valloitukseen. Hän oli, kuten jo kerrottiin, kolmannella ristiretkellä
ja kuoli voiton tiellä kaukana valtakunnastansa. Hänet haudattiin
Tyroon, vanhaan vapaakaupunkiin. Mutta Saksan kansassa elää tarina,
että hän syvällä Küffhäuservuoren alla Tyringissä istuu silmät ummessa
suuren kivipöydän vieressä. Niin kauan kuin ei mikään kotka karkoita
korppeja raakkumasta vuoren huipun ympäriltä, niin kauan vanhus nukkuu
salaisessa kammiossaan. Mutta kun kotka saapuu ja aika tulee, silloin
Fredrik Punaparta nousee vielä kerran kantamaan Saksan miekkaa.
Fredrik II (1214-1250).
Fredrik Barbarossan poika _Henrik VI_, valloitettuaan Neapolin ja
Sisilian sekä julmuksillansa tehtyään hohenstaufien vallan siellä hyvin
vihatuksi, jätti sen valtakunnan perinnöksi hennolle pojalleen
_Fredrikille_, joka isänsä kuoltua paavi Innocentius III:nen
holhouksen alaisena saikin sen haltuunsa. Italiassa kasvoi Fredrik
miellyttäväksi, jaloksi nuorukaiseksi. Hohenstaufein sukumerkit, vaalea
tukka ja siniset silmät, tekivät hienon, elävän muodon sekä koko
solakan ja nuorekkaan vartalon hyvin rakastettavan näköiseksi. Hänen
mielensä, ollen luonnostaan kykenevä ottamaan vastaan kaikkea kaunista
ja suurta, näytti hyviä luonnonlahjoja, jotka sivistyneen italialaisen
kasvatuksen kautta monipuolisesti kehittyivät. Ollen pehmeäluontoinen
ja mieltynyt nautintorikkaasen elämään osoitti hän hienoa
arkatuntoisuutta ja lempeää jalomielisyyttä. Mutta tässä
neitsyellisessä sielussa saattoi vaaran hetkinä ilmestyä rohkeaa
toimintavoimaa ja miehekästä päättäväisyyttä, joista voitiin tuntea
Fredrik Barbarossan jälkeläinen.
Saksassa Henrik VI:nen veli _Filip Shwabilainen_ levottoman
hallituksen jälkeen surmattiin ja hänen kilpaveljensä ja seuraajansa
_Otto IV_, Henrik Leijonan poika, julistettiin pannaan ja
hyljättiin. Innocentius III kehoitti ruhtinaita valitsemaan keisariksi
Fredrikkiä, kun hän ensin lupasi erottaa Neapolin ja Saksan kruunut
toisistaan ja vast'edes antaa molemmat valtakunnat erinänsä pojilleen.
Kruunauksessansa Aachenissa sitoutui Fredrik myöskin vast'edes tekemään
ristiretken pyhään maahan.
Järjestettyään Saksan asiat palasi Fredrik rakkaasen
perintövaltakuntaansa Neapoliin. Neapolin, Palermon ja Messinan
kaupunkeihin, joissa hän paraastaan oleskeli, yleni hänen käskystään
muhkeita palatseja, jotka tulivat ritarillisen seuraelämän,
rakkausseikkailujen ja iloisten juhlien näyttämöksi. Ollen itse taitava
runoilija korotti hän omilla lauluillaan Italian murteen kirjakieleksi
ja kaikista maista kokoutui runoilijoita tervetulleina vieraina hänen
hoviinsa. Hänen itsenäinen, vapaamielinen henkensä ei pitänyt lukua
aikakauden etuluuloista; papiston mielipahaksi otti hän seuraansa
arabialaisia oppineita ja suojeli kirkon vainoamia sarasenilaisia, jopa
itsekin näytti itämaiden elämään ja tapoihin mieltyneeltä. Huvitusten
ohella, joita hän täysin määrin nautti, toimi hän myöskin tehokkaasti
valtakuntansa vaurastuttamiseksi, mutta sellaiseen suuntaan, joka ei
ollut kirkon oma. Vilkastuttaakseen kauppaa teki hän ystävällisiä
sopimuksia Syrian ja Egyptin muhamettilaisruhtinasten kanssa.
Neapoliin perustettiin yliopisto, joka levitti ympärilleen vapaata
tieteellistä valoa. Oppineella kanslerillansa _Pietari de
Vineis'illä_ toimitutti hän uuden lakikirjan, joka käytöllisesti
sovitteli roomalaista oikeutta ja monessa kohdassa vastusti
paavillista kirkkolakia. Kun hän alkoi kutsua kaupunkien edusmiehiä
valtiopäivillensä, tuli hän siinäkin uuden ajan tienraivaajaksi. Siten
kehittäessään perintömaitansa kukoistaviksi ja yhä enemmän
suurentaessaan juopaa, joka aukesi hänen ja paavin välille, ajatteli
hän kaikkein vähimmin ristiretkeä, jonka tähden sen lupauksen
täyttäminen viivästyi.
Viimeinhän se lupaus kuitenkin oli pantava toimeen. _Gregorius IX_
uhkasi Fredrikkiä pannalla, jos hän vielä kauemmin viipyi. Fredrik
silloin sovitteli sotajoukon laivoihin, mutta kohta hänen täytyi
palata, koska laivastolla alkoi raivota kulkutauti, joka tarttui häneen
itseensäkin. Paavi, luullen tautia vain tyhjäksi verukkeeksi,
julisti silloin heti keisarin pannaan. Osoittaakseen tarkoittaneensa
totta läksi Fredrik heti parattuansa jälleen vesille. Mutta nyt
pahastui paavi yhtä suuresti lupauksen täyttämisestä kuin ennen sen
laiminlyömisestä ja kielsi kaikkia kristittyjä sotilaita auttamasta
pannaan julistettua keisaria, joka nyt lisäksi vielä julistettiin
kelpaamattomaksi taistelemaan kirkon pyhän asian puolesta. Mutta
Fredrik suoritti tehtävänsä paremmin kuin kukaan oli osannut
odottaakaan. Hän oli kauan ollut ystävällisessä yhteydessä Palestinan
yliherran Egyptin sulttaanin _Malek el Kamelin_ kanssa, joka
kerran oli lahjoittanut hänelle kalliin tähtitieteellisen teltan, jossa
taivaan kappaleiden kulkua esitettiin taidokkaan koneiston avulla. Nyt
Fredrik lähemmin tutustui hänen kanssansa ja taivutti hänet sovinnossa
luovuttamaan Jerusalemin, Betlehemin ja Nazaretin sekä Tyron ja
Sidonin. Sopimuksen mukaan piti myöskin muhamettilaisten saaman käydä
omilla pyhillä paikoillansa. Nyt Fredrik marssi Jerusalemiin (1229). Ei
kukaan pappi tahtonut kruunata pannaan julistettua keisaria, mutta hän
itse otti etuluulottoman uhkamielisesti kruunun pääaltarilta ja pani
sen päähänsä. Suvaitsevaisuutta, jota Fredrik oli osoittanut tehdessään
sopimusta sulttaanin kanssa, kammoksuttiin kristityissä länsimaissa,
siellä kun näet katsottiin uskottomain hävittämistä tulella ja miekalla
kaikkein jumallisimmaksi teoksi.
Keisarin poissa ollessa oli paavi saarnauttanut ristiretkeä häntä
vastaan. Paavin sotilaat, joilla oli pyhän toimensa merkiksi ommeltuna
pukuunsa Pietarin avain, tunkeutuivat Neapoliin. Mutta Fredrik heti
palattuansa karkoitti avainsotamiehet, marssi Kirkkovaltaan ja pakotti
paavin rauhantekoon, jonka johdosta keisari maksamalla rahasumman pääsi
pannasta. Pohjois-Italian kaupungeissa, joissa guelfien ja ghibellinein
taistelu oli kauan raivonnut, oli keisarin puolue tähän aikaan
tappiolla. Saksanmaassa oli houkuteltu kapinaan hänen oma poikansa
Henrik, joka valtakunnan-hoitajana johti hallitusta. Fredrikin
saavuttua sotajoukon kanssa Saksaan anoi velvollisuutensa unhottanut
poika armoa ja saikin; mutta vehkeet uudistuivat ja puheltiinpa pojan
tahtoneen myrkyttääkin isäänsä. Silloin Henrik vangittiin ja suljettiin
erääsen Apulian linnaan, jossa hän jonkun ajan kuluttua kuoli. Kohta
sen jälkeen Fredrik melkoisella voitolla (1237) tukeutti Lombardian
kaupunkien kapinan. Milanolaiset menettivät siinä taistelussa pyhän
sotamerkkinsä niin sanotun _caroccion_, vaunut, joissa seisoi
raudasta tehty puu ja päällä suuri risti ja sen etupuolelle kuvattuna
kaupungin suojeluspyhä Ambrosius. Keisari niissä vaunuissa vedätti
elefantilla Milanon vangitun konsulin Roomaan.
Tähän aikaan olivat villit _mongolilaiset_, häviteltyään suuren
osan Aasiaa, tunkeutuneet myöskin Europpaan. Hirvittävä oli heidän
toimitapansa. Venäjällä he saavuttivat monta voittoa ja muuttivat
yhdessä kuukaudessa neljätoista kukoistavaa kaupunkia raunioiksi.
Rynnäkön tapaan hyökäten levittivät he julmaa hävitystä Puolaan ja
Unkariin sekä tunkeutuivat Silesiaan, jossa saavuttivat (1241) niin
suuren voiton, että ylikuninkaallensa lähettivät yhdeksän säkillistä
kaatuneiden vihollisten korvia. Kun he nyt uhkasivat myöskin
Saksanmaata, lähetti Fredrik Europan ruhtinaille kehoituksen tulemaan
yhteiselle retkelle noita hirvittäviä raakalaisia vastaan. Mutta kun
heidän suurkaaninsa silloin kuoli, peräytyivät he pois Saksan rajoilta
itään päin, pitäen Europassa ainoastaan Venäjän ikeensä alla.
Gregorius IX kuoli samaan aikaan kuin mongolilaiset hyökkäsivät
Silesiaan. Hän ei ollut suinkaan yksin neuvoin keisarin kanssa
koettanut puolustaa kristikuntaa, vaan anastaa itselleen täydellistä
herruutta Italiassa, ja sitä varten toiminut yhä kiihkeämmin keisaria
vastaan. Hän oli auttanut Lombardian kaupunkien uutta kapinaa,
julistanut keisarin pannaan, vieläpä kuuluttanut yleisen ristiretken
juuri häntä eikä mongolilaisia vastaan.
Kohta Gregoriuksen kuoleman jälkeen valittiin paaviksi eräs keisarin
entinen ystävä, joka otti nimekseen _Innocentius IV_. Kuultuaan
vaalin päätöksen lausui Fredrik: "Pelkäänpä menettäneeni kardinaalein
joukosta yhden ystävän ja saavani uudesta paavista vihollisen; eihän
kukaan paavi voi olla ghibellini." Mitä Fredrik pelkäsi, kävikin toteen
runsaimmassa määrässä. Uusi paavi siirtyi heti pois Lyoniin, jossa
tunsi olevansa paremmassa turvassa, ja kutsui sinne yleisen
kirkolliskokouksen, joka suurella komeudella avattiin (1245). Siinä
kokouksessa syytettiin keisaria kaikista mahdollisista rikoksista ja
paheista. Kokous juhlallisesti tuomitsi hänet helvettiin, päästi
hänen vasallinsa uskollisuusvalastaan ja julisti hänet kruununsa
menettäneeksi. Kun tämä tuomio ilmoitettiin Fredrikille, tuotti hän
arkun, jossa hänen kruununsa olivat, ja pani yhden niistä päähänsä,
sanoen: "Vielähän minä kannan kruunujani, ja niitä suinkaan ei paavi
eikä kirkolliskokous minulta ota veristämättä käsiänsä."
Nyt alkanut taistelu tulikin veriseksi. Paavin käskystä levisi munkkeja
kaikkiin maan ääriin saarnaamaan ristiretkeä keisaria vastaan, ja
samalla lausuttiin hirvittävin sanoin pannaan-julistus sangen monessa
kirkossa. Saksan keisarin kruunu luvattiin milloin kellekin ja Italiaa
raateli sisällinen sota. Keisarin omassa seurapiirissä väijyskeli
kavallus. Yksin Pietari de Vineiskin yritti myrkyttämään herraansa,
mutta asia tuli ilmi ja hän surmasi itsensä vankeudessa. Keskellä tätä
myrskyä seisoi Fredrik kauan pystyssä vasalleinsa ja ystäväinsä
uskollisuuden turvissa. Poikansa _Konradin_ taistellessa Saksassa
kapinoitsijoita vastaan taisteli hän itse poikainsa _Enzion_ ja
Manfredin kanssa Italiassa. Tämän hurjan sodan aikana hajosi kaikki
yhteiskunnallinen järjestys; lukemattomat rosvojoukot hävittelivät
Saksanmaata, ja Italiassa pani puolueviha toimeen kauhistavia
julmuuksia. Vaikka Fredrik välistä saavuttikin voittoja, kitui hänen
hellätuntoinen sielunsa kuitenkin kaiken tuon kurjuuden näöstä, jota
hänen voimansa ei riittänyt poistamaan. Samaan aikaan kuin hänen
ystävänsä Pietari de Vineis häntä kavalsi, ottivat Bolognan asujamet
vangiksi hänen rakkaimman poikansa Enzion. Surevan isän kerrotaan
tarjonneen lunnaiksi niin pitkiä kultavitjoja, että ne täyttäisivät
koko kaupungin ympäri, mutta ei edes siitäkään hinnasta annettu hänelle
poikaansa takaisin. Vaikka Fredrik seisoikin niin paljon ylempänä
aikansa käsityskantaa, ei hän kuitenkaan saanut synkkinä hetkinä
torjutuksi pelkoa, että hän pannatuomion kautta oli joutuva
ijankaikkiseen kadotukseen. Sisällisten tuskien kuihduttamana kuoli hän
(1250) nuorimman poikansa Manfredin käsiin, jota ennen Palermon
arkkipiispa hänet kuitenkin päästi pannasta ja antoi hänelle pyhän
ehtoollisen.
Kirkko ei voinut taivuttaa jaloa hohenstaufia, mutta sai kyllä
sotketuksi yhteiskunnallisen järjestyksen ja nostetuksi vihan ja
eripuraisuuden voimat pitkiksi ajoiksi raivoamaan.
* * * * *
Fredrik II:sen kuoleman jälkeen seurasi koko suvun häviö. Hänen
poikaansa Konrad IV:ttä vastaan, joka nimeksi hallitsi kuohuvaa,
sekasortoista Saksaa, saarnautti Innocentius kerjäläismunkeilla
ristiretkeä. Nelivuotisen, sankarillisen taistelun jälkeen vaipuikin
Konrad murtunein voimin hautaan (1254). Fredrikin toinen poika,
jalomielinen, ritarillinen Manfred, puolustautui jonkun aikaa
saksalaisten ja sarasenilaisten avulla onnellisesti Etelä-Italiassa.
Mutta kun paavi Urbanus IV lahjoitti Neapolin kruunun voimakkaalle,
mutta ankaralle ja tunnottomalle _Kaarle Anjoulaiselle_, Ranskan
kuninkaan Ludvig Pyhän veljelle, kääntyi onni. Beneventin taistelussa
(1266), joka italialaisten kavalluksen tähden alkoi päättyä Kaarlen
eduksi, syöksyi Manfred, nähdessään kaikki jo olevan hukassa,
vihollisen tiheimpään ryhmään ja kuoli siellä sankarikuoleman.
Konrad IV:nen poika, nuori Konrad, jota italialaiset sanoivat
_Conradinoksi_, kuusitoistavuotinen, hyvälahjainen nuorukainen,
läksi kunnianhimon unelmissa pienen saksalaisen ritarijoukon
kanssa Italiaan valloittamaan takaisin isäinsä valtakuntaa. Mutta
Tagliacozzon taistelussa hän oman ajattelemattomuutensa tähden joutui
äkkiarvaamattoman rynnäkön jalkoihin, vaikka hänellä voitto jo melkein
oli kädessänsä. Kohta sen jälkeen otettiin hänet vangiksi ja julkisesti
mestattiin Palermon torilla (1268). Hän oli viimeinen Hohenstaufi.
Tosin molemmat suuret keisarit Fredrik I ja Fredrik II olivat oman
toimitapansa vikojen ja ristiriitaisuuksien tähden lähimpänä aiheena
sukunsa perikatoon. He laiminlöivät varsinaista valtakuntaansa
Saksanmaata, perustaakseen Italiaan suurta maailmanvaltaa, joka
_ei_ enää _voinut_ herätä eloon. He ottivat kruununsa vastaan
siltä paavikunnalta, jonka vastustamisen he kuitenkin asettivat
tärkeimmäksi tehtäväkseen. Sitenpä heiltä, vaikka olivat koettaneet
tehdä keisariutta maailmaa hallitsevaksi, se jäi heikommaksi kuin
koskaan, ja myöhään se vasta siitä jälleen voimistui. Mutta eivät he
kuitenkaan ole turhaan vaikuttaneet: he iskivät paavikuntaan
sellaisia haavoja, ett'ei sekään enää koskaan vaurastunut entiseen
mahtavuuteensa; he nostivat kirkon vallan-väärinkäytöksiä vastaan
elinvoimaisen kansanhengen; he saattoivat esiin Rooman lain vielä
kerran perustamaan yhteiskunnallista järjestystä Europpaan; ja he
auttoivat yliopistoja, joiden tutkimukset edistivät keskiajan pimeiden
henkien pakoon karkoittamista. Viimeisen hohenstaufin kukistus ei ollut
paavikunnan voitto, vaikka se siltä näytti.
Englanti ensimmäisten Plantagenet-sukuisten kuningasten aikana.
Henrik II ja Tuomas Becket.
Englannin kuninkaan Henrik II:sen taistelu mahtavaa arkkipiispaa Tuomas
Becketiä vastaan on merkillisimpiä keskiajan historian tapauksia.
Vilhelm Valloittajan tyttären pojan _Stefanin_ hallitus oli
rauhaton. Vilhelmin nuorimman pojan Henrikin tytär _Matilda_, joka
oli naimisissa Anjoun kreivillä _Gottfrid Plantagenetillä_, vaati
itselleen valtaistuinta. Siitä syttyi sisällinen sota. Viimein tehtiin
sopimus, jonka mukaan Stefan sai hallita kuolemaansa asti, mutta häntä
piti Gottfridin pojan _Henrikin_ seuraaman. Tämän sopimuksen
mukaan tulikin Henrik Englannin kuninkaaksi (1154). Hän oli jo
sisällisten sotain aikana osoittanut sekä sotilaana että valtiomiehenä
suurta etevyyttä. Hän oli väsymättömän toimelias ja koetti koko
hallitusaikansa uutterasti uudistaa säännöllistä yhteiskunta-laitosta;
joukko rosvolinnoja hajoitettiin, aatelin väkivaltaisuus hillittiin ja
lainkäyttöä valvottiin tarkasti. Mutta koettaessaan rajoittaa
korkeamman papiston itsevaltaisuutta sotkeutui Henrik vaaralliseen
taisteluun kirkkoa vastaan.
_Tuomas Becket_ oli alhaisesta asemasta ylennyt kuninkaan
kansleriksi ja silloin hän kaikessa puolusti kuningasta. Mutta kun hän
sitte kuninkaan esityksestä pääsi Kanterburyn arkkipiispaksi ja
Englannin kirkon primakseksi eli pääksi, muuttui hän kokonansa
mieleltään ja tuli maallisen vallan veriviholliseksi. Kansassa hän
saavutti pyhyyden mainetta kiduttamalla ruumistansa; hän käytti
likaista säkkikangaspaitaa, eli vedellä ja leivällä, ruoski usein
itseänsä ja joka päivä polvillansa pesi kolmentoista kerjäläisen jalat.
Mutta täten ulkonaisesti osoittaessaan nöyryyttä esiytyi hän samalla
taipumattoman ylpeänä pappisvallan puolustajana.
Eräs kirkonpalvelija vietteli jonkun aatelismiehen tyttären ja murhasi
sitte isän karttaakseen hänen kostoansa. Henrik vaati murhamiestä
maallisen tuomioistuimen eteen, mutta Tuomas Becket sitä vastusti
kirkon etuoikeuksien nojalla. Saadakseen tätä ja muita siihen kuuluvia
asioita ratkaistuksi kutsui kuningas yleiseen kokoukseen Klarendoniin
sekä aatelismiehiä että pappeja. Siellä ratkaistiinkin hengellinen ja
maallinen tuomiovalta, pappien asettaminen ja heidän vasallisuhteensa
y.m., kaikki maallisen vallan eduksi. Tuomas oli pakosta hyväksynyt ne
päätökset, vaan peruutti kohta suostumuksensa ja pakeni Ranskaan.
Sieltä hän kuulutti kaikkia niitä vastaan, jotka olivat tehneet taikka
tottelivat Klarendonin sääntöjä, pannaan-julistuksen, jonka paavi
Aleksander III sitte vahvisti.
Sopimus tehtiin viimein, jonka mukaan Tuomas palasi Englantiin ja otti
haltuunsa hippakuntansa. Hallitsijan tapaisella komeudella marssi hän
Kentin kautta. Yorkin arkkipiispan, joka oli hänen poissa ollessaan
kruunannut kuninkaan vanhimman pojan, erotti hän joksikin ajaksi
virkaansa toimittamasta; monta muuta piispaa, jotka olivat suostuneet
kuninkaan toimiin, julistettiin pannaan. Henrik vihastui kovin, kun
kuuli nämä toimet. "Eikö sitte minun miehissäni ole ketään, joka voisi
vapauttaa minut tuosta vehkeilevästä papista!" huudahti hän
harmissansa. Neljä kuninkaan seuruelilaisritaria kiihtyi noista
sanoista ajattelemattomaan tekoon. He ratsastivat Kanterburyyn sekä
surmasivat tuomiokirkon pääalttarin edessä Tuomas Becketin (1170) hänen
juuri aikoessaan alottaa iltakirkkoa.
Se murha herätti kansassa suurinta kauhua. Tuomas Becketiä ylisteltiin
pyhimykseksi ja tuhansittain vaelsi ihmisiä hänen haudallensa, jossa
kerrottiin suuria ihmeitä tapahtuvan. Kääntääkseen kansan huomiota pois
näistä tapauksista teki Henrik sotaretken Irlantiin ja saattoi suuren
osan saaresta Englannin kruunun alaisuuteen. Mutta mielten kuohu pysyi
entisellään, vieläpä vahvistuikin. Paavin kanssa tehtiin kuitenkin
sovinto, jolloin kuningas sitoutui kumoamaan Klarendonin säännöt,
tekemään ristiretken ja maksamaan suuren rahasumman. Sovittaakseen
Englannin papistoa ja kansaa taipui Henrik tekemään nöyryyttäviä
katumusharjoituksia Tuomas Becketin haudalla Kanterburyssa.
Katumuspuvussa ja paljain jaloin vaelsi hän tuomiokirkkoon ja laskeutui
heti alakirkkoon, johon arkkipiispan ruumis oli haudattuna ja jossa
hänen muita pyhiä jäännöksiänsä vielä säilytettiin. Siellä kuunteli hän
katumussaarnaa, ruoskitti itseään papeilla ja munkeilla ja vietti yönsä
kovalla lattialla maanalaisessa kirkossa.
Henrikin viimeisiä vuosia häiritsivät hänen omain poikainsa toimittamat
kapinat. Niistä vaikeuksista, joihin hän siten joutui, johtuivat
suurimmaksi osaksi ne myönnytykset ja nöyryytykset, joihin hänen täytyi
taipua kirkkoa kohtaan. Kaksi hänen poikaansa kuoli tämän taistelun
kestäessä. Kolmaskin poika Rikard oli kauan vihamielinen isäänsä
kohtaan. Kuultuaan, että neljäs poika Johan, josta isänsä aina oli
luullut hyvää, oli myöskin ollut osallisena kapinassa, joutui hän surun
valtaan ja vaipui kuihduttavaan kuumeesen, joka päätti hänen päivänsä
(1189)
Henrik II oli aikansa mahtavimpia ruhtinaita. Paitsi Englantia oli
hänen hallussaan myöskin suurin osaa Ranskan aluetta. Normandian ja
Bretagnen oli hän perinyt äitinsä, Mainen, Anjoun ja Tourainen isänsä
jälkeen, ja naidessaan Ludvig VII:nen erotetun puolison kuningatar
_Eleonoran_ sai hän Guiennen ja Gascognen. Mutta avioliitto
tämän malttamattoman ja juonikkaan naisen kanssa tuli Henrikin
onnettomuudeksi, sillä oikeastaan juuri Eleonora kiihotteli Henrikin
poikia noihin rikoksellisiin kapinoihin.
Rikard Leijonanmielen paluu ristiretkeltänsä.
Täyttääkseen isänsä lupausta oli Rikard melkoisen sotajoukon kanssa
osallisena kolmannella ristiretkellä. Hänen urhotöistään ja Saladdinin
kanssa tekemästään aselevosta on jo edellä puhuttu.
Kotimatkalla sai Rikard kokea pahoja vastuksia. Kauan ajelivat häntä
myrskyt merellä milloin minnekin. Viimein hän joutui haaksirikkoon
Dalmatian rannalla, niin että hänen täytyi jatkaa matkaansa maitse ja
kartella suuria vaaroja, kun näet hänen tiensä kävi vihamielisen
keisari Henrik VI:nen valtioiden kautta. Pyhiinvaeltajan puvussa saapui
hän Wieniin ja tuli siellä ilmi palvelijansa varomattomuuden tähden.
Herttua Leopold vangitsi hänet ja sulki kahlehdittuna linnaan.
Rahasummasta antoi Leopold Rikardin sitte keisari Henrikille, joka
hänet kuljetutti syrjäiseen linnaan ja heitätti vankilakomeroon.
Niin vähäinen oli siihen aikaan liike kansojen kesken, että
englantilaiset eivät pitkään aikaan tienneet, mitä oli tullut heidän
kuninkaastansa. Viimein levisi maine kuninkaan olevan vankina. Kun
vielä ei tiedetty, missä linnassa häntä pidettiin, ratsasti, kuten
vanha tarina kertoo, hänen ystävänsä ranskalainen laulaja
_Blondel_ etsimään vankia ja saapui matkallaan myöskin Trifelsin
likitienoolle, jossa linnassa Rikardia pidettiin. Siellä hän kuuli
linnan tornissa säilytettävän ylhäistä vankia, jota ei kukaan saanut
käydä katsomassa. Blondel istahti linnan muurin ulkopuolelle ja alkoi
laulaa erästä laulua, jota hän tiesi kuninkaan rakastavan. Hän pysähtyi
keskelle laulua ja ilokseen kuuli vangin tornissa jatkavan sitä tutulla
äänellä. Näin saatiin tietää Rikardin olopaikka ja se tieto levisi
kohta hänen valtakuntaansakin.
Englannissa oli tällä välin Rikardin veli Johan jatkanut hallitusta, ja
hän teki, mitä suinkin voi, estääkseen kuninkaan paluuta. Rikardin
irtipäästämisestä vaati Saksan keisari 100,000 hopeanaulaa. Englannin
kansa kokosi mielellään tämän suuren summan (5,000,000 Suomen markkaa)
ja Rikard palasi Englantiin sekä ryhtyi hallitukseen.
Kohta sen jälkeen Rikard kuitenkin joutui kuoleman uhriksi. Eräs hänen
vasallinsa oli löytänyt aarteen ja lähetti siitä osan kuninkaalle.
Mutta Rikard, haluten koota varoja tulevaa ristiretkeä varten, vaati
koko aarretta. Saatuaan siihen vaatimukseensa eittävän vastauksen alkoi
hän piirittää vastahakoisen vasallin linnaa. Muuan jousimies tapasi
muurilta häntä nuolellaan. Haava ei oikeastaan ollut vaarallinen, mutta
huolimattoman hoidon tähden tuotti kuninkaalle kuoleman (1199).
Jousimies otettiin kiinni ja Rikardin kerrotaan kysyneen, miksi hän
teki tuon työnsä, ja jousimiehen vastanneen siihen: "Sinun hurja
sodanhimosi on tuottanut koko minun suvulleni kuoleman; nyt kohtasi
kosto sinua."
Johan Maaton. Magna charta.
Johan oli tuttu rikokselliseksi pojaksi ja häijyksi veljeksi jo ennen
nousemistansa Englannin valtaistuimelle (1199). Hallitusaikanaan hän
vieläkin osoitti halpamaista luonnetta, pelkurimaisuutta, julmuutta ja
irstaisuutta. Hän otatti kiinni vanhemman veljensä Gottfridin pojan
_Arturin_, Bretagnen herttuan, jota hän katsoi kilpaveljekseen
kruunun tavoittelemisessa, ja hänen kerrotaan omalla kädellään
surmanneen hänet vankeudessa. Bretagnen säädyt silloin kääntyivät
Ranskan kuninkaan Filip Augustin puoleen ja pyysivät häneltä apua.
Filip August kutsui tuomioistuimensa eteen Johania, joka oli
ranskalaisten aluettensa puolesta hänen vasallinsa. Kun Johan ei
saapunut, tuomittiin hänet menettämään ranskalaiset lääninsä, joista
nyt Normandia, Anjou, Maine ja Touraine joutuivat jälleen Ranskan
kruunun omiksi.
Koska Johan ei tunnustanut paavin nimittämää Kanterburyn arkkipiispaa,
jota paitsi hän oli tehnyt väkivaltaa sikäläiselle tuomiokapitulille,
tuomitutti Innocentius III Englannin interdiktiin [yksityisen
henkilön kiroamista sanottiin "pannaksi", koko maa sitä vastoin
julistettiin "interdiktiin", ja silloin siellä pysähtyi melkein koko
yhteiskunnallinen elämä kulussaan, kun ei saatu toimittaa mitään
kirkollisia tehtäviä], päästi Johanin vasallit uskollisuuden valastaan
ja käski Ranskan kuningasta valloittamaan Englantia. Filip August
varustautuikin panemaan toimeen paavin käskyä. Silloin Johan peljästyi
ja alentui ylelliseen nöyryytykseen, saadakseen paavilta anteeksi. Hän
näet antoi koko valtakuntansa paaville ja julisti itsensä hänen
verolliseksi vasallikseen. Annettuaan julkisesti kruununsa paavin
lähettilään käsiin, sai hän paavin vasallina sen takaisin ja teki
polvillaan uskollisuusvalan. Paavi nyt peruutti Filip Augustille
antamansa kehoituksen ja suojeli Johania.
Suuret vasallit, jota sanottiin _parooneiksi_, etupäässä paavin
asettama arkkipiispa, vaativat nyt Johania vahvistamaan ja tarkemmin
määräilemään heidän oikeuksiansa. Kun Johan ei suostunut siihen,
tekivät he keskenään liiton, johon myöskin Lontoon kaupunki yhtyi.
Asevoimalla pakotettiin kuningas (1215) antamaan "suuri vapauskirja"
(_magna charta_), jota siitä lähtein on katsottu Englannin
laillisen yhteiskuntalaitoksen pohjaksi. Kuningas siinä sitoutui
olemaan määräämättä mitään ylimääräisiä maksuja ja veroja ilman
valtakunnan yleisen neuvoskokouksen suostumusta (joka sittemmin
kehittyi niin sanotuksi _parlamentiksi_); ketään vapaata miestä ei
pitänyt otettaman kiinni, vangittaman eikä ajettaman maanpakoon eikä
myöskään häneltä riistettämän maatansa ilman hänen vertaistensa
lausumaa laillista tuomiota, j.n.e. Asetettiin 25-jäseninen valiokunta
valvomaan näiden määräysten toimeenpanoa. Jos kuningas rikkoi niitä,
oli lupa käyttää häntä vastaan asevoimaa.
Ainoastaan hätäpakosta oli Johan hyväksynyt suuren vapauskirjan;
sentähden hän myöskin kohta koetti päästä lupaustansa täyttämästä. Hän
sai aikaan, että paavi Innocentius III jätti hyväksymättä vapauskirjan,
joka julistettiin "sekä kurjaksi ja häpeälliseksi että myöskin
sopimattomaksi ja rikokselliseksi". Johan alkoi sodan parooneja
vastaan, jotka kovassa ahdingossaan kääntyivät kuningas Filip Augustin
puoleen ja tarjosivat hänen pojalleen Ludvigille Englannin kruunua.
Ludvig jo nousi sotajoukon kanssa maalle Englantiin, kun Johan kääntyi
kuumetautiin, joka päätti hänen päivänsä (1216).
Ritarilaitos.
Ristiretkistä sai ritaristo uutta kehitystä. Pohjoismaiset sotilaat,
jotka kylvelivät uutisasuntojansa Europpaan ja joiden jälkeläiset
marssivat ristiretkeläisten ensi riveissä, huokuivat siihen voimaan
rohkeaa, ylevälle pyrkivää henkeä, joka ilmestyi uhraavaisuutena,
ylevämielisyytenä ja korkeampain voimain kunnioituksena. Kun
ritari pyhitti miekkansa kristinuskon asialle, jalostui hän
vähitellen itsekin kristillisyyden hengen vaikutuksesta: pyhän uskon
kunnioitus ja heikkojen ja turvattomain suojeleminen alkoivat tulla
velvollisuuksiksi, joista ritari etsi kunniatansa ja joita hän
kunnianansa piti. Ristiretkillä omisti hän myöskin muhamettilaiselta
ritaristolta hienoutta ja kohteliaita tapoja. Urhotyöt, joita ritari
teki pyhässä maassa ja joita tarina ja runous asetteli ihmeelliseen
valoon, antoivat omituisen loiston hänen nimellensä ja suvulle, joka
sen peri.
Ritariksi pääsemiseen tarvittiin ensinnäkin aatelinen suku.
Seitsenvuotiaana astui aatelispoika _paashina_ jonkun arvokkaan
ritarin palvelukseen, jossa hän sai harjautua asepalvelukseen ja
ratsastukseen; paashi seurasi herraansa metsästysretkillä ja matkoilla,
palveli häntä pöydässä ja sai sellaisissa tiloissa tottua kuriin ja
kuuliaisuuteen sekä nähdä ritarillista esimerkkiä. Neljäntenätoista
ikävuotenaan julistettiin hänet "vakaaksi" siten, että hänet
juhlallisesti vyötettiin miekkavyöllä; silloin hän pääsi herransa
_aseenkantajaksi_. Siinä toimessaan oli hän herransa kanssa sekä
taisteluissa että ritarillisissa seuroissa ja sai runsaasti tilaisuutta
osoittaa kuntoansa. Hänen piti valvoa herransa tallia ja asevarustusta,
taluttaa esiin hänen sotaratsunsa ja kaikissa taisteluissa ratsastaa
hänen takanansa. Mitään kirjaopetusta hän oikeastaan ei saanut; moni
ritari ei osannut kirjoittaa edes nimeänsäkään. Mutta personallinen
esimerkki kasvatti hänessä ritarikunnian ja ritarivelvollisuuksien
tuntoa.
_Ritarisääty_. Täytettyään 21 vuotta voi aatelinen saada ritarin
arvon, kuitenkin vasta sitte kuin oli tehnyt jonkun uljaan urhotyön.
Ritarisäätyyn ottaminen tapahtui usein suurilla juhlallisuuksilla.
Aseenkantaja vietiin ensin kylpyyn, joka oli puhdistuksen vertauskuva,
ja siitä noustessaan sai hän uuden puvun. Sitte piti hänen
paastota ja yksi yö valvoa kirkossa. Tehtyään päivän valjetessa
synnintunnustuksensa sekä saatuaan papilta varoituksia ja siunauksen,
lausui hän ritarilupauksensa ja otti polvillaan vastaan ritarilyönnin,
jonka kautta hän pääsi uuteen arvoonsa. Vanhempi ritari näet löi häntä
niskaan miekkansa lappeella sanoen: "Jumalan ja pyhäin nimessä lyön
minä sinut ritariksi; ole urhollinen, peloton ja uskollinen." Sitte
tuotiin uuden ritarin kypärä, jonka hän pani päähänsä, ja talutettiin
esiin ratsu, jonka selkään hän hyppäsi. Usein myöskin urhollinen
aseenkantaja lyötiin jonkun urhotyön jälkeen ritariksi heti
taistelukentällä.
Ritari käytti arvonsa merkkeinä vitjoja ja kultaisia kannuksia.
Muhkealta hän näytti, kun hän, yllänsä raskas, runsaasti koristeltu
rautapuku, päässä kypärä, kädessä keihäs ja sivulla pitkä miekka,
ratsasti samoin rautapukuisella hevollaan. Kilvessä oli suvun
vaakunamerkki ja välistä myöskin liivitakissa tai lipussa.
Ken teki itsensä vikapääksi johonkin törkeään, kunniattomaan rikokseen,
erotettiin häpeällä pois ritarisäädystä. Hänet vietiin julkiseen
teloituspaikkaan, jossa hänen aseensa katkottiin ja palat heitettiin
hänen jalkainsa juureen. Kannukset päästettiin irti, häntä leikattiin
hänen ratsultaan ja vaakuna hangattiin pois hänen kilvestään, jota
sitte vielä laahattiin liassa hänen nähtensä.
_Turnajaiset ja kohteliaisuus_. Juhlatiloissa pantiin toimeen
juhlallisia aseleikkejä eli _turnajaisia_. Läheltä ja kaukaa
kokoutui silloin ritareja ja ylhäisiä naisia, kaikki mitä komeimmassa
puvussa. Osanottajat ilmoittautuivat valituille taistelutuomareille
eikä ketään päästetty osalliseksi, joka oli vikapää mihinkään
kunniattomaan tekoon. Turnauspaikka oli hiekoitettu ja aitauksella
ympäröity, jonka takana miehiset katsojat seisoivat; naiset istuivat
ylemmillä parvekkeilla. Sotamusiikin soidessa ratsastivat kiireestä
kantapäähän rautapukuiset ritarit esiin välkkyvissä varuksissaan;
kuuluttajat huusivat tanterelle erityiset taistelijaparit. Silloin
ratsastettiin joukko joukkoa vastaan (tornei) taikka kaksi ritaria
keihäät ojossa vastakkain (dust). Ken voimakkaalla sysäyksellä heitti
vastustajansa pois satulasta taikka musersi keihäänsä hänen
rintahaarniskaansa vastaan, häntä katsottiin voittajaksi. Kun täten oli
katkaistu keihäitä, kuten sanottiin, jatkettiin usein taistelua
miekoilla, koettaen hakata pois toinen toisensa kypärän koristeita sekä
taitavasti ratsua käännellen torjua vastustajan iskuja ja samalla itse
tehdä niitä tuntuvasti. Ritareille, jotka osoittivat suurinta urhoutta,
annettiin voiton palkinnoita. Rumpujen ja torvien rämistessä huudettiin
kuuluvasti jokaisen eri voittajan nimi; hän otti sitte naisten kädestä
vastaan palkinnon: kultavitjat, miekan, sormuksen tai jotakin muuta
sellaista. Juhlapäivällisillä, joita sitte pidettiin, oli hänellä
kunniasija ja atrian jälkeen hän alotti tanssin. Naisen kunnioitus
antoi alun ritarein erinomaiselle kohteliaisuudelle naisia kohtaan
(_galanterialle_), joka välistä meni naurettavuuteen asti.
Jokaisella hyvällä ritarilla oli oma naisensa (_domina, daami_),
jonka mainetta hän puolusti ketä hyvänsä vastaan ja jonka hansikasta
hän kantoi kypärässänsä: hän käytti naisensa värejä ja aina hänen piti
olla valmis katkomaan keihäitä hänen kunniaksensa. Ritari katsoi
kunnianasiakseen tehtäväin suorittamisen, joita naisensa hänelle
määräsi, olivatpa ne kuinka vaikeita hyvänsä. Niinpä vaati eräs nainen
ritariansa hankkimaan hänelle kolmenkymmenen naisen muotokuvat, joiden
ritarit hänen ensin piti olla voittanut. Ritari silloin läksi
matkustelemaan linnasta linnaan, turnajaisista toisiin ja ennen vuoden
loppua hän naisellensa antoi vaaditut muotokuvat.
[Kuva: Ritari 1500-luvulla turnauspuvussa.]
_Hengelliset ritaristot_. Hurskaan mielialan syntymistä
ritaristossa edistivät suuresti hengelliset ritarikunnat, joiden
vaikutus lähimmiten liittyi ristiretkiin. Tärkeimmät niistä olivat
_johanniitit, temppeliherrat_ ja _saksanritaristo_.
Johanniittein ritarikunta perustettiin ennen ristiretkiä (1048), kun
amalfilaiset kauppiaat perustivat Jerusalemiin oman kansakuntansa
pyhiinvaeltajia varten majatalon. He valitsivat suojeluspyhäksensä
Johannes kastajan ja ottivat nimensä hänestä. Ensimmäisen ristiretken
ajasta asti laajensi tämä kunta toimintansa myöskin sotaisiin
tehtäviin. Paavi otti tämän ritariston erittäin suojellaksensa ja
vahvisti sen jäsenille erityiset ohjesäännöt (1120), Niiden mukaan piti
ritaristossa oleman kolme osastoa: palvelevat, saarnaavat ja
taistelevat veljet. Kunnan johtajaa sanottiin _suurmestariksi_.
Johanniitit käyttivät erityistä ritaripukua, mustaa manttelia, jossa
oli valkoinen risti. He olivat velvolliset ehdottomasti tottelemaan
suurmestariansa. He eivät saaneet koskaan naida ja heidän piti
noudattaa ankarinta siveellisyyttä. Kun pyhä maa menetettiin,
asettuivat he Rodos-saarelle ja vallitsivat siellä kauan.
Temppeliritaristo syntyi 1118, kun muutamat ranskalaiset ritarit
yhtyivät puolustamaan pyhiinvaeltajoita ja sotimaan uskottomia vastaan.
Sitä paitsi he tekivät samat ritarilupaukset kuin johanniititkin. Eräs
Jerusalemin kuningas antoi heille osan palatsistansa, joka oli
Salomonin temppelin vieressä; siitä he saivat nimensä. Heidän
ritaripukunsa oli valkoinen mantteli ja siinä punainen risti, ja
sodassa käyttivät he lippua, jonka toinen puoli oli musta, toinen
valkoinen. Tämä ritaristo saavutti hurskasten lahjoista suuret
rikkaudet ja paljon maa-aloja, joita oli kaikissa maissa, varsinkin
Ranskassa. Rikkauden karttuessa levisi ritaristoon siveellinen turmelus
ja paljo paheita. Ne ne olivat kaksinkertaisena syynä temppeliherrain
perikatoon; sillä Ranskan kuningas Filip Kaunis, haluten sen ritariston
rikkauksia ja ollen tyytymätön sen valtiosta riippumattomaan asemaan,
panetti sen jäseniä vastaan toimeen osaksi oikeita, osaksi myöskin
vääriä ja luonnottomia syytöksiä paheellisesta elämästä. Viimein koko
temppeliritaristo hajoitettiin ja sen viimeinen suurmestari kuoli
polttoroviolla (1314).
Saksanritaristo perustettiin kolmannella ristiretkellä ja alkuaan
tarkoitti se ainoastaan saksalaisten pyhiinvaeltajain suojelemista.
Näillä ritareilla oli virkapukuna mustaristinen valkoinen mantteli.
Pyhän maan menetettyä siirtyivät he Venetiaan, josta heitä puolalaiset
kutsuivat avukseen pakanallisia preussilaisia vastaan. Pitkällisen ja
urhollisen taistelun jälkeen valloittivat he preussilaisten maan ja
pakottivat asujamet ottamaan vastaan kristinuskon. He rupesivat
yhteyteen toisen kunnan, Kristuksen ritariston, sittemmin niin
sanottujen _kalparitarien_ kanssa, jotka levisivät Liivin- ja
Kuurinmaahan sekä viimein ostivat Tanskan kuninkaalta Vironmaan.
_Ritarilaitoksen rappeutuminen_. Itse ristiretket,
jotka olivat niin suuresti korottaneet ritaristoa, tulivat
yhdessä suhteessa sen rappeutumisen syyksi. Sillä kun moni herra
varustautuessaan ristiretkelle möi tiluksensa ja maksusta antoi
vapauden alamaiskaupungeille, jäi sangen monta sukua kykenemättömäksi
kyllin arvokkaasti esiytymään. Ristiretkien lakattua lakkasi myöskin
jalo ja vakava tehtävä, johon ritarit olivat voimansa pyhittäneet; he
alkoivat tuhlata urhollisuuttaan mitättömiin riitoihin ja haeskella
joutavia seikkailuja. Taistelut, joita he kävivät kukistaakseen tai
ryöstääkseen vapaita kaupunkeja, antoivat kovan iskun sekä heidän
arvolleen että mahtavuudelleen. He kun olivat tottuneet aina vetoamaan
miekkaan, halveksimaan tuomioistuimia ja ratkasemaan keskinäiset
riitansa väkivaltaisen nyrkkioikeuden mukaan, joutuivat he alinomaa
ristiriitaan yhteiskunnallisen järjestyksen kanssa, joka kauan kyllä
pysyi heikkona, vaan viimein voimistui heitä mahtavammaksi.
Pahaan maineesen joutui varsinkin saksanritaristo sinä laittomuuden
aikana, joka alkoi Fredrik II:sen kuolemasta. Aina vuoteen 1273 ei näet
Saksassa ollut yleisesti tunnustettua keisaria, jonka tähden tätä
ajanjaksoa onkin sanottu _suureksi interregnumiksi_ eli
hallitsijattomuudeksi. Sinä aikana harjoittelivat ritarit useasti vain
ryöstöä ja hävittelyä. Vuorten kukkuloille ja kallioiden huipuille
rakentelivat rosvoritarit uhkeat linnansa, joista sitte miehinensä
tekivät tiheitä retkiä ryöstelemään talonpoikia ja matkustavia
kauppiaita. Jokien varsille, etenkin Reinin, ilmestyi tiheäkseen
linnoja, joiden herroille ohi purjehtijain täytyi maksaa tullia.
Nyrkkioikeus harjoitti vehkeilyänsä ja teki veristä väkivaltaa. Niinpä
ritaristo tähän aikaan oli Saksan maan vitsauksena.
Ranskassa säilyi ritariston parempi henki yleensä paraiten. Mutta
unhottuipa sielläkin taistelussa vapaita kaupunkeja vastaan usein
ritarin kunnia ja velvollisuus. Täälläkin kehittyi kerskaileva
komeus ja narrimainen turhamaisuus niin, että turnajaisia ja
kohteliaisuutta katsottiin jalon ritarin tärkeimmäksi tehtäväksi. Näitä
turnaussankareja ne Englannin kaupunkien jousimiehet sittemmin niin
tuntuvasti löylyttivät.
Vapaat kaupungit.
Italian vapaat kaupungit.
Kaupungit olivat suurimmaksi osaksi joutuneet lääniherrojen valtaan,
jotka niitä rasittivat kovilla kiskomisilla ja ankaralla sorrolla;
mutta Etelä-Europassa ne monin paikoin säilyttivät vapaat
hallitusmuotonsa, jotka muistuttivat roomalaishallituksen aikaisia
oloja. Niinpä mainitaan 900-luvulla konsuleja, jotka joka vuosi
valittiin; niin eri ammattien jäsenillä oli niinkuin ennen Rooman
aikana yhdistyksiä, jotka monessakin asiassa käyttivät itsenäistä
valtaa.
Italian kaupungit, jotka olivat jo ennen ristiretkiä melkoisesti
vaurastuneet, tulivat niiden kautta yhä mahtavammiksi, varsinkin
merikaupungit, joiden laivurit kalliista maksusta kuljettivat
pyhiinvaeltajia ja ristiretkeläisiä pyhään maahan sekä palatessaan
toivat pohjapainona sieltä vettä ja maata, joita sitte kotimaassaan
möivät hyvästä hinnasta. Kun ristiretkien ensi kiihko lakastui, alkoi
kauppa itämaiden kanssa pian kehittyä hyvin vilkkaaksi. Sen johdosta
tuotiin silkinviljelys jo 12:lla vuosisadalla Sisiliaan. Vielä
aikaisemmin tuotiin sinne sokuriruoko, jonka kuningas Roger oli oppinut
tuntemaan retkellänsä pyhään maahan. Moni meidän hedelmäpuistamme ja
puutarhakasveistamme tuotiin myöskin tähän aikaan itämaista.
Pohjoisitalialaiset kauppiaat, niin sanotut _lombardit_,
harjoittivat kaikkialla sekä länsi- että itämaissa tuotteliasta
vaihtoliikettä ja ensimmäiset pankkilaitokset olivat heidän
perustamansa. Varallisuuden karttuessa kasvoi myöskin itseluottamus ja
vanhat vapausmuistot alkoivat viehättää mieliä. Edellä jo on kerrottu,
miten Milano taisteli mahtavia hohenstaufeja vastaan ja miten
tasavallan henki ikäänkuin utuisena varjona tuon tuostakin nousi esiin
vanhassa Roomassa. Venetia, Genua, Pisa, Florens ja Amalfi tulivat
kaikki vauraiksi tasavalloiksi ja muutamat niistä kohosivat loistavan
mahtaviksikin.
_Venetiassa_ oli ennen köyhyyden ja vähäpätöisyyden aikana ollut
kansanhallitus, vaan mikäli varallisuus ja ylellisyys kasvoi, alkoivat
yksinomaan hallita ylhäiset kauppiassuvut, jotka kehittyivät mahtavaksi
aateliksi. Niin sanotun "suuren neuvoskunnan" asettaminen (1172) on
ensimmäisiä askelia sillä uralla; mutta vasta noin 1300 hävisi
viimeinenkin jäännös kansan itsehallinnosta. Suuren neuvoskunnan
jäsenet, joiden nimet olivat kirjoitetut "kultakirjaan", julistivat
silloin valtansa perinnölliseksi ja jälkeläisensä oikeutetuiksi
istumaan ja käyttämään äänivaltaa, heti kun täyttivät 25 vuotta.
Ylimmän päämiehen, _dogen_, valta jäi tyhjäksi varjoksi. Hän sai
asua muhkeassa palatsissa, pitää komeaa pukua ja ottaa vastaan vieraita
lähettiläitä; vaan muuten hän oli, kuten sanottiin, "kaupungissa vanki
ja sen ulkopuolella yksityinen henkilö". Sittemmin asetettiin kuuluisa
_kymmenmies-neuvosto_, jonka joka vuosi uudestaan valittavilla
jäsenillä oli rajaton valta dogen ja kaikkein valtion virkamiesten yli,
sekä kolmejäseninen tuomioistuin, joka syvimmässä salaisuudessa tutki
ja rankasi pienimpiäkin vehkeilemisyrityksiä voimassa olevaa hallitusta
vastaan. Kirjeillä, joita heitettiin Markuksen torille pystytetyin
marmorileijonain kitoihin, voi epäiltyä henkilöä kuka hyvänsä ilmi
tulematta syyttää, ja saattaa hiljaisuudessa ja nopeasti tuomituksi.
Syytetty vietiin ihan salaisesti "huokausten siltaa" myöten kamaloihin
"lyijykammareihin", jotka olivat ihan katon alla ja joiden lyijykatto
auringon kuumentamana levitti sietämätöntä kuumuutta, taikka
maanalaisiin komeroihin, joissa vangin täytyi maata rautaristikoilla
ihan vesiropakoiden päällä. Valtiollisia pahantekijöitä salaa
hukutettiin kanaviin taikka toimitettiin heidät muulla tavalla pois
tieltä niin, ett'ei kukaan tiennyt eikä edes uskaltanut hiiskuakaan
siitä.
Tämän hallituksen aikana kehittyi Venetia verrattomaksi merivallaksi ja
anasti itselleen suuret alueet maata. Jo edellä on kerrottu, mitkä edut
ja maa-alat tämä tasavalta sai neljännen ristiretken kautta. Se anasti
pian koko Istrian ja Dalmatian rannikon sekä myöhemmin Kypros-saaren.
Se koetti myöskin saada haltuunsa ja viimein saikin yksinomaisesti
Aleksandrian kaupan, joka tähän aikaan oli Välimeren tärkein
kauppakaupunki ja Indian kaupan pääpaikka.
Kansaa pidettiin tyytyväisenä runsaalla tarpeiden tuonnilla ja
iloisilla juhlilla; neuvoskunnan viisaus yksin ajatteli ja hallitsi
yhteiskuntaa. Kerran vuodessa pidettiin suuri juhla, jolloin tasavalta
ikäänkuin vietti häitänsä meren kanssa. Doge silloin virkapuvussaan
laski runsaasti koristellulla laivalla ulommaksi kaupungista ja heitti
meren syvyyteen kalliin sormuksen. Toisen kerran vietettiin iloinen
"karnevaali", jolloin asujamet, kaikilla naamukset silmillä, iloisesti
remuten kuljeksivat kaduilla ja toreilla. Sellainen se elämä oli.
Kaupunki, rakennettu saarillensa ikäänkuin keskelle merta, sen
suurenmoiset palatsit, kanavat veneinensä ja kirjava elämä olivat
todella perin lumoavan näköiset.
_Genua_, Venetian kilpaveli, seisoi merenlahden kaltevalla
rannalla, toinen palatsirivi toistaan korkeammalla. Tämäkin kaupunki sai
haltuunsa melkoiset maa-alueet. Paitsi itse kaupungin läheistä
rannikkoa anastivat genualaiset myöskin Korsikka-saaren arabialaisilta.
Sittemmin he auttoivat Palaiologos-sukuisia kreikkalaiskeisareja
kukistamaan "latinalaista keisarikuntaa" ja valloittamaan
Konstantinopolia takaisin (1261). Korvaukseksi siitä avustaan saivat he
esikaupungin Galatan ja Kios-saaren. Sitä paitsi oli heidän hallussaan
Krimin niemellä Kaffa (Teodosia) ja siitä käsin onnistui heidän anastaa
Mustanmeren koko kauppa ja karkoittaa sieltä venetialaiset. Mutta sen
sijaan kuin Venetiassa vallitsi luja, horjumaton yhteiskuntajärjestys,
oli Genuassa päinvastainen näytelmä nähtävänä. Lakkaamattomat
hallituksen ja kansan, guelfein ja ghibellinein sisälliset riidat
runtelivat onnetonta kaupunkia. Vallankumouksessa vuonna 1339, jolloin
_doge_ asetettiin johtamaan hallitusta, hävisi ylimysten valta ja
kansanvalta alkoi, kunnes kaupunki yhä karttuvassa sisällisessä
eripuraisuudessa vuodatti verivirtoina kuiviin koko itsenäisyytensä.
_Florensissa_ raivosivat aina vuoteen 1266 asti guelfein ja
ghibellinein keskinäiset puolueriidat. Mutta sinä vuonna voitti
guelfein puolue ja tehtiin hallitusmuoto, joka joksikin ajaksi turvasi
kaupungin rauhan. Päin vastoin Venetian jähmettynyttä paikoillaan
pysymistä ja Genuan myrskyisiä vallankumouksia, näkyi Florensissa yhä
edistyvää kehitystä täydellisempään kansanvaltaan. Jotenkin samaan
aikaan kuin ylhäiset suvut Venetiassa anastivat hallitusvallan,
suljettiin Florensissa aateli pois kaikista viroista, jonka tähden tuli
tavaksi palkita ansiokkaita aatelismiehiä siten, että heidät
ylennettiin porvarissäätyyn, ja rangaista levottomia porvareja
aateloimisella. Täällä niinkuin muinaisessa Atenassa kansavalta
kasvatti päivän valoon inhimillisyyden kauneimmat kukat; kuvaamataide,
runous ja tutkimus tuottivat Florensissa kuihtumattoman kukoistavia
tuloksia.
Saksalaiset valtakunnan-kaupungit.
Saksan kaupunkien ensimmäistä heikkoa alkua auttoivat frankilaiset
keisarit, arvaten niistä tulevan varsin soveliaan vastapainon liian
mahtaville vasalleille. Täälläkin ristiretkien aikana kauppa ja
elinkeinot ripeästi kehittyivät. Vähitellen anastivat kaupungit
melkein täydellisen itsehallituksen. Tavallisesti muutamat
hallitsevat suvut, jonkinlainen aatelisto, jota usein sanottiin
patriseiksi, otti haltuunsa hallitustoimet. Mutta ammattiseurat ja
käsityöläisten yhdistykset samalla kuitenkin olivat elinvoimaisena
kansanvaltana. Etevimmät näistä kaupungeista olivat Etelä-Saksassa
_Nürnberg, Augsburg, Speier, Ulm, Mainz_ ja _Frankfurt_
sekä Pohjois-Saksassa _Hamburg, Lübeck, Bremen, Köln_ ja
_Magdeburg_. Laittomuuden aikana, joka vallitsi Fredrik II:sen
hallitusajan lopulla, sekä sitte seuraavana suuren hallitsijattomuuden
(interregnumin) aikana, jolloin ei ollut mitään turvaa kopeita
rosvoritareja vastaan, yhtyivät Saksan kaupungit liitoiksi. Niitä oli
Reinin liitto ja Shwabin liitto Etelä-Saksassa sekä hansaliitto
pohjoispuolella.
Näistä liitoista tuli varsinkin "hansa" mahtavaksi ja laajaksi.
Alussa kuului siihen ainoastaan Lübeck, Rostock ja Wismar, jotka jo
1200-luvun keskipalkoilta asti olivat olleet liitossa: mutta vähitellen
tuli yhä uusia lisäksi, niin että tähän yhdistykseen viimein kuului
lähes 100 kaupunkia sekä Saksanmaassa että sen ulkopuolella.
Vapaat kaupungit olivat ympäröidyt vahvoilla, usein kaksinkertaisilla
muureilla; niistä yleni korkeita torneja, joista vartiat tähystelivät
pitkin teitä, ilmoittaakseen, milloin uhkaava hyökkäys tai joku
kauppiasretkikunta oli lähestymässä. Linnoituksen sisällä kiemurteli
ahtaat, mutkikkaat kadut, joista muutamat olivat ainoastaan toisesta
päästä auki, mutta toisesta suljetut. Säännöllistä kivitystä ja
valaistusta ei ollut ajatteleminenkaan. Porvarein talot, usein tehdyt
hirsiristikon päälle, seisoivat korkea ja huippuinen pääty katua kohti.
Ylemmät asuinkerrat ulottuivat alempia etemmäksi, niin että kadun
kummallakin puolella seisovat kartanot näyttivät pyrkivän kaatumaan
vastakkain ja asujamet voivat kapeilta kaduilta nähdä ainoastaan
kaitaisen viirun taivaasta ja saada hiukan hämärää valoa. Muita
rakennuksia korkeammalle nousi kunnioitusta herättävässä komeudessa
neuvoshuone, jonka tornista vartia katseli yli koko lähiseudun ja
kellolla kutsui tarpeen tullen porvarit kokoon. Kirkot, joita oli
monta, seisoivat rakennustaiteen suurina mestariteoksina ja kohottivat
rohkeasti torninhuippunsa pilviä kohti sekä avasivat porttinsa
hurskaalle yleisölle, samalla myöskin ollen kallisten tavarain ja
arvokasten kirjoitusten luotettavana säilöpaikkana. Porvaristo oli eri
käsitöiden mukaan jaettu ammattikuntiin, joiden jäseneksi päästiin
vasta asianmukaisesti tehtyjen näytteiden suorittamisella. Joka
ammattikunta kokoutui juhlallisissa tilaisuuksissa ammattiseuroiksi,
joilla oli omat kokouspaikkansa ja erityiset suojeluspyhänsä. Jos
kaupunkia vastaan hyökättiin, muuttui joka porvari sotamieheksi;
ammattikuntain mestarit olivat silloin itseoikeutettuina johtajina;
joka ammattikunnalla oli oma lippunsa, jonka ympärille käsityöläisten
tuli kokoutua, kun he aseinensa riensivät ulos työhuoneistaan.
Keskiajan taide ja tiede.
Kaupunkien muurein sisällä, ritarilinnain huippukattojen alla,
luostarien himmeissä lukusaleissa ja yliopisto-rakennusten hiljaisessa
hämärässä liikkuivat keskiajan korkeammat henkiset voimat, joiden yllä
kirkko piti pyhittävää, vaan välistä myöskin musertavaa kättänsä.
Kahdelta päinvastaiselta taholta, pohjolan lumenpeittoisilta vuorilta
ja Arabian hehkuvan kuumilta aavikoilta, virtaili elinvoimia esiin ja
sekautui Keski-Europassa yhteen. Virkistetyt muinaisklassillisen
maailman, Hellaan ja Rooman, muistot löyhyttelivät siihen raikasta
ilmaa. Rakennustaiteen, kuvaamataiteiden, runouden ja tieteellisen
tutkimuksen aloilla tuotti ristiretkein ajan sivistys teoksiansa.
_Rakennus- ja kuvaamataiteet_. Kaupungeissa kohosi kunnioitusta
herättäviä rakennustaiteen muistomerkkejä, kirkkoja, joissa pääsi
vallalle omituinen, niin sanottu _gotilainen_ rakennustapa.
Pohjoismaalaisia, joilla omassa kotimaassaan oli teräväkattoisia ja
korkea-"tapulisia" puurakennuksia, asettui eteläisempiin maihin,
joissa kivirakennuksia katettiin pyöreillä holveilla; mutta
Sisiliassa he tutustuivat arabialaisten rohkeaan, heitä miellyttävään
rakennustaiteesen, jossa oli niin monenlaisia, omituisia holveja,
muiden muassa _huippukaarinenkin_. Heti alkoivat normannilaiset
kiviholveissa jäljitellä pohjoismaisten puurakennusten ylöspyrkiviä
huippumuotoja. Pohjois-Ranskassa esiytyi ensinnä gotilainen
rakennustapa täydessä majesteettiudessaan. Pariisin "Notre Dame"-kirkko
sekä Reimsin, Amiensin ja Rouenin tuomiokirkot, kaikki rakennetut
1100- ja 1200 luvuilla, ovat sen ihanoina muistomerkkeinä. Saksassa
ovat Trierin "Neitsyt Marian kirkko", Kölnin tuomiokirkko (aljettu
1248) ja Strassburgin Münster-kirkko huomattavimmat. Levisipä tämä
rakennustapa myöskin Espanjaan, jossa Burgosin ja Barcelonan
tuomiokirkot, ja Englantiin, jossa Kanterburyn tuomiokirkko ja Lontoon
Westminster-kirkko ovat gotilaiset. Etäisessä Ruotsissakin rakennettiin
gotilaiseen malliin 1250 perustettu Upsalan tuomiokirkko.
[Kuva: Gotilainen (Kölnin) tuomiokirkko.]
Korkeana ja rohkeana kohoaa ristinmuotoiselta pohjalta gotilainen
tuomiokirkko ylemmäksi kaikkia kaupungin maallisia rakennuksia. Kahden
tornin välillä, jotka ojentavat ristipäiset huippunsa ylös pilviin,
aukenee useimmiten _portaali_, komea pääovi, jonka päällä välistä
on suuri pyöreä ikkuna, niin sanottu _ruusu_, hiljaisen
uskonelämän vertauskuva. Sisällä kohoaa mahtavia huippukaarisia
holveja, joita kannattavat pitkät ja hoikat pylväsryhmät, päättyen
ylhäällä lehtiin ja kukkiin, ikäänkuin ne uskon-iloisella rohkeudella
kantaisivat maallista taakkaansa. Huippukaaristen ikkunain maalatuista
ruuduista kirkasväristen pyhäin kuvien lävitse virtaa omituinen
salaperäinen valaistus, joka vaikuttaa mielessä pyhää hartautta.
Kaikkein ylitse kohoavat lävistellyt torninhuiput, joiden keveässä,
ilmaisessa rakennuksessa kivi näyttää ikäänkuin henkiseksi
muuttuneelta.
Samaan malliin rakensivat porvarit myöskin neuvoshuoneensa, joiden
komeutta he katsoivat kaupungin loiston ja arvon todistukseksi.
Varsinkin niitä rakennettiin _Flanderin_ kaupungeissa, joiden
suurenmoisista gotilaisista neuvoshuoneista vielä nytkin moni seisoo
jäljellä. Vähän myöhemmin rakennettiin samaan malliin Venetiassa dogen
muhkea palatsi.
Kirkollinen taide ilmasi myöskin kuvapatsaissa ja maalauksissa sitä
henkeä, joka täytti ristiretkein aikakauden. Pyhän historian
kuvia, sellaisia kuin syntiin-lankeemus, Maria lapsensa kanssa,
ristiinnaulittu Vapahtaja, ylösnousemus ja viimeinen tuomio, käytettiin
sekä koristuksina että opetuksena. Pyhiä ja heidän tekojansa kuvasivat
myöskin taiteilijat. Uusi kristillinen käsitys kohtaa meitä tässä; pois
on haihtunut muinaisklassillisen taideteoksen muhkea arvokkaisuus ja
sen ylevä levollisuus; mutta sen sijaan näkyy hehkuvaa innostusta,
hurskasta uskoa ja sydämmellistä rakkautta. Tähän suuntaan veisteltiin
kiviä, maalattiin kirkon ikkunain lasiruutuja, leikeltiin puusta
taidokkaita kuvia taikka tehtiin kalleita, kuvilla koristettuja pyhäin
kalujen arkkuja ja alttarikaappeja.
_Runous_. Pohjoismainen sankaritarina, joka eli etäisessä
Islannissa ja anglosakseilla, näytti jättäneen jotakin muistoa myöskin
Normandiaan siirtyneille. Sillä siellä kehittyi 11:nen vuosisadan
kuluessa ylevä, seikkailuista ja ihmeistä loistava _urhorunous_.
Normandiasta levisi se Pohjois-Ranskaan sekä otti lisäksi ja sulatti
oman henkensä mukaisesti muinaistarinoita monelta taholta. Siten syntyi
keskiaikaisen käsityskannan mukaiseksi muodostunut Aleksanderin tarina,
ja Kaarle Suuri, samoin kuin hänen urhollinen soturinsa Rolandkin, tuli
tarinakuvaksi. Brittiläinen kuningas Artur ja hänen "kaksitoista
pyöreän pöydän ritariansa" olivat myöskin rakas muisto. Näitä runouden
tuotteita ruvettiin aikaa myöten sanomaan romaaneiksi romaanisen
Ranskan kielen mukaan, jolla ne alkuaan esiytyivät.
Arabialainen runous kukoisti ihanasti Espanjan morilaisilla, jossa
ikävöivä lempirunous loi sulavia säveleitä. Tämä runous viehätti
ritarillista mieltä Espanjan kristityissä kuningashoveissa ja levisi
niistä Etelä-Ranskaan. Noin vuodesta 1100 alkaen kukoisti täällä
kauniisti niin sanottu provencelainen runous. Siellä lauhkean taivaan
alla, kauniissa luonnossa ja vilkkaan, haaveksivan väestön keskellä
sepittiin huvin ja kaihon lauluja. Akvitanian, Provencen y.m. kreivit
kokosivat ympärilleen laulajia ja runoilijoita ja provencelaiset
ritarit pitivät kunnianaan itsekin sepitä lauluja rakkauden ja
ritarillisuuden ylistykseksi. Pidettiin runollisia kilpailuja, jossa
ylhäisten naisten "rakkausoikeus" (cour d'amour) lausui tuomionsa. Tämä
runous oli huomattava taidokkaasta loppusoinnustaan ja kielen
suloisesta sulavuudesta, mutta siitä useinkin puuttui sisällyksen
syvyyttä ja vakavuutta.
Näiltä molemmilta tahoilta kokoilivat aineitansa vaeltelevat laulajat,
joita Pohjois-Ranskassa sanottiin _trouvèreiksi_, Etelä-Ranskassa
_trubaduureiksi_, Saksassa _minnesingereiksi_, ja Englannissa
_minstreleiksi_. Hovista hoviin vaelsi trubaduuri, ollen itsekin
usein ritari ja sotilas; kaikkialla oli hän tervetullut vieras, häntä
ylisteltiin ja palkittiin runsaasti. Mutta trubaduuri-laululle kävi,
niinkuin ritaristollekin; se turmeltui teeskentelemiseksi ja kadotti
sisällisen siveellisen voimansa.
Provencelaisia laulajia otettiin mielellään vastaan Fredrik II:sen
hovissa, jossa he antoivat ensi herätyksen _italialaiselle_
runoudelle. Runoilija, liikkuessaan täällä keskiajan pohjalla, oppi
samalla tuntemaan vanhan Rooman suuret mestarit, joiden teoksia
halukkaasti etsittiin ja innolla ihmeteltiin. Ruhtinaat, vapaakaupungit
ja rikkaat perheet kilvan suosivat taidetta ja palkitsivat sen
harjoittajia. Niinpä kehittyi tässä maassa rikas taide-elämä. Mutta
ihanampia kukkia kuin missään muualla kasvatti se Florensissa, joka
kohta tuli kaunotaiteiden ja runouden pääkaupungiksi. Suuret runoilijat
Dante ja Petrarca ovat teoksillaan levittäneet tälle kaupungille
kuolematonta kunniaa.
_Dante_ (k. 1321) oli luonnoltaan tulinen ja runsaslahjainen mies,
jolla oli suuri tahdonvoima ja monipuoliset tiedot. Nuorukaisena otti
hän innokkaasti osaa synnyinkaupunkinsa yhteiskunnalliseen elämään, oli
mukana sen kunniakkaissa taisteluissa ja hänet valittiin jäseneksi
korkeimpaan hallitukseen. Tähän aikaan hän kehittyi mieheksi, joka voi
katsella asioita laajan näkökannan mukaan ja itselleen kehittää vakavan
vakuutuksen. Guelfi-puolueen päästyä voitolle karkoitettiin Florensin
alueelta Dante, joka oli ghibellini. Hän sai turvaa Veronassa ja
sepitsi siellä ihanan runoelmansa _Divina Commedian_, jossa on
kolme osaa: helvetti, kiirastuli ja taivas. Runoilija Vergiliuksen
johdolla kävelee hän helvetissä, nähden sen piinapaikoissa
rangaistukset, jotka seuraavat laittomuutta, tyranniutta ja paheita.
Sieltä hän tulee kiirastuleen, jonka ovella seisoo nuorempi Kato,
ja näkee siellä parannuskeinot, jotka Jumala on kirkon kautta
säilyttänyt, palauttaakseen intohimojen eksyttämiä jälleen oikealle
tielle. Kiirastuli-vuoren huipulla saa hän oppaaksen _Beatricen_,
jumalallisen rakkauden ja ilmoituksen ja vaeltaa sitte hänen sivullaan
kierto- ja kiintotähtien kautta ylös taivasten valoisiin avaruuksiin,
joissa hän näkee niiden kirkastuneet henget, jotka ovat täällä maan
päällä vaikuttaneet ihmiskunnan hyväksi. Ylimpänä valtaistuimella istuu
Jumala itse kolm'yhteisessä majesteettiudessaan, ympärillä enkelien ja
pyhäin joukko. Tämä runoelma otettiin heti ihastuksella vastaan ja sen
kauneus miellyttää kaikkia aikoja.
_Petrarca_ (k. 1374) oli lempeä, rakastettava runoilija ja kasvoi
Ranskan alueella, vaikka kuuluikin Italiaan. Hänen ollessaan kahdeksan
vuoden ijässä karkoitettiin näet hänen isänsä yht'aikaa Danten
kanssa Florensista ja hän silloin asettui Avignoniin, jossa paavikin
siihen aikaan oleskeli. Viehättävässä Vaucluse-laaksossa vietti hän
paraimmat hetkensä ja sepitsi siellä suloiset laulunsa, niin sanotut
_sonettinsa_ rakkaan Lauransa ylistykseksi. Hän haaveksien ihaili
muinaisklassillisen ajan muistoja ja riemuitsi innostuksesta joka
kerran, kuin hänen onnistui saada päivän valoon joku vanhain mestarien
teos. Hänen aikalaisensa palkitsivatkin häntä hyväksymisellä. Yht'aikaa
kutsuttiin häntä sekä Pariisiin että Roomaan kruunauttamaan itseänsä
runoilijaksi. Hän valitsi Rooman. Pääsiäispäivänä 1341 toimitettiin
juhlallinen kruunaus. Neapolin kuninkaan Robertin lahjoittamassa
purpurapuvussa ja Rooman ylhäisimpäin nuorukaisten saattamana astui
runoilija torvein kaikuessa ylös Kapitoliumille sekä otti polvillansa
vastaan laakeriseppeleen päähänsä senaattorin kädestä.
_Yliopistot_. Keskiaika kunnioitti yleensä oppia suuresti ja
katsoi sen harjoittajia miehiksi, joilla muka oli salaperäistä,
ihmeiden tekoon pystyvää voimaa. Itse tiede oleskelikin suurelle
ihmisjoukolle käsittämättömässä hämärässä. Kauan olivat luostarit niinä
pyhinä paikkoina, joissa se vähäinen oppi, kuin silloin oli, pysyi
suljettuna. Mutta vähitellen kehittyi erityisiä laitoksia opin
hankkimista varten, niin sanotut yliopistot, joista vanhimmat, vaikka
olivatkin osaksi jo ennen olemassa, kuitenkin oikeastaan alkoivat
toimintansa ristiretkien aikakaudella.
Yliopisto-rakennus oli tavallisesti aivan kirkon vieressä, jonka
korkeat, paksut muurit sulkivat siltä valon. Hämärässä lukusalissa
esitteli professori ainettansa ylevyyttä tavoittelevalla,
vaikeatajuisella latinankielellä, taikka myöskin pidettiin säännön
mukaisia väittelyjä, ikäänkuin henkisiä turnajaisia, joissa vastustajat
mittelivät opin-aseitansa. Suuria oppilasjoukkoja tuli kaikista maista
etevimpiin oppipaikkoihin, varsinkin Pariisiin ja Bolognaan.
Kuuluisin oli eittämättä Pariisin yliopisto, teologian (jumaluusopin)
ja filosofian (viisaustieteen) tutkimuksen pääpaikka. Siellä kehittyi
se viisasteleva tieteellisyys, jota on sanottu _skolastiikiksi_.
Arabian kielestä oli käännetty Aristoteleen teokset ja lukiessa
käytettiin apuna arabialaisia selityksiä; ne olivat niin sanoaksemme
värjättyä lasia, jonka läpi suuren kreikkalaisen ajattelijan puhdas
valo taittuneena ja puolihämäränä levisi keskiajan oppisaleihin.
Niinkuin arabialaiset oppineet koettivat sulattaa Aristotelesta yhteen
koraanin kanssa, niin koetti skolastiikki sovittaa häntä katolisen
kirkon oppiin. Skolastikkojen kieli oli hämärä ja esitystapa karkea;
mutta tässä raakamaisessa muodossa liikkui usein mahtava henki.
Kaikkein aikain etevimpiä ajattelijoita on _Pietari Abailard_,
joka oli tämän yliopiston alkajia. Hän sai tietonsa eräältä etevimmältä
skolastikolta; mutta kohta voitti oppilas mestarinsa julkisessa
väittelyssä. Pariisiin, jossa hän jonkun ajan kuluttua esiytyi,
kokoutui hänen ympärillensä suuri oppilasjoukko. Eräs ylhäinen pappi
otti hänet opettajaksi kauneudestaan ja nerostaan kuuluisalle veljensä
tyttärelle _Heloïselle_, joka kohta tuli hänen lemmityksensä.
Heloïsen sukulaisten pahoin rääkkäämänä pakeni Abailard St. Denisiin ja
alkoi pitää siellä luentoja suurelle kuulijajoukolle. Mutta rohkeain ja
vapaamielisten tutkimustensa tähden joutui hän papiston vihoihin;
pappiskokouksessa, joka pidettiin paavin lähettilään läsnä ollen,
täytyi hänen heittää äsken ilmestynyt teologian oppikirjansa tuleen ja
hänet tuomittiin luostariin suljettavaksi. Kun hän sieltä vapaaksi
päästettynä palasi St. Denisiin, täytyi hänen paeta munkkien vainoja
Troyesin läheisiin metsiin; sinnekin seurasi häntä oppilasjoukko
kuulemaan hänen luentojansa. Jonkun ajan kuluttua pääsi hän kuitenkin
Bretagneen luostarin apotiksi, mutta hänen elämänsä iltaa häiritsivät
taas uudet taistelut. Pyhä Bernhard tuli vaaralliseksi vastustajaksi
hänelle ja hänen opetuksilleen. Uudessa kokouksessa julistettiin hänet
taas vikapääksi harhaoppeihin ja paavi vahvisti tuomion. Silloin
onnistui Clugny-luostarin kunnianarvoisen apotin sovittaa riitaveljet
ja Abailard sai viettää viimeiset vuotensa rauhassa. Hän kuoli 1142.
Pariisin kanssa kilpaili yliopistollaan _Bologna_, ja varmaan sen
yliopisto onkin vaikuttanut vielä enemmän Europan yhteiskunnalliseen
kehitykseen. Kun siellä alettiin lukea roomalaista oikeutta ja Fredrik
Barbarossa laajensi yliopiston oikeudet, lisäytyi oppilasten luku niin
runsaasti, että siellä jo 1200-luvulla oli 10,000 ylioppilasta.
Bolognasta levinneet lainoppineet ovat tehokkaimmin edistäneet
läänityslaitoksen hajoamista ja vahvan ruhtinuuden perustamista.
Vanhassa _Oxfordin_ yliopistossa tutkittiin sekä jumaluusoppia
että roomalaista oikeutta, ja siellä oli 1300-luvun alulla koko 30,000
ylioppilasta. Juutalaiset perustivat kuuluisan lääketieteisen
yliopiston _Montpellieriin_ ja Fredrik II:sen perustama
_Neapolin_ yliopisto tuli luonnontieteiden etevimmäksi
pääpaikaksi.