Wiho viimein tuli Hyllus
Herkulesta hakemasta,
Mutta ilman isättänsä,
Paitsi valta vanhempaansa.
"Ai! jos äiti", huuti Hyllus,
"Oisit ollut syntymättä,
Eli ellet ensinkänä
Oisi ollut äitinäni,
Tahi joska taivahasta
Oisi suotunna sinulle
Toinen mieli, toinen kieli,
Aivan toiset ajatukset!"
Ruhtinaatar rukka tahtoi
Paikallensa pakahtua,
Koska poika siten puhui
Tanterelta tultuansa.
"Kuules lapsi kultaiseni!
Minkäs tautta moitit mua?"
Kysäsi hän kummastellen
Lapseltansa lauhkeasti.
"Minä kävin Kenäumin
Pitkän niemekkeen nenässä",
Sanoi poika itkusuulla,
Wesisilmänä valitti,
"Sinä surmoat isäni
Lailla kovin kauhealla,
Jot'ei ilmoisna ikänä
Ole nähty näillä mailla."
Deianira kävi tällöin
Aivan kalman kalveaksi,
Mutta rohkaisikse sitte
Wielä kerran kysymähän;
"Kuka kurja sitä sanoi
Sulle, poikani polonen,
Että minä millonkana
Woisin tehdä tuolla lailla?"
Poika puhui pitemmältä
Surullisilla sanoilla;
"Ei ou syrjäinen sanonut,
Wennon vieras valittanut;
Omat silmäni olivat
Kauhistusta katsomassa
Kenäumin niemekkeellä,
Uhrikunnahan kukulla.
Uhrihärkiä hyviä,
Mullia mitä paraita
Oli ladottu lavalle
Kaksitoista kallotoinna.
Likas toi nyt laittamasi
Puna paidan purppuraisen
Waskivyöllä vakkasella
Isälleni itsellensä.
Isä ottikin iloisna
Päällensä punaisen paidan
Sekä kiitti kaunihiksi
Kulta-koruja koreita.
Tuohoi sitte jo tulia
Tervaksisilla tikuilla
Alle puiden petäjäisten,
Päälle alttarin arinan.
Isä rukka nyt rukoili
Ensin alttarin edessä
Sekä kiitti sinuaki
Lahjasesi laittamamasta.
Waan kun uhrin liekki löi jo
Kohti taivasta koreesti,
Syttyi tuli toisellainen
Heti isäni ihossa.
Hiki vieryi virtanansa
Pitkin partoa piristen,
Puna paita poltti häntä
Niin kun turkasen tulella.
Isä repi riekaleiksi
Kenkkikalusi kirotun,
Mutta murha-myrkky poltti
Häntä kahta kauheammin.
Hirveästi huuti hän nyt
Likas lähettilästänsä,
Joka myrkkymehu-paidan
Oli hälle heittänynnä;
Juoksi sitte sen jälestä,
Tarttui jalkahan takoa
Sekä viskasi vihalla
Kurjan kohti kallioita,
Joita meren aallot aina
Rantasella räiskyttävät,
Niin että se kurja niistä
Meren pohjahan putosi.
Sotamiehet säikähtivät,
Pojat parkuivat pahasti,
Nähdessänsä, kuinka kauvas
Likas lenti kalliohon.
Joka jumalaisen miehen
Täytyi pötkiä pakohan,
Sillä kaikki kauhistuivat
Wimmattua voimakasta.
Isä parka piehtaroi nyt
Ensin pitkin penkerettä,
Mutta hyppi sitten maasta
Ylös koppikohdastansa
Sekä karjui kauheasti
Tuskan tulen polttaessa,
Jotta vuoret volisivat,
Laaksot pahoin laulelivat.
Kiivahasti kirosi hän
Siitä sua äiti parka,
Kun sa kuoleman kipuhin
Saatit hänen syyttömästi.
Wiimein huuti hän minua
Surkeilla sävelillä;
'_Hyllus! poikani polonen,
Ainokainen auttajani!
Jos sä sydämestä säälit
Ihan syytöintä isääsi
Tässä kuoleman kivussa,
Murha-myrkyn polttaessa;
Niinpä laita mulle laiva,
Etten kurja köntistyisi
Tälle meren saaren maalle,
Walkamalle vierahalle_.'
Koska minä tämän kuulin,
Laitoin minä hälle laivan,
Jolla hänet toimme tänne
Kivuissansa kiljuvana.
Kohta sinä saat sen nähdä,
Kannettavan kammariinsa,
Ehkä vielä elävänä
Eli ehkä kuollehena.
Tämä on nyt tekemäsi
Aivan alkaen alusta,
Uljahimman urohista
Saatit sinä surman suuhan."