Näistä tapahtumista kului taas viikon päivät, seikkaen Kälviällä
muuttumatta. Ei edes nytkään laitettu Kälviälle miestäkään
säännöllistä sotaväkeä, ehkä rynnistys vihollisen puolelta oli
odotettavana. Tämä huolettomuus ruotsalais-herrain puolelta oli
heille omituista näinä viikkoina ja päästi heidän käsistään monen
sopivan tilaisuuden lyödä vastustajiansa, niinkuin esimerkiksi
nyt Witikassa kun viholliset olivat ikäänkuin puusta pudonneet.
Talonpojat puoleltaan vartioivat entistä ahkerammin. Heitä oli
tavallisesti 180 miestä kerrallansa vahdissa jo mainitulla Kapraalin
mäellä. Kukin vartioi veronsa suuruuden mukaan. He elivät nyt entistä
enemmin sotamiehen tavoin. Jokaisella näet oli kankaalla kiskotusta
kuusen parkista tehdyt viilekkeet eli "kihängit" kuni sotamiehillä
ainakin. Lakeissa ja hatuissa hohti samoin valkoinen nauha kuusen
parkkia. Aina oli heillä joku mies erillään toisista vartioimassa.
Joilla oli vuoro vahdata, sille puettiin erään kapraalin[5]
sotavaatteet ja hänelle annettiin myös oiva kirkastettu pyssy käsiin.
Tämä kaikki oli siksi täten toimitettu, että jos vihollinen, joka
yhtä päätä lähetti tarkastelioitaan tänne, näkisi heidät, luulisivat
heitä säännölliseksi sotaväeksi eikä talonpojiksi. Niin toivoivat
sen ei uskaltavan tullakaan; sen ohessa syystä pelkäsivät vihollisen
polttavan heidän talonsa ja tekevän kaikenlaista ilkeyttä, jos
tuntisi heidät pelkiksi talonpojiksi. Käytöllisiä ampu-aseita ei
heillä tainnut olla kahtakymmentä, mutta muutoin olivat aseet samat
kun Peitsonkin luona.
Kaikki pelkäsivät nyt viime lauantain voiton seurauksia. Ihmisiä
oli jo paennut entistä enemmin ja kaikkia paraita katuja oli koettu
kantaa piiloon. Maa-kuopissa, lattiain alla, etäisimmissä ladoissa
ja taloissa, riihien lakassa -- jonne kalut katon kautta laskettiin
-- kiviaidoissa j.n.e. oli kaikenlaista kalua. Eläimet ajettiin
vetisiä soita ja kylmiä ruokottomia korpia rämpimään. Tämmöinen pako
oli tapahtunut supi semmoisista taloista, jotka olivat Suonperän
ja Jatkojoen vartiapaikkoja ulompana, s.o. useimmista peltokorven
kyläkunnan taloista. Sama oli laita Jatkojoen ja Ruotsalonkin
kylissä. Hakunilta esim. vietiin yksin akkunalasitkin muassaan
pakoon, ett'ei vihollinen saisi niitäkään rikkoa, jos tulisi.
Kirkonkylän taloista taas oli vaan heikompi väki ja kalliimmat kalut
ja omaisuudet paossa ja piilossa. Näin olivat asiat täällä. Wähän
pohjoisempana alkoi pitkä rivi sotaväkeä -- Raumalta Raaheen asti.
-- Se ei näyttänyt tietävänkään elävänsä sodan aikana. Kuitenkin
rivissä paloi eriskummainen ja ihana valkea, ehkä pelko, ky'yttömyys
ja mikä lie ollut muu oli saanut vallan hillitä valkean leimuamasta
ja loistamasta.
Toukokuun 27 päivä oli perjantai.[6] Se valkeni samoin kuin muutkin.
Mitä se toi muassaan, ei ihmisjärki voinut arvata. Kuluessaan näytti
se itse sen.
Edeltä puolenpäivän alkoi Kokkolasta päin nousta tänne laumottain
vihollisen joukkoja. Ne asettausivat Riipan ja Krekelän taloihin
ja näihin tienoihin. Moniaita vahdissa olevia talonpoikia -- joita
tätä nykyä juur oli 180 -- meni Krekelään vieraitaan katselemaan
ja kuulustelemaan heidän aikeitansa. Se ei lie onnistunut, kun
aivan pikaa palasivat paikoilleen. Muuan näistä, se jo mainittu
Jakob Suonperä, veti palatessaan omalle puolelleen lautaa, jota
myöten kuljettiin vähäisen ojan yli, jonka silta vihollisen jonkun
hyökkäyksen vuoksi pidettiin revittynä. -- (Jo ennen olemme nähneet
että Suonperän taloin ja sen mäen välillä, jossa vihollisilla oli
vähempi vartiajoukkonsa, on vähäinen neva, jonka halki tie kulkee.
Sen tien katkaisee eräs oja, jonka yli tiellä on kahden sylen
pituinen silta. Neva itse on vieläkin varsin vetelä.) -- Tuon Jakob
Suonperän aikeen huomasi muuan husaari. Hän tänne ajamaan täyttä
laukkaa; mutta kun ei saavuttanut ennen hänen ojan yli pääsemistänsä,
niin ampui Suonperää pistooleillaan. Waan vähäpä tästä! "niillä oli
vaan kehnoja, neliskulmasia hauleja, jotka vaan vähän rapisivat
housuissani." Ehkä pistoolin laukaus oli vaikutuksetta, jäi lauta
ainakin vetämättä omalle puoleen. Jakob Suonperän isä Pietari käski
siis uudellensa miehiä koettamaan saada lautaa pois, sillä tuolla
paikallaan voisi se olla pahitteeksi heidän asialleen. Kolme neljä
miestä läksikin matkaan, mutta kun yrittivät lautaa vetämään,
lähetettiin taas vihollisen puolelta koko sade kuulia, jotka myös
nekin menivät kaikki yli. Lopuksi taisivat toki saada laudan ainakin
pois.
Saapa tuonkin mainita samassa, että eräs suomea selvästi haastava
mies vihollisista lupasi niille, jotka ensin menivät Krekelään
vihollisen vehkeitä tarkastamaan, kapallisen hopearuplia, jos
sanoisivat, onko Ruotsin väkeä Kälviällä tahi milloin sinne tulevat
ja muuta semmoista. "Tämä oli vaan viekkautta, että saisivat oikein
tietää asiat." Sepä voikin olla syynä, miksi katselomatkaltaan niin
rohki palasivat.
Päivä kului likelle puolta päivää eivätkä viholliset vielä
liikkuneet, kun eivät vielä tarkoin tienneet, kuinka paljon ja
minkälaista väkeä heillä oli vastassa. Waan tästäkin sallittiin
heidän saada tieto. Tämä kävi näin. Riipan isäntä, joka jo oli
ijällinen ja nyt herastuomarina, oli myös ollut talonpoikain
joukossa. Waan levottomuus katkeroi hänen olonsa toisten miesten
joukossa, kun näki vihollisen häälivän hänen kotonansa, jossa hällä
oli kaikenlaista kamaa kätkettynä maahan ja läheiseen männikköön.
Siis päätti hän varkain pujahtaa katsomaan, miten Riipassa nyt
elettiin. Tällä käymällään ei hänen käynyt paremmin, kuin että
Wenäläiset saivat hänen käsiinsä ja myös tunnustamaan -- ett'eivät
vartiat olleetkaan muita kun pelkkiä talonpoikia, jonnin joutavilla
aseilla, etteikä likimailla ollut miestäkään Ruotsin sotaväkeä.
-- Tahdotaanpa syyttää hänen kadehtineen sitä, kun ei muitten
talonpoikain tarvinnut pelätä vihollisen vierastelemisia niin
kuin hänen ja muiden Peltokorpelaisten. Wieläpä kuiskataan hänen
kielensä siksi liikkuneen vilkkaammin tunnustusta tehdessään, että
salaisuudessa hänen kukkarossaan ryssän ruplia olisi kilahtanut.
Siinä luulossa on ainakin muudan vakuutettu muka senkin tähden ett'ei
hänelle eikä hänen talollensa tehty mitään erinomaista pahaa. Sitä
siltä ei voi kiistää kumoomattomaksi totuudeksi, kun nyt enään ei ole
täydellisiä todistuksia saatavina.
Tämä saatu tieto kyllä soi suloisesti venäläisten korviin, ehkä
yhtäkaikki näyttivät epäilevän mitä tehdä, uskaltaako vai ei. Wihdoin
päättivät hyökkäyksen, vaikka varsin varovan. Niin lähettivät
Krekelän talosta "suuren summattoman" lauman miehiään Järvenaution
talon kautta talonpoikain ta'a. Totta lienevät tinkineet tiedot
seudusta Riipan äijä raiskalta, kun osasivat tehdä kaikki ikään kuin
vanhat tutut näillä seuduin. Tämä lauma näytti hyvin väkevältä;
siinä oli sekaisin kasakkaa, husaaria ja jos jotakin. Toinen yhä
miehevämpi parvi vihollisia lähestyi toisaalta tietä myöten Riipasta
ja Krekelästä talonpoikain vartiapaikkaa. Talonpojilta puuttui
aivan varsinaista päällysmiestä ja kun näkivät nuot hirvittävät
joukot laskeuvan sekä Krekelän kankaalta nevalle että tietä myöten
marssivan heitä vastaan, alkoi monen sydän sykkiä. Wihollisilla
näkivät olevan yllin-kyllin aseita ja muita varustuksia, joilla kyllä
olisivat voineet taistella vaikkapa tuhansiakin vastaan eikä heitä
ollut kahtasataa! Wenäläisten voimaa arvaavat äijät vielä 5000 eli
joko 6000 miehen kokoiseksi.[7] Mutta jos kohta myöntäisimme heitä
olleen vähemmän ja vaikkapa ottaisi tästä määrästä puoletkin pois,
niin liiaksi heitä olisi ainakin ollut aseettomille, tottumattomille
talonpojille, joita ei mikään päällikkö yhdistänyt järjestettyyn
vastarintaan. Kaikki tämä -- ehkäpä jollakulla arkuuskin -- sai
matkaan, että enin osa arveli poispötkinnön paraaksi neuvoksi. Niin
menivätkin melkein kaikin ja jättivät riitelemättä viholliselleen
tämän vartiapaikkansa, kun näkivät itsensä ei voivan tuon
taivaallista muuta kuin että luultavasti kaikin olisivat menettäneet
henkensä ja saaneet vihollisen vihan oikein riehumaan. Siltä eivät
aivan kaikki paenneet, ehk'ei montakaan jäänyt. Nekin kyllä olisivat
seuranneet joukkoa, ellei Jakob Suonperä, joka ensinnä jäi ihan
yksin vihollisia rinnustelemaan, olisi saanut heidät pysähtymään
manaten heidän arkuuttansa. Mahdollista olisi ollut, jotta Suonperä
yksinkin olisi jäänyt tähän tappelemaan, sillä kun ensi laukauksensa
ampui aina likemmäs rynnistäviä vihollisiansa vastaan, olivat nekin
jo paossa, jotka sittemmin sai pysähtymään luoksensa. Niitä miehiä,
jotka sai seisahtumaan, oli seitsemän; hän itse oli kahdeksas. He nyt
tuliputkillansa lähettämään surmaa vihollisillensa, joita hajotettu
silta nevalla esti niin rohki tulemasta Kapraalin mäelle. Itse
ampuivat vartiapaikastaan nurkkain takaa ja porstuan ovesta. Heillä
oli myöskin hirrenpää asetettuna vanhoille tuulimyllyn rattaille,
jotta se näyttäisi tykiltä; sen olivat enimmäksi peittäneet kuusen
ha'oilla. Talonpojille kyllä viskottiin tulisia tuliaisisia
ehtimiseen, mutta ne lensivät vihisten vaan ylitse.
Näin he tässä ampuilivat siinä mielessä, että pitäisivät viholliset
ulompana senkään aikaa kuin vaimoväki ja eläimet Suonperästä
saataisiin pakoon. Isännän Pietari Suonperän jäykkyys ei tätä ennen
ollut myöntänyt, että mitään laitettaisiin pakoon. Talossa olikin
tulinen häsy ja kiirus: paraita lehmiä ajettiin rämeitä katsomaan;
hevoset samoin; lampaat saatiin läheiseen niittylatoon; lattiat
revittiin auki ja sinne pantiin jyviä ja muuta kalua j.n.e.
Tällä aikaa olivat edestä rynnistävät viholliset jo tulleet ojan
yli. He ottivat siihen sillaksi jäännökset samasta ladosta, joka
Spåre'llekin antoi siltavärkkiä, kun viikkoa ennen vei saaliitaan,
joita viholliset nyt olivat kostamassa, Riipaasta Raumalle. Jopa
alkoi samassa vilkkua takaakin Uuden-talon (toisen Suonperän talon
nimi kylän kesken) mäeltä vihollisen keihäitä, kirkkaita kiväärejä
ja kiiltolakkeja. Pian olisivat miehet pääsemättömissä kahden tulen
keskellä, jos paikkansa pitäisivät yhä. Mitä tässä jäykkyys olisi
auttanut enään ja miten se olisi voinut edistää heidän asiatansa?
Enemmän verta vaan olisi kirjavoinut maata, muutamia perheitä olisi
jäänyt turvattomiksi ja vihollisen raju kostonhimo saanut syttöä.
Siispä pujahtivat hekin, liki tiiman tuimasti taisteltuaan, mäen
syrjälle ja sieltä lymyten Klapurin kankaalle, joten pääsivät
onnellisesti pakoon. Isäntä Pietari ei lähtenyt ainakaan talostaan
pakoon. Samoin oli toisenkin Suonperän taloon jäänyt eräs
hopea-hapsinen ruotivanhus, jolta kova kohtalonsa oli rikkonut silmän
ja jota vahva sauva tuki näinä elonsa viimeisinä päivinä; ukot
arvelivat "etteihän nuo nyt näin vanhoille koiruutta tehne."
Jo olivat viholliset kohta mäen haltiat; kasakat ajelivat mäellä
tarkastaen joka nurkkaa, pensikkoa ja kiveä. Pian löysivät kätketyt
tavarat; lattiat purettiin, kaikki vietiin tahi pantiin mullin
mallin. Samassa vietiin Suonperästä 80 lammasta ja lisäksi muutamia
lehmiä ja muita eläimiä. Äsken mainitut vanhukset olivat melkein
ensimäisiksi joutuneet heidän käsiinsä; he otettiin lujille ja
heille poritettiin jos jotakin. Waan pelkkä porinapa ei ollut kyllä.
Kasakan pampuilla piestä muksutettiin heidän vanhoja selkärankoja
ja korviaan. Pieksännällään olisivat pian tehneet lopun miehistä,
ellei eräs poika-nulikka Kokkolasta, joka seurasi vihollisia vapaasta
tahdostaan ja jonka luultavasti olivat viekoitelleet puolelleen,
olisi sattunut samassa saapuville. Äijät hänelle vaivojaan
valittamaan ja muka syyttömyyttään vakuuttamaan: "hehän olivat jo
niin vanhat, ett'ei heistä enään vastustamaan eikä minnekään." Niin
saivatkin pojan heitä säälimään, jotta meni "kenraalin" luoksi
rukoilemaan heidän edestänsä. Päällikkö -- kenraali eli joku
alhaisempi -- myöntyi pojan rukouksista ja vaikeroimisista, jotta
käski päästää vanhukset irralleen. Alhaisempain täytyi totella ja
ukkoin käskettiin mennä sinne missä muutkin omaisensa lienevät.
Nämä monien vuosikymmenien kytristämät miehet alkoivat iloissaan
juosta nytkyttää sauvat käsissä pakoon mäen syrjään samaa suuntaa
kuin viimeiset vihollisen vastusteliatkin. Wihollisten kynsiä
kihelmöi kun täytyi päästää äijät ja heidän mielensä teki nähdä
vastoin päällikkönsä käskyä vanhusten veren vuotavana ja heidän
kiristyksistänsä kuolevina. Muutamat kasakka häijyt niin ampuivatkin
äijäin perään, vaan taivas ei sallinut tätä uutta veren-vuodatusta
ja kuulat suhisivat maalinsa sivu: ukot pääsivät hengissä omaistensa
luoksi. Kuka oli tämä jalo vihollis-päällikkö? Sitä emme tiedä emmekä
tuskin koskaan tule tietämään, vaan kiitos ja kunnia semmoisesta
lempeästä käytöksestä. Harvat, aivan harvat ovat muistelmat tästä
sodasta tätä lajia, mutta sitä kernaammin viivymme mielinemme niiden
muistelemisessa.