Wiimeksi mainituista tapahtumista oli jo kulunut pari viikkoa.
venäläisten päällikön kenraali Tutschkoff'in leiri oli Kokkolassa
Wetelijoen oikealla rannalla Kaukolan ja Finnilän taloissa.
Ruotsalaiset olivat paikoillansa levähtämässä, kuni jo näimme.
Eteläisin joukko oli kolmas väestö-osuus Raumalla[1] övesti H.
H. Gripenberg'in komennon alla, vartiajoukkoja venäläiset olivat
pistäneet noin 1/2 peninkulmaa eli enemmänkin leiristänsä pohjaseen
Riipan taloin pellolle Kälviällä pitkin pitäjään-tietä; rantatietä
varttoimaan olivat taas asettaneet joukkosen Jatkojoelle, jonka yli
vievän sillan talonpojat olivat repineet hajalle ja jonne Finnilän
tienoosta on melkeen sama matka kuin Riipallekin. Ruotsalaisten
viimeiset vartiajoukot olivat Alaviirteellä Lohtajan pitajäässä.
Näinä parina viikkona oli talonpoikain olo ja elo jo muuttunut
kovasti. Tien varrella olevista taloista, samoin kuin vihollisen
hallussa olevista, olivat asukkaat paenneet metsiin ja synkkiin
sydänmaihin, vieden muassaan kaikki mitä voivat ja kerkesivät.
Niistä taloista, jotka eivät vielä olleet vihollisen vallassa,
eivät asukkaat kuitenkaan olleet supi paenneet, mutta huonompi
väki vaan. Metsätalot ja syrjätorpat olivat vieraita täynnä.
Kummako siis, jos tautejakin tahtoi ilmauta! Ison vihan ajoista
säilyneitä pakopirttejäkin viljeltiin. (Ne ovat maahan kaivetuita
kuoppia, joihin mahtuu muutamia henkiä. Heidän kattonsa kuuluvat
olleen harjattomia ja maantasaisia turpeiskattoja. Usein on
pari tämmöistä kuoppaa vieressään). Kansa luuli, että nyt taas
oli tekeminen ison vihan vihollisten kanssa. Monenkaltaiset
sadut saattivat heidät siihen uskoon: vihollisilla olisi muka
muassaan "koiran-kuontolaisia", jotka löytäisivät kaikki, kätkipä
miten tarkkaan hyvänsä. Kuka ei ole kuullut vanhain haastavan
ihmisen muotoisista eläimistä, nimeltä "kalmunkit", jotka muka
vaskipilleillään imisivät veren tämän puolen ihmisistä. Kummallakin
vainosuvulla luultiin olevan oma muotonsa: "koiran-kuontolaisilla"
ihmisen ruumis ja koiran pää; "kalmunkeille" annetaan pitkä häntä ja
ihan karvainen ruumis. Näin ei heitä luultu suinkaan ihmisiksi, vaan
pedoiksi heitä arveli sivistymätön kansa. Tämä tunto ja semmoiset
sadut ovat pysyneet meidän aikoihimme, ehkä luultavasti saivat
alkunsa ison vihan aikana jos ei sitäkin ennen. Todella tämmöisten
satuin esineet olivat ryökkeimpiä Don-virran kasakoita eli Aasian
rajan sivistymättömiä pakanoita, jotka omilla hietiköillään olivat
oppineet eroittamaan ihmisten ja eläinten sameimmatkin jäljet
ja joille oma julmuutensa tuotti ansaitun eläinten ja petoin
rinnalle arvaamisen. Mutta kun ihmiset nytkin kuvailivat täkäläisiä
vihollisiansa ison vihan röykkeiksi vihollisiksi, olivat he väärässä.
Isosta vihasta oli jo lähes sata vuotta kulunut, joka aika oli
ainakin ennättänyt sivistää ylhäisempiä säätyjä; ja kyllä oli
rahvaskin paljon muuttunut, ehkä raakuus kyllä vielä vallitsi. Niinpä
tapaammekin usean päällikön pidättävän käskettäviänsä jokseenkin
ihmisten rinnalla. Kun alhaisempi sotilas toki tiesi olevansa
korkeampain komentajain silmäin alta, riehui se sangen julmasti:
eipä aina suunnallisen päällikön lähisyyskään voinut pidättää
vimmaantumasta. Kälviällä ei aivan monta inhottavaa rääkkäystä
tapahtunut, johon lie paraina syinä ollut Tutschkoff'in leiri
Kokkolassa ja asukasten paossa olo.
Haastettuamme tämän, on aika ryhtyä taas kertomukseen Kälviällä
tapahtumista vehkeistä näiden kahden viikon kuluttua. -- Taas
tapaamme pitäjään miehiä ko'ossa; he olivat kokouneet vartioimaan
pitäjästään samoin varustettuina ja samoista syistä kuin kokousivat
Peitsonkin tykö. Nyt vartioivat he kahdella suunnalla: vastatusten
kumpaakin vihollisen vartiajoukkoa. Riipan pellolla oli noin sata
vihollista, joita vielä oli edusvartioina kymmenen[2] miestä noin
neljänneksen päässä Riipasta kirkolle päin, tahi toisin sanoen
olivat nämä kymmenen miestä lähellä Suonperän taloja: vähäinen neva,
jonka yli pitäjääntie kulkee, eroitti heidät talosta. Heitä vastaan
vartioivat taas talonpojat Suonperässä, Kapraalin mäellä.
Heti kun venäläiset Riipalle tulivat, tekivät töitä, joilla kielsivät
ihmis-arvoansa. Eivät nimittäin olleet kauan talossa, ennenkuin
riensivät aitan ovelle. Tätä rikki murtaakseen ottivat miehissä
hirren, jolla töyttivät oven auki. Kun tuossa työskentelivät,
karkasi eräs mies tuvasta kirves kädessä heitä aitan ovelta ajamaan.
Tämä mies parka oli mielipuoli, jota ei oltu saatu muitten kanssa
pakenemaan. Muudan vanha ämmä oli hänen kanssaan jäänyt myös taloon.
Tämän vaivaisen miehen ottivat nyt käsilleen ja kasakat pampuillaan
pieksemään, rangaistakseen häntä rohkeudestaan. Ämmä, joka jo oli
ijällinen, juoksi hätään avuksi kokien selvittää miehen olevan
mieltänsä vailla. Siitä eivät viholliset huolineet, vaan sanoivat
hänen tarvitsevan selkäänsä, kun tuli kirves kädessä heitä vastaan.
Äijän pään-vikaisuuden kiistivät valheeksi ja väittivät vaan hänen
olevan tuiki pahankurisen. Siis pieksivät kiljuen ja karjuen
pieksemistään. Wihdoin vaipui äijä poloinen: hän oli pyörtynyt. Niin
makasi maassa kasvot kaikki verissä ja koko ruumiinsa vereslihalla,
kunnes taas potkimalla saivat hänen tointumaan. Ämmä rukoili hänen
edestänsä, mutta se ei auttanut yhtään -- ämmälle itselleen eivät
tehneet pahaa. Nyt alkoi miehen mielipuolen kanssa uusi leikki.
Wihollisensa vetivät hänen käsistä ulommas kartanolle ja jättivät
nauraen sekä irvistellen hänen sinne makaamaan veriinsä. Nyt
valmistausi kymmenkunta kasakkaa hevostensa selkiin. Päällikkö
kiljasi käskyn ja heti ratsasti yksi täyttä laukkaa pahoin jo piestyä
miesparkaa kohti. Pian ajoivat toisetkin samoin. Nähtävästi oli
heillä aikeena hevosillaan poljetuttaa tämän onnettoman mielipuolen
hengiltä pois. Useampia toveja koettivat uudelleen tätä hirmutyötään,
mutta korkeampi käsi varjeli aina raukkaa. Siten eivät saaneet
täyttää julmaa aikomustansa sillä keinoin, eivätkä toki enään
muutakaan rääkkäystä käyttäneet. Lienevätkö vihdoin ämmän rukoukset
myönnyttäneet heidän kovat sydämmensä, tahi liekö ollut joku muu
syynä. Semmoisia käytöksiä kuin tämä ei suinkaan saata lukea sodan
koviksi välttämättömyyksiksi, ehkä tapana on sillä sanalla peittää
monta inhottavaa tuhotyötä, joita raakuuskin häpeää, jos kohta ei
tunne katumuksen tunteita.
Jatkojoella oli vihollisen vartiajoukko samoin noin 100 miehen
kokoinen. Heitäkin vastaan vartioi joukkonen Ruotsalon kylän miehiä
omasta toimestaan. Näiden toisiansa vartioivain joukkoin välillä
syntyi kerran riitakin, ja koska tämä riita luultavasti oli ainoa
joka tässä tapahtui, niin voipi sen kertoa tässä.
Eräänä päivänä menivät talonpojat ilman-aikojaan likemmältä
katselemaan, miten vihollinen elelee ja muuta semmoista. He
lähestyivät vihollisiaan ja tulivat lähelle rantaa, s.o. lähelle
Jatkojoen rantaa, jonka yli vievää siltaa talonpojat pitivät
revittynä. Sillan kohdalla ja alapuolella on joki jakaunut moneen
haaraan, jotka tekevät pikku saarekkeita ja sitten kohta taas
juoksevat yhteen. Rantain väliä voi tässä olla toistasataa askelta ja
vasemman puolinen kohoaa korkeaksi törmäksi. Oikean käden puoliselta
rannaltaan huomasivat, kuinka "muudan ryökäle pujahti lepikköön"
rannalla. Täältä näkyi sitten hartaasti harovan koukulla jotain
joesta. Kohta tuleekin rysä näkyville. Ryssä näet kalasti noin
rysällä. Tuosta toisten kalavesille tulemisesta suuttui talonpoika
Eerik Kippo, joka oli ollut Järvenkin kahakassa, jotta hän, arvellen:
"Äläs vielä hävytön! Et kauan ihmisten rysiä koe", lähetti tuonne
tuuheaan pensikkoon luodin hyvästä pyssystään. Mutta väli oli liian
pitkä ja lepikkö peitti ammuttavan, ett'ei luoti tainnut sattuakaan.
Kohta toiset viholliset ottivat aseensa ja alkoivat korkealta
törmältään ampua peukuttaa miehiä kohti. Kipolla vaan sattui olemaan
ase, jonka vuoksi miehemme läksivät hyppyyn. Kun oli paras tulvan
aika ei vihollisenkaan ollut hyvä päästä toiselle puolen jokea miehiä
takaa ajamaan, ehkä joki kyllä on pikkarainen.
Muuta kahakan-tapaista tässä tuskin tapahtui, kun kumpikin
vartiajoukko kentiesi päätti paraaksi olla aloillansa eikä suotta
suututtaa toistansa, ennenkuin hätä tulisi ja täytyminen pakottaisi.
Eivät talonpoikain vastustus-tuumat tässä olleetkaan niin todelliset,
joten miehiä meni Ruotsalonkin kylästä Suonperään vartioimaan, jossa
aijottiin lujasti panna vastaan.