KESKIAJAN LOPPU.

Habsburg-suvun nouseminen valtaistuimelle.

Rudolf Habsburgilainen (1273-91).

"Suuri hallitsijattomuus" oli Saksanmaalle kurjuuden aika, jolloin

ruhtinaat raatelivat valtakuntaa keskinäisillä sodilla, ritarit

tottuivat rosvoelämään ja lait kadottivat kaiken voimansa. Paavin

kehoituksesta kokoutuivat viimein ruhtinaat Frankfurtiin uudella

vaalilla uudistamaan keisariutta. Mainzin arkkipiispan onnistui silloin

toimittaa enimmät äänet Habsburgin kreiville Rudolfille.

Tällä ruhtinaalla oli Sweitsissä suurenlaiset maa-alueet, jota paitsi

hän oli ylistelty urhollisuudestaan ja hurskaudestaan. Habsburgin

linnanherrana Sweitsissä vielä ollessaan kerrotaan Rudolfin kerran

metsästysretkellään kohdanneen papin, joka kantoi kädessään pyhää

sakramenttia. Puron varrella riisui pappi kenkänsä, kaalaakseen yli;

mutta sen huomattuaan Rudolf heti laskeutui ratsunsa seljästä ja käski

sananpalvelijan nousemaan satulaan. Pappi, vietyään sakramentin

sairaalle ja palattuaan matkalta toi hevosen takaisin kreivi

Rudolfille. "Jumala varjelkoon", sanoi Rudolf, "minua tai ketään minun

palvelijaani tahallaan nousemasta ratsun selkään, joka on kantanut

Vapahtajani ruumista." Pappi siten sai hevosen lahjaksi ja pääsi

sittemmin Mainzin arkkipiispalle kappalaiseksi sekä puhui siellä

hänelle kreivi Rudolfin kristillisestä hurskaudesta. Kun tämä

arkkipiispa yleisen turvattomuuden aikana matkusti Roomaan saamaan

paavilta virkansa arvomerkkejä, saattoi Rudolf häntä Alppein ylitse.

Erotessaan lausui arkkipiispa: "Suokoon Jumala minun elää niin kauan,

että saisin runsaasti palkita tämän palveluksen, jonka te, herra

kreivi, olette tehneet minulle!" Sama arkkipiispa nyt sai aikaan

Rudolfin valitsemisen keisariksi.

Kruunauksen jälkeen Aachenissa, jolloin ruhtinaat olivat kirkossa

alttarin ympärillä ottamassa vastaan läänejänsä, huomattiinkin

valtakunnan valtikan hävinneen. Hurskaalla ja maltillisella mielellä

otti Rudolf silloin alttarilta ristin, sanoen: "Tämän ristin, jonka

kautta koko maailma on lunastettu, pitänee toki käydä valtikasta."

Kohta sen jälkeen luopui Rudolf enimmistä oikeuksista Italian maihin ja

tunnusti siellä paavin maallisen vallan. Hän ei myöskään kruunauttanut

itseään Roomassa keisariksi. Huolellisesti karttoi hän kaikkea

sekautumista Italian asioihin ja kaikkia sotaretkiä sinne, sanoen:

"Paljon minä näen niiden jälkiä, jotka ovat sinne menneet, mutta en

yhtään sieltä tulleiden jälkiä."

Ruhtinaita kohtaan Rudolf sitä vastoin piti voimakkaasti yllä keisarin

valtaa. Ylpeä Böömin kuningas _Ottokar_ oli toivonut itse

tulevansa keisariksi valituksi eikä nyt tunnustanut onnellisempaa

kilpaveljeänsä. Kolme kertaa kehoitti Rudolf häntä tulemaan tekemään

vasallin valaa ja antamaan pois niitä valtakunnan maita, jotka hän oli

kohtuuttomasti anastanut; mutta Ottokar ei tullut. Lyhyessä ajassa

hänet Rudolf kuitenkin pakotti sovinnontekoon, jolloin Ottokarin täytyi

luovuttaa Itävalta, Steiermark, Kärntti ja Krain ja hän otti vastaan

Böömin ja Määrin Saksan valtakunnan lääninä. Kunnianosoitus

lääniherralle tehtiin julkisesti Rudolfin leirissä. Loistavan seurueen

etupäässä kulki Ottokar kullasta ja jalokivistä loistavassa

kuninkaanpuvussaan saksalaisten ritarien muhkeain rivien ohitse

polvillansa tekemään vasallinvalaa. Rudolf istui valtaistuimellaan,

yllänsä yksinkertainen, harmaa sotilaspuku. Kun joku kysyi häneltä,

eikö hän aikonut ottaa yllensä keisarillista pukua, vastasi hän: "En

ota: Böömin kuningas on usein nauranut minun harmaata pukuani, vaan

tänään se nauraa häntä." Kohta tämän nöyryyttävän kohtauksen jälkeen

uudisti Ottokar taistelun, mutta kärsi pahan tappion ja kaatui itse

sotakentällä. Hänen peruutetut alueensa tulivat Habsburg-suvun

perintömaiksi ja _Itävallan_ monarkkian aluksi.

Voimakkaasti koetti Rudolf uudistaa maanrauhaa ja yleistä

järjestystä. Kiellettyään kolmilla valtiopäivillä peräkkäin riidat ja

rosvoilemiset matkusteli hän itse kaikkialla valtakunnassaan sovittaen

hyvällä tai kukistaen asevoimalla kaikkia riitoja ja ankarasti

rangaisten väkivallan tekijöitä. Yksistään Tyringissä hävitti hän

seitsemättäkymmentä rosvolinnaa ja hirtätti ritarit, jotka olivat

ryöstelleet matkustajia; kerran hän Erfurtissa mestautti yht'aikaa

yhdeksänkolmatta aatelista rosvoa.

Vaatetuksessaan ja elintavassaan oli Rudolf yksinkertainen,

luonteeltaan leikillinen ja lempeä. Eräänä päivänä, kun hän piti

hovileiriä Mainzin edustalla, tuli hän tavallisessa harmaassa puvussaan

kaupunkiin. Koska aamu oli kylmä ja hänen käsiänsä paleli, astui hän

leivintupaan, jonka uunista näki tulen välkkyvän. Leipurin vaimo,

luullen häntä tavalliseksi sotamieheksi, käski häntä tylysti pois.

"Mene tiehesi," sanoi hän, "kerjäläiskuninkaasi luo, joka hevosillaan

ja sotamiehillään imee koko maan köyhäksi. Jos et mene tiehesi, kaadan

sangon vettä päällesi." Rudolf kuitenkin seisoi lämpiävän uunin edessä;

vaimo häntä ensin haukkui ja, kun Rudolf levollisesti tuota kuunteli,

hän viimein todellakin kaatoi vettä sangon täyden hänen päällensä.

Väristen palasi Rudolf leiriin, muutti vaatteet ja lämmittelihe.

Päivällistä syödessään hän sitte otti pullon viiniä ja vadin parasta

ruokaa, käski hovipalvelijan viemään ne leipurin vaimolle ja sanomaan

terveisiä vanhalta sotamieheltä. Vaimo, saatuaan kuulla, kenenkä hän

oli kastellut, peljästyi ja juoksi heti leiriin sekä heittäytyi maahan

keisarin jalkain juureen, joka vielä istui pöydässä. Rudolf kuitenkin

käski hänen nousta ylös ja kaikkein läsnäolevain herrojen kuullen

kertoa, mitä oli sanonut; ja jos vaimo yritti jättämään pois jotakuta

liian mehevää haukkumasanaa, muistutti keisari sen hänelle kaikkien

herrain suureksi huviksi.

Kun Rudolfin elämä lähestyi loppuansa, koetti hän taivuttaa saksalaisia

ruhtinaita valitsemaan hänen poikaansa _Albrektia_ keisariksi.

Mutta he, peljäten Albrektin ankaraa luonnetta ja Habsburg-suvun

karttuvaa valtaa, hylkäsivät ehdotuksen. Tyytymättömänä poistui hän

Frankfurtista, jossa oli pitänyt kokousta, ja läksi silloin jo sairaana

Strassburgiin. Kun hänelle eräänä päivänä ennustettiin, että hänen

loppunsa jo oli lähellä, virkkoi hän: "No hyvä, kiiruhdetaan sitte

Speieriin!" Tuskin saavuttuansa tähän Saksan keisarien hautakaupunkiin

kuoli hän 73 vuoden vanhana (1291). Vielä kauan jälkeen päin sanottiin

sanansa pettäjästä: "Siinä miehessä ei ollut Rudolfin rehellisyyttä."

Sweitsin valaliiton perustus.

Sweitsissä asui korkeain vuorten ja suurten metsäin keskellä

urhollinen, vapautta rakastava heimo, rehellisiä maamiehiä, jotka eivät

olleet koskaan kantaneet maaorjuuden kahleita. Vierwaldstädter-järven

ympärillä oli maakunnat Schwüz, Uri ja Unterwalden, ja niillä jo

vanhastaan oli yhteinen suojelusvouti (Schirmvogt); sellaisena voutina

oli myöskin Habsburgin kreivi Rudolf, ja keisariksi päästyään hän

käytti vielä voimakkaammin sitä suojelusvaltaansa. Rudolfin kuoltua

liittyivät näiden maiden asujamet yhteen, levittäen julkisen

kirjoituksen, joka alkoi näin: "Kaikille tehdään tiettäväksi, että

Schwüzin, Urin ja Unterwaldenin miehet ovat aikain tukaluuden tähden

yksimielisesti uudistaneet muinaisen liittonsa ja vannoneet kykynsä

mukaan sekä tavaralla että miesvoimalla omalla kustannuksellaan auttaa

toinen toistansa jokaista vastaan, joka tekee vääryyttä yhdelle tai

useammalle heistä." Rudolfin pojan Albrektin ei onnistunut kukistaa

samoin vapaata valtakunnan kaupunkia Berniä; mutta Schwüz, Uri ja

Unterwalden ottivat vastaan hänen nimittämänsä voudin.

Wilhelm Tellin ja valaliiton syntymisen tarina.

Vouti Gessler panetti Altdorfin luo Urissa tangon päähän

arkkiherttuallisen hatun ja käski, että jokaisen ohi astujan piti sille

vallan tunnuskuvalle paljastaa päänsä. Sitä tietä astui kuuluisa

jousimies Wilhelm Tell, taluttaen kädestä pikku poikaansa, ja sivulla

riippui hänellä jousi ja nuoliviini. Hän astui ohitse tervehtimättä

hattua. Vouti otatti kiinni Tellin, asetti hänen poikansa seisomaan

lehmusta vasten ja pani pojan pään päälle omenan, käskien isän ampumaan

nuolellansa sen pois. Ja Tellillä oli rohkeutta ja taitoa ampua omena,

haavoittamatta poikaansa. Mutta koska Tellillä viellä oli toinen nuoli

kätkössä, kysyi vouti: "Mitähän tarkoitat tuolla toisella nuolella?"

Tell vastasi rehellisesti: "No, sanonpa sinulle totuuden. Jos olisi

ensimmäinen nuoli sattunut lapseeni, olisin toisella osunut sinuun."

Silloin vihastui vouti, panetti Tellin kahleihin ja läksi viemään

häntä veneellä Vierwaldstädter-jarven yli linnaansa Küssnachtiin,

sulkeakseen hänet siellä torniin. Mutta heidän purjehtiessaan järvellä

ja ehtiessään Rütlin ohitse alkoi ankara myrsky lähetä. Venemiehet

joutuivat neuvottomiksi ja luulivat, että ainoastaan Wilhelm Tell

saattoi voimakkailla käsivarsillaan pelastaa heidät. Vouti päästätti

hänet kahleistaan ja käski hänen asettua perää pitämään. Tell ohjasikin

venettä vakavalla kädellä pitkin kallioista rantaa; mutta jyrkän

Axen-vuoren vieressä, jossa kallion kieleke pistää ulos veteen,

sieppasi hän äkisti aseensa, hyppäsi kalliolle ja samalla sysäsi veneen

ulos pauhaaviin laineihin. Sieltä hän kiiruhti sisämaahan päin ja

piilottui pensastoon. Kun vouti viimein nousi maalle ja astui

Küssnachtiin vievää solaketietä, ampui Tell piilostaan häntä nuolella

läpi sydämmen.

_Valanteko Rütlissä_. Saksalaiset voudit osoittivat raakaa kopeutta,

varsinkin ylhäissukuisia vapaatalollisia kohtaan, sanoen heitä

talonpoikais-aateliksi. Niinpä kerrotaan Gesslerin kerran ratsastaneen

_Werner Stauffacherin_ uuden talon ohitse, joka oli kaunistettu

maalatuilla mietelauseilla ja monilla muilla koristuksilla, ja sanoen:

"Kuinka voidaankaan kärsiä, että talonpoikaisilla on noin kauniit

asunnot?" _Arnold Melchthalilta_ ottivat vouti Landenbergin palvelijat

kaksi härkää auran edestä, sanoen: "Voivathan talonpojat itsekin vetää

auraansa." Arnoldin poika kuritti silloin palvelijaa niin, että häneltä

murtui poikki kaksi sormea, ja pakeni sitte vuoristoon ja kätkeytyi

siellä maamiehen _Walter Fürstin_ luo. Mutta vanhalta Arnoldilta vouti

vihassaan puhkaisutti molemmat silmät.

Rütlin niityllä Vierwaldstädter-järven rannalla yhtyivät sitte monta

kertaa Walter Fürst Urista, nuori Melchthal Schwüzistä ja Werner

Stauffacher Unterwaldenista. Eräänä yönä marraskuussa 1307 saapuivat

nämä kolme ynnä kymmenen valittua miestä kokoon. Kaikki he kättä antaen

toinen toiselleen vannoivat "olla näissä asioissa tekemättä mitään omin

päin ja luopumatta toinen toisestaan. Tässä ystävyydessä he tahtoivat

elää ja kuolla, ja kunkin tuli kotilaaksossaan yhteisen neuvottelun

jälkeen niin puolustaa viatonta, sorrettua kansaa ja sen ikivanhaa

vapautta, että sweitsiläiset saisivat ainiaaksi turvaa tästä

ystävyydestä. Habsburgin kreiveiltä he eivät tahtoneet ottaa

rahtuakaan; voutien puoluelaisineen palvelijoineen ja sotamiehineen ei

pitänyt menettämän pisaraakaan verta: mutta esi-isiltä perittyä

vapautta he päättivät puolustaa ja jättää sen kokonaisena perinnöksi

jälkeläisilleen." Näiden sopimusten jälkeen nostivat mainitut kolme

miestä kätensä taivasta kohti ja vannoivat "sen Jumalan kautta, joka on

sekä kuningasten että talonpoikain herra," toimia, niinkuin olivat

luvanneet.

Uudenvuoden päivä 1308 määrättiin valan toimeenpanemiseksi.

Äkkiarvaamatta anastettiin voutien linnat, mutta ei missään vuodatettu

verta, ei missään ryöstetty Habsburg-suvun omaisuutta. Alpeilta

toisille levisi paimenkansan kapina, ja kohta oli koko maa vapaana.

Sempachin taistelu (1386).

Koska myöhemmin lisäksi tulleet kantonit Luzern, Zürich, Glarus,

Zug ja Bern olivat yhtyneet aatelisherroja vastaan taistelevain

shwabilaiskaupunkien liittoon, vaikka kolme metsäkanttonia

periaatteensa mukaan pysyivät sekautumatta vieraihin asioihin, syttyi

siitä sota. Itävallan herttua Leopold, jolla oli suuret alueet

Sweitsissä, marssi rankasemaan sweitsiläisiä ja hävittämään heidän

liittoansa. Pelottakseen heitä lähetettiin heidän kokoukseensa koko 20

lähettilästä, jotka saapuen toinen toisensa jälkeen kukin lukivat

melkoisen joukon sodanjulistuksia sekä hengellisten että maallisten

herrain puolelta.

Valaliittolaiset, luvultaan 1,300 miestä, asettuivat metsäisille

kukkuloille Sempachin luo; heillä oli aseina sotatapparat ja leveät

miekat, mutta useimmilla ei mitään haarniskaa. Herttua Leopoldin

ylpeästi esiin marssivassa sotaväessä oli 4,000 hyvin panssaroitua

komeaa ritaria, jotka olivat niin varmat voitostaan, että olivat

ottaneet nuorat mukaansa vankien sitomista varten. Eräs ylhäinen herra

puheli korskeasti tuon kapinoitsevan talonpoikaisen roskaväen

keittämisestä ja paistamisesta.

Herttua Leopold, kaunis, urhollinen ja monesta sankarityöstä jo

kuuluisa mies, halusi innokkaasti ratkasevaa taistelua. Koska

seutu oli sopimaton hevosille, käski hän ritarinsa laskeutumaan

maahan ja lähenemään yhteen, niin että he seisoivat ikään kuin läpi

pääsemättömänä muurina, josta keihäät sojottivat eteenpäin ojennettuina

pitkissä riveissä. Muutamat pyysivät herttua Leopoldia pysymään

etempänä taistelusta; mutta hän vastasi: "Jumala varjelkoon minua

jättämästä teitä kuolemaan ja elämään yksinänne."

Ennen taistelun alkua laskeutuivat valaliittolaiset polvilleen ja

rukoilivat Jumalalta voimaa nyt alkavaan ankaraan taisteluun. Tuosta

ritarit pilkkasivat talonpoikain pelkoa, sillä he luulivat heidät

polvillaan rukoilevan armoa. Mutta kohtapa he huomasivat erhetyksensä.

Kiilan-muotoisessa taistelujärjestyksessä riensivät talonpojat keveissä

mekoissaan rohkeasti alas kentälle vaskipukuisia ritareja vastaan,

toivoen saavansa raivatuksi itselleen tien heidän keihäsriviensä

lävitse. Mutta kauan he turhaan kuluttivat rohkeuttansa; lyhyillä

iskuaseillaan he eivät ulottuneet edes ritarien varustuksiinkaan asti,

ja moni kaatui lävistyen sojottaviin keihäihin. Jo levisi ritarijoukko

puolikuun muotoiseksi, kärjillään yhä ahtaammalle sulkien ja

täydellisellä häviöllä uhaten neuvotonta talonpoikaisjoukkoa.

Silloin, kuten kerrotaan, teki _Arnold Winkelried_ ylevän

päätöksen. Hän heitti aseensa kauas pois ja huusi kaikuvalla äänellä:

"Rakkaat, uskolliset veljet! Minä avaan teille tien. Pitäkää huoli

vaimostani ja lapsistani!" Sitte hän astui esiin, kokosi voimakkailla

käsivarsillaan niin monta vihollisten keihästä, kuin ulottui, ja painoi

ne rohkeasti omaan rintaansa. Kaatuessaan käänsi hän nuo keihäätkin

maata kohti ja avasi maanmiehillensä tien, josta he pääsivät vihollista

ahdistamaan. Hänen ruumiinsa ylitse tunkeutuivat valaliittolaiset

vastustamattomasti eteenpäin. Lyhyillä, mutta sitä tehokkaammin

käytetyillä iskuaseillaan tekivät he hirvittävää tuhoa ritareille,

joita raskaat varuksensa estivät puolustautumasta. Moni kaatui

talonpoikain nuijain ja miekkain iskuista, moni tukehtui ahdingossa

oman panssarinsa painosta, moni myöskin väsymyksestä vaipui maahan. Kun

Itävallan lippu kaatui, riensi herttua Leopold taistelijain tungokseen

itse korjaamaan sitä; mutta raskaissa aseissaan hitaasti tunkeutuessaan

eteenpäin hän ahdingossa kompastui. "Minä olen Itävallan herttua!"

huusi hän, kun jo voittajain tapparat kohosivat iskemään häntä; mutta

eräs Schwüzin asujan antoi hänelle siitä huolimatta kuoliniskun. Elossa

vielä olevat ritarit alkoivat huudella hevosiansa. Mutta turha vaiva,

sillä palvelijat olivat niillä paenneet taistelukentältä, kun näkivät

tappion tulevan. Siispä ei ollut muuta neuvoa kuin myödä henkensä niin

kalliista kuin mahdollista; siten kaatui 656 ritaria, suurimmaksi

osaksi kreivejä, sekä 2,000 miestä jalkaväkeä. Kaikkialla sanottiin,

että Jumala oli sinä päivänä kostanut aatelisherrain kopeuden ja

ylpeyden.

Tästä lähtein oli sweitsiläisten vapaus turvattu ja heidän

urhollisuutensa ylistelty kaikissa maissa. Arnold Winkelried sai

jalosta urhotyöstään kauneimman palkinnon, sillä hänen kuoltuaan

kiitolliset maanmiehet kunnioittivat hänen muistoansa, ja se loistaa

ihanana esikuvana jokaiselle kansalle, joka rakastaa isänmaatansa ja

vapauttansa.

Satavuotinen sota.

Englannin kuningas Edvard III vaati itselleen Ranskan kruunua ja

sentähden ahdisti sodalla Filip VI:tta Valoisilaista, joka oli noussut

Ranskan valtaistuimelle. Tästä syystä alkanutta sotaa jatkettiin

silloin tällöin vähän levähtäen toista sataa vuotta (1339-1453).

Ranskassa oli läänityslaitos vielä voimassa ja ritaristoa suuresti

kannatettiin ja kunnioitettiin; mutta kaikki läänityslaitoksen

epäjärjestykset näkyivät myöskin ja ritarillisuus oli jo alkanut

turmeltua. Englannissa piti hallitus yhä enemmin tukenansa kaupunkeja,

joiden edusmiehet kuninkaalle antoivat tuon tuostakin raha-apua. Edvard

oli myöskin liitossa Flanderin kaupunkien kanssa ja sai niiltä

arvokasta apua. Ranskan sotajoukossa oli ratsuväki päävoimana ja

ritaristo erittäin lukuisasti edustettuna. Sitä vastoin Englannin

sotajoukon päävoimana oli jalkaväki ja varsinkin olivat englantilaiset

jousimiehet kuuluisat.

Musta prinssi.

Edvard otti kanssansa sotaan viisitoista-vuotisen poikansa joka myöskin

oli nimeltään Edvard, ritarillisuudestaan, kainoudestaan ja monesta

etevästä sielunominaisuudesta kuuluisa nuorukainen. Mustan, loistavan

pronssivaruksensa tähden sanottiin häntä yleisesti "mustaksi

prinssiksi".

_Crecyn_ luona Picardiassa oli muistettava taistelu (1346).

Edvardilla oli ainoastaan 30,000 miestä, vaan Ranskan kuningas toi

hänelle vastaan sotavoiman, jossa sanotaan olleen 72,000. Mutta katsoen

taistelun välttämättömäksi, valitsi Edvard levollisesti edullisen

aseman sijoittuen pienelle kukkulalle ja jakoi väkensä kolmeen linjaan,

joista prinssi Edvard johti yhtä, kreivi Arundel toista ja hän itse

kolmatta.

Ranskalaiset olivat väsyksissä nopeasta marssista, mutta vaativat

kuitenkin kiihkeästi taistelun alkamista. Kun genualaiset jousimiehet,

joita seisoi heidän riveissänsä, anoivat vähäistä lepoa ennen

rynnäkköön ryhtymistä, ratsasti ranskalainen päällikkö heidän

luoksensa, syytti heitä pelkuriudesta ja käski alkamaan taistelua.

[Kuva: Sotamies ja jousimiehiä.]

Juuri ennen taistelun alkua sattui ankara rankkasade. Genualaisten

jousenjänteet siitä niin höltyivät, että heidän nuolensa vaikuttivat

hyvin vähän taikkapa ei ollenkaan. Englantilaisilla jousimiehillä oli

sen sijaan jouset olleet sateen aikana koteloissa. Kun taivas jälleen

selkeni, ammuskelivat he nuoliansa niin tiheään ja hyvin tähdäten, että

genualaiset kauhistuen piankin joutuivat epäjärjestykseen. Käyttääkseen

hyväksensä tätä etua marssitti musta prinssi osastoansa eteenpäin;

mutta suuri ranskalainen ratsuväki läksi liikkeelle piirittämään häntä.

Kun kreivi Arundel silloin läksi Edvardille avuksi, kesti sitte kauan

kiihkeätä taistelua. Nuori prinssi osoitti loistavinta urhollisuutta,

vaan oli kuitenkin suuressa vaarassa, jonkatähden pikaa lähetettiin

pyytämään kuninkaalta apua. Edvard oli koko ajan katsellut taistelua

läheisestä tuulimyllystä ja kysyi kylmäkiskoisesti: "Onko poikani

pudonnut ratsunsa seljästä, haavoittunut tai kaatunut?" Kun sanantuoja

eitti, virkkoi kuningas: "Sano prinssille, että hän nyt ei saa mitään

apua minulta. Hän ansaitkoon tänään kannuksensa; jos Jumala suo, saa

hän myöskin tämän päivän kunnian." Tämä vastaus kiihotti prinssiä

uusiin ponnistuksiin, hän kokosi hajautuneet joukkonsa ja pääsi viimein

voitolle. Kun nyt kuninkaankin väki marssi taisteluun, saavutettiin

niin täydellinen voitto, että ranskalaisten puolella kaatui 1,200

ritaria ja 30,000 sotamiestä. Englantilaisten pääsyä voitolle ehkä

edisti tähän aikaan oudon ampuma-aseen käyttäminen; kerrotaan näet

flanderilaisilla olleen kuusi kanuunaa, joiden kuulat ja jymähdykset

kauhua levittäen muka vaikuttivat tehokkaasti.

Edvard piiritti sitte Calais-kaupungin, jonka täytyi sitkeän

vastarinnan jälkeen viimein antautua. Vihoissaan kuningas käski kuutta

kaupungin etevintä porvaria saapumaan nuora kaulassa englantilaisten

leiriin tuomaan kaupungin avaimia ja antautumaan alttiiksi voittajan

kostolle. Eräs porvari tarjoutui vapaaehtoisesti menemään kuolemaan ja

viisi muuta seurasi hänen esimerkkiänsä. Kuningas oli alussa todellakin

aikonut surmata heidät, mutta puolisonsa rukouksista taipui jättämään

heidät henkiin. Kohta kaupungin valloituksen jälkeen tekivät molemmat

kuninkaat aselevon.

Kuningas Filip kuoli kohta sen jälkeen (1350); mutta hänen seuraajansa

_Johan Hyvän_ aikana alkoi sota uudestaan vielä kiivaammin.

Guiennestä, joka vanhastaan oli Englannin omana, hyökkäsi musta prinssi

hävitellen Ranskan alueelle. Kuultuaan kuningas Johanin olevan tulossa

suuren sotavoiman kanssa peräytyi hän vaikka myöhään; hänet tavattiin

ja pysäytettiin lähelle _Poitiersia_, jossa suuri taistelu

tapahtui (1356). Englantilaisia oli ainoastaan 10,000 miestä,

ranskalaisia sitä vastoin 50,000. Tässä tukalassa tilassa tarjoutui

prinssi Edvard antamaan valloituksensa takaisin ja tekemään aselevon

7 vuodeksi. Mutta kuningas Johan, ollen varma voitosta, vaati sen

lisäksi prinssiä itseään ja sataa hänen jalointa ritariansa antautumaan

vangiksi. Ennemmin kuin suostua niin häpeällisiin ehtoihin päätti nuori

sankari nyt ryhtyä toivottomaan taisteluun. Viinimäkien välille ja

kunnasten rinteille asetteli hän jousimiehensä niin, että he paraiten

voivat käyttää aseitansa; heillä oli kolmekyynäräiset rautajouset niin

vahvat, että niiden nuolet tunkeutuivat paksuimmankin ritarivaruksen

läpi. Kun nyt ranskalaiset tiheissä joukoissa marssivat mäkiä kohti,

lensi joka taholta vastaan nuolituisku eikä ainoakaan nuoli osunut

hukkaan. Heti alussa joutuivat ranskalaiset epäjärjestykseen ja

kääntyivät vähitellen hurjasti pakenemaan joka taholle. Kuolleiden ja

haavoitettujen keskellä piti kuningas Johan puoltansa niin kauan kuin

suinkin jaksoi. Vihollisten ympäröimänä nähtiin hänen heiluttelevan

sotatapparaansa ja kauan hän torjui englantilaisten kehoituksia, että

antautuisi vangiksi, kunnes hän viimein väsyneenä vaipui hevosen

seljästä; silloin vasta hän antoi itsensä viedä vankina prinssi

Edvardin eteen. Englantilaiset olivat saaneet loistavan voiton.

Vangittua Johan-kuningasta kohdeltiin englantilaisten leirissä suurella

kunnioituksella. Atrian aikana, joka häntä varten laitettiin, seisoi

prinssi Edvard kunnioittavasti hänen istuimensa takana. Kun Johan

kehoitti häntä istuutumaan, vastasi hän kyllä tietävänsä, mitä

kunnioitusta vasalli on velvollinen osoittamaan lääniherrallensa.

Marssiessa Englannin pääkaupunkiin ratsasti vangittu kuningas

komeasti koristetulla sotaorhilla, jota vastoin prinssi kaikessa

yksinkertaisuudessa seurasi vähäpätöisen ratsun seljässä. Kun Johan

sitte vietiin Westminister halliin kuningas Edvardin eteen, nousi tämä

valtaistuimeltaan, syleili kuninkaallista vankiansa ja talutti hänet

juhlalliselle atrialle.

Sitte tehtiin rauha, jossa Edvard luopui Ranskan kruunun

vaatimuksistaan ja Johan sitoutui maksamaan suuren summan vapautensa

lunnaiksi, luovuttamaan Calaisin ja Loire-joen etelänpuoliset maakunnat

sekä vapauttamaan Edvardin ranskalaiset alueet läänivelvollisuudesta.

Mutta kun Ranskan kuninkaan ei onnistunut saada kokoon lunnaiksi

tarvittavaa summaa eivätkä valtakunnan säädyt hyväksyneet hänen

tekemiänsä luovutuksia, palasi hän vapaaehtoisesti vankeuteen, jossa

hän kohta sen jälkeen kuoli (1364).

Johanin seuraajan, viisaan ja uutteran ruhtinaan _Kaarle V:nen_

noustua Ranskan valtaistuimelle alkoi siis sota uudestaan ja sitä

käytiin enimmäkseen Etelä-Ranskassa. Ranskalaisia johti urhollinen

ritari _Bertrand du Guesclin_, joka kauan voitollisesti vastusti

mustaa prinssiä. Aikaa myöten siirtyi sota Espanjaan, jossa

Edvard ja Bertrand auttoivat kumpikin puolellaan kahta veljestä,

jotka taistelivat Kastilian kruunusta. Eräässä taistelussa

Bertrand voitettiin ja piiritettiin. Hän antautui silloin mustalle

prinssille, sanoen: "Hänelle minä antaudun, sillä hän on urhollisin

vihollisistani." Vanki vietiin Bordeauxiin, englantilaisten päämajaan.

Eräänä päivänä lausui joku Edvardille; "Prinssi, teillä on

vankilassanne ritari, jota ette uskalla päästää irti: se on Bertrand du

Guesclin." Edvard silloin heti tuotti eteensä vangin. "Kuinka voitte,

Bertrand?" kysyi hän. "Ikävätä on," vastasi tämä, "lakkaamatta kuuluu

Bordeauxin rottain nakerrus, rakkaammat minulle olisivat kotimaani

satakielet." "Hyvä," virkkoi Edvard, "vannokaa, että te ette taistele

meitä vastaan ettekä Henrik Trastamaran puolesta, niin minä päästän

teidät vapaaksi lunnaitta." "Mitäpä minulla sitte olisi hyötyä

vapaudestani? Sittehän minä vasta olisinkin oikein vanki", vastasi

Bertrand. "No niin," jatkoi prinssi, "mutta muuten ette ainakaan pääse

lunnaitta." "Olkoonpa niinkin," vastasi Bertrand, "mutta muistakaa

vain, että minä olen köyhä ritari, jolla ei ole muuta kuin mitä

aseillani hankin." Prinssi antoi hänen itsensä määrätä lunnassumman.

"Oh," sanoi Bertrand, "tottahan lienen sadan tuhannen kultarahan

arvoinen." "Mistä aiotte saadakaan niin suuren summan?" kysyi prinssi

kummastellen. "No, jos Ranskan kuningas sitä ei maksa," vastasi

Bertrand, "niin maksaa sen ainakin prinssi Henrik, päästyänsä Kastilian

valtaistuimelle." Bertrand pääsi vapaaksi ja hänen todellakin onnistui

kohta tehdä espanjalainen liittolaisensa kuninkaaksi.

Musta prinssi, saamatta mitään apua Englannista, taisteli vielä jonkun

aikaa Guiennessä, saamatta ratkasevaa voittoa: hän näki mahdottomaksi

pitää omassa väessään yllä kuria ja palasi sairaana ja sotaan

kyllästyneenä viimein Englantiin, jossa kohta kuolikin (1376).

Seuraavana vuonna kuningas Edvard-vanhus seurasi poikaansa hautaan.

Orleansin neitsyt.

Ranska oli 1400-luvun alulla kuoleman vaarassa. Englantilaiset olivat

uudestaan voitollisesti alkaneet sodan ja levisivät nyt yli koko

Pohjois-Ranskan sekä katsoivat jo maata varmaksi voittosaaliikseen.

Ranskassa raivosi sisällinen sota; muutamat etevimmät vasallit, niiden

joukossa Burgundin mahtava herttua, yhtyivät julkisesti vihollisiin.

Valtaistuimella istui kykenemätön, heikkomielinen _Kaarle VI_,

huvitellen kortin lyönnillä valtakunnan hajotessa. Naituaan Kaarlen

tyttären julistutti Englannin kuningas Henrik V itselleen Pariisissa

säädyillä Ranskan kruunun, jonka hän oli kuitenkin saava vasta appensa

kuoltua; mutta hän kuoli itse ennemmin (1422). Hänen hento poikansa

Henrik VI peri Englannin valtaistuimen; taitavat sotapäälliköt ja

valtiomiehet, varsinkin hänen setänsä Bedfordin herttua, pitivät

yllä Englannin valtaa Ranskassa. Täll'aikaa oleskeli Kaarle VI:nen

poika, Ranskan kruunun oikea perillinen, Loiren eteläpuolella, ja

puoluelaisensa jo sanoivat häntä _Kaarle VII:ksi_. Hän oli

hyväluontoinen ja ystävällinen, mutta samalla urhotöihin kykenemätön ja

epäröivä ruhtinas. Kun nyt englantilaiset varustautuivat valloittamaan

Orleansia, Etelä-Ranskan avainta, ja kaikki inhimillinen apu näytti

loppuneen, muuttui asema äkisti eräästä tapauksesta, joka todistaa,

mitä innokas usko ja harras isänmaanrakkaus saavat aikaan.

_Johanna d'Arc_ oli alhainen talonpoikaistyttö, syntynyt Domrémyn

kylässä Meuse-joen varrella köyhistä vanhemmista. Kaunis ja hurskas hän

oli, ja jo aikaisin liikkuivat hänen ajatuksensa yliluonnollisessa

maailmassa. Hän oli välistä innostuksen tilassa ja luuli silloin

kuulevansa enkelien ja pyhäin taivaisia ääniä, jotka kehoittivat häntä

pelastamaan Orleansia ja viemään kuningasta Reimsiin kruunattavaksi,

sillä Jumalan tahto muka oli, että englantilaisten piti palaaman

maahansa. Ensin hän ilmoitti ajatuksensa sedälleen, joka kertoi asian

Vaucouleursin päällikölle. Tämä oli tyly ja kopea ritari ja neuvoi

ensin setää antamaan tytölle muutamia kunnon korvapuusteja ja

lähettämään hänet takaisin kotiin, mutta päätti jonkun ajan kuluttua

kuitenkin lähettää hänestä kertomuksen kuningas Kaarlelle. Hän sai nyt

käskyn viedä hänet hoviin.

Miehen puvussa ja kahden ritarin saattamana ratsasti Johanna 11 päivää

seutuja, joissa viholliset retkeilivät, ja saapui onnellisesti

hovileiriin, joka oli Chinonissa Loiren etelärannalla. Tutkiakseen

häntä kätkeytyi kuningas, kuten vanha aikakirja kertoo, ritariensa

joukkoon, mutta neitsyt ei erehtynyt; hän kääntyi kuninkaan puoleen,

sanoen, että Jumala oli hänet lähettänyt hänelle avuksi lakkauttamaan

Orleansin piiritystä ja viemään häntä Reimsiin kruunattavaksi.

Poitiersissa munkit ja oppineet miehet häntä tutkivat kaikenlaisilla

kysymyksillä, mutta hän antoi lyhyitä ja sattuvia vastauksia, jotka

kummastuttivat kaikkia. Niinpä päätettiin, että hänen tuli 7,000 miehen

avulla viedä ruokavaroja ankarasti ahdistettuun Orleansiin.

Johanna pyysi nimitetystä kappelista miekkaa, jonka terään oli

piirretty viisi ristiä. Todellakin löytyi sieltä sellainen miekka,

vaikka ihan ruosteessa. Se puhdistettiin ja teroitettiin sekä

pistettynä kauniisen, liljoilla koristettuun tuppeen annettiin

Johannalle, joka sitä siitä lähtein aina kantoi. Johanna teetti myöskin

valkoisen, liljoilla ylt'yleensä kaunistetun sotalipun, johon oli

kuvattu Vapahtaja ja viereen tehty kirjoitus _Jesus Maria_.

Vallattomain sotamiesten kesken pani hän toimeen siveellisen kurin,

että he tulisivat kelvollisiksi saamaan Jumalalta apua. Kaikkein piti

tunnustaman syntinsä ja luottaman Jumalan laupeuteen; kiroileminen,

pelaaminen ja ryösteleminen kiellettiin ankarimmasti; rukouksia

pidettiin joka päivä ja joukko pappeja asetettiin eri lippunsa

ympärillä aina seuraamaan pienoista sotaväkeä. Itse neitsyt ratsasti

etupäässä harmaalla ratsulla täysissä varuksissa, miekka sivullansa ja

valkoinen lippu kädessään.

Kohta hän saapui Orleansin edustalle. Jo edeltä saapunut maine virkisti

piiritettyjen toivoa ja kauhistutti englantilaisia. Kaupungin asujamet

tekivät eräästä portista hyökkäyksen ja sill'aikaa neitsyt

päinvastaiselta puolelta vei ruokavarat onnellisesti kaupunkiin.

Hänet otettiin siellä vastaan suurilla ilon osoituksilla. Sitte

valmistautuivat ranskalaiset menemään Loire-joen yli, hyökätäkseen

englantilaisten leiriin. Ennen rynnäkön alkua tahtoi neitsyt

kuitenkin kehoittaa englantilaisia karttamaan taistelua. Hän meni

rintavarustukseen, jonka kaupungin asujamet olivat tehneet Loire-joen

sillalle, ja kehoitti sotamiehiä antautumaan, jotka olivat

englantilaisessa linnoituksessa toisella rannalla. Mutta englantilaiset

vastasivat ainoastaan haukkuen ja häväisten. Vakuutettuaan heille, että

heidän kohta täytyi poistua, palasi neitsyt kaupunkiin. Muutamain

päiväin kuluttaa hyökättiin erästä vihollislinnaa vastaan. Neitsyt

ratsasti lippu kädessä jalkaväkensä etupäässä ihan vallin juurelle

asti. Joukkonsa kanssa riensi hän nopein askelin ja liehuvin lipuin

viholliselle vastaan. Kolmetuntisen kiihkeän taistelun jälkeen linna

valloitettiin. Ranskalaiset riemuitsivat tästä menestyksestä ja lukivat

sen kokonaan neitsyen esiytymisen ansioksi.

Toisena aamuna tehtiin kaupungista yleinen rynnäkkö, jolloin myöskin

kanuunat otettiin mukaan. Heti alussa eräs nuoli haavoitti Johannaa

olkapäähän. Hän jättäytyi hetkiseksi hyökkääjäin jäljelle; rukoiltuaan

Jumalaa veti hän nuolen pois omin käsin, sidotti pikimmiten haavansa ja

riensi jälleen johtamaan sotilaita, jotka nyt taas ryntäsivät

virkistynein voimin ja uudella rohkeudella. Englantilaisia ahdistettiin

ankarasti kahdelta puolelta. Yht'äkkiä murtui myöskin silta,

joka yhdisti kaksi heidän linnoitustansa, ja paljo heitä hukkui

Loire-jokeen. Voimakkaasti ryntäsivät ranskalaiset ja valloittivat

englantilaisten lujimman tornin, "johon he", sanoo kertomus, "nousivat

niin helposti, kuin olisi ollut raput sinne ylös". Englantilaiset

silloin peräytyivät sieltä liehuvin lipuin hyvässä järjestyksessä.

Neitsyt kutsui kaupungin pappeja ulos taivasalle kiittämään ja

veisaamaan. Kaupungin asujamet repivät pikaa englantilaisten

linnoitukset ja kuljettivat sitte neitsyttä kirkosta kirkkoon kiittäen

Jumalaa voitosta. Täst'edes sanottiin häntä yleisesti "Orleansin

neitsyeksi".

Neitsyt läksi sitte Toursiin, jossa kuningas oleskeli ja otti hänet

vastaan suurella kunnialla. Johanna kehoitti häntä nopeasti

kruunauttamaan itseänsä. Kun Kaarle neuvottomana viipyi, lankesi

Johanna polvilleen hänen eteensä, syleili hänen jalkojansa ja sanoi:

"Jalo ruhtinas! Älkää kauemmin neuvotelko, vaan tulkaa nyt

kuninkaallisiin kruunajaisiinne Reimsiin." Viimein Kaarle taipui ja

läksi pienen joukon kanssa liikkeelle neitsyen neuvon mukaan. Tie kävi

sellaista seutua, jossa englantilais-joukkoja retkeili, ja

linnoitettujen kaupunkien ohitse, jotka olivat heidän hallussaan. Mutta

taisteluissa englantilaiset kauhuissaan peräytyivät joka paikasta,

mihin neitsyt vain ilmestyi lippuinensa. Kaksi heidän etevintä

päällikköänsä joutui ranskalaisten käsiin, ja moni heidän kaupunkinsa

avasi porttinsa. Niin saapui sotajoukko onnellisesti Reimsiin, jonka

asujamet itse karkoittivat englantilaisen varustusväen ja kantoivat

kaupungin avaimet kuninkaalle vastaan. Kun kuningas saapui väkinensä

kaupunkiin, kruunasi arkkipiispa hänet siellä juhlallisesti ja voiteli

pyhällä öljyllä. Neitsyt lippuinensa seisoi koko toimitusajan hänen

sivullaan. Viimein hän heittäytyi hänen jalkainsa juureen, syleili

hänen polviansa ja sanoi kyynelsilmin: "Nyt on Jumalan tahto täytetty,

teidät on kruunattu Reimsissä ja te olette näyttäneet, että olette

Ranskan kuningas."

Neitsyt koetti nyt taivuttaa kuningasta lähtemään Pariisiin. Mutta hän

epäröi ja hänen seurueessansa vallitsi kylmäkiskoisuus neitsyttä

kohtaan. Kuninkaan siten viipyessä kului kallista aikaa hukkaan.

Viimein sai neitsyt lähteä; mutta rynnäkkö Pariisia vastaan ei

onnistunut, hänen täytyi peräytyä Compiègne-kaupunkiin. Sieltä ulos

hyökätessä joutui hän Burgundin herttuan vasallin vangiksi, joka hänet

möi 16,000 francista englantilaisille. Vankeudessaan oli neitsyt siihen

asti pysynyt levollisena ja hyvin häntä oli kohdeltukin. Mutta

kuultuaan, että hänet aiottiin jättää verivihollisillensa heittäytyi

hän toivottomuudessaan alas korkeasta tornista, jossa häntä

säilytettiin; hän loukkautui niin pahasti, että hänet tunnottomana

kannettiin takaisin linnaan ja kohta sitte annettiin englantilaisten

haltuun.

Neitsyt vietiin nyt Roueniin, jossa hänet heti suljettiin niin ahtaasen

rautahäkkiin, että hänen aina täytyi pysyä seisomassa, kaulassa,

käsissä ja jaloissa raskaat kahleet. Pariisin yliopisto pyysi häntä

mestattavaksi, koska muka oli vikapää noituuteen, ja Beauvaisin piispa,

hänen kiihkein vihamiehensä, määrättiin johtamaan keräjänkäyntiä häntä

vastaan. Raskaissa kahleissa ja täydessä sotapuvussaan tuotiin hänet

tuomariensa eteen; hän vastasi levollisesti ja järkevästi heidän

kietoviin kysymyksiinsä ja kiukkuisiin puheihinsa. Hänet tuomittiin

elävänä poltettavaksi ja vietiin teloituspaikalle, johon häntä varten

rovio oli tehty. Silloin horjui tyttö raukan rohkeus. Kun tuomio

luettiin ja lausuttiin sanat, että hänet oli suljettu pois kirkon

yhteydestä, pyörtyi hän. Tullessaan jälleen tuntoihinsa lausui hän

heikolla äänellä: "Minä tahdon kaikessa mukautua kirkon tahtoon."

Silloin käskettiin hänen piirtämään nimensä kirjoituksen alle, jossa

hän tunnusti kaikki näkynsä perkeleen petokseksi ja sitoutui olemaan

käyttämättä miehenpukua, joka oli vastoin Mooseksen lakia. Kun se

tapahtui, julistettiin uusi tuomio, joka lievensi hänen rangaistuksensa

elinkautiseksi luostari-vankeudeksi vedellä ja leivällä.

Mutta Johannaa ei vietykään luostariin, vaan pistettiin synkkään linnan

vankikomeroon, jossa häntä miesvartiansa raa'asti rääkkäsivät. Eräänä

hirmuisena yönä repeytyivät hänen vaatteensa kelvottomiksi taistelussa

sisään tunkeutuvaa konnaa vastaan ja hän pukeutui sotapukuunsa, joka

oli tahallaan jätetty hänen vankeuteensa. Siitä hänet taas

juhlallisesti tuomittiin kuolemaan, koska muka oli uskosta luopunut.

Saatuaan kuulla, että hänet oli vietävä muutaman tunnin kuluttua

roviolle, heittäytyi hän maahan itkien ja valittaen: "Voi, pitääkö

minua kohdeltaman näin hirmuisesti ja julmasti? Minä vetoan Jumalaan,

korkeimpaan tuomariin, ja anon oikeutta kaikesta pahasta, kuin minulle

nyt tehdään." Pitkään, jalkaliepeiseen paitaan puettuna vietiin hänet

torille tuomiokirkon eteen, johon rovio oli tehty. Pyöveli sitoi hänet

kivipatsaasen, joka kohosi rovion keskeltä. Nähdessään liekit valitti

neitsyt ääneen. Munkeille, jotka seisoivat hänen sivullansa

lohduttamassa, vakuutti hän äänien, jotka olivat puhuneet hänelle,

tulleen Jumalalta eikä niiden jättäneen häntä vankeudessakaan. Hänen

kuolintaistelunsa kesti kauan, sillä häntä kiduttaakseen oli rovio

tehty paljon korkeammaksi tavallista. Moneen kertaan kuultiin hänen

lausuvan Jesuksen nimeä, kunnes hän viimein kovissa tuskissa kuoli

(1431). Hänen tuhkansa heitettiin Seine-jokeen ja hänen muistonsa

tuomittiin häviämään.

Mutta se ei hävinnyt. Paavia kehoitettiin jonkun ajan kuluttua

uudestaan tutkimaan hänen keräjäasiaansa ja paavi julistutti hänet

"viattomaksi, nuhteettomaksi ja oikeauskoiseksi". Yhdekstoista-vuotinen

neitsyt, joka kuoli liekeissä Rouenin torilla, ja miessankari, joka

Ruotsissa murhattiin Engelbrektinsaarella, kuolivat saman vuosikymmenen

kuluessa. Molemmat olivat taistelleet synnyinmaansa itsenäisyyden

puolesta ja molempien muisto on jälkimaailmalle säilynyt puhtaimmassa

loistossa.

Suuren sodan päätös.

Jos englantilaiset luulivat Orleansin neitsyen murhalla kukistaneensa

Ranskan nousevaa onnea, niin saivat pian havaita erehdyksensä. Se

isänmaallinen into, jonka Johanna oli kansassa herättänyt, ei kuollut,

vaan kiihtyi hänen kuolemastaan vielä suuremmaksi ja vaikutti sovintoa

entisten puolueiden välillä. Englantilaisten julmuus nostatti sen

ohessa heitä vastaan vielä elävämpää kansallisvihaa ja herätti heidän

ranskalaisissa liittolaisissaan kylmäkiskoisuutta. Sotaa pitkitettiin,

mutta kyllä laimeasti, kunnes vihdoin englantilaisten paras ystävä,

Burgundin herttua, luopui liitosta ja teki Ranskan kuninkaan kanssa

sovinnon, jonka johdosta hän tuli itsenäiseksi herttuakunnassaan ja sai

valtansa rajoja suuresti lavennetuksi (1435) Tämä tapaus, samoin kuin

urhollisen Bedford herttuan kuolema samana vuonna, oli englantilaisille

ja heidän asiallensa kova kohtaus. Kuitenkaan eivät heidän asiansa

vielä olleet millään muodoin niin epätoivon alaisina, että niitä ei

olisi voitu parantaa, jos kotoa olisi apua lähetetty. Mutta siellä

jo syntynyt äkäinen riita valtiomiesten välillä teki kaiken

avunlähettämisen mahdottomaksi. Senpä tähden heidän asemansa Ranskassa

tuli päivä päivältä heikommaksi. Itse pääkaupunki Pariisi, jossa

englantilaisten voittoja aina ennen oli juhlallisesti vietetty, halasi

jo sovintoa laillisen kuninkaansa kanssa ja avasi hänelle porttinsa

13 p. huhtik. 1436.

Vuonna 1440 aljettiin hieroa välirauhaa, joka tulikin toimeen neljä

vuotta myöhemmin. Muutaman vuoden perästä se taas rikottiin; mutta onni

oli auttamattomasti kallistunut ranskalaisten puolelle. Koko Normandia

valloitettiin ja ranskalaiset kääntyivät sitte Guienneen, joka myöskin

otettiin, niin että Kaarle kuninkaan liput kohta liehuivat myöskin

Garonnen ja Pyreneain välillä. Pian ei ollut Englannilla muuta jäljellä

kuin Calais ja sota loppui ilman varsinaista rauhan tekoa.

Ranska oli siis nyt vapautettuna näistä vihollisista, jotka enemmän

kuin vuosisadan ajan olivat häirinneet sen rauhaa. Mutta sodan

seuraukset olivat kauan aikaa vielä näkyvissä: laveat maakunnat ilman

asukkaita, autioina ja pensastuneina, kaupungit ja kylät ryöstettyinä

ja hävitettyinä, hallitusasiat ihan häiriössä. Myötänsä oli sota

myöskin tuonut sammumattoman kansallis-vihan molempain kansain välillä.

Mutta kaiken tämän pahan ohessa oli sodasta ollut muutamia hyviäkin

seurauksia. Näiden hirmuisten onnettomuuksien kesken heräsi ens

kerran porvariston, talonpoikien ja aateliston mielissä yhteinen

kansallistunto, joka opetti heille, että heillä oli yhteinen nimi,

yhteinen kunnia, yhteinen isänmaa. Tämä yhteinen mieli ei ilmantunut

ainoastaan Orleansin neitsyessä ja siinä innossa, jonka hän herätti,

vaan myöskin valtakunnan lavenemisessa ja valtiontilan kaikinpuolisessa

parantumisessa.

Kaarle VII, joka oli osoittanut itsensä niin saamattomaksi

vihollisiansa vastaan, sai kuitenkin sisäoloissa toimeen muutamia aivan

tärkeitä muutoksia. Päästäksensä noista vaivaloisista "komppanioista",

jotka nytkin rauhan tultua niin kuin ennen kuljeksivat ympäri

maan, asetti hän _vakaita seisovia sotajoukkoja (compagnies

d'ordonnance_), joiden päälliköt hän itse valitsi ja jotka olivat

kuninkaalle yksistään kuuliaisuuteen velvoitetut. Täten menivät

keskiaikaiset olot Ranskassa kokonaan kumoon. Ritarisuus, joka tätäkin

paitsi jo oli halpenemassa, sai tästä tuntuvan kolauksen, ja

kuninkaille tuli seisovista armeijoista altis ja mahtava välikappale,

jolla saattoivat äkkiä kukistaa kaikki kapinat aateliston ja kaupunkien

puolelta. Ranskalaisen kirkkokunnan omituisen vapauden, jonka jo Ludvig

Pyhä oli perustanut, vahvisti Kaarle VII Bourgesin kirkolliskokouksessa

(1438) niin sanotulla _pragmatisella sanktsionilla_, joka sääsi,

että kirkolliskokousten päätökset olivat paavin käskyä etevämmät, että

tuomiokapituleilla oli oikeus valita piispojansa, ja että vetoaminen

Roomaan sekä ranskalaisen papiston veronmaksu pyhälle istuimelle oli

rajoitettava. Myöskin oikeudelliset asiat alkoivat Kaarle VII:nen

hallitusaikana järjestyä, ja eri paikkakuntien oikeustapoja ruvettiin

kokoilemaan yhteiseen lakiteokseen (_grand coutumier_). Näin oli

Kaarle VII saanut monta tärkeätä parannusta toimeen, kun hän v. 1461

kuoli.

Ludvig XI, Ranskan kuningas.

Kaarle VII:nen seuraaja _Ludvig Xl_ korotti vaikka huonoilla

keinoilla Ranskan kuningaskunnan mitättömyydestä suureen mahtavuuteen.

Ollen viekas, kunnianhimoinen ja tunnoton, oli hän jo

perintöruhtinaana vehkeillyt isäänsä vastaan ja isä oli hänet

joksikin ajaksi karkoittanut Dauphinésen, joka siihen aikaan oli

Ranskan perintöruhtinasten herttuakuntana. Tosin he sittemmin sopivat,

mutta viimeiset vuotensa Kaarle aina epäili poikaansa ja pelkäsi, että

poika tahtoi häntä myrkyttää.

Kuninkaaksi päästyänsä (1461) Ludvig heti erotti kaikki isänsä

neuvonantajat ja kokosi ympärilleen henkilöitä melkein yksinomaan

alhaisemmasta kansasta, jonka seurassa hän paraiten viihtyi. Hänen

puvustaan ja elintavastaan näkyi tämä hänen taipumuksensa. Hän käytti

karkeakankaista mekkoa ja vanhaa leveää hattua, jonka reunoista riippui

pieniä pyhäinkuvia. Yliteloittaja _Tristan_, tuo salaisten

mestausten toimeen panija, joita tähän aikaan usein tapahtui, oli hänen

uskollisin ystävänsä. Aina Ludvig puuhaili kavaloita aikeita ja

vehkeitä ja osoitti uskottomuutta, joka ei pitänyt lukua lupauksista

eikä valoista. Raaka aistillisuus ja törkeä taikuus olivat hänessä

yhtyneinä. Hän huolellisesti noudatti kaikkia uskonnollisia menoja,

antoi runsaasti lahjoja kirkoille ja luostareille, osoitti pyhille

kaikkea mahdollista kunniaa, eikä jättänyt koskaan edeltä päin

rukoilematta neitsyt Marialta anteeksi rikoksia, joita aikoi tehdä,

eikä lupaamatta hänelle lahjoja, jos ne onnistuivat.

Jo hallituksensa alussa näytti hän aikovansa rajoittaa tai lakkauttaa

suurten kruunun vasallien itsenäisyyttä. He sentähden yhtyivät häntä

vastaan liittoon, sanoen sitä "yhteisen hyvän ligaksi". He johtivat

suuren sotajoukon Isle de Franceen ja alkoivat kuninkaan väkeä vastaan

taistelun, jossa voitto kuitenkin jäi ratkasematta. Mutta liittolaiset

eivät olleet pitäneet huolta suuren sotaväkensä muonasta, jonka tähden

heitä kohta puute ja näljänhätä alkoivat ahdistaa; Ludvig sitä vastoin

pysyi hyvin varustetussa pääkaupungissaan eikä huolinut tarjota

nälkäisille vihollisille uuden taistelun tilaisuutta. Sentähden

liittolaiset alkoivat hieroa sovintoa ja saivat kuninkaalta suuria

lupauksia, joten he tulivat rauhaan taipuviksi. Mutta kohta heidän

lähdettyään kutsui Ludvig kokoon säädyt ja julistutti heillä useimmat

lupaukset laittomiksi.

Liga-liiton etevimpiä osamiehiä oli Burgundin herttua _Kaarle

Rohkea_, jonka hallussa myöskin olivat rikkaat Alankomaat. Hän oli

ritarillinen, ylpeä ja komeutta rakastava ruhtinas, jonka loistavaa

hovia ihmeteltiin koko Europassa ja jonka kunnianhimoiset aikeet

tarkoittivat itsenäisen kuningaskunnan perustamista niistä monista

maista, jotka hänellä oli. Monen riidan ratkasemista varten ehdotti

Ludvig Kaarlelle ystävällistä yhtymistä ja yhtymispaikaksi määrättiin

Peronne-kaupunki herttuakunnan alueella; mutta samalla hän yllytti

alankomaalaisen Lüttich- (Liège-) kaupungin kapinaan herttuaa vastaan.

Ludvig saapui Peronneen pienen seurueen kanssa ja Kaarle otti

muhkeimmasti hänet vastaan. Mutta kerran molempain ruhtinasten juuri

istuessa pöydässä, tuotiin ilmoitus, että Lüttichissä oli alkanut

kapina ja että Ranskan lähettiläs varsinkin oli sitä kiihotellut. Heti

herttua vihastui kuninkaasen ja pistätti hänet synkkään vankitorniin.

Ludvigin täytyi sitte seurata herttuaa Lüttichiin omin silmin näkemään,

miten ankarasti herttua hävitti onnetonta kaupunkia. Vasta sen jälkeen

pääsi Ludvig kovilla ehdoilla vapaaksi, mutta tapansa mukaan hän

piankin selvittäytyi ehtoja täyttämästä.

Ludvig teki suuria varustuksia ja alkoi sitte herttuaa vastaan sodan,

jota kuninkaalliset päälliköt kävivät hyvällä menestyksellä. Herttua

sai nyt pyynnöstä aselevon ja sen aikana onnistui hänen tehdä liitto

kuninkaan veljen Guiennen herttuan kanssa, joka kuitenkin kohta äkisti

kuoli erään benediktiläismunkin myrkyttämänä. Kaikki katsoivat Ludvigia

murhan toimeenpanijaksi ja Kaarle levitti julistuksen, jossa hän

nimenomaan sanoi häntä veljenmurhaajaksi. Ludvig jonkun ajan kuluttua

laillisesti tutkitutti murha-asiaa, mutta ennen kuin tutkinto saatiin

päätökseen, löydettiin benediktiläismunkki äkisti kuolleena

vankilastansa ja myös yksi hänen rikoskumppaninsa oli salaperäisellä

tavalla hävinnyt. Guiennen nyt Ludvig heti omisti kruunulle.

Herttua Kaarle Rohkea jatkoi kuitenkin taistelua Ludvigia vastaan,

mutta ryhtyi samalla myöskin muihin laajoihin yrityksiin. Saksan

keisarin kanssa neuvotteli hän Trierissä ja esiytyi siellä paljon

komeammin kun itse keisari. Hänen tarkoituksensa oli saada keisaria

korottamaan Burgundin herttuakuntaa kuningaskunnaksi. Mutta Ludvigin

onnistui huomautuksillaan niin muuttaa keisarin mieli, että hän läksi

Trieristä täyttämättä herttuan toivoa. Kaarle sitte ryhtyi sotaan

Ludvigin liittolaisia sweitsiläisiä sekä Lotringin herttuaa vastaan.

Tämä sota tuli hänelle onnettomaksi; viimein joutui hän perin pohjin

tappiolle Nancyn luona ja kaatui itsekin (1477). Ludvig taas heti

omisti Burgundin Ranskan kruunulle. Jonkun ajan kuluttua onnistui hänen

omistaa myöskin Provence.

Viime ikävuosina kiusasi Ludvigia kalvaava levottomuus ja

kuolemanpelko. Hän sulkeutui _Plessis_-linnaansa (Toursin luo),

joka oli ympäröity kolminkertaisilla valleilla ja haudoilla ja johon

oli vain yksi portti, sekin turvattu laskettavalla ristikkoseinällä ja

nostosillalla. Kuninkaan luvatta ei uskaltanut kukaan, eivätpä edes

hänen omat lapsensakaan käydä linnassa; kuka hyvänsä nähtiin niillä

seuduin aikaisin aamusilla tai myöhään illalla, kaikki ne armotta

ammuttiin. Luostareille ja kirkoille lähetettiin suuria lahjoja, että

siellä pidettäisiin esirukouksia hänen henkensä puolesta. Yhä kasvavain

sielunvaivojen kiusaamana kuoli hän 1483. Pojalleen lausui hän

kuolinvuoteellansa, että ken ei kykene teeskentelemään, hänestä ei ole

hallitsijaksi.

Turkkilaisten hyökkäys Europpaan.

Muutamat turkkilaislaumat, jotka olivat siirtyneet pois mongolilaisten

jaloista, perustivat _Osmanin_ johdolla (noin 1300) valtakunnan

Vähä-Aasian pohjoisosaan ja valitsivat pääkaupungikseen _Brussan_, joka

vielä nykyäänkin on turkin sulttaanien hautauspaikka. Kohta he ulottivat

valloitusretkensä Europpaan ja muuttivat silloin hallituksensa

Adrianopoliin (1361) sekä levittivät sieltä käsin valtaansa aina

Balkaniin saakka. Kaikkein naapurikansojen kauhuksi järjestettiin

hirvittävä vakinainen sotaväki. Valloitetuista kristityistä maista

otettiin väkisin poikalapsia, jotka sitte kasvatettuina Muhammedin

uskoon elivät kasarmeissa, jyrkästi erotettuna muusta väestöstä, eivätkä

saaneet koskaan naida. "Heidän nimensä olkoon _Jeni sheri_" ("uudet

sotilaat", siitä nimitys _janitshaarit_), lausui pyhä mies, joka heidät

vihki sotilaiksi, "heidän kasvonsa loistakoot taistelun päivänä ja

uskottomat paetkoot heidän miekkaansa." Ratsuväki (_spahis_) koottiin

heimojen jaloimmista miehistä, jotka vapaatahtoisesti kirjoituttivat

siihen itsensä ja olivat sitte vapautetut kaikesta veronmaksusta.

Urhollisen _Bajasidin_ johdolla, jota valloitustensa nopeuden

tähden sanottiin _leimaukseksi_, valloittivat turkkilaiset

Bulgarian, Servian ja Bosnian. Unkarin kuningas Sigismund koetti

pysäyttää heidän etenemistänsä, mutta suuressa taistelussa Nikopolin

luona joutui hän niin tappiolle, että töin tuskin itse pääsi pakoon.

Bajasid oli jo marssimassa Konstantinopolia vastaan, kun hänen täytyi

lähteä mongolilaisen maailmanvalloittajan _Timurin_ suuria

sotalaumoja vastaan. Verisessä taistelussa Ankyran luona voitettiin

hänet ja otettiin vangiksi (1402). Kun turkkilaisvalta nyt oli

kukistettu ja mongolilaisten valta Timurin kohta tapahtuneen kuoleman

jälkeen hajosi, olisi kristityillä ollut sopivin tilaisuus kukistaa

islamin kasvavaa voimaa, mutta he sen laiminlöivät. Bajasidin poika sai

ihan esteettä uudistaa turkkilaisvallan entiselleen ja hänen poikansa

poika lisäksi vielä valloitti Konstantinopolin.

Vanha oli jo taistelu, jota turkkilaiset, nämä jo kauan islamin miekan

kantajina olleet, kävivät kristittyjä kansoja vastaan. Se alkoi

seldshukkilaisten taistelulla kreikkalaista keisarikuntaa vastaan, joka

sai yhtä odottamattoman kuin mahtavankin avun länsimaisista

ristiretkeilijöistä. Ristiretket eivät voineet perustaa mitään

pysyväistä länsimaista valtaa Aasiaan, mutta vuodattivat uutta uskon

innostusta islamiin ja saivat siten aikaan turkkilaisten hyökkäyksen

Europpaan.

Konstantinopolin valloitus (1453).

Sulttaani _Muhammed II Valloittaja_ oli kauan kristittyjen

länsimaiden kauhuna. Hänellä oli mustan kelmeä iho, intohimoinen muoto

ja läpitunkeva katse. Ollen toimelias ja kunnianhimoinen ikävöi hän

sotia ja suuria yrityksiä. Perustamalla linnoituksia Konstantinopolin

lähelle ilmasi hän heti alusta kyllin selvästi aikeensa.

Kreikkalaisen keisarin arvo oli silloin Konstantinus XI:llä, joka

jalomielinen isänmaallinen mies olisi kyllä ansainnut elää parempana

aikana. Nyt oli Konstantinopolin kaupunki sekä kaitainen maakaistale

sen ympärillä hänen koko valtakuntansa ja siinä hän hallitsi

turmeltunutta kansaa. Sentähden hän koetti yhtä tarkkaan karttaa

kaikkia sodan aiheita, kuin Muhammed niitä etsi. Eräänä päivänä

turkkilaiset sotamiehet ajoivat pienessä kreikkalaiskylässä hevosensa

kristittyjen viljavainioihin ja kristityt ryhtyivät heitä torjumaan.

Sulttaani heti sytytytti kylän tuleen ja ilmoitti keisarille, että hän

katsoi tuota hänen väellensä tehtyä väkivaltaa sodan julistukseksi.

Muhammed kuitenkin jätti piirityksen seuraavaksi kevääksi.

Talvi kului sotivissa valtakunnissa aivan eri tavalla. Muhammed

varustautui suureen työhönsä kuumeen tapaisella toimeliaisuudella; hän

teki kaupungin asemakarttoja, rakensi laivoja ja varusti sotaväkeä;

mutta varsinkin hän koetti hankkia hirvittävää tykistöä, valatti

suunnattoman suuria kanuunoita, joista huomattavin "Muhammedin kanuuna"

voi ampua 600 naulan painoisia kuulia: sitä kuljettamaan tarvittiin 60

härkää ja 450 ihmistä. Konstantinopolissa sen sijaan vallitsi laimea

välinpitämättömyys. Konstantinus itse, ainoa, joka ajatteli uhkaavaa

vaaraa, koetti, lupaamalla yhdistää Kreikan kirkon Rooman kirkkoon,

taivuttaa paavia toimittamaan avun lähetystä länsimaista; mutta siten

hän vain vaikutti kiukkua kreikkalaisessa papistossa ja kansassa,

niin että paavin lähettiläs otettiin kylmäkiskoisesti vastaan ja

latinalaiset papit kivitettiin; kaupungin asujamet tahtoivat ennemmin

antautua turkkilaisten valtaan kuin suostua yhtymään Rooman kirkkoon.

Lahkoutuen uskonriidoista kiistelivät he keskenään happanemattomasta

ehtoollisleivästä, kiirastulen laadusta ja Taborilla ilmautuneesta

valosta, sill'aikaa kuin vihollinen varustautui tuhoavaan rynnäkköön

kaupungin muureja vastaan.

Kevään tultua läksi Muhammed Adrianopolista 250,000 osmanilaisen kanssa

ja samaan aikaan kokoutui hänen käskystänsä 350-aluksinen laivasto

Konstantinopolin lahteen. Peljättävä tykistö seurasi kristityn

päällikön johdolla sotaväkeä. Tosin oli kaupunki sekä luonnostaan että

teennäisesti lujasti linnoitettu. Kahdelta puolen sitä suojeli meri,

jonka rantaa pitkin kaksinkertaiset suojelusmuurit ulottuivat;

maan puolella pidättivät vihollista syvät ja leveät haudat ja

kaksinkertaiset vallit sekä suuri kolminkertainen muuri torneinensa,

joita oli yhdeksättä kymmentä. Mutta kaupungin veltostunut väestö, jota

kuitenkin oli monta sataatuhatta ihmistä, asetti ainoastaan 5,000

sotilasta. Sitä paitsi oli genualainen ylimys _Giustiniani_ tänne

tuonut 2,000 miestä.

Koska turkkilainen laivasto oli liian heikko tunkeutumaan hyvin

suljettuun satamaan, jäi sen tehtäväksi ainoastaan tarvevarojen tuonnin

estäminen meritietä; Muhammed sen sijaan ryntäsi maan puolelta. Haudat

täytettiin riisikimpuilla sekä haavoitettujen ja kuolleiden ruumeilla.

Neljästätoista patterista alkoi tuiskuta tuhoavaa tulta kaupunkia

kohti; suuri Muhamedin kanuuna, jolla voitiin ampua ainoastaan

seitsemän kertaa päivässä, räjähti viimein kappaleiksi, jolloin joukko

lähellä seisojia pahasti vahingoittui. Osa muurista kaatui, jo

varustauduttiin tunkeutumaan sisään aukosta, raivatakseen sitte

itselleen tietä toisen haudan ylitse. Suurta puista piiritystornia

siirrettiin pyörillä eteen päin ja eräs kaupungin torni vahingoittui

melkoisesti. Niinpä kaikki näytti menestyvän, mutta pimeän tulo pakotti

turkkilaiset keskeyttämään rynnäkkönsä. Yöllä onnistui kristittyjen

sotamiesten, joita keisari ja urhollinen Giustiniani rohkasivat,

sytyttää puutorni tuleen, korjata vahingoittuneet muurinpaikat ja

jälleen puhdistaa hauta. Niinpä ensimmäinen rynnäkkö kunnialla

torjuttiin.

Kohta sen jälkeen tuli näkyviin viisi laivaa, neljä genualaista ja yksi

keisarin, jotka purjehtivat suoraa päätä kaupunkia kohti, tuoden

täytensä sotatarpeita. Turkkilainen laivasto, ollen niiden rinnalla

monta vertaa voimakkaampi, asettui taistelujärjestykseen, puolikuun

muotoon, jonka kärjet ulottuivat kumpaiseenkin rantaan. Mutta kristityt

laivat, ollen paremmin varustetut ja ohjatut, ryhtyivät rohkeasti

taisteluun. Molemmat rannat olivat täynnä katsojia, jotka huudoillaan

koettivat rohkaista kukin omaa puoluettansa. Mutta turkkilaisten monet

laivat, ollen toinen toisensa tiellä, eivät voineet pitää puolikuutansa

koossa. Turhaan Muhammed kiihkossaan malttamattomasti kannusti ratsunsa

veteen ikäänkuin tahtoen ihan itse palauttaa peräytyvää laivastoansa

vihollista vastaan. Kristittyjen laivat pääsivät kuitenkin viimein

turkkilaislinjan läpi ja laskivat kansan riemuiten tervehtiessä

sulkuvitjain ylitse Konstantinopolin satamaan. Sulttaani rankasi

laivastonsa onnetonta päällikköä, antaen hänelle kultaisella kepillään

sata iskua selkään.

Mutta tämä kristittyjen menestys olikin viimeinen. Muhammed teki näiden

molempain vastoinkäymistensä jälkeen uuden omituisen ja arvaamattoman

suunnitelman. Hän tasoitutti Bosporon ja sataman yläpuolen välimaan ja

peitätti sen rasvatuilla palkeilla ja laudoilla. Yön kuluessa

kuljetettiin pyörillä seitsemänkymmentä alusta täysissä purjeissa ja

runsaine varustusväkineen sisäsatamaan. Äärettömästi piiritetyt

hämmästyivät, kun seuraavana aamuna näkivät heikkojen satamamuuriensa

edessä nämä viholliset sotalaivat, joista alkoi tuiskuta tulta ja

nuolia.

Samaan aikaan Muhammed maan puolella varustautui uuteen ratkasevaan

rynnäkköön. Hän lupasi paratiisin niille, jotka kaatuivat pyhässä

taistelussa, sekä eloon jääville kaiken raha-, omaisuus- ja

ihmissaaliin; itselleen hän pidätti ainoastaan kaupungin kartanot.

Sille, joka ensinnä tunkeutui kaupunkiin, määrättiin palkinnoksi

rikkain maaherran paikka. Pelkureille sitä vastoin uhattiin hirmuisinta

rangaistusta. Muhammedin täten kiihdytellessä väkeänsä olivat kaupungin

asujamet tuskan ja epätoivon vallassa; rukouksia luettiin ja Marian

kuvia kannettiin juhlallisessa saatossa ympäri kaupunkia. Konstantinus

valmistautui kuolemaan, otti Sofian kirkossa vastaan pyhän ehtoollisen

ja sanoi jäähyväset lähimmäisilleen.

Yöllä alkoivat turkkilaisten tulet leimuta ja hurjaa sotahuutoa kuului

joka taholta. Päivän koitteessa alkoi pattereista hirvittävä tulituisku

kaupungin jo ennestäänkin suureksi osaksi rikkiammuttuja muureja

vastaan, ja turkkilaiset laivat tunkeutuivat syvälle satamaan.

Kristityt torjuivat rynnäkköä alussa miehuullisesti ja vihollisen

tiheihin joukkoihin vaikuttivat heidän tuliaseensa tuhoavasti. Mutta

Muhammed marssitti alinomaa esiin uusia joukkoja, joiden ruumeista

haudat täyttyivät, kunnes tie tasoittui hänen ydinjoukoillensa,

janitshaareille. Nämä olivat tähän asti levänneet, vaan marssivat nyt

hallitsijansa viittauksesta esiin. Kanuunain jyrinä vahveni joka

taholla ja sotilaat tunkeutuivat kaatuneiden ruumisten yli kaupungin

sisämuurille asti. Erään turkkilaisen onnistui nousta heikosti

puolustettuun torniin; hänen jälkeensä seurasi muita, työntäen kohta

kreikkalaiset pois koko muurilta. Samaan aikaan mursi vihollislaivasto

kaupungin satamaportin. Huutaen "Konstantinopoli on meidän"

tunkeutuivat turkkilaiset vastustamattomasti kaupunkiin kahdelta

taholta.

Viime hetkeen asti koetti keisari keskellä suurinta vaaraa kiihottaa ja

rohkaista sotilaitansa. Mutta kun Giustiniani haavoittui ja siirtyi

pois paikaltansa, alkoi hurja sekasorto. Konstantinus, nähden kaikki

olevan hukassa, riisui keisarillisen purpuransa ja syöksyi vihollisten

tiheimpään joukkoon; hänen ruumiinsa löytyi sitte suuren ruumiskasan

alta. Niin kaatui viimeinen Caesar nimensä arvoisella tavalla hajoavan

valtansa raunioiden alle.

Kaupungin onneton väestö pakeni alttarien turviin tai pylvästen

ympärille, jotka taikuus oli pyhittänyt. Sofian kirkkoon oli suuri

ihmisjoukko kokoutunut; eräs pappi, ollen salaliitossa turkkilaisten

kanssa, oli houkutellut kaupunkilaisia toimettomuuteen uskottelemalla,

että murhaenkeli oli muka keskellä kaupunkia tuhoava ryntäävän

vihollisen; tätä enkeliä kirkkoon sulloutuneet paraillaan odottelivat,

kun ryntäävät turkkilaiset sinne tunkeutuivat ja raastoivat heidät ulos

orjuuteen. Kaupunki oli kaikkine aarteineen alttiina voittajain

saaliin- ja hävityshimolle; kaikki irtain tavara ryöstettiin, monta

taideteosta ja kirjastoa, muinaisajan arvokasta aaretta, hävitettiin

ainiaaksi, pyhäin kuvia ja ristinmerkkejä sotkettiin jalkoihin, ja

asujamia vietiin joukottain orjuuteen. Kolmantena päivänä valloituksen

jälkeen saapui Muhammed, rautanuija kädessä, visiirein ja pashojen

ympäröimänä kaupunkiin ja katseli, silmät hurjasta ilosta mulkoilevina,

hävitystä, jota hänen sotilaansa olivat tehneet. Keisarillinen linna,

silloin autio ja paljaaksi riistetty, määrättiin sulttaanin vastaiseksi

asunnoksi. Sofiankirkon korkeimmasta huipusta murrettiin pois risti ja

puolikuu asetettiin sijaan. Mutta pappi, joka oli petellyt asujamia

murhaenkelin tarinalla, nimitettiin kristittyjen patriarkaksi.

Keksinnöt.

Europan yhteiskuntain uutta muodostusta ja uuden ajan alkua

valmistelivat suuressa määrässä sekä kotimaiset että muualta tuodut

keksinnöt keskiajan viimeisinä vuosisatoina.

_Ruuti_. Salpietarin. rikin ja hiilen seoittaminen tulenaraksi

aineeksi, jolla voitiin lingota kiviä, oli jo kauan tuttu Kiinassa,

jossa ruutia enimmäkseen käytettiin tulitustarpeiksi. Mongolilaiset

käyttivät omalla tavallaan tätä keksintöä hurjilla sotaretkillä: monta

voittoansa kerrotaan heidän saavuttaneen salaperäisen tulen avulla,

jota he sytyttivät, ja suurella pamauksella, joka siitä seurasi.

Arabialaiset käyttivät ruutia aikaisin sodassa, lennätellen sen avulla

suuria kiviä. Arabialaisilta levisi keksintö Espanjan morilaisille,

jotka sitä käyttivät samalla tavalla. Europassa aljettiin aikaisin

käyttää ruutia tai muuta sen kaltaista seoitusta kiviä särkiessä sekä

tulituslaitoksissa. Oppinut englantilainen munkki _Roger Bacon_

(noin v. 1300) selitteli myöskin luonnonhistoriallisessa teoksessaan

tätä uutta keksintöä. Etelä-Europassa ruvettiin aikaisin tekemään suuria

metallitorvia, niin sanottuja bombardeja eli mörssärejä, joista ruudin

avulla ammuttiin suuria kiviä, samalla säikyttäen niiden kovalla

paukauksella. Sellaisia kanuunan alkuja mainitaan Italiassa jo 1326.

Lopulla 1330-lukua mainitaan sekä ruutia että kanuunoita Ranskassa.

Crecyn taistelussa käyttivät englantilaiset bombardeja, "jotka",

sanoo aikakirja, "paukkuivat niin kovasti, kuin Jumala itse olisi

jymähdellyt, ja tekivät tuhoa sekä miehille että hevosille". Elsassissa

lähellä Ranskan rajaa tutki munkki _Barthold Schwartz_ (noin 1350)

omilla koetuksilla ruudin vaikutusta, kun sitä ammuttiin putkista.

Hänen kauttansa tuli keksintö tutuksi myöskin Saksassa.

Vanhimmat tuliaseet olivat siis kanuunat. Alussa luultiin niiden

vaikuttavan sitä tuhoavammin, mitä suuremmat ne olivat. Sentähden

tehtiinkin suunnattoman suuria mörssärejä, eikä se, jota Muhammed II

käytti Konstantinopolia piirittäessään, ollut ainoa laatuansa. Noin

1380 aljettiin ensin käyttää kömpelötekoisia kiväärejä, jotka

ensimmältä tuskin olivat muuta kuin pikku kanuunoita, luntalla

sytytettäviä niinkuin suuremmatkin. Lunttapyssy siirtyi sittemmin pois

piilukkopyssyn tieltä. Ensi aiheen näihin pyssyihin antoi Nürnbergissä

(1517) keksitty kiväärinlukko, jossa oli piikiven palanen kierrettynä

kiinni hanaan ja sen edessä pyörivä teräsratas, joka löi tulta

piikivestä. Ranskalaiset parantelivat tätä keksintöä ja tekivät

varsinaisen piilukon. Ensimmäiset kiväärit ampuivat hyvin hitaasti ja

olivat niin raskaat, että niitä täytyi tukea johonkin alustaan

lauaistessa. Niin vaillinaisiin ampuma aseihin saatiin kauan tyytyä.

Tuliaseiden kautta muuttui koko sotataito toisenlaiseksi. Ei mikään

muinaisista aseista kelvannut kilpailemaan kauaksi ampuvain pyssyjen

kanssa; ei mikään kilpi eikä haarniska voinut niiltä suojella.

Ratsuväki, ennen ihan vastustamaton voima, jonka pääosana oli

ritaristo, vaipui vähäarvoiseksi; jalkaväki, ennen vain halveksittu

lauma porvareja ja maaorja-talonpoikia, joita ylhäisen ratsumiehen

keihäs saattoi esteettömästi tuhota, tuli nyt uuden keksinnön avulla

vahvimmaksi voimaksi. Kaupungitkin voivat katsoa vapautensa, kauppansa

ja omaisuutensa turvatuksi siitä asti, kuin porvarin luoti jaksoi

kaataa rautapukuisen ritarin. Mikäli ritaristo heikkoni ja jalkaväen

merkitys kasvoi, sikäli parani myöskin maaorja-talonpoikain asema.

Lapsellista on pahoitella ruudin keksinnön turmiollisia vaikutuksia,

ikäänkuin ihmiset eivät muutenkin voisi tuhota toisiansa. Todella sodat

eivät olekaan tulleet verisemmiksi ruudin keksimisen jälkeen, kuin

ennen olivat; mutta kun taistelijat ovat vierautuneet tuosta toistensa

raatelemisesta läheltä käsin ja sodan uhrit saattavat kuolla edes

hiukan helpommalla tavalla, on siitä mielialan viileydelle ja

julmuudelle ollut vähempi virikettä. Ja sitte vielä muistettakoon, että

ruudin keksintö se turvasi kaupunkien vapautta, höllitteli maaorjuuden

kahleita, tuotti voimaa järjestävälle ruhtinuudelle ja vast'edes hankki

Europan kansoille yliherruuden vieraissa maanosissa.

_Kompassi_. Jo eräs kirjailija, joka kirjoitteli 1100-luvun

lopulla, mainitsee magneettineulaa ja sen ominaisuutta kääntyä aina

pohjoista kohti, kun se asetetaan pystyssä seisovan neulan päähän.

Tämäkin keksintö oli jo kauan tuttuna Kiinassa. Kerrotaan kuuluisan

venetialaisen matkustajan _Marco Polon_, joka kauan oleskeli

kiinalaisten ja mongolilaisten keskuudessa (1271-1295), tuoneen

sellaisen magneettineulan kanssansa Europpaan. Tämä keksintö tehtiin

täydelliseksi asettamalla magneettineulan kärki pyöreän levyn

keskipisteesen, johon levyyn eri ilmansuunnat olivat kuvatut.

Ensimmäisen sellaisen kompassin teki, kuten sanotaan, 1300-luvun alulla

Amalfissa _Flavio Gioja_. Ruudilla kukistivat europpalaiset

vieraat maanosat: kompassi näytti heille sinne tien.

_Kirjanpainotaito_. Tieteiden leviämistä vaikeutti erittäin

suuresti ja kauan se, että kirjoja voitiin monistella ainoastaan

kopioimalla. Sekä luostareissa että niiden ulkopuolella harjoitettiin

tätä kopioimista eri ammattina, jossa oli työtä tuhansille ihmisille.

Kun pidettiin erittäin tärkeänä kaunista käsialaa, koreasti

kiemurtelevia alkukirjaimia ja kuvain paljoutta, veivät sellaiset

kirjat niin paljon aikaa, että monikin munkki uhrasi koko ikänsä yhden

ainoan teoksen kopioimiseen yhteen kertaan. Niinpä tulivatkin sellaiset

käsikirjoitukset erittäin kalleiksi. Yhdestä raamatusta maksettiin aina

3,000:kin markkaa. Anjoun kreivitär maksoi 11:llä vuosisadalla

postillasta 200 lammasta; 1500-luvun alulla saatiin Liviuksen

käsikirjoituksesta 120 dukaattia. Senpä tähden jaksoivatkin ainoastaan

rikkaat hankkia itselleen kirjoja. Monessa kirjastossa kiinnitettiin

suurimmat käsikirjoitukset rautavitjoilla lattiaan, että ne aarteet

säilyisivät varkailta.

Marco Polon matkakertomuksessa mainitaan kiinalaisten painaneen

leimasimilla kuvia ja kirjainmerkkejä paperille. Sen ajan jälkeen

keksittiin, ehkäpä aivan itsenäisesti, puunpiirtämistaito. Sen avulla

tehtiin pelikortteja sekä painettiin paperille pyhäin kuvia ja

maalauksia. Aikaisin aljettiin myöskin leimasimilla painaa koreita

alkukirjaimia ynnä kirjainkirjoitusta kuvain ympärille. Painettiinpa

puutauluilla, joihin kuhunkin oli leikkaamalla tehty kaikki yhden sivun

kirjaimet, myöskin pieniä kirjasia, varsinkin koulukirjoja. Irtanaisten

kirjasimien ja kirjanpainimen keksintö oli vielä tekemättä.

Tämän keksinnön kunnian on saanut _Johan Gutenberg_. Ollen

syntynyt Mainzissa arvokkaasta ylimyssuvusta, joutui hän pikkuporvarein

tekemässä kapinassa ajetuksi maanpakoon. Hän läksi silloin

Strassburgiin ja kehitteli luultavasti puutteen pakosta taipumustansa

konetöihin. Hän tahkosi jalokiviä ja teki peilejä, mutta myöskin

harjoitti samalla muutakin taitoa, jonka hän piti salassa. Siihen

salataitoonsa käytti hän paininta, jossa oli "useampia kappaleita",

pidettynä koossa kehyksellä ja ruuveilla. Ehkäpä hän jo Strassburgissa

pani keksintönsä alulle; ainakin hän itsenäisesti teki kokeitansa.

Palattuaan Mainziin rupesi Gutenberg yhtiöön rikkaan porvarin

_Fustin_ kanssa, joka antoi tarvittavat varat. Kolmanneksi

yhtiöön otettiin _Schöffer_, sittemmin Fustin vävy, hyvin

taitava kaunokirjuri. Valettiin irtanaisia kirjasimia sopivasta

metalliseoksesta, alussa enimmäkseen lyijystä, ja aljettiin käyttää

kirjoitusmusteen sijasta painomustetta. Tästä Mainzin kirjapainosta

ilmestyi 1455 ensimmäinen latinalaisen raamatun painos. Gutenberg itse

ei saanut mitään palkintoa vaivoistaan. Hänen yhtiökumppaninsa

sysäsivät hänet syrjään siten, että alkoivat juuri ennen painoksen

valmistumista häntä vastaan velkomisjutun, vaatien häneltä takaisin

rahoja, jotka oli pantu kiinni liikkeesen, sekä korkoa niille.

Arkkipiispan tuomioistuin lausui tuomionsa Gutenbergin vahingoksi, joka

kykenemättä maksamaan summaa jäi köyhyyteen. Kauan eivät yhtiökumppanit

Fust ja Schöffer saaneet nauttia pettuutensa voittoa. Kun arkkipiispa

Adolf Nassaulainen poltti ja hävitti Mainzia 1462, paloi myöskin

kirjapaino, ja sen isäntäin täytyi pitkäksi ajaksi lakata liikkeestään.

Tämä onnettomuus tuotti myöskin hyviä seurauksia, sillä tähän asti

salassa pidetty taito levisi nyt työmiesten hajautumisen kautta

useampiin kaupunkeihin. Gutenbergin työkumppaneista oli Ptister jo

ennen asettunut Bambergiin. Ensimmäinen tähän asti tunnettu painettu

kirjatuote, johon on painovuosi merkitty, ilmestyi 1457 ja oli

Psalttari. Mutta Mainzin kirjapainon palon jälkeen ilmestyi merkillisen

nopeasti kirjapainoja moneen paikkaan sekä Saksanmaalle että sen

ulkopuolelle. Kopioitsijakirjurit jäivät nyt joutaviksi ja valittelivat

moista taitoa, joka heidät saattoi kerjäläisiksi ja jota nuo tavalliset

käsityöläiset saattoivat tehdä. Oppineet pelkäsivät, että he tiedon

helpommasti levitessä ehkä menettivät osan arvostansa eivätkä sitte

enää olleet niin itseoikeutetut saamaan kunniapaikkoja ja arvoja.

Monessa paikassa siis kiellettiin uusi taito turmiollisena, mutta se

kielto täytyi kohta lakkauttaa.

Löytömatkat.

Rohkea, voimakas sielunelämä, joka keksintöjen kautta vaikutti uuden

ajan koiton, houkutteli myöskin keskiajan lopulla länsimaiden

merimiehiä ulos aavalle merelle etsimään uusia maanosia.

Norjalaiset uskaliaat purjehtijat, jotka ensinnä rohkenivat poistua

rannoilta ja heikoilla aluksillaan lasketella kohti kaukaisuutta,

olivat epäilemättä myöskin ensimmäiset uudemman Europan kansat, jotka

astuivat uuden maailman rannalle. Islannista he etenivät Grönlantiin;

sieltä Leif Eriksson miehinensä nousi Amerikan manterelle, jossa he

löysivät Labradorin ja Kanadan sekä nimittivät ne Hellulanniksi ja

Marklanniksi; tiesivätpä he myöskin kertoa "hyvästä viinimaasta", joka

oli etempänä etelässä. Mutta nämä löydöt jäivät mitään vaikuttamatta,

ehk'eivät tosin kokonaan unhottuneetkaan.

Normandian Dieppe-kaupungin asujamet harjoittivat pohjoisten

heimolaistensa tavalla jo aikaisen meriliikettä etäisimmilläkin

vesillä. Niinpä he jo 14:nen vuosisadan loppupuolella kävivät Afrikan

rannoilla ja toivat sieltä melkoiset varastot elefantinluuta.

Portukalin ja Kastilian merimiesten kanssa olivat he liikeyhteydessä,

vaikka ei vielä ole saatu selville, ovatko he ollenkaan taikka missä

määrin ovat vaikuttaneet Pyreneanniemen asujanten meriretkiin.

Portukalilaisten matkat.

_Henrik Merenkulkija_. Portukalin kuningas Johan I oli (1415)

noussut maalle Afrikkaan ja muun muassa valloittanut morilaisilta

Ceuta-kaupungin. Palattuansa sanotaan hänen nimittäneen viidennen

poikansa prinssi _Henrikin_ viimeisten valloitustensa maaherraksi.

Henrikillä oli laajat tiedot, rohkea mieli ja palava halu merillä

liikkumaan. Hän oleskeli enimmäkseen Sagresissa Europan lounaisimman

niemen St. Vincentin rannalla, koettaen tähteintutkijain ja

maantieteilijäin seurassa parannella kompassia ja muita koneita

merenkulun helpottamiseksi, taikka lähetteli hän laivoja tutkimaan

Afrikan rannikkoa niin etäälle kuin mahdollista. Yhä uusiin

ponnistuksiin kiihdytti häntä toivo kerran löytää meritie Indiaan.

Tähän asti tunnettiin Afrikan länsirannasta ainoastaan se osa, joka oli

Marokkon eteläisen niemen _Kap Nunin_ pohjoispuolella. Siitä

niemestä katsottiin alkavan kuuman vyöhykkeen eikä uskallettu purjehtia

siitä etelään päin, koska luultiin ilmaa siellä hehkuvaksi ja vettä

kiehuvaksi. Muuten tunnettiin Kanariansaaret, jotka eräs genualainen

oli löytänyt jo noin 1340. Paavi, ollen Jumalan sijainen maan päällä ja

siis luullen voivansa vallita löydettyjä maita ja saaria, oli silloin

lahjoittanut ne saaret Kastilian kuninkaalle.

Merimiehet, jotka Henrik syksyllä 1415 lähetti Kap Nuniin, saapuivat

onnellisesti Kap Bojadorin kohdalle, mutta palasivat sieltä kauhuissaan

tyhjin toimin. Silloin hän tapasi kaksi urhollista ritaria, jotka

kunniasanallaan vakuuttivat ei palaavansa ennen kuin löysivät jonkun

uuden paikan. Ankara myrsky heitti nämä alukset kauas merelle erääsen

saareen, jota sittemmin on sanottu Porto Santoksi (pyhäksi satamaksi).

Henrik perustutti sinne asuntoja, kylvätti viljaa ja istututti

viinipuita sekä vietti monta kotieläintä, jotka siellä hyvin

menestyivät. Tästä saaresta näkyi kirkkaalla ilmalla ikäänkuin

pilvenmöhkäle etäällä näköpiirin reunalla; purjehdettiin sinne ja

löydettiin (1419) _Madeira_, jossa jo sitä ennen italialaiset

olivat käyneet. Koko saari oli yhtenä ainoana tiheänä metsänä, joka

portukalilaisten tultua sattumalta syttyi tuleen; sen sanotaan sitte

palaneen koko seitsemän vuotta. Henrik perusti sinnekin uutisasuntoja

sekä kuljetutti Kyprosta viinipuita ja Sisiliasta sokuriruokoja. Sitte

etsittiin (1432) etäiset _Azzorit_, jotka silloin olivat aivan

tyhjät ihmisistä; sinnekin perustettiin asuntoja, kylvettiin viljaa ja

istutettiin viinipuita. Vuonna 1434 purjehdittiin viimein Kap Bojadorin

ohitse ja huomattiin meri aivan purjehduskelpoiseksi eikä ilmakaan

ollut sietämättömän kuuma, vaikka tosin hyvin lämmin. Nyt löydettiin

paikka toisensa perästä; saavuttiin erääsen niemeen, joka nimitettiin

valkoisesta hiedastaan _Valkoniemeksi_, ja toiseen, joka

lehtevistä, viheriöitsevistä puistaan sai _Viheriäniemen_ nimen.

Silloin nähtiin ensi kerran neekerejä, ja koska he olivat pakanoita,

katsottiin voivansa vapaasti vangita heitä ja pakottaa heitä lunnaiksi

maksamaan kultahietaa.

Ennen kuolemaansa (1463) sai Henrik ilokseen nähdä laivojensa palaavan

äskettäin löydetystä _Guineasta_ ja tuovan täytensä kultahietaa,

elefantinluuta, pippuria ja muita kalliita tavaroita. Pitempien

merimatkain halu oli nyt herännyt ja seikkailijoita riensi joka taholta

Portukaliin lähtemään näille retkille.

_Vasko de Gama_. Henrik Merenkulkijan kuoltua jäähtyi joksikin

ajaksi uusien löytömatkojen into. Mutta kuningas Johan II astuttuaan

hallitukseen (1481) ryhtyi jatkamaan Henrikin aikeita ja varusteli

uusia meriretkiä. Kohta huomattiin, että Afrikka ei levinnyt

etelämpänä, niinkuin oli tähän asti luultu, vaan päin vastoin kapeni.

Rohkea purjehtija _Bartolomeo Diaz_ saapui viimein (1487) Afrikan

eteläniemeen, jota hän aikoi nimittää _myrskyiseksi_, koska hän

oli saanut siellä kestää ankaraa myrskyä mutta kuningas, joka istui

kotona Lissabonissa ja toivoi Indian tien nyt löytyneen, käski

nimittämään niemen _Hyvän toivon niemeksi_.

Kuningas kuoli, ennenkuin se hänen toivonsa toteutui, mutta hänen

seuraajansa _Emanuel Suuri_ varusti kolme laivaa ja lähetti

rohkean _Vasko de Gaman_ vaaralliselle retkelle. Vasko on

Camoensin laulujen kautta tullut maansa kansansankariksi. Runoilija

antaa hänen itsensä kertoa matkansa alusta näin:

Kuningas armokatsein, lemmekkäällä

Puheellaan valtas minut kokonaan:

"Mit' ylevää ja suurta maan on päällä,

Se vaivoin taistelulla voitetaan:

Ken pelkää vaaroja, hänp' älköön täällä

Kunnian temppelihin tulkokaan;

Josp' elo sen, ken jaloon toimeen tarttuu,

Kuluukin siinä, niin tok' arvo karttuu.

Mä toimeen rohkeaan ja tärkeähän,

Mut arvokkaasen sinut valitsin,

Mun tähteni siis vaivoistas sä vähän

Lukua pidät, senhän tiedänkin."

"Oi, mieluisesti", virkoin oitis tähän,

"Mä kuumaan, kylmään, taistoon kiirehdin

Sun tähtes, kuninkaani; suren juuri,

Kun ei mun uhrin' ole kyllin suuri."

-- -- -- -- --

Kotoiset vuoret vähittäin jo haipuu

Toisensa jälkeen toinen himmeten:

Ei Tajoa näy, Cintran vuori vaipuu

Hämyhyn tuonne taivaan ranteellen;

Mielemme nöyrtyy, rukoukseen taipuu,

Toivomme nousee Herran puolehen,

Vaikk' kaikki peittyy synkkään pilveen aivan,

Nyt nähdessämme meren vain ja taivaan.

Aloille tultiin tuntemattomille,

Jonn' ennen meit' ei kenkään saapunut,

Ohitse saarten, jotka Henrikille

Jalolle vaan ol' ensiks' tunnetut,

Entisten morilaisten seutuville,

Jotk' Antheus ol' alleen laskenut,

Ne maat jäi vasemmalle puolellemme,

Jos mait' on oikealla, tienneet emme.

Ja matkue se kulki kulkuansa,

Afrikan länsipuolta mentihin

Ohitse maiden, joissa outo kansa

Ol' jakaantunut moniin heimoihin;

Mandingan maan, mi rikkaudestansa

Ja hohtometalleist' on kuuluisin,

Ja jota vilvas Gambia virta juottaa

Sit' ennen, kuin se Atlanttihin vuotaa.

Me näimme Kongon vallan, johon valo

On kristin-opin saatu koittamaan,

Siell' juoksee Zaires-virta kirkas, jalo.

Jok' ei myös ollut tuttu vanhastaan;

Nyt oltiin siellä, jonne pohjanpalo

Ei kuuna kulloin pääse paistamaan,

Se viiva on jo meidän takanamme,

Mi kahteen puoliskohon jakaa maamme.

Mutta eivätpä ainoastaan ennen tuntemattoman tien vaivat ja vaarat

yksin tehneet Vasko de Gaman retkeä vaikeaksi; hänen täytyi myöskin

taistella laivaväen epätoivoa ja tyytymättömyyttä vastaan, miehet kun

monestikin uhkasivat heittää uhkarohkean johtajansa mereen. Gama

kuitenkin pontevasti voitti vaarat, hän panetti uppiniskaiset

merimiehet kahleihin ja ohjasi itse laivaansa. Siten hän viimein saapui

Kap-maahan ja purjehti sieltä edelleen pitkin hottentottein maan

rannikkoa. Mitä pohjoisemmaksi hän saapui, sitä selvemmin näkyi

suurempaa varallisuutta ja Indian liikkeen merkkejä. Mutta täällä

tuotti asujamiston uskottomuus löytöpurjehtijoille usein vaaroja ja

vastuksia. Sofalan, Mozambiquen ja Mombazin asujamet näyttivät alussa

ottavan Gaman ystävällisesti vastaan, mutta koettivat sitte saattaa

häntä perikatoon, kun luulivat hänen turvallisuudestaan tulleen

huolimattomaksi. Siten hän saapui Melindaan, jossa hänet paremmin

otettiin vastaan. Kaupungin kuningas antoi hänelle luotsin, jonka

johdolla hän 20 päivän jälkeen ja kestettyään ankaran myrskyn saapui

kauan etsittyyn maahan, Indiaan. Toukokuin 19 päivä 1498 tuli

merkilliseksi löytömatkain historiassa.

Jo aamun loiste vuoret kultaileepi,

Lähellä Ganges-virtaa valtavaa,

Ja myrskyn jälkeen meri hiljeneepi,

Se ihmismielet myöskin rauhoittaa,

Mies silloin mastohäkist' ilmaiseepi:

"On varmaan tuolla edessämme maa!"

Ja luotsi huudahtaa myös riemuisana:

"Kalikut näkyy siellä kauimpana.

On etsimänne maa tuoll' eessä laivan,

Se sama India, jon näetten.

Jos muuta ette halaa, koht' on vaivan

Pää saavutettu, voitto ikuinen."

Vaan Gama riemust' oli hämill' aivan,

Kun harras toivons' niin ol' läheinen,

Hän kumartui ja kätens' yhteen liitti,

Hartaasti Luojaa rukoili ja kiitti.

Hän rukoili ja heltyi mielensäki,

Hän kiitti Herraa, eikä siitä vaan

Kun monen vaivan, vaaran jälkeen näki

Nyt edessään sen etsimänsä maan,

Vaan siitäki, kun viime hetkilläki,

Kun hirmumyrsky uhkas raivossaan

Hävittää kaikki. Hänpä hädän poisti,

Ett' uusi toivo kirkkahammin loisti.

-- -- -- -- --

Niin, onhan vaivan, ahdistuksen rata

Keskellä tuskain, kilvoittelujen,

Mi tuottaa arvoa ja kunniata,

Ja pysyväisen nimen, mainehen;

Ei tukemalla tapaa ontevata,

Esukupuuta entis-aikojen,

Ei loikoellen, maaten pehmoisissa

Moskovalaisten sopulturkiksissa.

Ei pidot yltäiset ja korskeatkaan,

Ei matkustukset turhanpäiväiset,

Ei huvitukset edes hauskimmatkaan,

Ei seurustelut, ajanviettehet,

Sellaista nautintoa saata matkaan,

Sellaist' ei onnea suo sielullen,

Kuin on se jalo mielihyvän tunto,

Min tuottaa uljas toiminta ja kunto.

Amerikan löytö.

Rohkea normandialainen purjehtija _Jean Cousin_ purjehti 1488

Dieppestä Afrikan länsirannalle. Mutta kova merivirta ajoi hänet kauas

pois tuntemattomaan maahan, josta hän löysi suuren joen suun. Hänen

luullaan silloin käyneen Brasiliassa ja Amazon-joen suussa, vaikka

siitä ei mitään varmaa tiedetä. Hänen lähin miehensä oli kastilialainen

_Alonzo Pinzon_, joka sittemmin jonkin palvelusvirheen tähden

erotettiin Cousinin laivastosta ja silloin palasi Espanjaan. Varmaan ei

tiedetä, mutta luultavasti tämä oli sama mies, kuin esiytyi niin

tärkeänä osamiehenä sitte seuraavalla löytömatkalla, joka tehtiin

Espanjan satamasta.

_Kristofer Kolumbus_ syntyi Genuassa porvarillisista vanhemmista.

Lapsuudessaan ei hänellä ollut juuri mainittavaa opetuksen saannin

tilaisuutta. Häntä pidettiin ensin kotona isänsä ammatissa, mutta

luultavasti hän sai siihen aikaan tehdä muutamia matkoja Välimerellä.

Noin 20 vuoden ijässä huomataan hänen lähtevän Portukaliin,

tietämätöntä mistä syystä. Siellä hän oleskeli neljätoista vuotta,

laajenteli melkoisesti tietojansa ja nai Porto Santon ensimmäisen

vasallin jälkeläisen sekä sai siinä saaressa oleskellessaan tutkia sen

vanhan purjehtijan tekemiä karttoja ja laivakirjoja. Porto Santossa oli

hän myöskin nähnyt aaltojen maalle ajamia puukaluja, jotka oli tehty

ilman rauta-asetta: tuntemattomain puiden runkoja olivat aallot myöskin

ajaneet läheisten saarien rannoissa maalle; kerrottiinpa Azoreissa

nähdyn kaksi ruumistakin, joilla oli aivan omituinen muoto, tulevan

lännestä päin veneessä saaren rantaan. Jo muinainen ajattelija

Aristoteles oli osoittanut maan olevan pallon muotoisen ja oppineille

tämä totuus oli kyllin tuttu. He olettivat Indian rannan ei olevan niin

kaukana länteen päin purjehtijalle ja myöskin selittelivät, että kolmen

tunnetun maanosan vastapainona pitäisi olla suuri maa toisellakin

maanpuolikkaalla. Kolumbus itsekseen mietiskeli, että hän oli määrätty

sen maan löytäjäksi.

Hän ilmoitti ajatuksensa ensin Portukalin kuninkaalle Johan II:lle,

joka niistä kysyi asiantuntijain mieltä ja sitte jätti ne ilman

huomiotta. Silloin Kolumbus siirtyi Espaujaan. Siellä hallitsi

Aragonian kuningas _Ferdinand_ yhdessä puolisonsa Kastilian

kuningattaren _Isabellan_ kanssa; molemmilla oli siihen aikaan

tekemistä sodassaan Granadan valtakuntaa vastaan. Kauan kesti

ennenkuin Kolumbus edes pääsi Ferdinandin puheillekaan. Kuningas

ensin asetti oppineita miehiä tutkimaan genualaisen aietta. He tekivät

monta väitöstä sitä oletusta vastaan, että asuttua maata olisi

päinvastaisella maanpuolikkaalla. Kuinkahan osaisivat, arveli monikin

viisaudessaan, ihmiset astua päälaellaan niinkuin kärpäset katossa?

Kolumbuksen aietta siis hyvin huonosti kannatettiin.

Avutta ja neuvottomana tapasi Kolumbus nyt kokeneen merimiehen Alonzo

Pinzonin, joka innolla ryhtyi yritykseen. Ilojuhlia vietettäessä

Granadan valloituksen johdosta kääntyi hän uudella toivolla kuningatar

Isabellan puoleen ja antoi uuden anomuksen. Tällä kertaa otettiin hänet

suosiollisemmin vastaan; mutta hovi ei hyväksynyt hänen asettamiansa

ehtoja. Hän aikoi silloin heti lähteä puhutteleman Ranskan kuningasta.

Mutta kuningatar muutti mielensä; jäljestä lähetetty ratsumies tapasi

Kolumbuksen ja sai hänet palaamaan. Hän oli tinkinyt itselleen

aatelisarvon, Indian amiraalin arvon ja kaikkien maiden varakuninkaan

arvon, jotka hän ehkä löysi, sekä kymmenennen osan niiden maiden

kruununtuloista.

_Ensimmäinen matka_. Nyt varustettiin kolme pientä laivaa, joista

kaksi tuskin oli muuta kuin purjeveneet. Mutta väkeä oli vaikeampi

saada matkalle, koska reippaimmatkin merimiehet pelkäsivät niin

uhkarohkeaa yritystä. Viimein ilmoittautui kolme Pinzon-veljestä, jotka

olivat tehneet monta merimatkaa ja joilla oli palveluksessaan paljo

merimiehiä; he myöskin tarjoutuivat itse panemaan kahdeksannen osan

kustannuksista.

Elokuun 3 päivänä 1492 vähän ennen auringon nousua läksivät nämä kolme

laivaa merelle pienen Palos-kaupungin luota Andalusian rannasta.

Kolumbus itse johti suurinta alusta "Santa Mariaa", toista johti Alonzo

Pinzon ja kolmatta, kaikkein pienintä, hänen veljensä Vincent Pinzon.

Kanariansaarissa käytiin korjaamassa yhtä alusta, jonka peräsin oli

rikkautunut. Lähes kuukauden viivyttyään siellä purjehtivat Kolumbus ja

hänen kumppaninsa aukealle merelle suoraan länttä kohti. Jo seuraavana

päivänä oli kaikki maa kadonnut näkyvistä; ei miltään taholta näkynyt

mitään muuta kuin sinitaivas ja aava meri, jonka syvyyden päällä

heikot alukset uiskentelivat. Yhä etemmäksi taakse jäi kaikki, kuin

ihmissydämmelle on rakasta, isänmaa, sukulaiset ja ystävät; edessä oli

kaikki hämärää ja salaperäistä. Moni karaistunut merimies itki ja

muutamat valittivat ääneensä. Kolumbus koetti kaikin tavoin lievittää

huolia ja väestössä herättää samaa suurta toivoa, kuin häntä itseään

elähytti. Eräänä iltana Alonzo Pinzon viittasi lounatta kohti ja huusi

sieltä näkyvän maata. Purjehdittiin purjehtimistaankin sinne päin,

mutta ei mitään maata ruvennut näkymään. Suunnan käännöksestä

jouduttiin Golf-virtaan ja laivat juoksivat sitte aika vauhtia eteen

päin. Merimiehet vapisivat tuskaisesta levottomuudesta, kun ei kukaan

heistä tiennyt, mihin tuollaista vauhtia viimein jouduttiin.

Suotuisia merkkejä ilmestyi ja hävisi. Nähtiin tuntemattomia lintuja;

mutta ne eivät ennustaneet maata, koskapa merilinnut saattavat lennellä

kauempanakin, kuin silloin tiedettiin. Kerran oli koko merenpinta

ruohon peitossa; moni merimies, jopa Kolumbus itsekin silloin luuli

maan olevan lähellä. Kun toivo moneen kertaan pettyi, alkoivat

merimiehet joutua epätoivoon. He alkoivat jo puhua, että he eivät

halunneet purjehtia etemmäksi, että heidät oli houkuteltu retkelle,

joka ei suinkaan voinut onnistua, ja että he tahtoivat kääntyä, kun

vielä voivat toivoa pääsevänsä takaisin kotimaahan.

[Kuva: Kristofer Kolumbuksen laiva.

(Vanhan piirustuksen mukaan.)]

Mutta kohta rupesi näkymään ihan selviä maan läheisyyden merkkejä.

Maalintuja laskeutui mastoihin levähtämään ja puunoksa, jossa oli

punaisia marjoja, uiskenteli lännestä päin vastaan. Kello kymmenen

eräänä iltana huomasi Kolumbus pienoisen valon tuikkavan etäällä

lännessä päin. Noin kello kaksi kuului Alonzon laivasta, joka

tavallisesti purjehti vähän matkan päässä toisten edellä, kanuunan

laukaus; se oli merkkinä, että maa oli saatu näkyviin. Ihastuksella

huusivat kaikki: "Maa, maa näkyy!"

Lokakuun 12 päivänä aamun valjetessa levitti palmumetsäinen saari

känniin vihreytensä purjehtelijain eteen. Ensimmäisen ilon ilmausten

vaiettua veisasi koko väestö kiitosvirren.

Auringon noustessa asettui laiva ankkuriin ja suuri vene laitettiin

valmiiksi. Amiraali pukeutui silloin tulipunaiseen virkapukuunsa ja

sousi maalle Pinzon-veljesten ja monen muun seurassa, jotka kaikki

olivat loistaviin varuksiinsa pukeutuneet. Astuttuaan maalle heittäytyi

Kolumbus alas, suuteli maata ja otti sen Kastilian kruunun omaksi. Hän

nimitti saaren San Salvadoriksi (vapahtajaksi), vaan sai sittemmin

kuulla asujanten nimittävän sitä _Guanahaniksi_: se kuului siihen

saaristoon, jota nyt sanotaan Bahama-saariksi.

Rannalle kokoutui saaren asujamia kummastelemaan outoa näytelmää. He

olivat alastomat, kuparin karvaiset ja parrattomat. Aseina oli heillä

nuolet ja puiset, luukärkiset heittokeihäät; rautaa he eivät tunteneet.

Muuten he olivat hyväntahtoisia, viattomia ihmisiä, jotka lapsellisella

uteliaisuudella lähestyivät parrakkaita, suurikasvusia vieraita ja

ihmettelivät outoja laivoja. Espanjalaiset lahjoittivat heille

lasihelmiä, kulkusia, tyhjiä pulloja ja muuta sellaista rihkamaa, joka

kaikki otettiin ihastuksella vastaan; niinpä maanasujamet ja

muukalaiset kohta tulivat hyviksi ystäviksi. Espanjalaisten kysyessä,

mistä saarelaiset olivat saaneet kultakoristuksensa, joita heillä oli

nenässään, osoittivat he etelää kohti. Viivyttyään pari päivää purjehti

Kolumbus siis sille taholle.

Kohta näkyi suuri saari, jota mukaan lähteneet indiaanit sanoivat

_Kubaksi_. Siellä näkyvä luonnon rikkaus ja kauneus kummastutti

kaikkia. Mereen laski siinä joki, jonka äyräillä kasvoi komeita

palmuja. Tiheitä metsiä näkyi etempää ja niiden takaa kohosi korkeita

vuoria. Kauniita laaksoja pilkutti kukkulain väliltä täynnänsä

rikkainta kasvullisuutta. Asujamet, ollen täälläkin alastomat ja

hyvänluontoiset, tulivat vieraille vastaan. Kun heille näytettiin

kultalevyjä, huusivat he _Haiti_ ja osoittivat itää.

Espanjalaiset seurasivat viittausta ja saapuivat suuren hedelmällisen

saaren Haitin luo, jonka Kolumbus nimitti Hispaniolaksi, koska sen

vuorinen maa, kaunis luonto ja rikas kasvullisuus oli hänestä niin

Espanjan näköistä. Asujamet pakenivat arasti vuorille, jättäen majansa

tyhjiksi. Moneen kertaan koetettiin heitä houkutella sieltä alas, mutta

turhaan. Viimein onnistui muutamain merimiesten saada kiinni kaunis,

alaston nainen, jonka he veivät kanssansa laivaan sekä lähettivät

helmillä ja muilla koruilla kaunistettuna takaisin. Siitä alkoi

tuttavampi lähestyminen. Asujanten huomattiin olevan jakautuneina

useampaan heimoon, joita kutakin ruhtinas eli _kazik_ hallitsi.

Saarelaiset myöskin selittivät espanjalaisille, että läheisten saarien

vihamielinen, ihmissyöjä kansa usein raastoi tämän saaren asujamia

syödäksensä. Kolumbus lupasi heidän suojakseen rakentaa pienen linnan

ja jättää siihen osan espanjalaisiansa.

Kolumbus itse luuli näiden nyt löydettyjen saarien olevan lähellä

Aasian itärantaa ja kuuluvan Indian alueesen, jonka tähden hän myöskin

nimitti asujamet indiaaneiksi. Hän aikoi käydä mongolilaisten kaanin

puheilla, jolle hänellä oli kuningas Ferdinandilta kirje vietävänä, ja

siihen saada vastausta, sitte lastata laivoihinsa kultaa, jalokiviä ja

maustimia ja purjehtia Atlantinmeren yli riemuissansa takaisin

Espanjaan.

Mahdoton oli kuitenkin edes yrittääkään sen aikeen toimeen panoa.

Alonzo Pinzon oli jo Kuban luota eronnut laivoinensa, omin neuvoin

etsiäkseen kultamaata ja sitte ehkä palatakseen Espanjaan. Suuri alus

Santa Maria tarttui jouluyönä koralliriutalle ja joutui auttamattomasti

häviöön. Nyt täytyi Kolumbuksen lähteä paluumatkalle. Kolmantena

päivänä tapasi hän Pinzonin ja katsoi viisaimmaksi jättää hänet

rankasematta. Alussa kävi matka onnellisesti. Mutta helmikuussa nousi

hirvittävä myrsky ja uhkasi kokonaan murskaksi särkeä heikot alukset.

Laivaväki jättäytyi toivottomuuden valtaan, vaan Kolumbus koetti

Europalle säilyttää tämän tärkeän löydön sanomaa. Hän kirjoitti

pergamentille kertomuksen matkastaan, sulki sen sinetillä, kirjoitti

päällekirjoituksen Kastilian hallitukselle ja merkitsi, että ken sen

toimitti eheänä perille, hänen piti saaman palkinnokseen tuhat

dukaattia. Öljyttyyn kankaasen käärittynä pantiin kirjoitus tynnyriin

ja heitettiin mereen.

Myrsky kuitenkin asettui ja laivat saapuivat Azoreihin pieneen Santa

Maria-saareen. Portukalin kuvernööri otatti jonkun väärinkäsityksen

tähden löytöpurjehtijat kiinni, mutta päästi heidät jälleen vapaaksi,

kuin sai riittäviä selityksiä. Uusi myrsky heitti Kolumbuksen

Portukalin rannalle. Siellä kävi hänen luonansa Bartolomeo Diaz ja

kutsui häntä kuningas Johanin luo, joka vierasvaraisuuden varjoon kätki

kateutensa. Maaliskuun 15 päivänä palasi Kolumbus Palos-satamaan.

Riemuitseva ihmisjoukko oli kokoutunut rannalle. Kellot soivat ja

kanuunat paukkuivat, kun Amerikan löytäjä väkinensä astui maalle. Ensin

hän meni kirkkoon ja kiitti Jumalaa matkan onnellisesta päättymisestä

sekä ilmoitutti sitte tulonsa kuninkaalle ja kuningattarelle.

Armollisella kirjeellä kutsuttiin häntä heti käymään hovissa, joka

silloin oli Barcelonassa.

Hänen matkansa Espanjassa oli riemusaaton kaltainen. Suuret ihmisjoukot

tulvailivat joka taholta näkemään merkillistä miestä. Hänen

lähestyessään Barcelonaa tuli hovimiehiä ja ylhäisiä herroja vastaan,

kaikki loistavissa puvuissa. Uteliaan, riemuitsevan ihmisjoukon

keskitse kulki hän kaupunkiin. Edellä astui kuusi Amerikasta tuotua

indiaania, maalattuna maansa tavan mukaan ja koristettuna

kaularenkailla ja kultasormuksilla; heidän jäljessänsä astui miehiä

kantaen eläviä papukaijoja, topattuja uuden maailman eläimiä ja

lintuja, outoja kasveja sekä kultakappaleita ja kultahietaa. Heitä

seurasi Kolumbus itse loistavapukuisten ratsumiesten saattamana.

Keskellä toria istuivat korkealla valtaistuimella kuningas Ferdinand ja

kuningatar Isabella kuninkaallisessa puvussaan, ympärillä hovin

ylhäisimmät herrat ja naiset. Kolumbuksen lähestyessä valtaistuinta

nousivat kuningas ja kuningatar seisoalleen ja sallivat hänen istuutua

tuolille, joka tuotiin häntä varten; se oli harvinainen suosio tässä

hovissa, kun näet muuten ei kukaan saanut istua kuninkaan läsnä

ollessa. Kun Kolumbus kertoi matkastaan, tulivat kuningas ja kuningatar

syvästi liikutetuiksi; he laskeutuivat polvilleen kiittämään Jumalaa ja

suuri ihmisjoukko teki syvässä, juhlallisessa ihastuksessaan samoin.

Näytti siltä, sanoo eräs sen tapauksen kertoja, kuin kaikki olisivat

olleet osalliset autuasten ilosta taivaassa.

Kolumbus vahvistettiin sijaiskuninkaan ja amiraalin arvoihin, hänen

sukunsa korotettiin aatelissäätyyn ja uusi suuri laivasto varustettiin,

hänen uudestaan purjehtiaksensa ottamaan löydettyjä maita haltuunsa.

Paavi lahjoitti ne maat Espanjalle, ja estääkseen riitoja syttymästä

Portukalin kanssa levitti hän kuuluisan julistuspullan, jossa hän jakoi

maapallon kahtia linjalla, joka ajateltiin vedetyksi pohjoisnavasta

etelänapaan jonkun matkan päässä lännen puolitse Azoreista. Kaikki sen

linjan lännenpuoliset maat oli kuuluva Espanjalle.

_Kolumbuksen seuraavat matkat_. Syyskuun 25 päivänä 1493 läksi

Kolumbus _toiselle_ matkalleen laivastolla, jossa oli 17

varustettua laivaa sekä 1,500 vapaaehtoista, suureksi osaksi hyvin

arvokkaita miehiä. Hän otti mukaan Andalusian hevosia, lampaita ja

sarvikarjaa, kaikenlaisia aseita, työkaluja kaivostyötä varten, viljaa

ja suuren joukon muita ruokavaroja. Purjehtien vähän etelämmäksi löysi

hän Karaibin saaret, joissa ihmissyöjät asuivat. Sen niistä, jolle hän

(eräänä sunnuntaipäivänä) ensinnä nousi maalle, nimitti hän

_Dominikaksi_ (Sunnuntaisaareksi). Hän kävi myöskin _Marie

Galantessa, Guadeloupessa_ ja _Portoricossa_.

Saavuttuaan Hispaniolaan hän kauhukseen ei nähnyt linnaa eikä

siirtokuntaa. Espanjalaiset olivat raa'alla väkivallalla ja irstaalla

elämällä ärsyttäneet indiaaneja ja sitä paitsi olivat he myöskin

varomattomasti hätyyttäneet erästä päällikköä, joka oli synnyltään

karaibilainen ja siis luonteeltaan rohkeampi ja vähemmin hyvänlaatuinen

kuin muut saarelaiset. Hän oli sentähden valloittanut ja hävittänyt

heidän linnansa ja he itse olivat osaksi kuolleet sitä puolustaessaan,

osaksi joutuneet pakoretkellä perikatoon.

Kolumbus perusti linnan paikalle kaupungin, joka kuningattaren

kunniaksi nimitettiin _Isabellaksi_, ja läksi sitte uudelle

matkalle. Hän purjehti Kuban ympäri ja löysi _Jamaikan_, mutta

käännyttyään ankaraan tautiin täytyi hänen palata Hispaniolaan. Hänen

poissa ollessaan oli sopimattomalla kohtelulla ärsytetty saarelaisia

raivoon asti; he surmailivat yksinäisiä espanjalaisia ja olivat

vakaasti päättäneet hävittää tai karkoittaa heidät kaikki. Saaren

kaikki kazikit kokosivat voimansa metsäläisjoukoksi, joka sadantuhannen

miehen suuruisena aikoi sotia maan anastajia vastaan. 200 jalkamiehen

ja 20 ratsumiehen kanssa läksi Kolumbus heitä vastaan. Ampuma-aseiden

jymähdykset heti kauhistuttivat indiaaneja; terävät rauta-aseet ja

haarniskapukuiset ratsumiehet tekivät suurta tuhoa, ja joukko

verikoiria, jotka espanjalaiset olivat tuoneet mukanaan, repivät

hirvittävästi alastomia saarelaisia. Indiaanit saivat siten aikaisin

huomata, että heillä ei ollut mitään turvaa valkoisten miesten

väkivaltaa ja ilkeyttä vastaan. Kolumbus määräsi heidän maksettavakseen

veron, mutta koetti, mikäli hänestä riippui, lempeällä kohtelulla

lievittää heidän sortoansa. Häntä itseänsä alkoivat espanjalaiset

kohdella pahasti, hän kun koetti taivuttaa heitä työhön ja pidättää

häpeällisistä konnuuksista. Hän matkusti Espanjaan puolustamaan

itseänsä vihamiesten panetuksilta. Kuningas kyllä otti hänet silloinkin

hyvästi vastaan, hän saavutti jälleen hallitsijansa luottamuksen ja

uusi laivasto luvattiin varustaa hänelle. Mutta löytömatkojen into oli

jäähtynyt. Kolumbuksen täytyi miehittää laivansa pahantekijöillä, jotka

päästettiin vankiloista viljelemään ja asumaan uutta siirtopaikkaa.

Kuudella laivalla läksi Kolumbus (1498) _kolmannelle_

matkalleen. Tällä kertaa hän purjehti vieläkin etelämmäksi ja löysi

_Trinidad_-saaren. Siihen näkyi Orinoko-joen suu ja sen ympäristö

Etelä-Amerikan rantaa. Hän purjehti kappaleen matkaa pitkin rantaa,

joka siinä näytteli komeita, luonnonkauneita maisemia. Asujamilla,

joita tuli rantaan, oli kultalevyjä kaulassa ja helmikoristuksia

käsivarsissa; he olivat kookkaat ja kaunismuotoiset, pitivät kirjavaa

kangaskappaletta päässänsä ja olivat sekä ymmärtäväisemmät että

rohkeammat muita indiaaneja, jotka tähän asti oli tavattu.

Oma sairautensa ja levottomuus uuden siirtopaikan tähden pakottivat

Kolumbuksen palamaan Hispaniolaan. Siellä oli tällä välin eräs

pahansuopa espanjalainen kiihottanut osan väestöstä kapinaan

"genualaisia seikkailijoita" vastaan ja lähetti Kolumbuksen tultua

valituksia hänestä Espanjaan. Tämän johdosta lähetti Ferdinand ritari

Bovadillan Hispaniolaan tutkimaan Kolumbuksen käytöstä. Bovadilla heti

panetti Kolumbuksen veljinensä kahleihin ikäänkuin jo syyllisiksi

tuomitut pahantekijät ja lähetti heidät siinä tilassa Espanjaan.

Isabella, kuultuaan, miten oli kohdeltu amiraalia, pahastui ja lähetti

heti käskyn päästää vangit vapaaksi ja kohdella heitä kunnioituksella.

Mutta Kolumbus sitte säilytti kahleensa surullisena muistona ja piti ne

aina riippumassa työhuoneessansa.

Bovadilla kyllä erotettiin maaherranvirasta, mutta hänen sijaansa ei

määrätty Kolumbusta, vaan toinen mies. Täll'aikaa löydettiin uusia

maita toinen toisensa perästä. Venetialainen _Gabot_ oli jo ennen

englantilaisilla laivoilla purjehtien löytänyt Pohjois-Amerikan

manteren, _Cabral_ omisti Brasilian Portukalin kuninkaalle ja

Vasko de Gama palasi _oikeasta_ Indiasta. Kolumbus, luullen

löytämänsä manteren olevan lähellä Indiaa, tarjoutui viemään

espanjalaisia siihen maahan paljon lyhempää tietä, kuin Vasko de Gama

oli purjehtinut. Kuningas silloin, tosin töin tuskin, taipui asettamaan

amiraalin jälleen arvoihinsa ja antamaan hänelle neljä pientä laivaa.

Kolumbuksen _neljäs_ matka, joka alkoi 1502, tuli onnettomaksi ja

vaivaloiseksi. Yksi hänen laivansa oli viallinen ja hän sentähden

purjehti Hispaniolaan vaihtamaan sitä parempaan; mutta uusi maaherra ei

häntä päästänyt koko saarelle. Kestettyään ankaran myrskyn löysi

Kolumbus kelvottomille aluksilleen satamapaikan Jamaikasta. Sitte

purjehdittiin pitkin nykyisen Keski-Amerikan itärantaa aina Panaman

kannakselle asti, löytämättä mistään läpipääsyä. Viimein päästiin

myrskyjen käsistä Jamaikaan turvaan. Kaksi miestä haaksirikkoisesta

väestöstä sousi sieltä koverretuilla puunrungoilla Hispaniolaan, josta

he töin tuskin saivat pienen laivan: sillä vietiin Kolumbus

Hispaniolaan, josta hän palasi Espanjaan. Kuningatar Isabella, joka

aina oli ollut hänen tukenansa, oli nyt kuollut, ja Ferdinand osoitti

hänelle ainoastaan kylmää kohteliaisuutta. Hän kuoli Valladolidissa

(1506). Hautaan määräsi hän pantavaksi kahleet, joita hän kerran oli

kantanut. Nyt ovat hänen jäännöksensä, kuten luullaan, Kubassa

Havanna-kaupungissa.

Hirmuista on lukeakin, miten verisen julmasti espanjalaiset hävittivät

löydettyjen saarien asujamia. Niitä heikkoja ihmisiä pakotettiin

ruoskalla yöt päivät tekemään työtä kaivoksissa; heitä jaettiin kuin

karjaa uusille maanomistajille ja kohdeltiin kuin karjaa, vieläpä

pahemminkin; jos he toivottomuudessa joskus edes yrittivätkään

pakenemaan, lähetettiin jäljestä verikoiria, jotka ahnaasti raatelivat

heidän alastomia ruumiitansa; vähimmästäkin uppiniskaisuudesta pistivät

herransa miekoillaan heidät kuolijaaksi taikka ammuttiin heidät;

joukottain heitä muutenkin murhattiin taikka hirtettiin; heidän

kazikinsa ja johtajansa saivat usein kituen kuolla liekeissä. Tämä

kohtelu teki indiaanit vastahakoisiksi kristinuskolle. Eräs kazik

seisoi kiinni sidottuna rovion paaluun, kun munkki astui hänen

luoksensa ja lupasi hänelle paratiisin autuutta, jos hän ennen rovion

sytyttämistä lupasi kääntyä kristinuskoon. "Onko siellä paratiisissa

myöskin espanjalaisia?" kysyi hän. "On," vastattiin, "mutta ainoastaan

hyviä ja rehellisiä." "Paraimmatkin heistä", virkkoi kazik, "ovat

konnia; minä en huoli sinun taivaastasi!"