Deianira jätti tällöin,
Sanaakana sanomatta,
Lapsen lohduttamattoman,
Hyllus paran huolihinsa
Sekä lähti lapsen luota
Lohdutusta löytämähän
Katumuksen kauhistavan
Sydäntänsä särkiessä.
Poika katsoi kohta ylös
Itkusohvan sopukasta,
Mutta äiti oli mennyt
Toiste tulemattomaksi.
Hovin hyvä vanha piika
Seisoi samalla sialla,
Jossa äiti äsken seisoi
Hyllus pojan haastaessa.
Wanha piikapa valitti
Hyllukselle huolissansa,
Että ruhtinaatar rukka
Oli itse ilmoittanut,
Miten Nessus häntä neuvoi
Kuollessansa kavalasti
Tekemähän tuolla lailla
Kun hän kurja oli tehnyt.
Hyllus hyppäsi nyt ylös
Katkerasti katuvaisna
Äsken äijän äitiänsä
Syylliseksi syyttämästä;
Kiiti sitte suruissansa
Luokse valta vanhempansa
Anteheksi anomahan
Pahoin puhumisestansa.
Koska nyt ei kuitenkana
Äitin ääntä kuulununna
Hovin suurissa salissa,
Huonehissa hohtavissa,
Katsoi poika parka kerran
Sänky-suojanki sisähän
Sekä äkkäsikin äitin
Sängyn päällä pötköttävän;
Mutta miekka hirvittävä,
Kaksiteräinen terävä,
Seisoi äitin sydämessä
Weren vielä vuotaessa.
Hyllus halasi nyt vielä
Runneltua ruumistaki
Waikeasti valittaen
Malttamattomuudestansa.
Poika pyöri polvillansa
Kuolleen äitinsä kupeella,
Kunnes isän iso ääni
Havahutti hänet ylös.
"Hyllus!" huuti Herkules nyt,
"Tule tänne turvakseni!
Mutta missäs sinä olet,
Kun en sua keksikkänä?
Ahaa armas! joko kuulit?
Koska tunnut jo tulevan,
Tule tänne turvakseni!
Auta mua armiasti!
Tempaise nyt tapparasi!
Säilä rautasi sivalla!
Sekä lyödä läjähytä!
Kaulahani kamahuta!
Jotta kaula katkiavi,
Pääni poikki pyörähtävi,
Etten tässä tuskassani
Kovin pitkältä kituisi;
Älä arvele kun akat!
Älä vapise kun vaimot!
Mutta armahda minua
Tällä tavoin tekemällä!
Sillä muuten täytyvi mun,
Uljahimman urohista,
Nyyhkiä kun nuoren neien
Iankaiken itkevänä."
Kivuissansa katsoi hän nyt
Siinä seisovien päälle
Sekä levitti sylensä
Tällä tavalla sanoen:
"Katsokaapa käsieni
Jäseniä jänteviä,
Kuinka ne jo kuivettuvat,
Surkeasti surkastuvat;
Waikka niillä Nemeassa
Tapoin julman jalopeuran,
Joka paimenpoikasille
Oli hirmu hirvittävin;
Waikka niillä vielä voitin
Lernan lohikäärmehenki,
Mustan mörön, myrkyllisen,
Monipäisenki mokoman;
Nämä ovat samat sormet
Samat kädet, samat kourat,
Joilla köytin Kerbero'nki,
Tapoin jätit jäyräpäiset.
Ei ou sitä sankaria
Tullut tämän ilman alta,
Jonka keihäs jonkun kerran
Oisi mua murrellunna.
Mutta muuan murha-käsi
Laittoi mulle myrkky-lahjan,
Tämä myrkky murti minut,
Tuotti tuskan sydämeeni.
Katkaise nyt Hyllus kulta
Tämä tuska tukkunansa,
Sillä keinoin että sinä
Kerran kättä kiepsahutat!
Mutta muista vielä vasta
Myrkky-lahjan laittajata!
Sillä sydämeni kipu
Ansaitsevi kovan koston."
Waan kun Hyllus vannoi hälle,
Että ruhtinaatar rukka
Oli pettynyt peräti
Nessus ruojan neuvomasta,
Sekä sitte saatuansa
Tiedä pahoin tehnehensä
Sovinnoksi survaissunsa
Murhamiekan sydämeensä;
Niinpä Herkuleski heti
Lauhtui aivan laupiaksi
Sekä tahtoi kohta tiedä,
Missä ruumis mötköttävi.
Hyllus vei nyt Herkuleksen
Makaus-suojan sängyn luokse
Jossa Iolekin itki
Waikeasti valittaen.
Sekä tuskan tulen liekki
Että suru mitä suurin
Särki sankarin sydäntä
Kielin kertomattomasti.
Mutta vielä verivallan
Waimo vainajansa luona
Löysi uros lohdutuksen
Lapsiansa lempimällä;
Pani poikansa polosen
Sekä itkevän Iolen
Kädet kohta käsihinsä
Tällä tavalla sanoen:
"Lapset raukat rakkahani!
Sydämelleni suloiset,
Siinä sinäkin Iole
Olet minulle kun oma;
Kuolema jo kaivelevi
Sydäntäni surkeasti,
Mutta mull' on vielä muuan
Lohdutus nyt lapsistani.
Antakaatte armahani
Tulla toivoni todeksi
Siten ettette eroa,
Tästälähin toisistanne!"
Sillä lailla lopetti nyt
Uros uljas itkusuulla
Sekä liitti lempeästi
Kaksi nuorta käsitysten.
Tällöin tuli lähettiläs
Tuolta Delphin temppelistä,
Joka kertoi kielellänsä
Pyhän immen ilmoituksen:
"Tuolla Tuonelan tuvassa,
Kaikkivallan kammarissa,
On se päätös päätettynnä
Perki peruuttamattomaksi,
Että Herkule'n elämän
Sammumisen sia onpi
Oetan vuoren viimeisellä
Kukkulalla, korkealla."
Koska Herkules sen kuuli,
Jätti hän jo jäähyväiset
Sulavalla sydämellä
Lapsiansa lempimällä.
Wietti sitte viimeiseksi
Tuskan kovan tungetessa
Itsensä kannin-istuimella
Oetan kunnahan kukulle;
Teetti sinne suuren lavan,
Rankarion rakennutti
Sekä könti kivuissansa
Rankarion reunamalle.
Rion päälle päästyänsä
Käski uros kumppaliinsa
Tuoda tulta tervaksihin,
Rankarovion rakohin;
Waan ei sitä sankaria,
Sitä yhtä ystävätä,
Tullut tällöin toverista,
Joka oisi tuonut tulta.
Mutta koska uros kurja
Tuskan kovan kouriessa
Rukoillen ja ruikuttaen
Waati tulta valittaen;
Taipui toki Philoktetes
Armon tulta antamahan,
Sillä sankarimme kipu
Näytti kovin kauhealta.
Tämän yhden ystävänsä
Nöyryydestä näytetystä
Heitti Herkules hänelle
Kiitokseksi, kunniaksi,
Sekä nuolensa sulitut,
Kaikki varmat vasamansa,
Että jäykän jousensa ja
Kostavaisen kuokkansa.
Tuli alkoi tuikahella
Rankarovion raoista,
Liekki löi jo leimahellen
Kohti taivasta kovasti.
Ukko pilvien pitäjä,
Isä Jupiter jumala,
Keksi kohta poikasensa
Pitkitellen paistuvaksi
Sekä silloin sävähytti
Tulen nuolen taivahasta,
Joka poltti pikemmästi
Rankarion ratisevan.
Kaikki katsojat näkivät,
Kuinka muuan musta pilvi
Laskeutui nyt laveana
Polttorovion poroille;
Kuinka Jupiter jyristen
Antoi poikansa polosen
Nousta pilven naulakkeella
Tuonne Tuonelan tupahan.
Koska kumppalit menivät
Tulen liekin loputtua
Muka luita löytämähän
Polttorovion poroilta;
Niin ei täällä nähtykkänä,
Hakemallakaan halittu,
Yhen yhtä nikamata,
Luuta aivan ainoata.
Nyt ne muisti, mitä tästä
Uljahimmasta uroosta
Oli ennen ennustettu
Tiresias tietäjältä;
Nimittäen nämä sanat;
"Että Hebe Herkulesta
Outti Tuonelan tuvassa
Tahi taivahan talossa."
Aina armias Minerva
Otti Tuonelan ovelta
Herkuleksen hetimiten
Jumalien joukkiohon.
Koska Juno jumalatar
Näki sankarimme siellä,
Lauhtui hänki laupiaksi
Uljaimmalle uroholle
Sekä sääti tyttärensä
Heben heti Herkule'lle
Ihan iankaikkiseksi
Morsiameksi mukamas.
Koko Kreikan kansakunta
Uhrasikin uroholle
Kohta kiitos-uhrit niin kun
Jollekulle jumalalle.
Herkulesta jäi jälelle
Iso parvi poikasia,
Joiden pojanpojanpojat
Wiho viimein valloittivat
Koko Kreikan kansakunnan
Asuin paikat parahimmat,
Jotka sitälyytä jäivät
Herakleidien hyviksi.