Deianira itki illat
Huolissansa huokaellen,
Kun ei kuulu kultaistansa,
Herkulesta hertaistansa.
Mutta viho viimein kaikui
Koko kuninkahan hovi
Ilo-äänestä isosta,
Riemuhuudon huminasta.
Läähättäen lenti muuan
Sanansaattaja salihin,
Joka itkiän iloksi
Kertoi kielellä kepeellä;
"Riemuitse nyt ruhtinaatar!
Pyyhi poskilta pisarat!
Sillä sinun puolisosi
Elää vielä vammatoinna
Sekä ompi onnellisna
Tulemassa jo takasi,
Mutta laativi lavoa,
Poltto-uhrin perustata."
Likas lähettilähänsä
Kuuluttavi kansalleki
Tuolla nurmi tanterella
Woiton suurta sanomata;
Waan hän itse viipyvi nyt,
Niin kun mie jo mainitsinki,
Kenäumin niemekkeellä,
Euboean nenäkkeellä,
Uhri-lavan laainnassa,
Rankoja rovitsemassa,
Jotta Jupiter ei jäisi
Kokonansa kiittämättä.
Likas lähettiläs tuli
Kohta kanssa kartanohon
Sekä hänen seurassansa
Sotavangit suruisina.
"Terve! terve! ruhtinaatar!
Sankarimme aino armas!"
Lausui lähettiläs heti
Deianiran nähtyänsä:
"Eipä onnen ohjeliat
Tuolla Tuonelan tuvassa
Kuuna kullan valkeana
Rakastele rikoksia.
Sankarimme sota tuli
Syistä sangen synkeistä,
Senpä tautta seurasiki
Häntä siunaus sodassa.
Nyt ne kerskailiat kaikki
Korskeine kielinensä
Ovat mennynnä Manalle
Pitkin sota-penkereitä;
Waan kuitenki kaikitenki
Sanottaa nyt sankarimme
Minun suullani sinulle,
Rakastettu ruhtinaatar;
Säästä sinä säälimällä
Sydämellä suopeasti
Näitä tänne tuomiamme
Wankia ja vanhuksia,
Jotka ovat Oikalian
Kaupungista kadonneesta,
Mutta jotka minä jätän
Sotasaalisna sinulle;
Paitsi muita parkasia,
Poikasia, piikasia,
Säästä tätä siveätä,
Nuorta neittä, onnetointa,
Joka juuri jalkohisi
Lattialle lankeaa
Armostasi avarasta
Laupiutta löytämähän."
Deianira tähystävi
Säälivillä silmillänsä
Nuorta neittä kaunokaista,
Impyettä ihanaista.
Nostaa nyt nuoren neien
Ylös niin kun ystävänsä
Tällä tavoin surkutellen
Lauhkealla lausehella;
"Niin on niin nyt neitoseni!
Ynnä tekin ystäväni!
Se on sangen surullista,
Minuaki murtavaista,
Kuin mä neän, kuinka juuri
Jalot neiet, naimattomat,
Ollen orjien osalla
Saavat kärsiä kovuutta,
Tahi kuinka kunnottomat
Wanhuksetki vangituina
Lasten lastensa keralla
Muilla mailla maleksivat.
Zeys! taivahan takoja,
Kaiken luonnon kolkuttaja,
Ellös koskana kurita
Sukuani sillä lailla!
Mutta kukas sinä kurja
Impi ihanainen olet?
Eli lienet joku jalo
Naittamatoin neiti parka?
Sinäpä sen Likas saatat
Selittääki säntillensä,
Kenen tämä neiti nuori,
Impi ihanainen onpi!"
"Mistäpä sen minä tiennen?"
Sanoi Likas liukkahasti,
Mutta vähän viivyttyvä
Pitkitti hän puhettansa;
"Kyllä se ei kuitenkana
Mahda olla Oikalian
Huonnoimmista huonehista,
Pahimmista perehistä."
Koska impi parka itse
Huokaeli hiiskumatta,
Niin ei ruhtinaatar raahi
Tarkemmasti tutkaella,
Mutta vietti viipymättä
Likas lähettilähällä
Tämän immen ihanaisen
Kaunihisen kammarihin.
Koska Likas lähettiläs
Meni tätä tekemähän,
Tuli sanan saattajoista
Ensin tullut toisen kerran
Hiljallensa hiipetellen
Deianiran tienoille
Sekä sopotti supalta,
Muka muiden kuulematta;
"Älä rakas ruhtinaatar
Usko tuota toista miestä!
Sillä se ei sano sulle
Totta tässä asiassa.
Minä kuulin korvillani,
Kun se itse kuulutteli
Tuolla keskellä ketoa
Korvin kuullen kymmenien,
Että Herkules hävitti
Oikalian kaupungin ja
Kuninkahan kivilinnan
Tämän nuoren neien tautta,
Joka onki Oikalian
Kuninkahan kuulu tytär,
Itse ihana Iole,
Ennen kilpa kosittava.
Herkuleskin oli ollut
Kerran tällä kosiana,
Mutta morsiamen isä
Eurytos ol' estellynnä.
Puheen-parsikin puhuvi,
Sanan-laskukin sanovi;
'_Wanha rakkaus ei ruostu
Kuuna kullan valkeana_.'
Havaitsethan siitä hyvin,
Miksi puolisosi meni
Tätä neittä naimatointa
Orjaksensa ottamahan;
Pidä vaan kun pivossasi,
Että Herkules ei heitä
Iolea ihanata
Aivan orjien osalle."
Tämän tuhman tarun tautta
Pisti pahan-luulon piikki
Deianiran rinnan rikki
Niin kun neulan nenäkkeellä.
Wesipisarat pirisi
Kohta silmistä koreista
Pitkin punaposken päitä
Hienoisille helmuksille.
Deianira kutsui toki
Likas lähettilähän nyt
Kahen kesken kammariinsa
Tarkemmasti tutkittaaksi.
Likas vannoi vaikeasti
Siinä totta sanoneensa,
Että hän ei ensinkänä
Tiennyt tytön vanhempia.
Deianira torui tällöin
Siitä Likasta lujasti,
Kun se vannoi vaikeasti,
Waikka vasten tietoansa;
Sanoi sitte suorastansa,
Että hän jo tiesi tämän
Immen olevan Iolen,
Kuninkahan kuulun tytön,
Jota Herkuleskin juuri
Oli käynyt kosimassa,
Mutta että hän ei muka
Wihaa neittä siitä syystä.
Koska Likas kerran kuuli
Aivan niitä asioita,
Juuri juttuja samoja,
Joita itsekin julisti
Tuolla nurmi-tanterella,
Tuolla keskellä ketoa;
Tunnusti hän tietävänsä,
Kenen tämä tyttö oli;
Mutta sanoi siitä syystä
Puhuneensa toisin puolin,
Että Herkules ei hänen
Käskenynnä kertomahan
Puolisonsa korvin kuullen
Muuta tästä tyttärestä,
Kun että ne kaikki sitä
Pitäisivät paremmasti;
Sillä siitä oisi ollut
Sankarille suuri ilo,
Kun hän oisi omin kielin
Saanut ilmaista Iolen.
Deianira sanoi sitte
Likas lähettilähälle,
Että hänki Herkule'lle
Lähettävi jonkun lahjan,
Siitä koska sankarikin
Laittoi hänen huomahansa
Sotavangit, vanhat, nuoret,
Sekä kultakorujakin;
Mutta laittoi lahjan viejän
Sitte salihin takasi
Lahjan-laittama-ajaksi
Oven suussa outtamahan.