T.J.D.

Herkule'n synty.

Kreikan maalla mainiolla,

Walistuksen valkamilla

Oli kuuluisa kuningas

Amphitryo aikanansa,

Jonka valta vaan ulottui

Tiryns kanpungin tiloille,

Mut hän muutti viimeiseltä

Theben kaupunkiin talonsa.

Siis ei voima häntä voinut

Eikä mahti ensinkänä

Kohotella korkealle,

Mainioksi maailmassa.

Waan ken onni ohjelevi,

Hyvä lykky lykkelevi,

Siitä kuuluvat sanomat,

Wiestit kauvas vierähtävät.

Ukko pilvien pitäjä,

Itse Jupiter jumala,

Astui alas taivahasta

Maalle muuna matkamiesnä,

Keksi kuninkaan kupeella

Kävellessänsä kaduilla

Kuninkaattaren komean

Alkmenen on astumassa,

Joll' oli huulet hunajasta,

Kasvot ruusun kukkasista,

Silmät vähän sinertävät

Suloisuudesta sulavat.

Silloin ampui Amor nuolen,

Kipinänä kiidätteli,

Joka sattui jumalahan,

Jupiterihin jumahti,

Alkoi poltella povea,

Sytyttipä sydämenki

Rakkaudella räykeällä,

Suloisella suosiolla.

Koska Amphitryo kohta

Meni itse metelihin

Teleboailaisten tautta

Kosto sotahan kovahan;

Tuli pilvien pitäjä,

Rakastunut ukko raiska

Kuninkahan kaltaisena

Kuninkaattaren kotihin.

Wirui sitte vieretysten

Kanssa kaunihin kanansa

Kolme yötä kerrassansa

Paitsi päivän paistamatta.

Mutta poies mennessänsä

Antoi hän Alkmenen tiedä,

Kenen kanssa tämä oli

Kolme yötä kutkattanut

Siitä Herkules sikisi,

Syntyi suuri sankarimme,

Uros uhkean tapainen,

Miehistä mitä parahin.

Kun hän oli kulkemassa,

Päivähän jo pääsemässä

Pimeästä piilolasta,

Mustan-moisesta majasta,

Niinpä Jupiter jyrisi,

Urahteli ukkosena,

Iski itse ilmitulta,

Kalkutteli kauheasti

Jotta vuoret vapisivat,

Kummut kaikki kumisivat,

Meret aavat meurusivat,

Umpilammit lainehtivat.

Sekä tällä tärinällä

Että muilla merkkilöillä

Ilmoitti isä Jupiter

Pohlun poikansa tuloa.

Alkmene nyt ajatteli,

Mihin poikansa panisi,

Jott'ei Juno jumalatar

Wihojansa viskeleisi

Puolisonsa pojan päälle

Tahi äitiä toruisi

Kamalasti kadehtien

Kuolevaisen kunniata.

Alkmenepä antoi viedä

Poika paran parkuvaisen

Tasaiselle tanterelle

Kumppalitta kuolemahan.

Siihen kurja oisi kuollut

Kenenkänä keksimättä,

Ellei viejänsä vetänyt

Junoa jumalatarta

Tämän lapsen tienoille,

Potkivaisen pojan luokse,

Kunne kaunis kumppalinsa

Minervakin silloin meni.

Kumpainenki katselevi

Kaunokaisen kasvon päitä

Kuin ne kuuti kuulakalta

Puolipäivän paistehessa.

Tämä helle poltti heitä,

Wari vaivaksi rupesi

Sekä lasta lepyttäissä

Maahan istumaan manasi.

Juno lasta liekutteli,

Helmassansa heilutteli,

Mutta nukkui nurmikolle

Lapsen kanssa leikitellen.

Silloin poika polvillansa,

Neljän kontan kourillansa

Riensi Junon rinnan luokse,

Muka mesimättähille,

Koppoi tissin kourihinsa,

Nännin näppinsä välihin,

Siitä sunhunsa sujautti,

Maistoi mammia vähäisen.

Koska nälkä häntä näykki,

Niin hän näykki nännin päätä,

Waan jo viimein vihoissansa

Puri kovin koskevasti.

Siitä suuttui jumalatar,

Närkästyi unen näkiä,

Heitti siihen Herkuleksen,

Poika rukan rutkahutti.

Mutta Minervapa otti

Löytölapsen laupiasti,

Kantoi Theben kaupunkihin,

Antoi Alkmenen käsihin.

Tämä tunsikin ilolla

Hetimiten hertaisensa

Sekä pani paikalla sen

Kätkyehen kupsahutti.

Herkules sai hörpätyksi

Jumalallista jaloutta

Imemällä itsellensä

Juno jumalataresta.

Tämä harmilla havaitsi,

Kuka hänt' oli kupannut

Sekä katui katkerasti

Sitä sitten itseksensä,

Ettei tuolta turkaselta

Niskoja jo nitistänyt,

Silloin kun se kumminki jo

Raatoi hänen rintojansa.

Juno koitui kostajaksi,

Wastaiseksi vastukseksi,

Kävi kyllä kamalasti

Herkuleksen hengen päälle:

Laittoi kaksi kauheata

Käärmettä sen kätkyelle,

Mutta poikanen puristi

Kumpaisenki kuoliaksi.

Isäpuolensa iloinen

Amphitryo ajattel:

"Tuosta pojasta tulevi

Kuninkaita kuuluisampi";

Puhui poppaukollensa

Tiresias tietäjälle:

"Saatatko sinä sanoa,

Mikä pojasta panekse?"

Poppa-äijä ääntelikse,

Ukko sokea saneli:

"Tiedän toki tarkoillensa

Tämän seikan säntillensä."

Silloin kaikki kuuntelivat,

Hipohiiskumattomina,

Tokko tuosta poikasesta

Saataisiin sota-urosta.

Tiresias virkkoi viimein,

Lausui lapsen elämästä,

Kertoi kaikki kannallensa,

Joka seikan säntillensä;

Kuinka monta kummitosta,

Metsän pahinta petoa

Poika kerran kellistääpi

Kurikallansa kumohon;

Siihen vielä senki sodan,

Senki melkoisen metelin,

Jossa Herkuleksen jousi

Sekä nuolensa nopeat

Woitti väkiturilahat,

Jäyräpäiset jättiläiset,

Kun ne ruojat ryykäsivät

Olymposta ottamahan,

Sekä vielä viimeiseksi,

Että Hebe Herkulesta

Outti Tuonelan tuvassa

Tahi taivahan talossa.

Herkule'n kasvatos.

Nämä kummat kuultuansa

Tiresias tietäjältä

Kutsui Amphitryo kohta

Koko kansakunnastansa

Uljahimmat urohista,

Peluristakin paraimmat,

Herkulesta hoitamahan

Wiisahaksi veitikaksi.

Linus neuvoi lukemahan

Sekä viulun-soitantahan

Joihin Herkules hyvästi

Oppi mielin opettaisin;

Waan kun Linus liijemmasti

Pieksi poikasta pahasti

Ilman syyttä synkeättä,

Paitsi pahan tekemättä;

Niin se nakkas' navakasti

Soittimellansa somalla

Harmaapäisen, halliparran,

Kurittajan kuoliaksi.

Waikka Herkules vapisi,

Murhatyöstänsä murehti,

Sekä katui katkerasti

Koko tätä kähäkkätä;

Niin ne käskettivät kohta

Poikaparan keräjähän

Tuomarin on tutkittaaksi,

Rhadamantuksen manata.

Tämä tuomaripa oli

Luonnoltansa lauhallainen

Sekä päästi poika paran

Wapahaksi valloillensa.

Amphitryo ajatteli,

Pelon potkassa polonen,

Että tämä poika-puoli,

Weitikka kovin väkevä,

Tuota tehden turmeleisi

Ehkä kerran koko kansan;

Pani pojan paimeneksi

Karjallensa kaitsiaksi.

Jupiterin julma poika

Oli kaunis katsannolta,

Kuuttatoista korttelia

Kantapäästä päälaelle.

Hänen nuolensa nopeat,

Keihäät, viskimet vireät,

Sattui aivan aina siihen,

Kuhun nuita nuijahutti.

Weitikkamme vellivati,

Paimenpojan pahkakuppi,

Oli vähän laajan lainen,

Syvä purtilo sisältä;

Siihen sopi suurin sonni,

Kerrassansa keitettynä,

Maksoinensa, moukkuinensa,

Leppinensä, lieminensä.

Poika pisti partahansa,

Lippoi liemen leukahansa

Tähtehiä tekemättä,

Jahka nälkä näpisteli.

Painoi pullokin vähäisen,

Pikarikin pikkuruisen,

Koska tuossa tyhjänäkin

Oli kahden kanneksia,

Poika pisti pullollisen

Lieppihinsä livauhtti,

Jotta viina virtanansa

Kerran kurkussa kurahti

Eikä toki tarvinnunna

Kahden käden kannatella

Pikaria pivossansa

Kukkurana kuljettaissa.

Herkules teiden haarassa.

Weitikkammepa vetäysi

Poies karjan kaitsennasta,

Kulki yksin kummukoita,

Lepiköitä leuhutteli,

Arvellen ja aprikoien,

Huolissansa huokaellen:

"Minnekkähän minä mennen,

Kunne kurja kulkenenki?"

Tällöin tuli kaksi tietä,

Kaksi naista kaunokaista,

Toinen oli oiva tyttö,

Toinen portto potkittava.

Oiva tyttöpä oliki,

Puhtahassa puvussansa,

Kyllä kaunis kaikin puolin,

Puhdasposkinen, punakka.

Toinen lyllykkä lihava,

Katsannoltansa kavala,

Keikkelikse käydessänsä

Harvoissa hamehissansa.

Tämä juoksi tultuansa

Heti luokse Herkuleksen,

Surkutteli suloisesti,

Wiekoitteli viekkahasti:

"Kyllä Herkules havaitsen,

Mitä mielesi tekevi,

Tule tänne tälle tielle,

Ota minut ohjaksesi;

Minä vien sun vii'akosta,

Korven keskestä kotihin,

Ilman suuretta surutta,

Paitsi mielettä pahatta;

Annan sulle syötävätä,

Mahamäärällä makeeta,

Kannan mettä kannulliset,

Mahalata maljalliset.

Et sä tarvitse tapella

Etkä sortua sodassa

Asu aina huoletoinna

Kaunihissa kaammarissa,

Joss' on istuimet iloiset,

Kiikkutuolit tuutivaiset

Wuotehet viruaksesi,

Kanssani kamutaksesi."

Koska Herkules sen kuuli,

Kysäsi hän kummastellen:

"Kukas olet kumma nainen?

Sano paikalla sukusi!"

Nainen sanoi naurusuulla:

"Minä olen _Onnellisuus_,

Mutta minun moittiani

Haukkuvat mua _Himoksi_."

Toinen tyttö sanoi silloin,

Tuonnempata tultuansa:

"Kuunteleppas poika kulta,

Mitä minäki sanelen;

Minä tiedän tarkoillensa,

Aivan alkaen alusta,

Miten synnyit, kuten kasvoit,

Kussa sittemmin kuleksit,

Sekä mitkä luonnonlahjat

Sinulle on siunattunna:

Seuraa siis nyt _Siveyttä_,

Aja _Avua_ jälestä.

Mut et sinä muuten tule

Kumminkana kunniahan;

Ellet tahdo työtä tehdä,

Sotaretkillä samata.

Jos sä tahdot Jumalalta,

Anot ukolta apua;

Antaa ukko armostansa,

Kun sä häntä kunnioitat.

Jos sä tahdot jonkun kanssa

Tulla vahvaksi tutuksi;

Auta häntä asiassa,

Puolla joka pulakassa.

Jos sä vaadit valtiolta

Warsinaista varjelusta;

Tee sä sille tienestiä,

Palvele kun pahin orja.

Jos sä mielit mainioksi

Kansan kummeksittavaksi;

Raivaa silloin rasitukset,

Katko kansan paulat poikki.

Jos sä tahdot tappelussa

Woiton kanssa kuljeskella;

Opi silloin ovelasti

Sotatemput tekemähän.

Waan jos vaadit virkeyttä,

Ruumiillista ripeyttä;

Totta taivuta tapasi,

Totu työtä tekemähän."

Mutta _Himo_ sanoi siihen,

Lausui tuohon tuolla lailla:

"Kuulet sen nyt kultaiseni,

ymmärrät hyvin hyvästi,

Mitä tämä tarinoipi

Loruaapi loppumatta.

Kuinka ilo ihmisille

Oisi vainen vaivaloista;

Waan kun tulet turvihini,

Kuljet mulla kumppalina,

Niin on vainen virvoitusta

Riemua ja rikkautta."

_Avu_ alkoi uudellensa,

Sanoi vähä vihaisesti:

"Etkös vainen valehtele,

Kehu kehno nähtävästi;

Sull' on suussasi simoa,

Huulillasi hunajata,

Mutta murha mielessäsi,

Myrkky myötänsä muassa.

Mulla taas on taitavia

Ystäviä ympärillä,

Joita minä johdattelen,

Holhoan ja huvittelen.

Minä rauhat rakentelen

Waltakuntien välillä,

Ajan vihan armattoman

Sotamiesten sydämistä;

Olen sitte omituisna

Ystävyyden yhdysmiesnä,

Rakentelen rakka'uden,

Pysyväisimmän perustan.

Minä katson mielelläni,

Huvituksella havaitsen,

Kuinka kaikki kumppalini

Riemuitsevat rinnatusten.

Uljahimmatkin urohot

Käyvät aina tätä tietä;

Seuraa sinäki _Siveyttä_,

Kylläs tulet kunniahan."

Herkule'n ensimäiset työverot.

Onni ohjeli urosta,

Tempasi hyvälle tielle,

Jota lähti juoksemahan

Ihmisyydelle iloksi.

Kotihin kerittyänsä,

Tuttaviinsa tultuansa

Kuuli Herkules sen kumman,

Seikan semmoisen havaitsi,

Että julma jalopeura

Oli ottanut olonsa

Kithäronin kunnahalle,

Korkealle kukkulalle,

Jonka vuoren vierustalla

Amphitryo antoi käydä

Karjojansa kaitsemassa,

Sonniansa syöttämässä.

Uros meni uhkaellen

Killin kiljuvan kisahan,

Woitti konnan voimallansa,

Keihäällänsä kellahutti,

Nylki nahan nuljahutti,

Kääri taljan takiksensa,

Kyhäilipä kypäriäi

Jalopeuran lekaluista.

Tuolta tieltä tultuansa

Sattui Herkules sotahan

Minyeläisten miesten kanssa,

Jotka vaativat veroa.

Mutta Minervapa auttoi

Thebeläisiä nyt toki,

Antoi sota-asehensa

Herkule'lle heilutella;

Mutta muilta kumppalilta,

Herkuleksen hankkimilta,

Puuttui vielä sotapuku,

Keihäät, kilvet ja kypärit.

Mitäs huoli huima kansa

Tuosta nuoriso nureksi,

Jos se sotisopansaki

Sai nyt sattumaisiansa.

Pojat pistihet pajahan,

Theben temppelin sisähän,

Saivat sieltä sapelia,

Keihäitä ja kypäriä,

Joita ennen esi-isät

Ripustivat riippumahan

Tultuansa tappelusta,

Wihollisten voittelosta.

Semmoisilla sotimilla,

Wanhoilla varustimilla,

Menivät ne metelihin,

Kävelivät kähäkkähän.

Kohta kaatui kuningaski

Wihollisten väestöltä,

Joka joutui turmiolle

Tämän päivösen perästä.

Mutta voitto maksoi markan

Woittavienki väelle,

Sillä Amphitryo sortui

Tappelussa tanterelle.

Tämän tappelun perästä

Riensi uros rinnustellen

Ottamaan Orkomenosta

Sekä sitä polttamahan.

Ihmiskunta ihmetteli

Tuommoisia työveroja

Sekä piti sankaria

Korkeassa kunniassa.

Theben kaupungin kuningas,

Koko Kreikan kukka Kreon,

Salli sievän tyttärensä

Megaran nyt mennä hälle.

Tämä pulska puolisopa

Synnyttiki sankarille

Herttaisia hedelmiä,

Kolme poikaista koreeta.

Koko kansakunta kantoi

Wielä voitonruhtinalle

Kupilliset kultiansa,

Wadilliset vaskiansa.

Jupiterin poika pääsi

Kohta siihen kunniahan,

Jotta jumalatkin hälle

Lähettivät lahjojansa.

Merkurius laittoi miekan,

Antoi nuolia Apollo,

Vulkanus toi nuoliviinen,

Sotisopansa Minerva.

Herkules sotii väkituriloita vastaan.

Siinä suuressa sodassa,

Kapinassa kamalassa,

Jossa jätit jäyräpäiset,

Wäkiturilaat väkevät,

Ryykäsivät ryöstämähän

Olymposta omaksensa,

Osotti hän oivalailla,

Näytti silmin nähtävästi,

Jotta hänki jumaloille

Kantoi kerran kiitoksensa

Lahjain lähettämisestä,

Antimien annannasta.

Woipa kuitenki kuroinen,

Nälän kaima kaiveroinen,

Mikä tuprakka nyt tuli

Jättiläisten joukon kanssa.

Nämä viisikymmenpäiset,

Satakätiset soturit,

Näyttivätkin näöksiltä,

Korpikuusen kaltaisilta:

Naamoiltansa naavaisilta,

Tukiltansa turrukoilta,

Hartioilla heiluvilta

Hapsiltansa harrukoilta.

Heillä oli hivuksina

Sekä partoina pahoilla

Käärmehien kärryköitä,

Kyitä kyllin kiiluvia,

Siihen vielä säärivarret

Sekä polvet pohkehetkin

Kaikki lohikäärmehien

Purstopuolista kudotut.

Tämä kansa kauhistava,

Julma jättiläisten joukko,

Syntyi Uranus ukolle

Muinoin Manalan akasta.

Mutta Manalanpa akka

Sattui siitä suuttumahan

Jumalien joukkiolle

Tahi taivahan väelle,

Että uusi ilman ukko,

Tahi Jupiter jumala,

Otti vallan veljiltänsä

Tuolla Tuonelan talossa,

Joka olikin Olympos,

Tahikka se vuoritalo,

Johon jumalat jo ennen

Ottivat olostansa.

Siitä syystä ajoi akka

Poikaparven kostamahan

Tuonne Tuonelan tuvalle,

Korkealle kukkulalle.

Nyt ne jätit jäyräpäiset,

Hiiden turjakkeet, tulivat

Rynnäköllä ryöstämähän

Tuota Tuonelan taloa.

Tuli tuska Tuonelahan,

Tuho Tuonelan tupahan,

Sillä Orakeli sanoi

Eiltäkäsin ennustaen:

"Kun ei liene kuolevaista,

Miestä maalla syntynyttä,

Matkassanne metelissä,

Niin on toivo toitualla."

Mutta silloin seisoi suoja

Herkules jo heidän luona

Jousinensa, jänsinensä,

Nuolinensa, nuijinensa.

Kohta kaikki kynttäkantta,

Jopa joka jumalainen,

Tuolta Tuonelan tuvasta

Hiiden kimppuhan hitisti.

Siitä syttyi suurin sota,

Pahin pauhina paneutui,

Kuin on kuultu kuuna pänä,

Kuuna kullan valkeana.

Luonto nousi nujakkahan,

Wuoret vieryivät vilisten,

Päivä ei pääsnyt paistamahan

Eikä kuu kumottamahan.

Jättiläiset jäyräpäiset,

Wiholliset, viskelivät

Koko vuoren kappaleilla

Aivan koppi kohdastansa.

Herkules ei häpsähtänyt

Eikä pötkinyt pakohan,

Waikka vihollisten silmät

Kiiluivat kun kissan päässä,

Mutta nauroi muutamille

Kumppalillensa kuhotti:

"Kappas noita kiiluvivia,

Mitä nuill' on nuolillemme."

Silloin nuolia sirisi

Jättiläisten jänttyröihin

Sekä siihen monta muuta

Kolahusta korvuksille.

Kumman kansan kauhistavin

Typhon niminenki tursas

Kaatui tässä kahakassa

Kumppaliensa keralla.

Herkules joutuu heimolaisensa kuningas Eurystheyksen palvelukseen.

Itse Jupiter isänsä,

Tahi taatto taivahinen,

Sääti sitte Herkuleksen

Eurystheyksen palveluhun;

Sillä Orakeli sanoi

Siten Delphin temppelistä,

Että Herkules ei ennen

Taida tulla Tuonelahan,

Kuin hän saisi kymmenkunnan

Uro-työtä tehneheksi,

Joita Jupiter nyt pani

Eurystheyksen teettämähän.

Siitä Herkules nyt huoli,

Siitä suuresti sureksi,

Niin että hän hullutteli,

Riehui raukka riivattuna.

Taudin kourissa kovissa,

Hulluna humutessansa,

Ampui hän nopein nuolin

Omat lapsensa lävitse

Siinä luulossa lujassa,

Aivan siinä aatoksessa,

Että vekaransa vielä

Tähti jätin jänttyröitä.

Mutta kun hän kumminki jo,

Monen mylläkän perästä,

Tuli taase tolkkuhunsa

Hourauksensa hoijakasta;

Niin hän katui katkerasti,

Mitä hän oli humunnut,

Tunnotoinna tuprutessa,

Mieletöinnä myrytessä.

Aika alkoi lievitellä

Tätä sankarin surua

Sekä saattoi hälle vielä

Urhoollisen, uuden mielen.

Wiho viimein päätti uros

Taivon taattoa totella

Sekä käydä kepotteli

Eurystheystä etsimähän.

Tämä kuuluisa kuningas,

Mykenestä muinaisesta,

Oli kuullut, kuinka paljon

Kansa kiitti Herkulesta.

Siitä syystä pelkäsi hän,

Että Herkules häneltä

Wielä kerran voisi viedä

Waikka koko valtakunnan;

Sillä sankarimme oli

Hälle liki heimolainen,

Jonka kuuluisuutta hän jo

Kaiken ikänsä kadehti.

Saatuansa sankarimme

Kerran palkka-pojaksensa

Tointoi Enrystheys nyt toki

Saavansa sen sorretuksi.

Tämä ilkeä isäntä

Hääti kohta Herkulesta

Kahakoihin kauheoihin,

Metsän petojen pelihin.

Mutta niistä melskehistä

Tuli Herkules takasi

Aina kahta kuulumpana,

Woiton virttä veisaellen.

Kaikki kansat, kaikki kielet,

Kuuluttivat kummastellen,

Kuinka Herkules hyvästi

Täytti nämä uro-työnsä.

Ensimmäinen uro-työ.

Metsän kauhea kuningas,

Hyvin julma jalopeura,

Asuskenteli ahoilla,

Liehakoitsi laitumilla,

Jott'ei neiet Nemeassa

Eikä paimen-pojatkana

Tämän pahan pedon tautta

Käyneet karjan kaitsennassa.

Kuningas käski Herkuleksen

Tappamahan tämän pedon

Sekä merkiksi mukamas

Tuoda taljan tullessansa.

Uros teki uuden nuijan

Jalopeuran päätä vasten

Korpikuusen korrukasta,

Jonka repi juuriltansa.

Wuoli vielä veitsellänsä,

Tammen juuresta jukerti,

Wiinellisen vasamoita,

Nuolia koko koteron.

Pitkä pönttö jutketuinen,

Nuoliviini niskoillansa

Sekä kurikka kädessä,

Jousi jäykkä kainalossa,

Meni Herkules metälle

Otustansa ottamahan

Ihan ipo itseksensä,

Aivan kenenkään avutta.

Päästyänsä niille paikoin,

Niille synkille saloille,

Josta pedon pesäpaikan

Luuli kohta löytävänsä,

Katseli hän kuikistellen

Aivan yltä-ympäritse,

Ettei leijona lymystä

Hyppäisi havaitsematta.

Päiväkauden kokonansa

Uurti uros tällä lailla,

Waan ei löytänyt lymyä,

Jossa otus oisi ollut.

Päivä alkoi jo pimitä,

Metsä muuttui mustemmaksi,

Metsämiehen mylhästäissä,

Kummukaissa kuhjastaissa.

Wiho viimein keksi uros,

Hämärässäkin havaitsi,

Kuinka julma jalopeura

Kinttutietä kitvotteli

Pahateosta palanneena,

Luolahansa luitivana,

Weri suuna, veri päänä,

Wielä veriharjanakin.

Uros poikkesi uralta,

Pistihempä piilompahan,

Pienen pajupehkon taakse

Otustansa outtamahan.

Otti jousen ovelasti,

Kainalostansa kavalti,

Jännittipä jäykän jousen

Wikkelästi vireellensä;

Otti sitte olaltansa

Nuoliviinestä vasaman,

Jonka juonelle asetti

Walmihiksi jo varuille.

Tätä tässä toimittaissa

Tuli leijona likemmä,

Jotta Herkules jo saattoi

Lau'asta sen lapaluuhun.

Mutta mitäs siitä lähti,

Jos hän järähyttelikin,

Koska nuolet kimposivat

Niin kuin kivestä takasi.

Jalopeura pöyhistihen

Kiivahasti kiljuvana,

Harja pystöhön pemahti,

Selkä kääntyi köykyrälle.

Kiljuen ja kilmuellen,

Hirmu hammasta hioen,

Piitti peto pehkon taakse

Herkulesta tappamahan.

Mutta Herkules mutasi

Kurikalla kauhealla

Pedon pahan penkerelle,

Tainnuksihin tanterelle.

Jätti poies jäykän jousen,

Nuoliviinen maljassakin,

Ettei häntä tässä työssä

Liiat painot painelisi;

Kierti sitte sievimmiten,

Kaarratellen, kaulan luokse,

Kännähtipä käsin kiini

Kurkkua kuristamahan.

Siten lähti leijonalta

Henki hangelle hyvästi

Eikä tullunna takasi

Sinä ilmoisna ikänä.

Nyt oil nahka nyljettävä,

Weitsen kanssa vedettävä,

Waan ei puukko pystynynnä

Tahkoomatta taljan alle.

Mutta viisas veitikkamme

Keksi kohta kelpo keinon;

Otti kynnet otukselta

Nylki niillä niin kuin herra.

Nakkais nahan niskoillensa

Woiton merkiksi mukamas

Sekä piti sittämöiten

Tämän taljan takkinansa.

Toinen uro-työ.

Herkules hävitti sitte

Jolas kumppalinsa kanssa

Hyvin snuren summattoman

Lernan lohikäärmehenki,

Joka metsässä maleksi

Kaiken kansan kauhistusna,

Sillä se oli suurin surma

Lernalaisten laitumilla.

Sille mustalle mörölle

Yleni yheksän päätä,

Joka päähän pörhö korvat

Sekä suuret suut ja silmät.

Mutta Herkules hitisti

Sotavaunuilla somilla

Tämän pedon tienoille,

Lernalaisten laitumille;

Keksi kohta kummituksen

Wuoren rotkossa viruvan

Sekä silloin seisahutti

Älehetkin äytärinsä.

Otti kurikan käteensä,

Nuoliviinen niskoillensa,

Alkoi astua kololle,

Kussa käärme kääntelihen.

Päästyänsä luolan luokse

Alkoi uros uuvutella

Lohikäärmettä lymyhyn

Nuijapäillä nuolillansa.

Mutta musta mörkö pötki

Piilopaikasta pakohon

Aivan ampujan etehen

Joka suullansa suhisten.

Weitikkamme vetäsi nyt

Tapparansa tupestansa

Sekä lipsi liukkahasti

Pedon päitä penkereelle.

Mutta kusta miekan terä

Oli kaulat katkonunna,

Siihen kasvoi kaksi päätä,

Kaksi kauloa yleni.

Uros hakkasi uhalla

Mörön päitä miekallansa,

Mutta kyllä tätä työtä

Koitui kahta kauheammin.

Urohomme uupumatoin

Keksi kohta kumman keinon,

Joka oli oivallinen

Tässä pulassa pahassa.

Käski kuskin, kumppalinsa

Jolan, Iphikle'n pojan,

Tulisena tuikkavalla

Kekäleellä korvennella

Paikalla ne pahat paikat,

Joista kaulat katkoi poikkoi

Tältä mustalta möröltä,

Pööltä pahan näköiseltä.

Tämä keino, kelpo neuvo,

Auttoi aivanki hyvästi

Päitä ei kaksin kasvanunna

Eikä edes yksinkänä.

Keskimäistä päätä kesti

Uljahimmanki urohon

Miekan terällä mitellä,

Kaputella kalvallaki;

Sillä kyllähän se sieti

Kaikellaiset kamahukset,

Koska koko käärme oli

Kuolettamatoin katala.

Herkules ei toki heitä

Käärmettä nyt käsistänsä

Kovin kiukuisna kululle,

Laitumille liehumahan;

Mutta painoi pedon päätä

Wasten maata manteretta

Sekä katsoi, kuinka vielä

Weri juosta jollotteli;

Weti sitte viinestänsä,

Koppoi nuoli kontistansa,

Kaikki nuolet nuijapäiset,

Warmat sulitnt vasamat;

Ryvetti ne ryömisiksi,

Myrkkyisiksi mehuisiksi,

Pedon peivelin veressä,

Lohikäärmeen kähyssä.

Näitä myrkkymehuisia,

Nnijapäitä nuoliansa

Oli sankarilla sitte

Aivan aina matkassansa.

Uros käski kumppalinsa

Iphikle'n pojan Jola'n

Kaivamahan kummukkohon

Silloin hyvin syvän haudan,

Johon pedon pötkähytti,

Mörön mustan mötkähytti,

Kantoi kauheita kiviä,

Ison raunion ranasi,

Pani haudan partahalle,

Reunalle revityn reijän

Siitä kuoppahan sysäsi,

Wähitellen vieretteli,

Suuret paadet summattomat,

Raskahimmat rauniosta,

Kiviröykkiön kylestä,

Liuskapaikan liepehestä.

Kolmas uro-tyä.

Silloin eli emähirvi,

Kerynitis nimeltänsä,

Arkadian mäki-mailla,

Kunnahilla, kukkuloilla.

Tämä hirvi hienokarva

Eleskeli enimmiten

Suuren vuoren vierustalla,

Mänalos mäen sivulle.

Sillä oli suuret sarvet,

Kultaringillä kudotut,

Sekä sorkatki soreat,

Wallan vaskesta valetut.

Diana ei ennen toki

Hirveä hävittänynnä,

Sillä se oli hänestä

Kovin kaunis kuolemahan.

Tämän hirven hiihtäminen,

Elävänä noutaminen,

Heitettihin Herkule'lle

Isännältä ilkeältä.

Waikka tämä vasikainen,

Tämä hieho hienokarva,

Oli liukas liikennöltä,

Kavioiltansa kepeä,

Jotta sitä juoksemalla

Hyväkänä hitistäjä

Saanut ilmoisna ikänä

Köysin kiini kytkettääksi;

Ajoi uros uupumatta

Tätä hirveä hitisti,

Wuosikauden kokonansa

Pitkin maita piirrätellen;

Sai sen viimeinki vikahan

Nopealla nuolellansa,

Josta raukka rampiutui

Eikä päässynnä pakohon.

Siten sai nyt sankarimme

Uuvuttamalla uhalla

Hillimättömänki hirven,

Waski-sorkkaisen vasikan.

Neljäs uro-työ.

Kuningaspa käski sitte

Herkulesta hetimiten

Menemähän metsätöitä

Uudellensa uurtamahan:

Ajamahan ansahansa,

Panemahan paulohinsa

Metsäsian melletyistä

Erymanthus vuoren eistä;

Sillä tämä sika teki

Wäijyissänsä vuoren päällä

Kurjammoista kukistusta,

Sangen suurta surkeutta.

Uros meni uinakasti

Metsäsian metelihin,

Puki sille päitset päähän,

Kaulakahlehet sitasi,

Rautariimuista rumista,

Waskivitjoista kovista,

Joilla sonnusti somasti

Pahan porsahansa kärsän.

Kuljetti nyt kuninkaalle,

Talutteli taitavasti,

Suuren sian summattoman,

Katseltavaksi katalan.

Koska kuningaski kurja

Keksi kerran sian silmät,

Niin hän meni niskoillensa

Takaperin tanhualle;

Mutta keksi kohta kurja

Keitto kattilan kedolla,

Maljan mainion avaran,

Wadin vaskesta valetun;

Siihen hyppäsi sisähän,

Maljan pohjahan pakohon,

Kyykistihi kyykyllensä,

Hyvin hyypynyisillänsä.

Wiides nro-tyä.

Eräs karjakas kuningas,

Ahne Augias, eleli

Ennen Elis kaupungissa

Kreikan vanhan vallan alla.

Hänellä oli ololta

Ravittuja raavahia,

Lypsylehmät lihavia

Kaikki härät kaunihia.

Niistä koitui koko karja,

Paisui paimenten avulla,

Nautalauma ja lavea,

Koko kolmi tuhansinen.

Karjakkaalla kuninkaalla

Oli läävän lätykkätä,

Jossa koko karja seisoi

Joka päivä joutilasna;

Sekä sonnit sorkkinensa,

Härät kaikki häntinensä,

Että muut elätti mullit,

Lehmät lama lautaisetki.

Kolmekymmentä keseä

Tahi talvea paremmin

Seisoi talli tanterella,

Lahoi läävä luomatoinna.

Nautojen navetta lanta,

Sonnien sakea sonta,

Koitui kovin korkealle,

Kasvoi kattojen tasalle.

Eurystheys nyt esitteli

Herkulesta herjaellen,

Että Herkules sen loisi

Yhen päivän päätyessä.

Herkulespa meni heti

Aivan Augia'n etehen

Sekä sanoi saattavansa

Luoda läävän päivyessä.

Kuningas katselee kauvan

Ulkolaista uskotellen,

Itseksensä ihmetellen,

Arvellen ja aprikoien:

"Kuinkahan tuo kaunokainen

Ottaisi nyt orjan työtä,

Tahikka hän tahtoneeki

Saada suurta palkintoa;

Waan ei tuo nyt tuosta saane

Kovin suuria kokoja,

Sillä se ei taida tulla

Täysin määrin täytetyksi."

Sanoi sitte suorastansa

Korvin kuullen Herkuleksen:

"Kuuleppas nyt kaunokainen,

Uros uljas ulkolainen!

Jos sä päivyessä saatat

Luoda lannan läävästäni,

Niin mä annan sulle siitä

Kymmenekset karjastani."

Herkulespa loi nyt läävän

Lätykäisen lapiotta

Päivyessä puhtahaksi

Sillä keinoin kepeästi,

Kuin hän sulki suuren virran

Alpheuksen aijaksilla,

Johti juovan juoksemahan

Läävän likeisen lävitse,

Josta joki juoksevainen,

Wirran vesi vieryväinen,

Pesi kaiken pahan siivon

Joutuisasti juovahansa.

Mutta koska nyt kuningas

Augias ei aikonunna

Raavaan jakohon ruveta

Kera Herkule'n hyvällä;

Niimpä Herkules hotaisi

Palkastansa pettäväisen

Kuninkahan kuoliaksi

Korvatällillä kovalla.

Kuudes uro-työ.

Arkadiassa asusti

Riettalinnun ryökäleitä,

Kaikki kurjen kokosta,

Mutta kyllin kauheita.

Niillä oli olopaikka

Stymphalos lammin liepehillä,

Jossa ne jo joka päivä

Tuottivat tuhat tuhoa

Rautaisilla siivillänsä,

Kynsillänsä, kynillänsä,

Suurilla teräs-sulilla,

Teräs-nokan nuokkuroilla.

Nämä raadot rasittivat,

Hävittivät hirveästi,

Sekä maalla matavia

Että ilman eläviä,

Sillä niiden rauta-sulat,

Teräs-kärkiset terävät,

Kiitivät kun noijan nuolet,

Tulisesti tuijottivat,

Putosivat päätä kohti,

Ajajoiden aivohinki,

Tahi silmiä tavaten

Sutkahtivat sydämehen.

Nepä lemmot lentelivät

Parvissa pahan teossa

Sekä syödä rohmusivat

Kaikki ruoat kulkkuhunsa,

Siihen sitte syötyänsä

Pilasivat joka paikan,

Jotta niiden jälki sitte

Haisi hyvin happamelta.

Nämä närkästyttäväiset

Rietalinnut, liehuvaiset,

Ajoi uros ulkomaille,

Karkotteli kaukaisille,

Walu vaskesta tehyillä,

Kovin kummilla koneilla,

Päristimillä pahoilla,

Rämisevillä rätyillä,

Jotka antoi jumalatar,

Wiisa'uden vallitsija,

Minerva sotien suoja,

Pallas kutsuttu paremmin.

Seitsemäs uro-työ.

Minos kuuluisa kuningas,

Kreikan saaren vanha valta,

Ryösti juhdan jumalalta

Poseidonilta polonen,

Josta syystä sonni suuttui,

Härkä raivohan rupesi,

Wimmattuna veen emolta,

Neptnuuksen noijuttua.

Tämä härkä hillimätöin,

Suulta tulta suitsuava,

Poltti kaupungit poroksi,

Kyläkunnat kypeniksi,

Hirsimetsät hiiliköiksi,

Sydämmaitakin sysille

Wiinapuut ja elinpaikat

Kaikki mustalle murulle.

Uros lähti murtamahan,

Laivallansa laskemahan,

Selän saarehen sotahan,

Härän heittiön hakuhan.

Meren poikki päästyänsä,

Saaren maalle saatuansa,

Keksi Herknles kedolla

Kummituksen kulkemassa,

Jonka turpa tulta tunki

Sekä sieramet savua,

Niskat nurin, silmät samoin,

Kynnet kyntivät vakoja.

Uros ryyhtyi rynnäköllä

Käsin kiini keppelästi

Mörköhän mörisevähän,

Julman juhdan juntturahan.

Piti sitte kun pihillä

Kiini kourilla kovilla

Härän häijyn sarviloista,

Sonnin sotakeihäksistä.

Weitikkamme venytti nyt,

Jälessänsä jänttyröitti,

Mullin mustan, muljasilmän,

Tuliturvan, tuhkivaisen,

Laviahan laivahansa

Purren putketuisehensa,

Kytki kiini kytkyellä,

Waski vitjoilla vatusti,

Laivan lankku lattialle,

Silitetylle sialle;

Pani puista paksut parret

Seinät seivästi sivulle,

Sillä jos se siitä pääsi

Laajemmalta liehumahan,

Oman valtansa varassa

Pitkin purtta piirtämähän,

Niin se puski purjemiehet,

Laivan laskiat, lakohon,

Nurin nurkkahan nutisti,

Kolmin kerroin kontallensa.

Oisikohan se jo siitä

Lakastunut liehumasta,

Jos jo laittoi laivamiehet

Menemähän manalahan?

Wielä vähä veikkoseni,

Lukiani, laulajani!

Wai se siitä ilostuisi,

Herkieisi heilumasta.

Nyt se puita puskemahan,

Mastojakin murtamahan,

Puski purren perän puhki,

Laski läpi laivan laijat,

Tuohoi tulta turvastansa,

Sieramistansa savua,

Sekä poltti purtensa ja

Kytkyensä kypeniksi.

Tuolla lailla oisi tullut

Meren aavan aaltoloilla

Kokko kauhean kamala,

Nuotta nuotion veroinen.

Mutta nyt se musta mulli,

Tuli turpainen vasikka,

Pantihinki partehensa

Paksuhin perustimihin.

Siinä tuli tämä suuri

Saaren härkä, hävittävä,

Kreitan maalta Kreikan maalle,

Eurystheyksen edustalle.

Kahdeksas uro-työ.

Muinaisessa Thrakeiassa

Eli ennen Diomedes,

Kovin kopea kuningas

Bistonien päälikkönä.

Hänellä oli hepoja,

Tammoja tavattomia,

Jotka rauta raksissansa

Söivät väski soimistansa.

Nämä äytärit älehet,

Hillimättömät hevoiset,

Söivät vierasten lihoa,

Miesten muka muukalaisten,

Joita kuningas kukisti

Tavattomasti tapatti,

Koko valtakunnastansa

Aina armon antamatta.

Eurystheys pakotti ensin

Ilman ilkeyksissänsä

Herkulesta hakemahan

Niitä hepoja hänelle.

Kun kuningas Diomedes

Käski käskyläisiänsä

Heittämähän Herkulesta

Hepojansa herkutella;

Niinpä Herkules näpisti

Kuningasta korvuksista

Sekä viskasi vihalla

Aivan koppikohdastansa

Tämän kuulun kukistajan,

Muukalaisten murhamiehen

Ruman ruumen-ruuhen alle

Syöttilästen syötäväksi.

Weipä sitte veiterästi,

Talutteli taitavasti,

Nämä hirveät hevoiset

Mykenähän muassansa.

Yhdeksäs uro-työ.

Wähän Asian ahoilla,

Pontus maalla mainiolla

Eli eräs neitokansa

Amatsonit nimeltänsä.

Niillä oli omituinen

Warsinainen valtionsa;

Siinä sitte Hippolyta

Kansan kuninkaattarena.

Nämä neiet nännittömät,

Rintapuolta puuttuvaiset,

Ampuivatkin ankarasti,

Haavoittivat hirveästi,

Kiireesti kiitäessä,

Nuijapäillä nuolillansa

Wihollisensa vikohin,

Kutistajansa kumohon.

Näiden neitojen neroa,

Tyttärien työveroa,

Mainitahan maailmassa

Iankaiken ihmetellen;

Kun ne kulta kunnahansa,

Metisimmät mättähänsä,

Kaiken kauneimmat korunsa,

Rakkauden rakentajat,

Rintapuolensa repivät

Poies polttivat pakotta

Siitä syystä, kun ne kakut,

Wehnäleivät vereltänsä,

Tullut tielle ampuessa,

Sotaretkillä soluivat

Piilipyssyn ponnen päähän

Jousen jänttä jännittäissä.

Kuninkaattaren kupeella,

Hippolytan hamehella,

Riippui miekka ristikahva,

Keihäs kultainen kekotti

Kulta kahlekantimella,

Wiilekkeellä, vyölle vyötty,

Jonka sodan suoja kerran

Laittoi lahjaksi hänelle.

Tätä kultakannatinta,

Päärlykäistä perustinta,

Oli Herkules hakija

Uros tuoja ulkomaalta.

Hänpä kutsui kaikki koolle,

Jotka tahtoivat tapella,

Lähti sitte laivallansa

Meriä myöten menemähän.

Pääsi viimein tiensä päähän,

Monen melskeen perästä,

Termodonin tienoille,

Ison virran vierymille,

Jossa Amatsonit asui

Themiskyran kaupungissa,

Kussa Hippolyta häntä

Wastaan otti vierahana.

Herkule'npa hyvä puhe

Sekä kaunis katsantokin

Täyttivät tämän sydämen

Suloisella suosiolla.

Uros haastavi hänelle

Kohta kielellä kepeellä,

Kuka häntä tänne hääti

Sekä mitä mieli saada.

Hippolyta hyvä impi,

Kukoistava kuninkaatar,

Aikoi heti antamahan

Kultakahlekantimensa.

Saip' on siitä saattamahan

Sankaria satamahan

Sekä sanoi suloisesti

Säysällä sävelillä:

"Kyll' on kulta kantimeni

Rakas minun mielestäni,

Sillä minä sain sen muinoin

Sodan suojan suosiosta;

Mutta sinä uros uljas

Out kun oma kulta mulle,

Siis mä kannan kantimeni.

Aivan laivahasi asti;

Ota sitte omakseni,

Pane vaikka pantiohon,

Mutta muista minuaki,

Koskas tulet kotihisi."

Tuolla lailla lausui neiti,

Kuninkaatar kaunis impi,

Herkule'n hyvän keralla

Rantotietä tepotellen.

Mutta silloin sattui seikka,

Este ennätti etehen,

Joka velloi vellivadin,

Perin pohjin pengosteli.

Amatsonit arvelivat

Sekä luulivat lujasti

Herkulesta heittiöksi,

Ryöstäväksi ryökäleeksi,

Joka heiltä Hippolytan

Weisi viekottelemalla,

Koska se nyt kuiskutteli

Tuolla tavoin tämän kanssa.

Noapa nostivat napinan,

Sodan suuren summattoman,

Muukalaista mokomata

Muokataksensa mukamas.

Koko neitokansakunnan

Halvemmat ja heikot neiet,

Sotivat nyt sankarimme

Matkakumppalien kanssa,

Mutta muut jalommat neiet

Wapasukuiset, valitut,

Kokivat nyt nuollillansa

Urostamme uuvutella.

Tämä tappoi jo tusinan

Niitä neitoja, nitisti,

Mutta kun jo kolmastoista,

Melanippe nimeltänsä,

Tuli hänen huomahansa,

Tahi valtansa varahan,

Niin ne toiset neiet pötki

Pelon potkassa pakohon.

Melanippe oli muka

Koko parvesta parahin,

Kun se oli sotajoukon

Jousiniekka johdattaja.

Hippolyta heitti silloin

Kultakahlekantimensa,

Mutta tahtoi Melanipen

Tätä vastahan takasi.

Siten sai nyt sankarimme

Kultakahlekannattimen,

Jonka kantoi omin käsin

Aivan laivahansa asti.

Silloin seilit auvottihin,

Purjennuorat purettihin,

Laiva lähti luistamahan

Tuulen käsissä tutisten.

Herkulespa päästi vielä

Tällä tiellä tullessansa

Laumedonin tyttärenki

Waivapaikasta pahasta.

Tämä tyttö Hesione

Riippui raukka rautasella

Kalliohan kytkettynä

Meren mörön syötäväksi.

Meren mörkö, musta murri,

Konna kauhean kamala,

Kohosi nyt neljänkontan,

Ryömi ruma rannikolle.

Mutta kun sen kummituksen

Leukaluut jo levisivät,

Niin että se oli aivan

Neittä nielemäisillänsä;

Niinpä sankari sujahti

Pedon peivelin kitahan

Sekä särki sisälmykset

Puukollansa, perkosteli.

Tuli toki takasiki

Woiton virttä veisaellen,

Waikka joka henki hänen

Luuli sinne sortuanki.

Kun ei Laomedon laita

Luvattuja lahjojansa,

Niinpä uros uhkaeli:

"Muista murrin syntymistä!"

Laski siitä laivallansa,

Koitui kotirannallensa

Sekä kantoi kuninkaalle

Hankkimansa hankkiluksen.

Kymmenes uro-työ.

Ennen oli Erythia,

Saari suuri Spaniassa;

Siinä eli eräs jätti,

Euryones kolmipäinen.

Hällä oli hyvin paljon

Karjoja ja kaunihia,

Joita toinen jättiläinen,

Paimenpoika, paimenteli

Kaksipäisen koiran kanssa,

Haukun harmahan keralla,

Jolla juuttahalla oli,

Kahdet silmät, kahdet korvat.

Eurystheyksen teki mieli,

Syttyi himo sydämessä,

Saada Geryonein karjat

Itsellensä ilmaiseksi.

Hänpä hääti Herkulesta,

Palkkalaistansa pakotti,

Lähtemähän länsimaalle

Näiden härkien hakuhan.

Herkulesp' on hetimiten

Länsimaalle lähtemässä,

Haminassa haahdessansa,

Satamassa soutamassa.

Tällöin tuli tuuliainen

Iästä iso vihuri,

Joka puita pemisteli,

Muutti meren myrskyiseksi.

Mutta tämä tuulen puuska

Puhui seilit pullukalle,

Laittoi laivan lentämähän,

Länttä kohti luistamahan.

Waan ei tätä viuhakkata

Kovin kauvan kestänynnä,

Sillä iso itätuuli

Kääntyi perin pohjaiseksi.

Tämä tuulen tuppurainen

Työnti laivan toitualle

Sekä saattoi sankarimme

Erämaalle Libyassa.

Täällä asui Anttäus jätti,

Joka tuli taisteluhun,

Mutta sankarimme sorti

Tämän konnan kourimalla.

Monen melskehen perästä

Sekä mailla ja merillä

Souti uros simpukalla

Sotasaaren rantaselle.

Siitä hyppäs' sankarimme

Herkules nyt hietikolle,

Jossa jätti juuri juotti

Kaunokaista karjaansa.

Tuossa tuprukka tulevi,

Koituvi kuvan kapina,

Sillä paimenpoika aikoi

Herkulesta hirttämähän.

Mutta uros ulkolainen,

Pikku veitikka verevä,

Antoi jätin jänttyrälle

Heti kohta korvatällin

Jättiläisen juonet loppui

Kohta aivan kokonansa,

Sillä kuusinen kurikka

Teki tällöinki tuhoa.

Konna kaatui kahakassa

Kehuvine kielinensä

Sekä konnan kumma koira

Hirmuisine hampainensa.

Lehmät juosta leppasivat,

Härkälaumat laukkasivat,

Menemässä jo merille

Silloin sankarimme kanssa;

Koska Geryones keksi

Miehen muka muukalaisen

Karjojansa kaitsemassa,

Nautojansa näpsimässä.

Kolmet silmät, kolmet korvat,

Kolme suuta kauheata,

Kolmet kädet, kolmet jalat,

Kolme koko ruumistaki

Oli tällä jättiläällä,

Kauhealla kolmipäällä,

Joka juoksi nyt jälestä

Sekä kiljui kiivahasti,

Tahtoi tulla tukkapäähän,

Käydä kiini kääpiöhön,

Kuusin käsin kourimahan

Kerin kauloa katalan.

Mutta Herkulespa mutki

Kurikalla kauhealla

Geryonen kolmipäisen

Leukaluihin lujimpihin.

Leukaluista lähti lihat,

Palat poskista putosi,

Kamalanki konnan korvat

Soivat tilliä somasti

Sekä siihen silmät suuret

Iskivät kun ilmi tulta,

Halliparran hampahatki

Kuuntelivat kulkkulaissa.

Kohta kaatui konnamainen,

Mötkähti mokoma mörkö,

Ruma ruoja rymäkällä,

Pahulainen pauhinalla,

Jotta vuoret vapisivat,

Tunturitki tutisivat,

Korvet kaukana kolisi,

Laaksot luona laulelivat.

Siihen jäi nyt jättiläinen,

Kumma konna kuollehena,

Syöpäläisten syötäväksi,

Manteren makumujuksi.

Uros uljas ulkolainen,

Wanha veitikka väkevä,

Silpoi sitte sulallansa,

Taittoi tapparan terällä,

Lepän lyhkäisen lehosta,

Koivu kepin kummukosta

Pitkän pajuisen potukan,

Hoikan haapaisen hotakan,

Joilla alkavi ajella,

Johdatella joutuisasti,

Lihavata laumoansa,

Kaunokaista karjoansa,

Läpi maiden mainioiden,

Wastaisia vuoriteitä,

Aina Alpien ylitse,

Sekä vielä virtojenki

Italian ihanaisen

Pitkän niemekkeen nenähän,

Jossa asui jättiläinen

Kakus niminen kamotti.

Kakus katsoi kalliolta,

Pilkisteli piilostansa,

Kuinka Herkules nyt heitti

Lehmilaumansa levolle

Paimen pojatta pahatta,

Ihan ilman kaitsiatta,

Sekä nukkui nurmikolle

Syrjällensä syötyänsä.

Kakus kulki kalliolta,

Hiipsi hiisi hiljallensa,

Warpaillansa varoitellen

Liki lehmileteriä;

Otti sitte ovelasti,

Weipä ruoja viekkahasti,

Koko karjasta koreimmat,

Rasvaisimmat raavahista;

Härät hännistä venytti,

Takaperin talutteli,

Louhiluolansa lomahan,

Wuoren rinta rotkohonsa;

Sulki suurella kivellä,

Kalliolla kauhealla,

Luojan luoman laajan luukun,

Aukun aavalta avaran.

Herkules ei hädistänsä,

Lihavista lehmistänsä,

Tiennyt tarkkoa tiliä,

Saanut selveä lukua;

Mutta alkoi jo ajella,

Juohatella juhtiansa,

Levänneitä lehmiänsä,

Ravituita raavaitansa,

Kun hän kuuli ammumisen,

Wuoren rotkosta volinan,

Näki härkänsä häkissä

Kivi kirkon lukkarina,

Kakus kakotti katolla,

Wuoren reunalla vokotti,

Tunki tulta turvastansa,

Sieramistansa savua.

Herkules ei häpsähtänyt,

Säikähtänyt, säpsähtänyt,

Tämän miehen metelistä,

Tulen, savun tungennasta,

Karkas' päälle kerrassansa

Armottomilla aseilla,

Sekä suurilla kivillä

Että puilla paksummilla.

Kun ne semmoiset kurikat

Kolahtivat päätä kohti,

Silloin loppui lappaminen,

Suusta tulen tunkeminen,

Kakus kaatui kalliolle,

Tuuskahti jo turvallensa,

Rutkahtipa ruoja viimein

Wuoren louhien lomahan.

Herkules nyt helkytteli,

Kivikantta kalkutteli,

Muserti muruiksi kiven,

Kallionki kappaleiksi,

Oli aukkua oveksi

Hätäisillenki härille,

Jotka juosta luppasivat

Muiden mullien mukahan.

Uros uljas ulkolainen,

Itse härkien isäntä,

Wei nyt karjansa vetehen

Aivan aaltojen varahan;

Uipa maastaki ulomma,

Niinpä viisas viehkuroiki,

Ettei härät hävinnynnä,

Mullit mennynnä Manalle,

Skyllan kallion kylessä,

Louhiluotojen lomissa,

Tahi kaivohon Karybdi'n,

Häränsilmähän häijyhyhyn.

Lehmät nousivat leholle,

Härät kaikki hietikolle,

Messinanki salmen suusta,

Waarapaikasta pahasta,

Sikelian saarekkeelle,

Maalle kolmikolkkaiselle,

Jossa outti oma laiva

Herkulesta haminassa.

Herkulespa vei nyt härät

Sekä lehmät laivahansa

Sarvista sujuttamalla

Kynttäkantta kantturoien.

Laiva tuuti lainehilla,

Meren aaltojen muassa,

Kunnes tuli myötä tuuli,

Nousi hirmuinen nujakka,

Joka työnti joutuisasti

Karjan kaitsijan kotiinsa

Kreikan maalle mahtavalle

Kuninkaansa kummeksia.

Eurystheyksen estelmys.

Tuolla tavoin täytti uros

Koko kymmenkunnan töitä,

Joita Orakeli oli

Ennen hälle esitellyt.

Waan ei Eurystheys nyt vielä

Tähän täysin tyytynynnä,

Sillä hän sanoi olevan

Siinä syytä kyllitellen,

Kun Jolas oli ollut

Herkulella kumppalina,

Silloin koska hän kukisti

Lernan lohikäärmettä;

Alpheus virran vesi taase

Augiasta auttaessa

Lannan lapioimisessa

Lehmiläävän lätykästä.

Eurystheys nyt esitteli

Wielä kaksi vaikeata

Uro-työtä tehtäväksi,

Täysin määrin täytettääksi.

Yhdestoista uro-työ.

Hesperidien hyvien,

Ilman impien pyhien,

Yrttitarhan tarrukassa,

Aina asti Afrikassa,

Kasvoi kultakuorisia

Oiva onnen omenia

Kolmessa ja kaunihissa

Omenapuussa puuhkeassa,

Jotka Jupiter jumala

Oli itse istuttanut

Saatuaan ne sulhaisena

Juno jumalattarelta.

Immet vartioivat vielä

Yhä yrttitarhaansa

Satapäisen tulisuisen

Lohikäärmehen keralla.

Nuita kultakuorisia

Oiva onnen omenia

Oli Herkules hakija

Aina asti Afrikasta.

Tiellä tänne tullessansa,

Pitkin maita maleksien

Yhtyi uros yhtenänsä

Pulakasta pulakkahan,

Eräs jätti Japetos

Eli ennen eukkonensa,

Kanssa kaunihin Klymenen,

Tytön väkiturilaisen,

Tämä parikunta koitui

Maailmassa mainioksi,

Kolmen veljen vanhemmiksi,

Kolmen kuuluisan urohon.

Atlas ensin esikoinen,

Talon kannen kannattaja,

Toinen taase Epimetheys

Tahi tytön Pyrrhan isä,

Kolmas pahnan pohjimainen,

Kuopus kutsuttu Prometheys,

Koitui kerran Kreikan kansan

Kuuluksi esi-isäksi,

Prometheys loi loitsemalla

Saoin miehiä savesta,

Teki tyttöjä tuhansin

Sanan voimalla samate,

Puhui heihin henkeäkin

Eli elämän tulesta,

Jot'ei itse iskenynnä,

Takonunna taulahansa,

Mutta luoma lausehilla,

Loitsijoiden luottehilla,

Tahtoi taivahan ukolta,

Kaiken luonnon laatialta.

Senpä tähden tämä noita,

Tämä poppa vanha velho,

Wietiin vnorelle mäkisen,

Kaukasuksen kukknlalle,

Jonne taivahan takoja,

Kaiken luonnon kalkuttaja,

Itse Jupiter jumala

Panetti sen paulohinsa

Kahlehilla ja kovilla,

Jalkaraudoilla jaloilla,

Siitä syystä kun se oli

Luojan töille tungetellut.

Haukat hakkasivat häntä,

Korppikotkat kiusasivat,

Rinnan rikki jo repivät,

Maksan mettä maistelivat.

Nämä rietat raatelevat,

Korppikotkat kanhistavat,

Ajoi Herkules hitolle

Tahi tappoi nuolillansa;

Ratkoi rautaraksit rikki,

Paksut paulat paukutteli,

Päästi miehen pälkähästä,

Waivapalkasta vapahti.

Semmoinenpa seikka sattui

Uroholle uljahalle

Matkalla jo mennessänsä

Omenoita ottamahan.

Monta muuta mylläkkätä

Sattui sitte sillä tiellä,

Mutta viho viimein oli

Uros tarhan tienoilla.

Hänpä kiipesi nyt kohta

Korkealle kukkulalle,

Jossa Atlas jättiläinen

Taivon kantta kannatteli.

Uros häneltä uteli,

Tultuansa tutkaeli,

Kuinka kultaiset omenat

Somimmasti saataisihin,

Ett'ei neitoset näkisi,

Hesperidit havaitseisi,

Eikä peto pelottaisi

Tarhan vahti tavottaisi.

Atlas itse aikoi mennä,

Hiisi hiihteä lupasi

Omenoita noutamahan

Lohikäärmetten lomitse,

Jos hän oisi joutavana,

Wapaana vaeltavana,

Ettei kuorma kurittaisi,

Raskahasti rasittaisi.

Herkulesp' on sanoi siihen,

Uros kerran kerskaeli:

"Kyllä minäki kykenen

Taivon kantta kantamahan,

Kun sä kultaiset omenat

Kannat mulle kaunihisti

Tuolta tunturin takoa,

Kultatarhan tarrukasta."

Atlas lähti länttä kohti,

Meni meren rantaselle

Omenoita ottamahan

Yrttitarhan tarrukasta.

Noukki nuoret nuppulatki,

Kultakuoriset kukisti,

Kokosi ne konttihinsa,

Latoi laukkunsa sisähän.

Alkoi käydä käpsytellä,

Hiljallensa hipsutella,

Konttinensa koikulella,

Laukkunensa lötkytellä;

Mutta kuuliki kuhinan,

Hesperidien helinän,

Lohikäärmetten kähinän,

Siipiniekkojen sirinän;

Neiet nuista nuhtelivat,

Naiset nuoret napisivat,

Lohikäärmeet kävivät

Jättiläistä jäytämähän.

Waan ei väkiturilaamme,

Rosvo rohkea roveelta,

Kuunnellunna kurinata,

Käärmehien käräjätä;

Mutta tulla törkötteli

Entisille sioillensa,

Jossa Herkules jorotti

Taivon kantta kannatellen.

Atlas puisti pussistansa,

Kopisteli kontistansa,

Kultakuoriset omenat

Uhalla uroon eteen,

Hiiskui sitte hiijemmoinen

Herkuleksen korvin kuullen;

"Min' en ota olalleni

Tästä lähin taivon kantta;

Kanna sinäki nyt kerran

Wuorostasi vaski-kantta,

Sillä kyllä minä muistan,

Kuinka paljon taivas painoi.

Näin on hyvä heiluani,

Tanssiani, tarsiani,

Kun ei kupari-kypäri

Paina pahoin korvillani."

Atlas aikoi tuolla tavoin

Poika paran pettämähän,

Mutta poika petti hänen,

Wiisahasti viekotteli.

"Weikko velikultaiseni!"

Sanoi Herkules hänelle,

"Kanna häntä vielä kerran!

Ota kerran olallesi!

Että minä ensin saisin

Pehmikettä pääni päälle,

Jott'ei taivon kova kansi

Aivojani ahdistaisi;

Kyllä minä sitte kannan

Ihan ilmoisen ikäni

Taivon kaarta kaunokaista,

Ilman pieltä ihanaista."

Tämä pulska puhe toki

Auttoi tässä asiassa;

Atlas otti olellensa

Taivon kannen kalkutetun.

Waan kun uros uudellensa

Pääsi valtansa varahan,

Meniki hän matkahansa

Kulta omenien kanssa.

Tuolla tavoin täytti uros

Senki ison ihmetyönsä

Sekä kantoi kultakontin

Eurystheyksen edustalle.

Kahdestoista uro-työ.

Koska kuningas jo keksi

Ettei uros uuvu maalla,

Häätävi hän Herkulesta

Menemähän Manalahan.

Siellä haukkui kumma koira,

Julma juutas jumputteli,

Jotta vuorten rotkot raikui,

Kalliotki kajattivat,

Konnan koiran haukunnasta,

Ärripurrin ärinästä,

Kuni ukkosen käsissä,

Kaikkivallan kalkuttaissa.

Senpä koiran kolmipäisen,

Konna Kerberos nimisen,

Oli Herkules hakeva

Manalasta Mykenähän.

Kerbero'lta kolmipäältä

Walui vaahti leukaluilta,

Waan se ei ollut valko vaahti,

Mutta musta myrkkymehu.

Koiran karvoinakin oli

Sekä päässä ja selässä

Käärmehiä kamaloita,

Eläviä vankuroita.

Tämän häijyn häntä oli

Wielä kahta kauheampi,

Sillä se ol' suomuksinen

Lohikäärme kokonansa,

Jolla oli purston päässä,

Wiimeisessä vipukassa,

Pitkä pistin piippulainen,

Myrkkymehuinen nenäke.

Manalahan mennäksensä

Sekä sieltä tullaksensa

Kävi Herkuleski kerran

Poppa-ukkojen puheella.

Saipa toki tarkat tieot,

Josko tarkat tarvitsiki,

Eumolpus ennustajan,

Welhon viisahan pajasta.

Meni tuosta tietoinensa

Matkohinsa Manalahan,

Sattui siellä virran suuhnu

Akeronin rantaselle.

Täällä koira terhentävi,

Kumma konna korsoavi,

Muka maalta tullehelle

Wierahalle vihoissansa.

Waan ei vieras vapissunna,

Tuosta kovin tutissunna,

Josko koira konnamainen

Hänelle nyt härisikin.

Uros pani pahulaisen

Kolme päätä kourillansa

Wäkisellä vääntämällä

Polvi-pihtinsä välihin;

Sitoi sitte kaikki kaulat

Waski-vitjan silmukkahan,

Jotta koira ei kyennyt

Kuhunkana kulkemahan.

Mutta mörkö köytti tällöin

Myrkky-mehu pistimellä

Herknlesta hetimiten

Ohimoihin ohuihin.

Ei tuo toki turmellunna,

Kovin pahoin koskennunna,

Sillä sankarimme oli

Loitsijalta lumoittunna.

Uros otti ovelasti

Waski-vitjat kätehensä,

Weti sitte vintturoitti

Koiran maalle Manalasta.

Mutta koska Kerberos nyt

Pääsi päivä paistehesen,

Niin sen kolmesta kidasta

Alkoi vaahtea valua.

Siitä kasvoi myrkkymarjat

Sekä kaikki myrkkykasvit,

Mitä nytki nurmikoilla

Kukoistaapi kukkasina.

Weitikkamme venytti nyt,

Koko matkan kantturoitti,

Kumman koiran kuninkaalle,

Eurystheyksen edustalle.

Koska kuningaski kerran

Keksi Kerbero'n kamalan,

Pyörtyiki hän pyllyllensä

Kauhistuksesta kovasta;

Mutta siitä selittyä

Sanovi hän sankarille;

"Mene minne itse mielit

Poies palveluksestani."

Uros käski koiran kohta

Loitsemalla Manalahan,

Jossa vielä vinkuneeki

Pahnlaisna parkuvana.

Sitte heilui Herkules jo

Oman valtansa varassa

Eikä tarvinnut totella

Muita koko maailmassa.

Eurystheys ei kumminkana

Kuollut aivan kostamatta,

Josko jäikin Herkulelta

Kokonansa kostamatta;

Sillä kun hän Herkuleksen

Kuoltuaki vielä koki

Saada sankarin sukua

Sotimalla sorretuksi;

Saivat Herakleidit hänen

Sotasvangiksi somasti

Sekä sitte surmasivat

Kirveellä kostavalla.

Herkules ja Megara eroavat toisistansa.

Koska uros viho viimein

Monen melskeen perästä

Pääsi palveluksestansa

Wapaana vaeltamahan;

Lähtevi hän lippomahan

Theben kaupunkiin takasi,

Jossa pulska puolisonsa

Toivoi häntä tulevaksi.

Mutta tänne tullessansa

Tahtoi uros ensin tiedä,

Jos hän oisi onnellinen

Edeskäsin eläissänsä.

Sitä vasten vaelti hän

Ensin Delphin temppelihin,

Jossa oli Orakeli

Kultaisessa kattilassa.

Tultuansa temppelihin,

Joka hohti hopealta,

Käydä kepotteli uros

Pyhän Pythian etehen.

Tämä impi istui itse

Kultaisessa kattilassa,

Joka kolmella jalalla

Seisoi tässä temppelissä.

Uros lausui lattialta,

Kultakattilan kupeelta;

"Ilmoitappas pyhä impi,

Sano selvillä sanoilla;

Mikä onni minulla on,

Kuin mä tulen kotihini

Sekä vielä sittemiten

Koko elin kautenani."

Luonto nousi neitosella,

Impi tuli intohonsa,

Jotta joka hivuskarva

Päässä pystöhön pemahti.

Tuommoisena tuppurina,

Pöyrypäänä pörretyisnä,

Ilmoitti nyt pyhä impi,

Pyhä Pythia puheli;

"Ei sun ole onnestasi

Koko elinkautenasi,

Jos sä elät edeskäsin

Entisine eukkonesi."

Sillä lailla lausui impi,

Pyhä Pythia puheli,

Mutta lopetti lorunsa,

Waikka uros utelikin

Kun ei impi ilmoittanut,

Enempätä ennustanut,

Lähti uros nyt uhalla

Temppelistä telmehellä.

Kivi-lattia lotisi,

Hopeutettu seinä heilui,

Kumu kullattu kumisi,

Kultakattila kalisi.

Uros riipasi rivasta,

Kultaoven koukkurasta,

Mutta tämä töpsähtiki

Poikki hänen pivohonsa.

Katsomatta kourahansa,

Kuinka tulta koukku kiilti,

Nakkasi hän navakasti

Koukun kattilan kupeesen.

Kattilassa kakottava

Pyhä impi pyllähtävi

Kamahusta kauhistuen

Pyörtyneenä pyllyllensä.

Oven vartija ei ollut

Päästää poies Herkulesta

Rivan rikki revittyä,

Pyhän immen pyörryttyä;

Mutta sankari sotalas

Tarttui miehen tukkapäähän

Sekä laittoi seinamälle

Koko vartijan kolisten.

Kun ei ovi kuitenkana

Auvennunna avaimetta

Sulin käsin kiskomalla

Repimällä, reutomalla;

Otti uros olaltansa

Kohta kuulun kurikansa

Sekä ruhtoi, ruskutteli,

Koko oven kappaleiksi.

Siitä lähti sankarimme

Kotihinsa kulkemahan

Itseksensä ihmetellen

Pyhän immen ilmoitusta.

Mutta kun hän kuitenki nyt

Arveli ja ajatteli,

Miten Megarasta voisi

Olla hälle onnen haitta;

Alkoi hän jo aprikoia,

Ett'ei muuten mitenkänä,

Jos ei hälle juolahtaisi

Megarasta mielehensä

Sekä hulluuden humakka

Että poikansa poloset,

Sillä silloin hän ei oisi

Ollenkana onnellinen.

Kotihin kerittyänsä

Luokse aino armahansa

Kertoi Herkules nyt kaikki

Melskehensä Megaralle.

Koska Megaraki kuuli

Pyhän immen ilmoituksen

Sekä mitä sankarimme

Siitä sittemmin jo mietti;

Sanoi hän nyt suloisesti

Lemmityistänsä lohutti:

"Kuulepas nyt kultaiseni,

Mitä mull' on mielessäni;

Meill' on oma valta vielä

Tehdä mitä mielinemme,

Ett'ei ennustus tulisi

Pahoin puolin täytetyksi.

Ero ei nyt ehkä oisi

Meille mitä hulluimpia

Sillä sull' ei sitte oisi

Minun tauttani muretta

Niistä muinoin murhatuista

Polosista pojistamme,

Jotka hullunna humuten

Nuolin lasketit lävitse."

Koska Herkules havaitsi

Tämän mielen Megaralla,

Ihastui hän iloiseksi

Sekä lausui lemmellensä;

"Mull' on muinoinen toveri,

Jolas Iphikle'n poika,

Joka sankari sotalas

Oisi sulle sovelias;

Mieltynet sä menemähän

Tämän pojan puolisoksi,

Ottavi se omaksensa

Sinut suurella sulolla."

Koska Jolas sen kuuli,

Että sankarimme soisi

Megaran menevän hälle

Kainulaiseksi kanaksi;

Lankesi hän lattialle

Maahan Megaran etehen

Sekä sanoi suloisesti

Säyseillä sävelillä;

"Kuinkahan ma kurja voisin

Rukoilla niin rakkahasti,

Ettet armas antaisi mun

Nousta tästä toivotoinna!"

Jolas ei ennättänyt

Sitä enemmän sanella,

Kun jo morsian Megara

Sulki sulhon sylihinsä.

Tuolla tavoin tuli niistä

Heti pulska parikunta,

Jonka häissä joka henki

Wiinoissansa viipotteli.

Herkules ei herennynnä

Eukotoinna elämähän,

Mutta alkoi ajatella,

Mistä saisi morsiamen.

Herkules ja Eurytos.

Euboean saaressa ja

Oikalian kaupungissa

Oli impi ihanainen,

Kuninkahan kuulu tytär.

Tätä Euryton tytärtä,

Iolea ihanata,

Kiitti kaikki Herkule'lle

Kaunihiksi kukkaiseksi.

Kuningas aikoi antamahan

Tämän immen ihanaisen

Sille sota-sankarille

Tahi tarkka ampujalle,

Joka oisi ovelampi,

Jousi-kiistassa jalompi,

Kun hän vielä vanhanakin,

Tahi poikansa parahat.

Eurytos olikin ennen

Ollunna opettamassa

Herkulesta juuri jousin

Ankarasti ampumahan.

Kuultuansa kuulutoksen

Iolesta ihanasta

Oli Herkuleskin heti

Jousikkaiden joukkiossa.

Kohta alkoi ampuminen,

Kosioiden kilvoittelo,

Jossa jousi-jyräkässä

Herkules oli ovelin.

Eurytoski keksi kerran

Wielä vähä veiterämmän,

Kun hän oli kuullutkana

Maailmassa mainittavan,

Sekä alkoi ajatella

Sulhopoikasta peläten,

Että se vävynä vielä

Woisi viedä vallan hältä.

Koska Herkules kysäsi,

Tokko hälle heitetähän

Woiton palkkoa parasta,

Ihanata Iolea;

Esteli nyt immen isä

Sekä sanoi sitä syyksi,

Että morsian mukamas

Oli liian nuori lapsi.

Iphitos, Iolen veli,

Koki kyllä puhutella

Kuningasta kuulemahan

Rakastavan rukousta.

Kuningas käski kosijata

Wierassansa viipymähän,

Mut ei lastansa luvannut

Kuitenkaan sen kumppaliksi.

Uros uljas väsyi viimein

Tyhjän toimituksehensa,

Kun ei saanut kumminkana

Morsianta mukahansa,

Sekä lähti suruisena

Menemähän matkohinsa

Siltä meren saaren maalta

Kotihinsa Kreikan maalle.

Mutta menemäisillänsä

yhytti hän ystävänsä

Iphito'n, Iolen veljen,

Joka juoksi jälempätä,

Siinä se nyt saattoi hälle

Lemmen lahjasen lehessä,

Jonka impi itse laittoi

Suruiselle sulhollensa.

Impi oli itsestänsä

Iphitolle ilmoittanut,

Että hän ei Herkulesta

Laske poies lahjasetta

Sekä silloin sätkittänyt

Tuuheasta tukastansa

Kiiltomustan kiehkuraisen

Tällä tavalla sanoen;

"Minä laitan lahjaseni,

Lemmen lehessä lähetän,

Uroholle uljahalle,

Sulhaiselle surevalle;

Juokse veikko joutuisasti

Heitä tämä Herkulelle

Sekä sano sen olevan

Multa muistiksi hänelle."

Koska ihanan Iolen

Lemmen lehti lahjoinensa

Pääsi Herkule'n povelle,

Sankarimme sydämelle;

Kiitti tämä tuomamiesta

Sekä lahjan laittajata,

Mutta murhe murti sitte

Molempien miesten mieltä.

Kädet yhtyi vielä kerran,

Jäähyväiset jätettihin,

Mutta sitten matkustavi

Kumpainenki kotihinsa.

Herkules ja Admetos.

Muuan mainio Admetos,

Pheren kaupungin kuningas,

Eli tällöin Thessalian

Hyötymaalla mainiolla.

Jupiter ajoi Apollon

Jumalien joukkiosta

Alas hovihin Admeto'n

Lehmikarjan kaitsijaksi.

Admetos piti Apollon

Niin kun pappinsa parahan,

Jonka tautta tää Jumala

Hovin varjona vaelti.

Koska tämä kuningas jo

Kitui kuoleman käsissä

Sekä _Surma_ surpetuinen

Outti häntä jo ovella;

Anoi jumala Apollo

Kuninkaalle kuolevalle

Tuonelaisten laupiutta

Surman viitaketta vasten.

Tuonelaisten tuomiopa

Oli kuitenki kamala,

Sillä siinä ei luvattu

Muulla lailla laupiutta,

Ellei kuninkahan eistä

Joku mene Surman myötä,

Mutta kukas tahtoi mennä

Toisen tautta Tuonelahan;

Eipä edes vanhempansa

Wanhat vatuiset kapiskot,

Waikka ne jo vapisivat

Kaksi sauvassa kävellen.

Ainoastansa Alkeste,

Kukoistava kuninkaatar,

Sanoi silloin saattavansa

Kuolla kuninkahan eistä.

Hätänäpin olivat ne

Sanat suusta solunehet,

Kun jo Surma seisoi siinä

Wäärän viitakkeensa kanssa,

Sillä se jo ennestänsä

Tiesi aivan tarkoillensa

Eiltäkäsin ennustetun

Kuninkahan kuoluhetken.

Kukoistava kuninkaatar,

Ihana Alkeste alkoi

Laittautua lähtemähän

Surman myötä menemähän.

Pesi päänsä puhtahaksi,

Puna-posket paistaviksi,

Wirran veillä vieryvillä,

Kosken kuohun kummaskalla;

Pukeusiin pyhä pukuunsa,

Päärlyt päähänsä ripusti,

Astui kuninkaan kupeella,

Lapsilaumansa keralla,

Siihen suojahan sisälle,

Jossa Surma jo odotti.

Otti sitte omiltansa

Juhlalliset jäähyväiset

Sulki lapset sylihinsä

Sekä lempi lämpimästi

Antoi suuta suloisesti

Wielä kerran kullalleenki;

Waan kun Surma silloin juuri

Wiitakettansa vilautti,

Niinpä kuninkaatar kurja

Wirkki viimein kuninkaalle:

"Minä menen, kultaiseni!

Kohta Surman kumppaliksi,

Mutta henkesi on mulle

Kallihimpi kun omani;

Sillä sinun kuoltuasi

Min' en voisi mitenkänä

Nähdä lapsi laumoamme

Isätöinnä itkevänä.

Sinä olet siihen vielä

Koko valtakunnallemme

Tarpehellisempi turva,

Kuni minä kurja oisin.

Mutta sen mä sanon sulle

Wielä viho viimeiseksi;

Älä ota äitipuolta

Pieniämme pieksämähän!"

Kuningas vannoi vesi silmin

Kuolevalle kullallensa,

Että hän ei eläissänsä

Huoli muuta morsianta.

Kohta heitti heikko henki

Kuninkahan kultaisenki,

Sillä Surma säälimätöin

Niitti hengen heinän poikki.

* * *

Kahen, kolmen päivän päästä

Tuli Herkules hovihin,

Jossa joka henki juuri

Heilui huolivaattehissa.

Koska nyt Admetos kuuli

Hänen tulleen hovihin,

Wiepi hän nyt vierahansa

Kaunihisen kammarihin

Sekä tuotti sinne sitte

Mehua mitä makeinta,

Jota itsekin iloisna

Joi ja juotti vierahalla.

Uros keksi kuitenkin nyt,

Ett'ei kuningas kävellyt

Ilman suuretta surutta,

Paitsi mielettä pahatta,

Sekä kysäsikin siitä

Kuninkaalta kummeksien,

Mitä se muka murehti,

Haikeasti huokaeli.

Kuningas ei knitenkana

Hämmästytä Herkulesta

Huoliansa haastamalla

Aivan alkaen alusta.

Mutta muuan palvelija

Sattui viimein sanomahan,

Mikä murhe heillä oli

Joka hengellä hovissa.

Palvelija kertoi kaikki

Kuninkahan kuulematta,

Sillä se ei silloin ollut

Koko siinä kammarissa.

Kertomuksen kuultuansa

Lähti Herkules hovista

Alkesteä auttamahan

Surman kynsistä kotiinsa.

Uros etsi ensimältä

Kuolemata kamalata

Tuolta Tuonelan tuvasta,

Jumalien joukkiosta;

Mutta kun ei Kuolemata

Ollut Tuonelan tuvassa,

Tuli Herkules takasi

Tyhjän toimitettuansa.

Tuonelasta tultuansa

Meni uros Manalahan

Josta kerran jo kuletti

Konnan koiran kahlehissa.

Sama koira kolmipäinen

Oli vielä vartiana,

Waan ei virkkanut mitänä

Lumojalle luonnokkaalle.

Tällä tavoin tuli uros

Kenenkänä keksimättä

Kohta Kuoleman kupeelle,

Surman kamalan sivulle.

Herkules sitasi Surman

Kahleella kiiluvilla,

Jotka Jupiter jumala

Oli tehnyt timantista.

Uros kiinnitti kovasti

Kahlehia kiiluvia,

Kunnes Surma viimein suostui

Päästämään Alkesten poies.

Herkules tuli takasi

Kohta kotihin Admeto'n,

Mutta häll' oli muassa

Aivan elävä Alkeste.

Kuninkaattarella oli

Pieni peitto pään ylitse,

Ett'ei kuningas kotona

Woisi tuntea vähällä.

Kuningas sattui suruissansa

Itseksensä istumahan,

Koska uros uudellensa

Tuli hänen hovihinsa.

Herkules sanoi hänelle,

Lausui tuolla lausehella;

"Kuules kuningas Admetos,

Mitä mull' on sanomista!

Tämän tytön voitin minä

Wiimeisessä voittelossa;

Ota se nyt suojahasi,

Huostahasi, hoitohosi!

Sillä minä itse menen

Muille maille kaukaisille

Enkä jouda ensinkänä

Häntä hyvin hoitamahan."

Admetos ei aikonunna

Huolimahan huostahansa

Tyttölasta liiatenki

Näinä aikoina apeina.

Waan kun Herkules hujautti

Peiton neitosen nenältä,

Niin ei tässä tarvittunna

Kuningasta kumarrella.

Admetos näki Alkesten

Elävänä edessänsä

Eikä uskonut esinnä

Olevansa valvehilla;

Waan kun uros kertoi kaikki,

Mitenkä hän Manalassa

Sitoi Surman kahlehilla

Sekä kiinitti kovasti,

Kunnes Surma viimein suostui

Antamaan Alkesten hälle;

Tunsi kuningaski toki

Warmahanki valvovansa.

Kiitellen sanoi kuningas

Sitten onnensa sepälle;

"Sen mä sanon selvillensä,

Waikka vielä kenen kuullen,

Että minä edeskäsin

Olen onnellisimpia

Mitä maalla matelevi,

Taivon kansi kattanevi.

Sinä suurin sankarista,

Uljahin on urohista,

Loit minulle lohdutuksen,

Huolissani huojennuksen.

Siis mä kiittelen sinua,

Jupiterin jalo poika,

Kun sä Manalan majasta

Toit Alkesteni takasi.

Joka henki, piika, renki,

Koko valtakunnassani

Auttakoot minua aina

Kuuluttahan kunniaasi."

Herkules surmaa vahingossa ystävänsä Iphito'n.

Admeto'lle annettua

Eukon entisen takasi

Lähti Herkules hovista

Muille maille menemähän.

Monen melskehen perästä

Maita maleksiessansa

Taukousiin hän Tirynsihin,

Kuuluisahan kaupunkihin.

Täällä tapasi hän toki

Wielä yhden ystävänsä

Iphito'n, Iolen veljen,

Josta jo on juteltunna.

Iphitos ihana poika

Sanoi sanan-lennättäjän

Tulleen Euryto'n etehen

Semmoisen sanoman kanssa,

Että varas oli vienyt

Kuninkahan lehmikarjan

Eikä paimenet parahat

Woineet vorolle mitänä.

Waikka tämä varas oli

Wanha voro Autolykos,

Joka taisi kaikki karjat

Muuttaa monen näköisiksi;

Luuli Eurytos lujasti

Sitä heti Herkule'ksi

Sekä sanoi suuttuneena

Tällä lailla lasketellen;

"Sillä keinoin kostelevi

Herkules nyt siitä syystä,

Kun en lastani luvannut

Heittää hälle heittiölle."

Iphitos koki isäänsä

Saada sitä luulemasta,

Sillä hän ol' saanut kuulla,

Missä Herkules maleksi.

Iphitospa lähti itse

Herkulesta hakemahan,

Jonka kanssa katseleisi,

Missä lehmät mellastavat.

Kun Iphitos kerran pääsi

Herkuleksen huonehesen,

Selitti hän sankarille

Joka seikan säntillensä.

Herkules piti hyvänä

Iphitosta ihmetellen

Sekä sanoi lähtevänsä

Kaunokarjan katseluhun.

Miehet etsivät esinnä

Sekä mailta että soilta,

Mutta tulivat takasi

Tyhjän toimitettuansa.

Kun ne sitte kamusivat

Kivikirkonki katolle,

Että he nyt helpommasti

Kanuokarjan keksisivät;

Oli Iphitos jo ihan

Koko katolta kolista,

Mutta pääsi kynsin kiini

Herkuleksen hartioihin.

Herkules ei ennättänyt

Muuta miettiä mitänä,

Kuni että kumppalinsa

Tuppi häntä tahallansa.

Siitä syystä surmasi hän

Iphitosta itseänsä,

Niin että se nurin niskoin

Kiiti kalloin kalliohon.

Herkules Omphale kuninkaattaren palveluksessa.

Katumus jo kauhistava

Särki sankarin sydäntä,

Siitä kun hän kurja oli

Kumppaninsa kuolettanut.

Huolissansa uurti uros

Pappikuninkaiden luona

Puhdistusta pyytämässä

Murhatyönsä tehtyänsä.

Niistä oli nimituten:

Peleys, Pylos saaren pappi,

Toinen taase Hippokoon

Spartan kanpungin kuningas.

Kolmas, kuningas Deiphobos

Amyklestä antoi viimein

Herkulelle huolivalle

Lohdutusta laupiasti.

Murhan tautta murehtien

Kääntyi uros kipeäksi,

Mutta meni vielä vaivoin

Pyhän Pythian puheelle.

Pyhä impi ilmoittava

Muisti muinaisen metelin

Eikä aijo antamahan

Ennustusta ensinkänä.

Sankarimme kantoi silloin

Kultakattilan kedolle

Sekä laittoi sinne sitte

Omituisen Orakelin.

Delphin temppelin jumala,

Aina ankara Apollo,

Waati häntä siitä syystä

Kahenkynnen kahakkahan.

Mutta tällöin tuli toki

Ukon-kynsi kolmanneksi,

Jonka Jupiter jumala

Wiskas' veljesten välille.

Sitte saapi sankarimme

Toki tämän ennustuksen;

"Et sä uros ennen taida

Tulla aivan terveheksi,

Kun sä orjana oleksit

Kolme vuotta kokonansa,

Eli ellet Eurytolle

Heitä hintarahojasi."

Tauti kuritti kovasti

Herkulesta hankkimahan

Terveyttänsä takasi,

Waikka vielä vaikeammin.

Mnuan mainio Omphale,

Lydian leskikuninkaatar,

Tarjos' kuunetta tuhatta

Hopeeruplissa hänestä

Sekä sai nyt sankarimme

Orjaksensa ostamalla,

Mutta orjan hinta meni

Ensimältä Eurytolle,

Joka jätti hinnan heti

Poikansa perillisille,

Siitä syystä kun ne kurjat

Olivat nyt orpanoita.

Omphalelle ollessansa

Tuli uros terveheksi

Sekä kävi sieltä jaloin

Melskehissä melkosissa.

Kekropien vorokansa

Epheso'n on edustalta

Käväsi hän kopsimassa

Kurikallansa kumohon.

Yksi ylpeä Syleos

Wietti viinatarhohinsa

Matkamiehet muukalaiset

Tarhan työtä tekemähän,

Mutta maksoi matkamiehen

Päiväpalkan iltamassa

Miekallansa mutkimalla,

Tapparalla tappamalla.

Herkules hotasi häntä

Lapiolla lapaluuhan,

Niin että se nurin niskoin

Kuntsahti nyt kuoliaksi.

Kiskoi sitte sulin käsin

Wielä viinaturhastaki

Wiinamarjapuut ja pehkot

Jokahisen juuriltansa.

Mutta vielä oli muuan

Lytierses Lydiassa,

Joka vanha voro oli

Rosvojoukon johdattaja.

Sankarimme tappoi tämän

Johdattajan joukkonensa

Sekä viskoi vorot vielä

Kosken kovan kuohumahan.

Koska kuninkaatar keksi

Urohomme uljahaksi,

Otti hän sen orjan töiltä

Hovihinsa huviksensa.

Herkulespa herkesi nyt

Aivan akkojen varahan

Waimoväen vaattehissa

Wärttinätä vääntämähän.

Uros kertoi ketrulina

Naikkosille nauraville,

Missä hän on miilustanut

Koko elinkautenansa;

Kuinka hän on kukistanut

Metsän pedot pahimmatki,

Kuljetellut Kerberosta

Sekä Surmanki sitonut.

Mutta koska kolme vuotta

Oli mennynnä ohitse,

Heitti Herkules hitolle

Wärttinätä vääntämisen

Sekä otti Omphalelta

Taljatakkinsa takasi,

Heitettyänsä hänelle

Kultakorut kulmiltansa.

Jupiterin julma poika

Oli uljas uudellensa

Sekä lähti sotimahan,

Kostajana kulkemahan.

Herkules uudellensa uro-töillä.

Paitsi monta muuta miestä,

Joita kohti kosto kävi,

Oli Laomedon ensin,

Josta jo on juteltuki.

Tämä Trojan rakentaja

Sekä kuuluisa kuningas

Antoi ensin veen emännän

Rakennella rantaselle

Kivimuurin mahottoman

Wihollistansa vasten,

Mutta jätti maksamatta

Wanhan veen emännän vaivat.

Waan se vanha veen emäntä

Laittoi meren mustan mörön

Trojan maalle marrimahan,

Kostajana konkimahan.

Meren mörkö musta murri,

Peto peivelin näköinen,

Saattoi suurta surkeutta

Joka jumalainen päivä.

Laomedon laittoi viimein

Ennustusta etsimähän

Tuolta Delphin temppelistä

Pyhän immen istuimelta.

Pyhä Pythia puheli

Tällä tavalla sanoen;

"Peto paha marri maalle

Muurin tekopalkan tautta;

Mutta menevi merehen

Toiste tulemattomaksi,

Jahka joku jalo neiti

Syöksetään sen syötäväksi."

Koska Laomedon kuuli,

Että peto pakeneisi

Trojan maalta marrimasta,

Jos se saisi jalon neien.

Kutsutti hän koko kansan

Tulemahan tuumimahan,

Mistä joku jalo neiti

Saataisihin pedon suuhun.

Kun ei kukana nyt muuten

Pannut lastansa pedolle,

Päätettihin viimein panna

Arpa-liput liikkehelle.

Joka jalon neien nimi

Pantiin pienelle lipulle,

Liput sitte lippahasen,

Waskisehen vakkasehen.

Muuan liikutti lipasta,

Waskikantta vaaputteli,

Jotta liput liikkuisivat

Arpavakan kannen alla.

Pikku poika otti sitte

Yhen lipun lippahasta,

Siinä seisoi "Hesione",

Kuninkahan kannis tytär.

Hesione heitettihin

Kalliohon kytkettynä

Meren mörön syötäväksi,

Waikka kuningas valitti.

Laomedon keksi laivan

Tällöin toki tulevaksi

Sekä siinä sankarimme,

Uljahimman urohista.

Tämä oli tulemassa,

Kotihinsa kulkemassa,

Neitokansan napinasta

Kultakannattimen kanssa.

Kuningas huuti huilotteli

Herkulestä hädässänsä

Tulemahan tytärtänsä

Pelastamahan pedolta.

Uros tappoi tämän pedon,

Päästi tytön pälkähästä

Siten kun on kerrottunna

Tuolla toisessa tarussa.

Mutta kun ei kuningas nyt

Heittänynnä Herkule'lle

Sotahepojaan hyviä

Waikka vannoen lupasit;

Lähti uros uhkaellen

Poies päästöpalkattansa,

Mutta tuli toisen kerran

Kostajana kauheana.

Sankaria seurasi nyt

Kuusi suurta sotapurtta

Sekä niissä sotioita,

Miehiä mitä paraita.

Näistä sotasankarista

Oli Telamon ovelin,

Jolle Hesione joutui

Tapeltua toveriksi.

Tultuansa Trojan maalle

Heitti Herkules vahiksi

Sotalaivojensa luokse

Oikleonin, oiva miehen;

Mutta Laomedon laittoi

Sinne suuren sotajoukon,

Joka sorti surkeasti

Wäkevätki vahtimiehet.

Kuninkahan kansa oli

Tulemassa jo takasi,

Mutta silloin syttyi sota,

Kiihtyi kauhea kahakka.

Sankarimme sotaväki

Kierti kuninkahan kansan

Sekä tappoi tanterelle

Joka miehen myttyrähän;

Kävi kohti kaupunkia,

Murti Trojan muurin rikki,

Mutta Telamonpa meni

Ensi miesnä muurin yli.

Toki toisena urosna

Juoksi Herkules jälestä,

Mutta alkoi ajatella

Kumppania kadehtien;

"Nyt mä neän ensikerran

Jälemmäksi jääneheni,

Mutta mull' on vielä miekka

Sekä kostava kurikka."

Sitä siinä ajatellen

Tempasi hän tupestansa

Murhamiekan hirvittävän

Tappaaksensa Telamonin;

Mutta koska tämä keksi,

Että uros uhkaeli,

Alkoi hän nyt ahkerasti

Koota kiviä kadulta.

Koska Herkules havaitsi

Hänen kiviä kokoovan,

Kysäsi hän kummeksien;

"Mitä sinä siinä laait?"

Silloin sanovi Telamon

Tällä tavoin taitavasti;

"Uutta uhri-alttaria

Sulle voiton sankarille."

Koska Herkules havaitsi,

Että Telamon ei tahdo

Wiedä voittoa häneltä,

Lauhtuvi hän lempeäksi.

Sittämöiten sotivat he

Wieretysten veljeksinä

Sekä saivat valtahansa

Kuninkahan kansoinensa.

Kuninkahan poika-parvi

Kaatui tässä tappelussa,

Paitsi Podarkes niminen,

Joka joutui Herkule'lle.

Pedosta pelastamansa

Kuninkahan kuulun tytön

Hesionen heitti uros

Telamonin toveriksi.

Tyttö heitti Herkule'lle

Kultakorut kaulaltansa

Weljensä vapahtimeksi,

Podarke'n pelastimeksi.

Priamos pantihin pojalle

Siitä syystä nyt nimeksi,

Jolta sitä joka kansa

Kutsui Trojan kuninkaana.

Siten loppui Laomedon,

Walapattoinen pakana,

Waikka kerran kerskaellen

Herkulesta herjaeli.

Sillä lailla liehuttua

Lähti uros laivoinensa

Meren vettä viilemähän,

Kotihinsa kulkemahan.

Mutta meri meuruaapi

Junon käskystä kovasti,

Kunnes Jupiter jumala

Käänti kaikki tuulen kourat.

Wiho viimein päästyänsä

Kreikan maalle mahtavalle

Laittoi uros Olympian,

Kuulun kilvoittelo paikan.

Isä, Jupiter jumala,

Tuli tänne taivahasta

Poikinensa painisille,

Kera Herkule'n kisahan.

Kun ei Jupiter jumala

Piisannuuna pojallensa,

Kiitteli hän Herkuleksen

Jumalallista jaloutta.

Waan ei Herkules herennyt

Olemaan Olympiassa,

Mutta meni kostamahan

Pykos saaren Peleystä,

Joka muinoin hääti häntä

Poies puhdistamatoinna,

Waikka kohta katuvaisna

Murhatyönsä tehtyänsä.

Herkulespa hävitti nyt

Kuninkahan kaupunginki

Sekä häntäki hotasi

Kostavalla kourallansa.

Tappoi sitte tappelussa

Peleyksen poika-parven,

Josta hälle oisi ollut

Kymmenkunta kostajia.

Mutta vielä oli muuan,

Jota kohti kosto kävi,

Nimituten Hippokoon,

Spartan kaupungin kuningas.

Herkules ol' hänelleki

Wielä siitä vihoissansa,

Kun se kanssa hääti häntä

Poies puhdistamatoinna.

Pylosta palattuansa

Hankki uros uudellensa

Hyvin suuren sotajonkon

Tätä vihollista vasten.

Hippokoon keksi kohta

Sankarimme sotajoukon

Sekä tuli tappeluhun

Suuren sotaväen kanssa.

Herkuleksen kumppalista

Kaatui kuningas Kepheos

Koko kaksikymmenisen

Poikaparvensa keralla;

Mutta kostajan kurikka

Teki tällöinki tuhoa,

Sillä Hippokoon kaatui

Koko poika-parvinensa.

Sitten oli sota vielä

Kahta mointa kauheampi,

Siinä soturit sotivat

Wiimeiseltä vimmatuina.

Tässä kahakassa kaatui --

Paitsi monta muuta miestä --

Sankarimme soturista

Wielä veljensä Iphikles.

Mutta Herkulespa mätki

Kurikalla kauhealla

Wiholliset viimeiseltä

Joka kynnen kyntsällensä;

Woitti sitte valtahansa

Koko Spartan kaupunginki,

Jonka hän nyt heti jätti

Tyndareykselle takasi.

Tällä tavoin tuli tämä

Wielä valta-istuimelle,

Jolta hänet Hippokoon

Oli syyttä syöstänynnä.

Herkules ja Deianira.

Monta muuta uro-työtä

Tehtyänsä tuli uros

Esinnä Etoliahan

Kalydonin kaupunkihin.

Oineys oli Kalydonin

Kanpungissa kuninkaana;

Deianira taase tämän

Kuninkahan kuulu tytär.

Tämä tyttö, kaunis kukka,

Kärsi sitä surkeutta,

Että hällä oli eräs

Kumman kaltainen kosija.

Deianira eli ensin

Pleyronin kaupnngissa,

Jossa oli oppihuone

Knninkaiden tyttärille.

Täällä alkoi Akeloos,

Wanhin virran haltioista,

Kolmellaisna kosijana

Tätä tytärtä kosia.

Deianira kulki kerran

Kaunokumppaliinsa kanssa

Puolipäivän paistaessa

Tyynen virran vierymätä.

Koska Akeloos keksi

Kaunokaisen kulkevaisen

Syttyi hänen sydämensä

Rakkaudesta rähinästä;

Mutta kun hän kumminki jo

Oli ihan ikivanha,

Alkoi hän nyt aprikoida,

Tokko tyttö tulis' hälle,

Jos hän vanhana vatuisna

Koitteleisiki kosia,

Waikka kohta hänki kuului

Jumalien joukkiohon.

Siitä syystä sukeusiin hän

Walkoiseksi vasikaksi

Sekä käydä keikutteli

Tyttöparven tienoille.

Koska neitoset näkivät

Wailan valkosen vasikan,

Joka heille hyvillänsä

Ystävänä ynähteli;

Kahittivat ne nyt kaikki

Juoksemalla joutuisasti

Sitä silitteleämähän

Tahi taputtelemahan.

Deianira sanoi silloin

Mullin kaulassa kamuten;

"Woi! jos minä saisin sinun

Ihanaisen itselleni."

Mutta mullipa mölähti

Siihen selvillä sanoilla;

"Kyllä sinä saatkin minun,

Jahka minä saanen sinun."

Siitä neiet säikähtivät

Sekä pötkivät pakohan

Tätä heti tätillensä

Kummastellen kertomahan.

Mutta Akeloos muuttui

Härän haamusta takasi,

Loihe lohikäärmeheksi,

Sinisuomu-selkäiseksi;

Tuli sitte toisen kerran

Deianiran tienoille

Suomuisena sulhaisena,

Wiekkahana vonkurana.

Deianira näki toki

Sen jo pitkän matkan päähän

Sekä arvaten asian

Pötki paikalla pakohon.

Eikä jäänyt ensinkänä

Koko oppikaupunkihin,

Mutta pyrki heti poies

Kalydonin kaupunkihin.

Akeloos arvasi nyt,

Minne tyttö oli mennyt,

Sillä hän ei nähnyt sitä

Muiden neitien muassa.

Madon haamnn heitettyä

Arvelee Akeloos,

Mimmoisena hän menisi

Kolmannesti kosimahan.

Meni ruoja viho viimein

Muuten miehen muotoisena

Mutta hällä oli härän

Paksu pää ja suuret sarvet.

Kun se sulho poika kulki

Kalydonin kaupungissa,

Niinpä koko kansakunta

Piti häntä perkeleenä.

Kaikki vahit karkasivat

Porttiin pielistä pakohon,

Kun ne keksi kummitoksen

Heitä kohti kahittavan.

Tällä tavoin tuli tämä

Kenenkänä kieltämättä

Kuninkaalle kertomahan,

Mikä hän ol' miehiänsä.

Waikka kuningas nyt kuuli,

Että sarvipäinen sulho

Oli muuan muinoisesta

Jumalien joukkiosta;

Ei hän ensin ajatelet

Panna tälle tytärtänsä,

Sillä tämä sulho näytti

Pahulaista pahemmalta;

Mutta pelkopa pakotti

Oineystä olemahan

Kosijalle kohtelias

Tässä tilaisuudessansa.

Akeloos ajatteli

Sekä luuli jo lujasti,

Ett'ei sitä sankaria

Tule tämän ilman alta,

Joka tällöin taisi tulla

Hälle hangoitteliaksi;

Mutta hänen miettiessä

Tuli Herkules hovihin.

Sankarimme oli saanut

Kerran kuulla kiitettävän

Tämän kuninkahan tytön

Ihmeellistä ihanuutta.

Kun ei hällä kuitenkana

Ollut muuta morsianta

Sittämöiten kun Megara

Jäi Jolan toveriksi;

Alkoi hän jo ajatella,

Että hän nyt ehkä saisi

Tästä kuulusta tytöstä

Deianirasta toverin.

Hänp' on otti olallensa

Nemean jalopeuran nahan,

Nuoliviinen niskoillensa,

Jousen jäykän kynkkähänsä;

Koppoi vielä kourahansa

Kuparisen kurikkansa

Sekä lähti semmoisena

Koreata kosimahan;

Sillä hällä oli siitä

Ennakolta entehensä,

Ett'ei mointa morsianta

Saada aivan sulin käsin.

Koska Akeloos keksi

Sotasankarin tulevan,

Puisteli hän härän päätä,

Härän hammasta hiasi;

Sillä hälle syttyi heti

Musta ave aivohonsa,

Että tämäkin tulee

Kaunokaista kosimahan.

Akeloos arvasiki

Seikan aivan säntillensä,

Sillä sankari kysäsi

Kuningasta kumartaen;

"Heitätkö sä Herkule'lle

Deianiran tyttäresi

Poleseksi puolisoksi,

Kainaloiseksi kanaksi?"

Oineys rukka oli silloin

Sanan suuhun saamatoinna,

Sillä sarvipäisen silmät

Katselivat karsahasti;

Mutta kun hän katselee

Sankarin sota-aseita,

Näytti nuija sekä nuolet

Kostavaisilta koneilta.

Jos hän lapsensa lupaisi

Herkule'lle herttaiseksi

Oisi Akeloos ollut

Hälle siitä suutuksissa;

Tahi jos hän taas sen jätti

Akeloon armahaksi,

Oisi Herkule'lla ollut

Kovin kostava kurikka;

Jos hän käski kumpaisenki

Morsiametta menemähän,

Oisi kumpiki kosija

Koitununna kostajaksi.

Tässä tarkassa tilassa,

Asemassa ahtahassa,

Täytyi hänen siis sanoa

Kosteiden korvin kuullen;

"Teit' on kaksi kosijata,

Kaksi uljasta urosta,

Mutta mull' on yksi tytär,

Ainokainen annettava;

Kumpi teist' on ovelampi,

Painin-lyönnissä parempi,

Sep' on sulho saakohonki

Deianiran toveriksi."

Kumpainenki kosijoista

Tyytyi tähän tuomiohon,

Siinä sarvipääkin sulho

Toivoi toki voittavansa.

Kuningas ja kuninkaatar

Toivat tällöin tyttärensä

Katsomahan kosijoiden

Kaksin-kimppu kahakkata.

Koska tämä neiti nuori,

Impi ihmehen ihana,

Deianira näki näiden

Sulhaistensa silmäykset;

Kajahtivat kasvot ensin

Liki lumivalkoisiksi,

Mutta muuttuivat jo heti

Ruusunkukan kaltaisiksi;

Siinä tämä tyttö parka

Säikähti nyt sarvipäätä,

Mutta katsoi mielellänsä

Herkulesta hempeätä.

Nämä immen ihanaisen

Punaposket purppuraiset

Kehoittivat kosijoita

Panemahan parastansa.

Herkules jo heilutteli

Kurikkata kauheata,

Jousen jänsi järähteli,

Nuolet kiiti nopeasti;

Mutta sarvipäisen sulhon

Niska kesti nuijaroia

Eikä nuoletkaan nopeat

Pystyneet härän päähän.

Akeloos alkoi silloin

Sarvillansa survimalla

Saada sankarin sivuhin

Kuolettavia koloja.

Tällöin tuli tappelusta

Soturien sylipaini,

Jok' ei ollut lasten leikki,

Poikasien painin-lyönti.

Kumpainenki koki toista

Käsivarsin varnistella

Tahi paiskata pahasti

Jalkakammilla kumohon.

Hiki juoksi jo jokina

Pitkin kinttuja pirisi

Painin-heittäjien päistä,

Jäsenistä jäntevistä.

Kumpainenki kahistaja

Ähki, puhki, älähteli,

Niin kun pahan pieksettävät

Tauvin kourissa kovissa.

Wiho viimein voitti toki

Jupiterin jalo poika

Sekä paiskata päräytti

Sarvipäisen pitkällensä.

Tämä muodostui nyt muuksi,

Loihe lohikäärmeheksi,

Mutta Herkulespa muisti

Lohikäärmehen lumoja,

Sekä oli sulin käsin

Kuristaa sen kuoliaksi,

Ellei tämä ennättänyt

Taase muuksi muotostua.

Akeloos ahdistettu

Muuttui mustaksi häräksi,

Jolla oli suuret sarvet

Sekä sangen suuret silmät;

Mutta Herkules havaitsi,

Mistä musta mulli marri,

Sekä tarttui tanakasti

Sonnin sotakeihäsehen,

Josta kerran kiepsahutti

Hangoittelevaisen härän

Pitkin sotapenkerettä

Kolmin kerroin kivikkohon.

Sankarille jäi se sarvi

Katkenneena kourahansa,

Josta mullin muljasilmän

Pyörähytti pyllyllensä.

Tällöin täytyi Akeloo'n

Tunnustaa jo tapanneensa

Sekä armoa anoa

Herkulelta hädässänsä;

Sillä hän ei sarvipuolla

Sinä ilmoisna ikänä

Tainnut tulla ennallensa

Härän haamusta takasi.

Silloin sanoi sankarimme,

Wirkki voiton-ruhtinaana;

"Lupaatko sinä lujasti,

Wahvistatko valallasi,

Ettet ilmoisna ikänä,

Kuuna kullan valkeana,

Minun mieltäni pahoita

Ilveilläsi ilkehillä?"

Akeloos sanoi siihen,

Härän huulilla vokelti;

"Minä lupoan lujasti

Walallani vahvistaen,

Etten ilmoisna ikänä,

Kuuna kullan valkeana,

Sinun mieltäsi pahoita

Ilmeilläni ilkehillä.

Minä annan mielelläni

Morsiamen mennä sulle,

Mutta anna sinä mulle

Suuri sarveni takasi!"

Uros kiusasi uhalla

Sarvipäistä sulhaismiestä

Tällä tavoin taitavasti

Hänelle nyt haastamalla;

"Kyllä sinä muuten saisit

Suuren sarvesi takasi,

Mutta mitäs minä pidän

Wasta voiton-merkkinäni?"

Akeloos sanoi siihen,

Lausui tuohon tuolla lailla;

"Minä annan voiton-merkin

Wielä paljoa paremman;

Sillä kuin mä kerran kävin

Kreikan kuninkahan luona,

Antoi muine Amalthea,

Kuninkahan kaunis tytär,

Hyvin suuren summattoman

yltäkylläisyyden sarven,

Jok' on aina täpö täynnä

Hedelmiä hyvimpiä;

Minä jätän sen nyt sulle

Makeine marjoinensa,

Syöös siitä sen ikäsi,

Milloin mielesi tekevi;

Mutta jos sä jätät mulle

Sarven sarvesta takasi,

Niin mä kiitän siitä sua

Tuonelaanki tultuamme."

Uros täytti tällöin toki

Akeloo'n anomuksen,

Jahka tämä jätti hälle

Yltäkylläisyyden sarven.

Akeloos alkoi sitte

Mennä poies matkohinsa,

Mutta Herkulespa meni

Deianiran teivintähän.

Kohta juoksi joka kynsi,

Piiat, pojat, pienet, suuret,

Koko kuninkaan hovissa

Heille häitä häärimässä.

Siitä pidot pidettihin,

Wihkiäiset vietettihin,

Wanhat otellen olutta,

Nuoret taase tanssimalla.

Siten sai nyt sankarimme

Deianiran toveriksi,

Mutta oli vielä muuten

Hyvin huikentelevainen;

Mellasteli melskehissä,

Käyskenteli kähäköissä

Yhtähyvin yhtenänsä

Totutulla tavallansa.

Armahansa asui vielä

Kauvan koti-talossansa

Pikkusine poikinensa,

Kera Hyllus hedelmänsä.

Uros uurti tänne toki

Rauhan rakkahan ajoilla

Herttaistansa, Hyllustansa,

Lämpimästi lempimähän.

Mutta melkosesta kerran

Tuprakasta tultuansa

Ihan yltä-ympäritse

Wihollistensa verissä,

Pani uros passar'pojan

Pesumaljan pitäjäksi

Saadaksensa somemmasti

Wettä kaulan kammaskalle.

Passar'poika parka piti

Pesuvatia vapisten

Sekä sattui kaatamahan

Siitä sankarin jalalle.

Uros piti poika paran

Heti huolimattomana

Sekä sormipaukullansa

Pojan otsahan pamautti.

Tuosta poika pykertyvi

Pyörtyneenä pyllyllensä,

Pesukuppi kumollensa,

Wesilampi lattialle.

Deianirakin tulevi

Kammarista kahittavi

Katsomahan, kuulemahan,

Mitä täällä telmetähän.

Passar'poika pötköttävi

Aivan henki hieverinä

Lattialla lammikossa,

Kupin kumotun kupeella.

Wiho viimein kuuluvi nyt

Kerran kurkusta kurahus,

Mutta siten muuttuikin

Poika potkimattomaksi.

Kuningas ei kuitenkana

Sattununna saapuille,

Niin että hän oisi nähnyt

Passar'poikansa pulakan.

Uros kertoi kohta kaikki

Deianiralle todella,

Miten passar'poika hälle

Pesu-kuppia piteli,

Sekä mitenkä hän sitä

Kynnellänsä kopsahutti,

Kun se katsomattomana

Kaatoi hänen kengillensä.

Deianira alkoi toki

Puolisollensa puhua;

"Paetkaamme poikinemme

Koko isäni kotoa;

Sillä koska ukko kerran

Saapi tiedä tappaneisi

Hovipoikansa parahan,

Niin se siitä närkästyvi.

Kenpä tiesi tarkoillensa,

Tahi kenpä taisi taata,

Tokko sinäkänä taidat

Ihan ilman suuttumatta

Kuulla isän iankaiken

Passaristansa puhuvan

Eli syyttävän sinua

Tahallasi tappaneisi."

Tämä neuvopa näytti nyt

Herkuleestakin hyvältä,

Sillä mitenkäs hän muuten

Pääsi tästä pulakasta.

Herkule'lla oli Hyllus,

Pieni poika pullukkansa,

Sekä kaunis kultaisensa

Deianira toverina,

Kun hän lähti kulkemahan

Kalydonin kaupungista

Keyks kuninkahan luokse,

Tuonne Traki'n kanpunkihin.

Herkules ja Nessus.

Pakolaiset pääsivät jo

Evenos virran vierymälle,

Josta heidän piti päästä

Wielä virran ylitsekin.

Mutta täällä oli muuan,

Joka kantoi kulkevia

Wirran yli vikkelästi

Pienen kanto-palkan eistä.

Tämä kantaja katala,

Kummallainan kulettaja,

Oli häijy ihmis-hepo,

Nessus mainiten nimeltä.

Nessus oli nivuisihin

Asti aivan miehen moinen,

Mutta muuten alapuolin

Häijy hännäkäs hevoinen.

Herkules ei itse huoli

Kaalaajata kantamahan,

Sillä hän ja Hyllus pääsi

Hyvin hänen avuttansa,

Mutta maksoi yhtähyvin

Kantopalkan kaunihisti,

Että Nessus näppärästi

Kantais' kultaista urohon.

Herkule'lla oli Hyllus,

Käsivarrella kökötti,

Joen poikki polkatessa,

Avojaloin astuessa.

Nessus otti ovelasti,

Keppelästi keikahutti

Deianiran kynkällensä

Niin kun piijun pikkuruisen;

Kävi sitte källeröitti,

Wirran vettä viipotteli,

Kaunihine kuorminensa,

Poikki joen päästäksensä;

Mutta ihmehen ihanan

Kannettavan kauneuspa

Wimmasikin viemämiehen

Suloisella suosiolla.

Kaalattuansa keselle

Wirran vettä vieryvätä

Alkoi Nessus näpillänsä

Helmuksissa haamuilla.

Deianira huuti heti

Hädässänsä Herkulesta,

Joka Hyllusta hyväillen

Oli pääsnyt mäen päälle.

Uros kääntyi katsomahan,

Miksi kultaisensa kirkui,

Sekä näki, mitä Nessus

Oli tälle tekemässä.

Otti silloin olaltansa

Nuoliviinestä vasaman,

Jonka juonelle asetti,

Jousellensa johdatteli.

Nessus nousua tekevi

Kaunihine kuorminensa

Wirran veistä vieryvästä

Rantaiselle santaiselle.

Mutta myrkytetty nuoli

Lenti silloin jo siristen

Wäkivallan tekiähän,

Selän kautta sydämehen.

Deianira pääsi poies

Kumman kantajan käsistä

Sekä lähti luistamahan

Heti luokse herttaisensa.

Herkules havaitsi hänen

Pääsnehen jo pälkähästä,

Waan ei tällöin vielä tullut

Nessusta nutistamahan;

Sillä kun hän katsahtaa,

Missä Hyllus mellastaa,

Niin ei poikasta näkynyt

Koko sillä seutualla.

Herkules ei voinut häntä

Pitää silloin sylissänsä,

Kun hän jousta jännitteli

Sekä ampui ankarasti.

Mutta poika päästyänsä

Oman valtansa varahan

Piristikin pajukkohon

Pitkin nurmi penkerettä.

Keksittyänsä kultaisensa

Pääsnehen jo pälkähästä

Etsi Herkules nyt ensin

Poikastansa pajukosta.

Mutta sepä maksoi vielä

Kerran hälle kaunihisti,

Että hän ei ensin mennyt

Nessusta nutistamahan;

Sillä tämä turkanenpa

Ajatteli aivossansa

Wielä henki-heitoillaanki

Kostoa jo kauheata.

Deianira tahtoi juosta

Pälkähästä päästyänsä

Luokse aino armahansa,

Herkuleksen herttaisensa;

Mutta Nessus virkkoi vielä

Kamalalla kielellänsä;

"Oi sä ihmehen ihana!

Kuules vielä kuolevaista!

Minä kadun katkerasti

Riettahasti rikkoneeni,

Siinä kuin mä kurjamainen

Kovin kiusasin sinua,

Jotta sinun silloin täytyi

Pahoin parkua käsissä,

Kuin et mua kuitenkana

Woinna muuten vastustella;

Waan jos huolit hyvän neuvon

Kaunokainen korvihisi,

Muistelet sä maailmassa

Hyvin mielin minuaki.

Katsos kuinka kauheasti

Weri virtana valuvi

Sydämeni sopukoista

Hienon hietikon hyviksi;

Mutta minä tunnen toki,

Etten tätä kauvan kestä,

Sillä voimani verenä

Nuolen nenästä valuvi.

Jos sä sitte, kuin mä kuolen,

Kuin ei veri vuodakana,

Kokoat ne kokkarehet,

Wiho viimeiset pisarat,

Jotka silloin jähmettyvät

Haavan suulle hyytyneinä,

On se hyytynyt hytelmä

Sulle tarkka taika-voide;

Mutta pidä pimennossa,

Päivän paistamattomassa,

Tahi kaukana tulesta,

Helteestä, hiiloksesta.

Jospa sinä jolloin kulloin

Kenenkänä keksimättä

Pyyhit puolisosi paidan

Tällä taika voitehella;

Ei se elinkautenansa

Huoli muita herttaiseksi,

Kuni sinun kultaisensa,

Ainokaisen armahansa."

Saatuansa sanotuksi

Kielin kavalat sanansa

Kaatui Nessus nenällensä

Hengetöinnä hietikolle.

Deianira näki miten

Weri hyytyi hytelmäksi,

Sekä alkoi aprikoia,

Mitä Nessus muka neuvoi.

Hän ei luullut hertaisensa

Rakkautta rauenneeksi,

Mutta kuitenki keräsi

Weren tilkat vakkaseensa.

Nousi sitte nopeasti

Wirran viereltä mäelle

Katsomahan kadonneita

Hyllusta ja Herkulesta,

Jotka juuri joutuisasti,

Käsitysten kaunihisti,

Tulla tepottelivat jo

Pajukosta palanneina.

Maita, soita maleksien

Kumppaliensa keralla

Pääsi uros tiensä päähän

Keyks kuninkaan hovihin.

Herkuleen viimeiset retket.