Suomen sotajoukon, joka paloi halusta saada mitellä miekkojaan
vihollisensa kanssa, oli täytynyt päällikkönsä kelvottomuudesta
paeta perimmäiseen Pohjolaan. Tämä päällikkö, kreivi Wilhelm Mauritz
Klingspor, sai sen korkean ammatin, joka vaati suuria sekä sielun
että ruumiin vointia, kuningas Gustaf IV Adolfin suosiosta eikä
omasta ansiostansa. Klingspor oli arka ja hänen sotajoukkonsa täytyi
olla arkana. Hämeenlinnasta, jonka jätti "laahinkia laukaisematta"
-- niin sanoi eräs vanhuskin -- vihollisensa valtaan, oli hän jo
marssinut lähelle Oulun kaupunkia, jättäen koko eteläisemmän maan
hangasteliainsa valtaan. Ainoat linnatkin alkoivat antauta. Suomen
miesten täytyi paeta vesissä silmin mielipahasta, kun näin piti
pötkiä kotomailtaan. Mutta tämä arkana olo oli niin sotaherrain että
sotureinkin mieliä kaiketi vastoin. Tämä pahoillaan olo muuttuikin
toki Siikajoen tappeluun, jossa uljas Adlercreutz synnytti ensimäisen
kunniapäivän. Jo oli sama uros, joka Revonlahdella rohkeni 160
miehellä rientää toistakymmentä kertaa väkilukuisempaa vihollista
vastaan, kääntänyt häpeällisen pakomatkan riemulliseksi voiton
retkeksi. Jopa oli mainio sankari Sandels'kin kolmanna kunniapäivänä
voittanut viholliset Pulkkilassa ja jo pakeni vihollinen vuorostaan.
Tämä olikin tapahtuma, josta voimme alkaa.
Kun Kälviän miehet saivat kuulla venäläisten nyt palaavan pohjasesta,
kokoitsi heitä aika joukkonen Asujan taloon. Muutamat sanovat heidän
kokouneen kuulutuksen kautta, toiset taas väittävät erään jäykän
talon-isännän Pietari Suonperän lähettäneen sanan lähimäiseen
taloon. Sana saatettiin siitä toiseen ja niin pian ympäri koko tätä
pientä pitäjästä. Wallan vaikeaa on sanoa, kumpi näistä puheista on
uskottavampi, kun ei sodan aikuisia papereita eikä siten mainittua
kuulutustakaan ole tallella enään. Nämä erilaiset tiedot saisi siten
sopimaan että päättäisi kuulutuksen olleen jonkun kreivi Klingspor'an
tahi Kuninkaan julistuksen ja Pietari Suonperän vainajan sen johdosta
lähettäneen sanan vastustus-tuumistaan. Wihollisen oma tuttu käytös
ja menetys oli toki varmaankin paras syy että käskyä niin toteltiin.
Eräs vanhus virkkoikin: "en tiedä kuka käskyn lie pannut alkuun. Sitä
ei silloin kyseltykään: mieli vaan teki tapella vihollista vastaan!"
Tämän Asujan taloon kokountuneen miehistön mieli oli estää vihollista
pääsemästä ylös pitäjäälle rappaamaan tahi sieltä Kannuksen tietä
Wiitasaarta ja Jyväskylää kohden. Aseiksi olivat ottaneet mitä
vaan käsiin päätyi ja saapuville sattui. Mikä sai vanhan ruotsin
kiväärin, josta ei enään paljo minnekään, kuka kerskaili hyvästä
hylje- eli luoti-pyssystänsä. Usealla ei ollut muuta kuin viikatteen
poikkeimia pitkissä varsissa, seipäitä, vanhoja miekkoja ja taisipa
olla jollakulla nuijakin. Pitäjälle pääsystä estäminen oli näet
paraana tuumana miehillämme; mutta siltä eivät aikoneet pitää suurin
väliä, jos rupeisivat hekin auttamaan Klingspor'aa, jonka luulivat
yhtä kyytiä ajavan vihollista takaa. Tämä mielessä, lähtevät astua
teppomaan Peitson keskievarin tykö, joka on noin kolme neljännestä
kirkolta pohjoseen rantatien varrella ja jonka tykönä Kälviän
pitäjään-tie yhtyy rantatien kanssa. Tämä pitäjään-tie on aika
mäkistä ja loppupuoli on metsää, joka sitten korkeine kuusineen
loppuu Peitson taloin tykönä paljaalla kalliolla, jonka rinta
on rantatielle päin. Tähän metsään asettausivat miehemme pitkin
tie-puolia. Oli miehiä äsken mainitun kallionkin takana, josta oli
paras näkö-ala maantielle, jota pitkin vihollisen piti tulla. Näin
täältä kuusien takaa toivoivat saavansa ja voivansa tappaa vihollisia
oikein ololta.
Miehet vuottivat vuottamistaan, niin jo näkivät kallion takana
seisojat vihollisia laumottain laskevan alas mäkeä, jonka ylitse
tie juoksee. Nämä laumat olivat samoja, jotka olivat paluutetut
Siikajoelta, Revonlahdelta ja Pulkkilasta. Ne astuivat taloon, jossa
tunnin ajan levähtivät. Nyt eivät pakkauneetkaan pitäjäälle päin, --
eikä kreivi Klingspor'aa näkynyt ei kuulunut. Tästä sekä siitä että
talonpojat huomasivat huonoine aseineen olevansa aivan kelvottomat
säännöllistä ja säännöllisesti varustettua sekä väkilukuista, jos
kohta voitettuakin, sotajoukkoa vastaan, päättivät miehemme heittää
tuumansa sikseen.
Hiljaisuudessa kätkivät aseensa kuusien juurille, kivien alle,
taloihin ja mikä minnekin. Nyt osuus heistä päätti mennä, kuni
hyvinkin viattomat ja rauhalliset, likemmältä katselemaan noita
keskievariin tulleita koreita sotaherroja. Toisten oli jääminen
metsään, jott'ei vihollinen arvaisi mitään; taisipa moniaat jäädä
pelvostakin. Heidän kartanolle tultuaan rupesivat viholliset
ainakin tinkimään: "mitä miehiä he ovat" ja "mitä varten tuommoinen
miesjoukko tulee." Ensimäiseen kysymykseen kyllä vastasivat niinkuin
asian laita olikin, mutta jälkimäistä kysymystä vastattaessa jäi
totuus syrjään; vastattiin näet miten mieleen vaan johtui ja miten
paraiten luultiin pääsevänsä. Se lie onnistunutkin kun tinkimiset
loppuivat. -- Kun talonpojat tarkastelivat kasakkain komeita
hevosia, oli jonkun ruvennut tekemään mieli tuommoista varsaa.
Hän ei tuumannut vähempää kun viekoitella muutaman varsallisen
viiksihuulen vähän nurkan taaksi, siellä kolhaista hengen miehestä,
istua itse hevosen selkään ja niin ajaa kuusikkoon. Tämä tuuma
toki ei käynyt toimeen, kaikeksi onneksi toisille miehille ja ehkä
koko pitäjäällenkin. Siten raukesivat nämä puuhat tässä paikassa,
mutta kyllä vielä tointakin tuli ehkä toisaalla. Useimmat läksivät
kotio, mutta mitä lie jäänyt miehiä parikymmentä vielä maille.
Heidät oli Hakunin talon isäntäväki pyytänyt taloansa vartioimaan,
jos vihollinen sattuisi liian likelle tulemaan. Niin läksivätkin
matkaan ja perille päästyään kehutaan heitä aika hyvin hoidetun ja
ruokitun. Wenäläiset taas läksivät, niinkuin sanottiin, tunnin verran
levähdettyänsä marssimaan Kokkolaan, jossa heidät vielä tapaamme.
Kun viholliset läksivät Peitsosta edellensä kulkemaan, veivät tien
varrella olevista taloista kärryjä ja kaikenlaisia muita ajokaluja,
joista heillä oli puute. Osasivatpa Järvenkin taloon (-- Hakunin ja
Järven talot ovat lähellä toisiansa --). Mainittuun Järven taloon
ajaa kapsautti 60 (?) viiksihuulta sieltäkin kärryjä hankkiakseen.
vaan tässä talossa ottivat talon miehet ensinnä heitä kovasti
vastaan, kunnes vihdoin saivat sanan rymäkästä Hakunin taloon, jossa
tiesivät apumiehiä olevan varalla. Saatuansa sanan läksivät nämä
Hakunista naapurin miehiä auttamaan. Taistelupaikalle tultuansa
alottivat heti kovan ottelun. Kotvasen tuimasti tapeltua kummankin
puolin, alkoivat vihollisen asiat kallistua tappiolle. Warsinkin
mainitaan erään ruotsin armeijassa olevan rumparin pojan, nimeltään
Lindgren, hätyyttäneen heitä. Wihollisen oli ollut asia peräytyä aina
missä Lindgren liikkui, pitkä ja vanha vaan nyt teräväksi laskettu
miekka kädessänsä. Yhtäällä leikkeli hän vihollisen kauhtanan selkiä
rikki ja viilti muita haavoja, toisaalla hän katkaisi "pari päätäkin"
(?). Lopuksi viholliselle ei muuta neuvoksi kuin pötkiä pakoon.
Muudankin onneton heistä, joka jo oli kerjennyt tuvasta korjailemaan
mitä silmiin pisti, ei enään ennättänytkään ovesta ulos kun näki
kumppaninsa aika kyytiä pakenevan, vaan hypätä hurautti akkunasta
lumihankeen pihalle. Kova onnensa saatti että upposi vyötäriänsä
myöten kinokseen, ja miten lie siinä hädissään huppuroinut, niin jäi
toinen saapas, joten sitten kiireissään juoksi toiselta jalaltaan
avojaloin toveriensa luoksi, eivätkä talonpojatkaan huolineet
hätyyttää tuota yksinäistä. Tässä sanotaan haavoitetun useampia
vihollisia ja vieläpä jonkun kuolleenkin, mutta talonpojille ei ollut
vahinkoa tullut.
Kummalta kuuluu, että se muutoin tämmöisistä syistä vastakin aina
niin ankara ja armahtamaton vihollinen jätti tämän vastarinnan
kostamatta, ja syytä siihen lie vaikea saada ilmi. Pelkäsikö hän,
samoin kuin talonpojat luulivat ja toivoivat, että Klingspor
voittaneen sotajoukon päällikkönä ajaisi heitä takaa. Turha pelko!
Nytkin päästi Klingspor käsistään vihollisensa, joka paitsi sitä
oli tämän ainoan kerran vähemmällä väellä kuin hän itse. Klingspor
näet vaan jäi verellä ostetuille kentilleen levähtelemään, kunnes
vihollisensa taas sai lisää väkeä ja muuta muonaa. Tämä vahingollinen
lepo kesti seitsemän viikkoa, järkiään Kalajoen seuduilla, Raahen
kaupunki pääkorttierina: aikapa sitten syyttää semmoista velttoutta
keliriiton eli muun tekosyyn viaksi.
Luokaamme silmäilys sodalle ja sen johtajille. Suomen joukko
saatti itsensä syypääksi pahaan vikaan jo sodan alusta, kun ei
tehnyt todellista vastarintaa; mutta venäläiset saavat lukea
syykseen toisen miltei suuremman vian, kun eivät heti todestaan
toimittaneet valloitusliikkeitään ja samalla Suonten valloitusta
Kuopion kautta Ouluun, vaan minkä vihollinen sodan alussa laiminlöi,
sitä ei kadottanut koskaan enään tarkoitustensa ja liikkeittensä
näköpiiristä. Klingspor sitä vastaan ei huolinut käyttää
vastustajansa vahingoita ja vikoja niin nerollisesti kuin asian
tärkeys olisi vaatinut. Sandels, joka sai liikkua omin mielineen,
näyttikin mitenkä karkoittaa väkevämpääkin vihollista. Sepä onkin
Klingspor'an suurimpia vikoja, että jätti Sandels'in avutta paljoa
väkevämpää vihollista vastaan. Wihollinen sai apuväkeä; Sandels'in
joukot supeni alituisissa tappeluissa, mutta Klingspor ei puuttunut
häneen eikä vehkeisinsä ennenkuin Rauman sotilakon kautta käski
hänen vetäitä takaisin. Rohkeus ja liike oli Klingspor'an luontoa
vastaan; hän oli mielissään, kun sai levätä ja syödä herkullisesti.
Siikajoen tappelun voitettua oli hän järkähtämättä yhdeksän päivää,
ennenkuin Adlercreutz sai hänen myöntymään Revolahden tappeluun. Sen
voitettua lepäsi hän samoin seitsemän viikkoa Raahen tienoissa. Uuden
Karlepyyn tappelusta kului täydet kolme viikkoa, ennenkuin läksi
liikkeelle. Lapualla voitettua lepäsi hän yhtä huolettomasti neljättä
viikkoa j.n.e. Kuitenkin piti hän virkansa niin kauan: se oli
kuninkaan omapäisyyden suuri vika. Toisin kävi vihollisten leirissä.
Tutschkoff'in maali oli Oulun valloitus, mutta kun hän paluutettiin
Siikajoelta, menetti hän päällikkyyden ja haastettiin vastaamaan
käytöksestään. Hänen jälkeisensä kenraali Rajevskij menetti myös
kohta päällikkyyden, kun hänen täytyi peräytyä, kun kadotti Lapuan
tappelun ja kun paetessaan oli aikeissa peräytyä vältvääpeli Roth'in
urotöiden vuoksi aina Hämeenlinnaan.
Näin hoidettiin ruotsin ja venäjän joukot. Wiholliset käyttivät,
ensi vikansa tehtyä, kaikkia apukeinoja. Suomalaisten päällikkö
hylkäsi kaikki. Kansan lähettiläitä tuli usein hänen luokseen ja
toivat tiedot että rahvas oli valmissa käymään mies talosta sotaan.
Klingspor vastasi: "Kyllä mä kutsun teidät, kun tarvitsen"!!!