä vihollisia jäi paljon Peltokorven kylään riehumaan ja sen
suunnan tietä hallussaan pitämään, oli heitä sill'aikaa jo tullut
isoja joukkoja kirkon seuduille. Heti kirkolle tultuansa kysyivät
pappia. Taloihin jääneet harvat asujaimet osoittivat heidät siis
Simukkalan kappalaisen puustelliin, jossa silloin asui kappalainen
Kristofer Carlenius. -- Kirkkoherraa ei silloin ollut Kälviällä; sen
virka oli avoinna vuodesta 1806, jona kirkkoherra Elias Aleenius
kuoli, jonka siaiseksi kohta vasta mainittu kappalainen Carlenius
hartaasti halasi päästä, joka onnistuikin.[8] Kun viholliset tulivat
Simukkalan kartanolle, ryntäsivät heti kiroten ja kiljuen sisälle,
sivaltivat Carlenius'en käsiinsä ja alkoivat tinkiä: olivatko
vastustajat Suonperässä talonpoikia? oliko hän eli muu herrasväki
yllyttänyt heitä vastarintaan? kuinka lähellä oli ruotsin väkeä?
Waan jotta mielestään paremmin saisivat papin tunnustamaan totuuden,
tarttuivat papin tukkaan, repivät tuon kuni riivatut ja sujuttelivat
häntä otsatukasta jotta pää permantoon kolahteli. Tuon keinon ei
arveltu vielä välttävän, ja taas tuotiin ne kaiken maailman mainiot
pamput esiin, joilla piestiin Carlenius'ta aika lailla. Sitten
paljastivat miekan, vilkuttivat sen terää hänen silmäinsä edessä ja
rupesivat viimein sen hamaralla hänen kaulaansa sahaamaan.
Rouva raiska rukoili armoa puolisonsa edestä polvillaan ja lupasi
lunnahiksi kaikki mitä talossa parasta lienee. Kappalainen taas
puoleltaan vakuutti jäykästi -- "valoilla vannoen (!)" -- itsensä
ja talonpoikain olevan ihan syyttömiä: tuon tenän Suonperässä
olivat muka jo paenneet säännölliset sotamiehet tehneet. Kun näin
eivät saaneet tunnustusta mieltänsä myöten ja kuten totuuskin olisi
vaatinut, niin sieppasivat miehensä kartanolle. Täällä tinkivät
tuhatta hullummasti, uhkasivat polttaa poroksi kirkot ja muut majat,
ellei heti tunnustaisi. Kuitenkin oli Carlenius'ella uskallusta
kieltää kaikki, ehkä viholliset olivat kiertäneet hänen ja monet
uhkaavat painetit pidettiin hänen rintojansa vastaan. Riipan
äijän tunnustuksen sanotaan olleen syynä siihen, että viholliset
tahtoivat tiedot tingityksi papiltakin. Rouvan hartaista rukouksista,
polvillansa armottoman vihollisen edessä, ei piitattu mitään
ennenkuin osasi luvata kantaa heille viinaa. Ei tarvittu siis muuta
kuin tämä kaikkia muita voimallisempi sana "votka" papin hengen
pelastukseksi. Lie tuo kreikkalais-uskoisiin juurtunut luottamus
pappeihinsa myös tehnyt, että uskoivat tätä jäykästi kaikkia
syytöksiä tyhjäksi tekevää pappia enemmän kuin henkensä menettämistä
suuresti pelkäävää Riipan äijää.
Jättäkäämme nyt hetkeksi vihollinen tänne raivoomaan, juomaan
ja rosvomaan Kykyrin ja Kumpulan siltain alapuolelle -- etämmäs
pääsemästä estivät häntä hajotetut sillatkin. Luokaamme silmämme
niihin miehiin, jotka jo nä'imme onnellisesti pääsevän Kapraalin
mäeltä Klapurin kankaita myöten omaistensa luoksi. Millä mielellä
luulemme heidän ajatelleen heidän seikkainsa näin onnetointa loppua
ja koko seurakunnan tulevaisuutta? Moni olisi jo epäillyt kaiketi
ei ainoastaan asian onnellisesta lopusta vaan vieläpä omasta
hengestäänkin, vaan Jakob Suonperä oli perinyt isänsä Pietarin
jäykkyyttä, joka sulasi yhdeksi isänmaallisen innon kanssa. Heti
suojaan päästyään päättikin Jakob Suonperä matkata Raumalle
eversti H.H. Gripenberg'iltä apua anomaan noita jo voittavia
vihollista vastaan. Hänen rohkea toverinsa torppari Henrik Råman
eli Sandelin seurasi nyt kuni ainakin tämmöisissä seikoissa häntä.
Nopeammin kulkeakseen ottivat hevosen. Matkallaan ajoivat he sivu
vallesmanninsa Hallongren'in, joka koki jalkaisin paeta suomen väen
turviin. Hallongren'in kerrotaan luonnoltaan olleen tuiki aran,
ehkä hänkin ennen oli tainnut olla sotaväessä. Hän oli myös evännyt
talonpoikia puuhistaan ja siksi vastasikin heidän kyytimiehensä
ylenkatseella hänen pyyntöönsä päästä kyydille: "en minä arkoja ajele
suojaan."
Heidän tultuansa Ala-viirteelle, saivat Savon jääkärit, joita
siellä oli vartioimassa samaa rantatietä, jota miestemmekin oli
matkaaminen, tietää missä mielessä he aikoivat Gripenberg'in
tuumille. Tästä syttyivät taas sota-intoonsa nämäkin uljuudestaan
kuuluisat ja vihollisiaan kauhistuttavat soturit, joita oli täällä
lähes 300. Pitkään eivät olleet saaneet nähdäkkään vihollistaan
ja siis "pyysivät hartaasti" Suonperää toverineen oikein uskosta
kärttämään Gripenberg'iltä että päästäisi heidät vihollisen kimppuun;
he lupasivat perkata Kälviän vihollisista puhtaaksi, olipa heitä
sitten kuin paljon tahansa.[9] Asioitsiamme jättivät jääkärit hyvään
toivoonsa ja läksivät viimeiselle taipaleelle. Kohta matkansa päähän
päästyänsä saivat tilan tulla övesti Gripenberg'in puheille. Tämä
oli hoikanlainen, pitkä ja ylevännäköinen mies. Wielä muistellaan
Suonperän haastelua Gripenberg'in kanssa, joka soi vähän kummalta.
Suonperän valitettua vihollisen käytöksistä Kälviällä ja heidän
omista puuhistaan, mainitaan Gripenberg'in vastannen vaan: "Eipähän
nekään hengistään eläne; täytyy niidenkin ruokaa saada. Mistä ne
saavat sen vieraassa maassa, ellei talonpojilta?" "Elättäköön
Keisarinsa heidät niinkuin Kuninkaamme elättää teidät", virkki
Suonperä vastaukseksi. Siihen ei eversti ollut vastannut paljon
mitään. Kun Suonperä sitten pyysi apuväkeä ja sanoi jääkärien toivon,
mainitaan Gripenberg'in taas vastanneen: "Minäkö sinne väkeäni
panisin tapettavaksi? En minä niin saa lähettää ruunun väkeä. Siitä
ei tule mitään." Miten Suonperä toverinensa siltä haasteli, niin
saivat Gripenberg'in vähän myöntymään, jotta lupasi ampuma-aseita
sekä ruutia niin paljon kuin vaan tarvitsisivat. Suonperä virkki
siihen: "Mitä niillä enään te'emme, kun viljeliät ovat hajonneet?
Kun ennen olisimme saaneet niitäkään! Ampujia ja aseitten käyttäjiä
tarvitsemme." Silloin lupasi Gripenberg heille kolme miestä.
Heti läksivät asioitsiamme kuultuansa tuon lupauksen. Wihoissaan
palasivat sieltä ja vieläkin väittävät Gripenberg'in salaa olleen
venäläisten puolustajan ja heidän lahjoman. Todistukseksi vetävät
hänen niukkuutensa häntä puhutellessaan ja hänen antaumisensa
Kainuulla (Kalix) Maaliskuun 25 p. vuonna 1809. Tämä syytös
petollisuudesta on pantu Gripenberg'ille viaksi muutamilta
kirjailioiltakin, mutta provessori Cygnaeus'en kirja Gripenberg'in
kunnian pelastuksesta näyttää selvään tämän syytöksen olevan väärän
ja aivan pahanilkisen. Sillä vaan ankara täytymys johdatti hänen
käytöksensä autaumisessaan vihollisilleen, ehkä ajattelemattoman
ja toisen kunniasta huolimattoman oli vallan helppo syyttää kaikki
isänmaan kavalluksen päähän. Kummastella siltä emme saa, että
kansa sai saman väärän luulon mieleensä Gripenberg'in käytöksestä,
kun jokainen epätoivo on nopea pahinta uskomaan ja semmoinen
petollisuuden usko sai todellisen esineensä jo itse ylipäällikkö
kreivi Klingspor'assa.
Palatessaan Kälviälle saivat miehemme eräässä torpassa kuulla, miten
asiat tällä vuorokaudella olivat muuttuneet. Wenäläiset olivat
jo nimittäin aika kyytiä pötkineet. Syyn siihen kerrotaan olleen
seuraavan: Muutamat talonpojat olisi Ruotsalon kylässä pohusillaan
ruvenneet näet rämistämään rautapeltejä ja taputtelemaan tyhjiä
tynnyrin pohjia. Tänne päin vahtia ratsastelevat kasakat -- jotka
kentiesi olivat liiaksi maistelleet papin viinaa -- siitä hiiden
kyytiä sanaa saattamaan kirkonkylään, jotta nyt vihollinen tulee
kaikkine väkineen: he olivat muka jo kuulleet rumpuin räminän. Siis
kokivat joutua pakoon mitä ennättivät. Nämä tiedot saatuansa astuivat
Suonperä ja Råman torpasta Simukkalaan, jossa olivat kuulleet
olevan kolme sotaherraa, joilla oli hyvät hevoset. He olivat niin
hyväilleet viinapulloa, jotta mielensä oli jokseenkin hämärtynyt
ja siltä jäivät tovereistaan. Ensistä arvelivat talonpoikamme,
lymyten aidan taaksi, mitä tehdä noille. Pian päättivätkin.
Suonperällä oli oivallinen kivääri hyvässä laahingissa ja Råman'in
kourissa taas oli pätevä hyljepyssy. He nousivat ylös, astuivat
rohkeasti portaita kohden ja seisahtuivat vasta Simukkalan salin
ovella. Jo olivat langettamaisillaan viimeisen tuomion mokomain
juomari vihollistensa yli, kun Carlenius'en rouva sai rukouksillaan
heidän vihansa huojennetuksi ja heidät luopumaan ensi aikeistaan.
Wenäläiset säikähtyivät sangen suuresti, nähdessään näiden julmine
aseineen seisovan oven kynnyksellä; lienevät säikähdyksestä silloin
selvenneetkin, kun niin rohki sitten saivat vähän vaatteitaan kokoon
ja kiiruhtivat virkkuin varsainsa selässä pakoon toisten perään.
"Mikä meidän olisi ollut ampua heidät kuoliaaksi?" virkki vielä
Jaakko Suonperä, mutta he antoivat heidän päästä pakoon hengissä, kun
vihollisen kostoa tuiki pelkäävä rouva raiska niin hartaasti rukoili.
Samassa kiireessä vihollisten paossa ei heidän ollut aikaa enään
huolehtia Penttilän ladosta eikä sinne salvatuista miehistä, vaan
ne pääsivät irralleen paenneille omaisilleen kertomaan vihollisen
äkkinäistä pakoa.