_Pietari Amiensilainen_, ollen niitä tulisia luonteita, jotka
suurten tapausten edellä herättävät kansain voimat urhotöihin, oli itse
pyhiinvaeltajana nähnyt uskonveljiensä hädän. Hänen mielipahansa
kiihtyi haaveksimiseksi, jonka houreissa hän luuli huomanneensa itseään
taivaallisten näkyjen vaatineen kutsumaan länsimaita taisteluun. Hän
toi kreikkalaiselta patriarkalta suosituskirjeen Gregoriuksen
seuraajalle paavi _Urbanus II:lle_, joka kiitteli hänen
aikomustansa ja antoi hänelle siunauksensa. Pietari vaelteli sitte
Italiassa, Ranskassa ja Luoteis-Saksassa. Pyhiinvaeltajan kaappu yllä,
nuora vyöllä ja risti kädessä ratsasti hän, kalpea ja kuihtunut mies,
aasilla maasta maahan ja kaupungista toiseen. Kaduilla ja toreilla,
teillä ja kirkoissa kehoitti hän kansaa tarttumaan aseihin ja
liikuttavilla sanoilla kuvaili pyhän maan kohtaloa.
Keisari Aleksius laittoi myöskin paavin luo lähettiläitä pyytämään
länsimaisten kansain apua turkkilaisia vastaan. Piacenzan
kirkolliskokouksessa antoi Urbanus näiden lähettilästen esittää
Konstantinopolia uhkaavan vaaran.
Yleinen kirkolliskokous kuulutettiin pidettäväksi _Clermontissa_
(1095) ja sinne saapui loistava joukko piispoja, apotteja, ruhtinaita
ja maallisia herroja. Yhdeksän ensimmäistä istuntoa käytettiin
länsimaisen kirkon asioihin; kymmenennessä oli keskusteltava
Jerusalemiin tehtävästä retkestä. Silloin läksi paavi kirkosta, jossa
kokousta oli siihen asti pidetty, ja asettui korkealle paikalle,
keskelle lukematonta ihmisjoukkoa, joka täytti koko avaran tasangon
kaupungin ympärillä. Pietari Amiensilainen, seisoen hänen vieressään,
sai ensinnä puheenvuoron, kuvaili vielä kerran rääkkäykset, joita hän
itse oli nähnyt kristittyjen pyhiinvaeltajain saavan kärsiä. Sitte
puhui paavi itse kehoittaen frankilaisten urhollista kansaa lähtemään
pyhälle retkelle. Huuto "se on Jumalan tahto! se on Jumalan tahto!"
kaikui innostuneen ihmisjoukon suusta. Kaikki tahtoivat päästä mukaan
tälle retkelle ja kiinnityttivät merkiksi olkapäähänsä punaisen ristin;
siitä näitä sotia on sanottu ristiretkiksi.
Että saataisiin ristiretkeläisten luku suuremmaksi, päätettiin
lahjoittaa vapaus kaikille maaorjille, kuitata kaikkein velallisten
velat ja antaa anteeksi kaikille pahantekijöille, jotka ottivat
ristinmerkin. Ruhtinaat ja ritarit varustautuivat huolellisesti ja
suuri väenjoukko oli maltiton heidän hitaisuudestansa. Kiihtynyt
mielikuvitus näki merkkejä taivaalla: kerrottiin, että oli nähty kahden
liekitsevän ritarin taistelevan ja sen heistä voittavan, jolla oli
ristinmerkki. Kerrottiinpa myöskin Kaarle Suuren nousseen haudastansa
johtamaan sotajoukkoja. Kun maltittomuutta oli mahdoton kauemmin
hillitä, läksi roskaväki, joka tietysti ensinnä joutui valmiiksi,
liikkeelle Pietari Amiensilaisen y.m. johdolla. Se oli säännötön,
haalittu joukko, joka ryöstellen kulki Saksan ja Unkarin kautta; kun se
saapui Konstantinopoliin, vietiin se salmen yli Vähä-Aasiaan, jossa
turkkilaiset surmasivat heidät melkein kaikki.
Tämän esinäytelmän jälkeen läksivät ruhtinaat ja herrat hyvin
varustettuine joukkoineen liikkeelle (elok. 1096). Ensinnä marssi
Ala-Lotringin herttua, jalo _Gottfrid Bouillonilainen_, joka
rehellisyydeltään ja hurskaudeltaan sopi kaikkein esikuvaksi.
Voidakseen tehokkaasti ottaa osaa tähän pyhään sotaan oli hän myönyt
tai pantannut maansa. 90,000-miehisen sotavoiman kanssa marssi hän
hyvässä järjestyksessä Saksan, Unkarin ja Bulgarian kautta
Konstantinopoliin, jonne vähitellen muutkin saapuivat.
_Toulousen Raimond_, jo vanha mies, läksi johtamaan Etelä-Ranskan
sotakuntoista väkeä; ollen suunnattoman rikas, käytti hän suuria summia
pyhän retken kelvolliseen varustukseen. Vähempiarvoinen oli toinen
ranskalaisjoukko, jota johti Ranskan kuninkaan Filip I:sen veli
_Vermandois'in_ herra _Hugo_.
_Normandian_ herttua _Robert_, Vilhelm Valloittajan vanhin
poika, oli kevytmielinen ja levoton ruhtinas, joka ritarillisten
seikkailujen halusta läksi tuolle pitkälle retkelle. Hänen kanssansa
oli suuri joukko urhollisia normandialaisia ja pohjoismaalaisia.
Saadakseen rahoja oli hän pantannut herttuakuntansa veljelleen
Englannin kuninkaalle.
Robert Guiskardin poika, _Tarentumin_ ruhtinas _Bohemund_,
läksi myöskin, mutta hänen tarkoituksensa oli kostaa kreikkalaiselle
keisarille ja valloittaa itselleen uusi valtakunta, koska oli
kadottanut Neapolin. Viekkaudelta ja kavaluudelta oli hän muita
päälliköitä etevämpi.
Robert Guiskardin sisarenpoika _Tankred_ johti toista Italian
normannilaisjoukkoa. Kunnioituksesta ja rakkaudesta Bohemundia kohtaan
läksi hän retkelle. Hän oli ristiretkein sankareista kaunein sekä
rohkeudeltaan ja jalomielisyydeltään kuuluisa.
Kreikkalainen keisari Aleksius ja hänen väkensä hämmästyivät nähdessään
kaikki nämä sotilasjoukot ja alkoivat katua, että olivat koskaan
kutsuneet heitä. Moni ristiretkeläinen tunsi Konstantinopolin
marmoripalatseja ja kullatuita torneja katsellessaan kovaa kiusausta
valloittamaan sitä komeaa kaupunkia. Mutta Gottfridin onnistui
hillitä kaikki sellaiset ehdotukset; itse hän vannoi Aleksiukselle
uskollisuutta, todistaakseen aikeidensa puhtauden, ja kaikki muut,
paitsi Raimond, saatiin vähitellen tekemään samoin. Sen jälkeen keisari
antoi heille ruokavaroja sekä laivoja Vähä-Aasiaan ylimenoa varten,
mutta pidätti itselleen kaikkein niiden maiden herruuden, jotka he ehkä
valloittivat. Kun kaikki joukot kokoutuivat Nicaean luo, joka kaupunki
oli Ikoniumin sulttaanin omana, ja myöskin Pietari Amiensilainen sinne
saapui, tarkastettiin koko ristijoukko ja huomattiin siinä olevan
kaksisataa tuhatta miestä jalkaväkeä ja toista sataa tuhatta hyvin
varustettua ratsumiestä.
Kun Nicaea antautui kreikkalaiselle keisarille, marssivat
ristiretkeläiset Vähä-Aasian sisämaahan päin ja voittivat Dorylaeumin
luona Ikoniumin sulttaanin.
Silloin turkkilaiset kärsivät niin suuren tappion, ett'eivät enää koko
matkalla Vähä-Aasian läpi uskaltaneet mitään varsinaista vastarintaa
yrittää; he väistyivät joka paikassa tieltä ja hävittivät ainoastaan
maakunnan elatusaineet, että kristitylle armeijalle niistä ei olisi
hyötyä. Kovin rasitettuna kaikkinaisesta puutteesta sekä kesän
helteestä, pääsi risti-lauma sillä tavoin Kilikian ja Armenian
seuduille. Mutta tähän aikaan tuli jo ensimmäinen eripuraisuus
näkyviin. Tankred ja Balduin olivat lähetetyt Kilikian rannikkoa
valloittamaan, mutta tällä retkellä he riitautuivat Tarson
omistamisesta ja kiihtyivät ennen pitkää niin kiivaiksi, että jo syntyi
verinen taistelu heidän välillänsä. Molemmat kuitenkin pian huomasivat,
mitä vaaroja tämmöisestä eripuraisuudesta voisi syntyä, ja erkanivat
jälleen sovinnossa, Tankred kääntyi rannikkoa pitkin etelään,
marssiakseen pääarmeijan kanssa Antiokiaa vastaan. Mutta Balduin otti
jonkun satamäärän ritareita mukaansa ja lähti oman onnensa nojaan itää
kohden, valloittaen talven kuluessa armenialaisen väestön avulla monta
kaupunkia ylisen Eufratin varrella.
Täällä Eufratin toisella puolen ja Armenian vuorimaan juurella oli
pieni kristillinen ruhtinaskunta, Edessa, jonka hallitsijana oli
armenialainen Toros eli Teodoros. Kaupungin rikkaus ja väkiluku oli
melkoinen, ja vaikka turkkilaisia emirejä oli ylt'ympäri vallitsemassa
ja viholliset tavan takaa rosvoilivat itse muurien edustalla, olivat
edessalaiset kuitenkin säilyttäneet vapautensa. Kun huhu levisi
Balduinin urhotöistä Eufratin tienoilla, lähetti Toros hänelle sanan,
tarjoten hänelle perintöoikeuden Edessan ruhtinasarvoon, jos hän
rientäisi kaupungin avuksi. Balduin ei viivyskellyt, vaan tuli
Edessaan, ja juhlallisessa kansankokouksessa vanha ruhtinas hänet nyt
julisti ottopojaksensa painaen häntä paljastettua rintaansa vasten.
Sillä tavoin Toron pian kuoltua Balduin, Gottfrid Bouillonin veli, tuli
Edessan ruhtinaaksi. Se oli ensimmäinen latinalainen valtakunta, kuin
näin oli itämailla perustettu, ja sen rajat levisivät joka suunnalle
onnellisten sotaretkien kautta:
Tällä välin oli ristiretkeläisten pääjoukko saapunut (lopulla lokak.
1097) Antiokian luo, joka silloin vielä oli suuri kaupunki ja lujasti
linnoitettu, ja ryhtyi heti piiritykseen. Kohta alkoi sellainen
ruokavarain puute hätyyttää, että täytyi teurastaa hevoset taikka tulla
toimeen nahalla, puun kuorilla ja muilla inhottavilla aineilla. Moni
menetti rohkeutensa ja pakeni; niiden joukossa oli myöskin Pietari
Amiensilainen, joka kuitenkin saatiin kiinni ja häpeäkseen tuotiin
takaisin. Moni myöskin kuoli nälkään taikka kaatui turkkilaisen
linnaväen tiheitä hyökkäyksiä torjuessa. Piirityksen kestettyä täten jo
yhdeksän kuukautta onnistui viekkaan Bohemundin taivuttaa suurten
lahjain lupauksilla eräs kaupungin asujan toimittamaan hänen haltuunsa
kaupungin lujin torni. Yöllä nousi kuusikymmentä sotilasta Bohemundin
johdolla määrättyyn torniin ja he avasivat kolme kaupungin porttia,
joista ristiretkeläiset marssivat sisään; mutta itse linna oli vielä
valloittamatta.
Kolmen päivän kuluttua kaupungin valloituksesta saapui suuri
turkkilaisjoukko valloittamaan sitä takaisin. Ristiretkeläiset, nyt
vuorostaan piiritettyinä, joutuivat taas hirvittävään näljänhätään.
Moni menetti rohkeutensa niin kokonaan, että lasketti itsensä nuorilla
alas muureilta ja pakeni.
Tässä surkeassa tilassa teki hurskas usko ihmeitä. Eräs Raimondin
joukkoon kuuluva pappi astui päällikköjen eteen ja kertoi itselleen
unessa pyhän Andreaan näyttäytyneen ja sanoneen: "Mene Antiokiaan
veljeni Pietarin kirkkoon; jos läheltä pääalttaria kaivat maata, löydät
sieltä sen keihään kärjen, joka lävisti Vapahtajamme kyljen. Se rauta,
kannettuna sotajoukon edellä, tuottaa kristityille vapahduksen."
Raimond astui papin ja kahdentoista valitun miehen kansa osoitettuun
kirkkoon ja sotaväki sill'aikaa odotteli porttien edessä. Jo alkoi
mielissä kyteä epävarmuutta ja epäilystä, kun pappi itse paljain jaloin
ja ainoastaan paita yllä laskeutui kuoppaan, kehoittaen läsnäolijoita
hartaasti rukoilemaan. Hämärässä hän kaikkein muiden hiljaa rukoillessa
viimein löysi keihäänkärjen. Nyt heräsi kukistumaton innostus.
Seuraavana aamuna torvien rämistessä ja valkopukuisten pappien
veisatessa marssi kristitty sotajoukko ulos kaupungin porteista. Pyhää
keihäänkärkeä kannettiin silkkiin, hopeaan ja kultaan kärittynä
sotaväen edellä. Turkkilaisten suunnaton joukko voitettiin ja
ristiretkeläisten aseilta säilynyt vähäinen jäännös pakeni Eufratin
toiselle puolelle. Tässä osoitti suurta uljuutta varsinkin Tankred,
joka ajoi aina yöhön saakka takaa voitettuja.
Antiokiasta marssivat ristiretkeläiset Jerusalemia vastaan, jonka tällä
välin Egyptin kalifi oli valloittanut turkkilaisilta. Kesäkuun 6:na
päivänä 1099 saapuivat he Emauksen kukkulalle, johon pyhä kaupunki
muureineen ja torneineen näkyi taivaisessa loistossaan.
Mutta ristiretkeläisjoukko oli jo huvennut 20,000 mieheksi, jota
vastoin kaupungissa oli vähintään kahta vertaa suurempi varustusväki;
sitä paitsi oli se ympäröity kaksinkertaisilla muureilla. Kuivassa,
aution tapaisessa seudussa, josta ei löytynyt mitään lähteitä, nääntyi
ihmisiä janoon ja juhtia kuoli joukottain. Betlehemin läheisestä
metsästä täytyi hakea puita piiritystarpeihin. Mutta ristiretkeläisten
hurskas into voitti kaikki ne esteet.
Viiden viikon kuluttua sotajoukon tulosta ryhdyttiin yleiseen
rynnäköön. Mistään esteistä säikkymättömällä rohkeudella syöksivät
ristiretkeläiset esiin joka taholta. Mutta puolustus oli yhtä voimakas.
Hyökkääjät otettiin vastaan sakealla nuoli- ja kivituiskulla ja
muureilta levittivät heittokoneet suurta tuhoa. Murtimilta suojeltiin
muureja täyteen sullotuilla heinä- ja olkisäkeillä. Niin taisteltiin
koko päivä.
Seuraavana aamuna (15 p. heinäk.) uudistettiin rynnäkkö ja silloin
onnistui ristiretkeläisten murtaa ulkomuuri; mutta sen sisällä oli
toinen, paksumpi ja korkeampi, täynnä heittokoneita. Kristittyjen
piiritysneuvoille viskoivat sarasenilaiset palavaa pikeä ja tulikiveä,
sytyttäen ne siten tuleen. Kun jo kaikki ponnistukset näyttivät
turhilta, oltiin Öljymäellä näkevinään pitkän ritarin haamu, joka
säteilevällä kilvellään viittaili pyhää kaupunkia kohti. Se ihmeellinen
näky innostutti uudestaan ristiretkeläisiä. Tuleen sytytetyistä
olkisäkeistä levisi sakea savu, painuen kaupunkiin päin ja pakottaen
puolustajat peräytymään muureilta. Piiritystornista laskettua siltaa
myöten astui Gottfrid ensimmäisten joukossa muurin harjalle. Tankred
ryntäsi sisään eräästä portista ja huutaen "se on Jumalan tahto! se on
Jumalan tahto!" syöksyivät ristiretkeläiset kohta kaupunkiin joka
taholta.
Samana hetkenä, kuin evankeliumin kertomuksen mukaan Kristus kärsi
sovituskuoleman (kello 3 i.p.), tunkeutuivat hänen tunnustajansa vihan
kiihkosta vimmoissaan onnettomaan kaupunkiin. Siellä ryhdyttiin
toimittamaan verisaunaa, josta historioitsija kauhistuu. Ei minkään
ikäisiä, ei mies- eikä naispuolisia säästetty. Hirmuisimmin murhaeltiin
Omarin moskean ympärillä, joka oli ylennyt entisen Salomonin temppelin
sijaan. Siinä surmattiin noin 10,000 ihmistä, joiden veri juoksi
lämpöisinä punavirtoina alas marmorirappuja myöten; monta lävistettiin,
toisia paistettiin elävältä ja muutamain täytyi pudottautua alas
korkeista torneista. Gottfrid ei sekautunut julmuuksien tekoon, vaan
läksi kohta palvelijainsa seurassa temppeliin rukoilemaan.
Kolmantena päivänä kaikki ristiretkeläiset yhdessä vaelsivat pyhälle
haudalle. He riisuivat aseensa, puhdistivat itsensä verestä ja astuivat
paljain jaloin valkoisissa vaatteissa pyhän haudan kirkkoon sekä
toimittivat siellä polvillaan rukouksensa. Moni ryömi paljain polvin
Kristuksen haudalle sekä suuteli sitä itkien.
Muutamain päiväin kuluttua kokoutuivat päälliköt valitsemaan
kuningasta. Kaikki äänet tulivat Gottfrid Bouillonilaiselle. Mutta hän
nöyrästi hylkäsi tarjotun arvon, sanoen: "En minä koskaan kanna
kultakruunua siellä, jossa Vapahtajani kantoi orjantappurakruunua." Hän
tyytyi vain "pyhän haudan puolustajan" nimitykseen. Ja sen arvonimen
hän kyllä ansaitsikin. Jo seuraavassa kuussa voitti hän suuren
sarasenilaisjoukon, joka tuli valloittaman takaisin Jerusalemia. Hän
kuoli jo seuraavana vuonna, mutta hänen jalo ja moitteeton olemuksensa
pysyi aina länsimaisten ritarien esikuvana,
Gottfridin veli ja seuraaja Balduin, joka siihen asti oli hallinnut
Edessan piiriä, otti "Jerusalemin kuningas"-nimen. Uuden valtakunnan
valtiomuoto järjestettiin läänityslaitoksen mukaisesti. Jerusalemin
kuninkaalla, korkeimmalla lääniherralla, oli monta vasallia; niistä oli
huomattavimmat Tripoliin ja Edessan kreivit ja Antiokian ruhtinas
(Bohemund). Niinpä oli nyt ainakin kerrakseen päästy tarkoituksen
perille, jota varten ristiretkeläiset olivat taistelleet.
Toinen ristiretki (1147-49).
Kun Edessa, Jerusalemin kuningaskunnan etuvarustus, joutui
turkkilaisten käsiin, julistettiin uusi ristiretki tehtäväksi sen
jälleen valloittamista varten. Ranskan kuningas _Ludvig VII_ ja
Saksan keisari _Konrad III_ olivat osamiehinä. Tällä kerralla
hurskas _Clairvaux-luostarin_ apotti _Bernhard_ saattoi sanan
voimalla yrityksen toimeen.
Eräällä sotaretkellä vasalliansa Champagnen kreiviä vastaan oli Ludvig
sytyttänyt tuleen Vitry-kaupungin, jolloin myöskin kirkko joutui
liekkien uhriksi ja 1,300 ihmistä, jotka olivat sinne paenneet,
kuolivat surkeasti. Tuota tekoansa kuningas sitte katui katkerasti.
Rauhoittaakseen levotonta omaatuntoansa tahtoi hän sovittaa syntiään
uuden ristiretken tekemisellä, ja sitä hänen aikomustaan vahvisti
pyhä Bernhard. Valtakunnan hengelliset ja maalliset ylimykset
("parlamentti") kutsuttiin kokoon. Bernhard piti siellä innokkaan
puheen, jonka jälkeen huuto "se on Jumalan tahto!" kaikui niinkuin
ensimmäisenkin ristiretken edellä. Polvilleen laskeutuen pyhän miehen
eteen otti kuningas häneltä vastaan paavin lähettämän ristin;
kuningatar ja läsnä olevat ylimykset seurasivat hänen esimerkkiään.
Sitte siirtyi Bernhard ulos kedolle suuren ihmispaljouden luo, joka ei
ollut sopinut kaupunkiin. Yhdessä kuninkaan kanssa nousi hän
tilapäisesti tehdylle puhelavalle, ja tuskin ehti hän alkaa puheensa,
kun jo läsnä olijat joka taholta huusivat "risti! risti!" Bernhardilla
oli niitä kanssansa, mutta ei läheskään kylliksi; leviteltyään ne
leikkuutti hän omat vaatteensa ristinmerkeiksi. Matkustellen
maaseudulla innostutti hän kansaa kaikkialla. Kohta kokoutui Ludvigin
lippujen ympärille 100,000 ranskalaista.
Bernhard meni myöskin Saksan puolelle ja saarnasi ristiretkeä pitkin
Rein-joen vartta. Keisari kauan oli kahden vaiheella. Eräänä päivänä
Bernhard toimittaessaan Speierissä messua keisarin ja monen
saksalaisruhtinaan läsnä ollessa keskeytti äkisti pyhän toimituksen
puheella, kehoittaen kaikkia sotaan pyhän haudan puolesta. Sitte hän
esitti, mitenkä Jesus Kristus oli viimeisenä päivänä ristiänsä kantaen
sanova kaikkein maan kansakuntain edessä keisarille: "O ihminen,
kaikkea hyvää, kuin olen voinut tehdä, olen myöskin tehnyt sinulle.
Minulta sinä sait vallan loiston, rikkautta, viisautta, miehuullista
rohkeutta ja ruumiin voimia, mutta mitä olet sinä puolestasi tehnyt
minulle?" Hyvin liikutettuna keskeytti Konrad sanoen: "Kyllä tiedän,
mitä olen velvollinen Jesukselle Kristukselle, ja vannon meneväni,
minne hänen tahtonsa kutsuu minua." Innostus levisi yhtä yleiseksi
Saksassa kuin ennen Ranskassa ja Konradille kokoutunut sotavoima ei
ollut pienempi kuin Ludvigin.
Nämä molemmat sotajoukot marssivat, toinen kahta kuukautta myöhemmin
kuin toinen, Saksan kautta Tonava-jokea pitkin ja saapuivat hyvässä
järjestyksessä Konstantinopoliin, ensin Konrad saksalaisten, sitte
Ludvig ranskalaisten kanssa. Kreikkalainen keisari pelkäsi
ristiretkeläisiä ja sen tähden näköjänsä kohteli heitä ystävällisesti,
mutta salaa teki niin paljon vahinkoa kuin mahdollista. Konrad päätti
lähteä kreikkalaisten opasten johdolla lyhempää, mutta vaarallisempaa
tietä Vähä-Aasian sisämaiden kautta, vaan hän ei päässyt pitkälle;
kaikkialla näkyi kreikkalaisten petollisuutta; lähteet olivat usein
myrkytetyt, leipä kalkin sekaista ja kaupungit sulkivat porttinsa.
Eräänä aamuna olivat kreikkalaiset oppaat poissa ja saksalaiset
neuvottomina autiossa, vedettömässä seudussa, jossa vielä lisäksi alkoi
joka taholla näkyä lukemattomia turkkilaisia ratsumiehiä. Saksalaiset
kärsivät suurenlaisen tappion. Ristiretkeläisten tila oli nyt niin
tukala, että Konrad johti sotaväkensä takaisin Nicaeaan ja palasi itse
Konstantinopoliin.
Ranskalaiset olivat Nicaean luona kohdanneet voitetun saksalaisjoukon
jäännökset. Kuningas Ludvig, ottaen opiksi sotakumppaniensa
onnettomuuden, valitsi toisen tien ja läksi marssimaan pitkin meren
rannikkoa. Mutta kun ranskalaiset saapuivat Laodicaean toiselle
puolelle Kadmos-vuoristoon, hyökkäsivät turkkilaiset heidän päällensä
ja he kärsivät suuren tappion. Ne, jotka pääsivät hengissä taistelusta,
saapuivat etelärannalle Attaliaan ja siellä kuningas nousi pienen
seurueen kanssa laivaan. Muiden ristiretkeläisten tuli jatkaa matkaansa
maitse, mutta kreikkalaiset, pitämättä lupauksiaan, pettivät heitä,
kavalsivat uskonveljiänsä turkkilaisten käsiin taikka kohtelivat heitä
niin pahoin, että he vapaaehtoisesti antautuivat turkkilaisten
vankeuteen. Ludvig saapui vähäisen seurueen kanssa Antiokiaan,
menetettyänsä sotajoukostansa kolme neljäsosaa. Sieltä matkusti hän
Jerusalemiin. Samaan aikaan saapui myöskin Konrad Palestinaan melkein
yksinään, kuin yksityinen pyhiinvaeltaja. Molemmat he nyt yhdessä
ryhtyivät Jerusalemin kuninkaan Balduinin kanssa piirittämään
_Damaskoa_. Mutta kaikkia kristittyjen urhollisuuden näytteitä
vastaan puolustautui kaupunki itsepäisesti ja viimein syttyi myöskin
kristityssä sotajoukossa eripuraisuutta, joka heikonsi kaikkia
yrityksiä. Sen tähden luovuttiin piirityksestä ja molemmat länsimaiset
hallitsijat palasivat Jerusalemiin. Mutta Ludvig viipyi vielä lähes
vuoden pyhässä maassa, hänen kun ei mielensä tehnyt lähteä
paluumatkalle, saamatta täällä mitään aikaan. Vasta sitte taipui hän
palaamaan, kuin yhä uusia hartaita kehoituksia saapui arvokkaalta
apotti _Sugerilta_, joka kuninkaan poissa ollessa hoiti Ranskan
hallitusta. Molemmat hallitsijat siten saapuivat onnellisesti omiin
valtakuntiinsa, mutta heidän suuret sotajoukkonsa olivat ihan tyhjiin
hävinneet.
Toisen ristiretken huono loppu tuotti pyhälle Bernhardille monta
katkeraa nuhdetta, koska hän oli onnellisen voiton ennustuksillaan
saattanut niin paljon ihmisiä perikatoon. Ristiretkein into Aasiaan
päin myöskin melkoisesti jäähtyi.
Kolmas ristiretki (1189-92).
Islami saavutti joksikin ajaksi voimaa ja sisällistä vahvuutta suuren
sulttaani _Saladdinin_ kautta, joka yleni Egyptin hallitsijaksi.
Sekä hänen muodossaan että koko esiytymisessään oli jotakin
haaveksivaista. Nuoruudessaan oli hän viettänyt varsin vallatonta
elämää, mutta koraanin luvusta heräsi hänen sielussaan yliaistillisen
maailman ajatus, joka jalostuttaen vaikuttaa maalliseen elämään, sekä
hengellinen voima, jonka tulee vallita alhaisempia viettejä; silloin
hän luopui kaikista huveista ja noudatti sitte elämässään tarkkaa
siveyttä. Taisteluissa hän oppi tuntemaan kristityt ritarit, joiden
ylevä ja uskonnon jalostuttama henki mahtavasti vaikutti häneen;
kertoopa joku historioitsija hänen erään aselevon aikana pyrkineen ja
tulleen otetuksi heidän yhteyteensä. Hurskaassa uskon kiihkoisuudessa
kilpaili hän ristiretkeläisten kanssa, rukoili ja paastosi
ahkerasti sekä luki koraania yksinpä istuessaan ratsun seljässäkin
sotilaisjoukkojen keskellä. Hän oli valtioviisas ja kykeni tekemään
suuria suunnitelmia. Sanansa pitämisestä, jalomielisyydestä ja
ylevyydestä näytti hän monta kaunista esimerkkiä, mutta saattoi
kuitenkin olla myöskin ankara ja verenhimoinen, milloin hänen uskonsa
sitä vaati. Tällainen se mies oli, joka kukisti Gottfrid
Bouillonilaisen perustaman valtakunnan.
Aselevon aikana, jonka Saladdin ja Jerusalemin kuningas olivat
sopineet, hyökkäsi eräs kristitty ritari egyptiläisen karavaanin päälle
ja ryösti sen eikä sitte antanut vaadittua hyvitystä, vaan päin vastoin
uhkasi myöskin samoin kohdella muhamettilaisia pyhiinvaeltajia. Silloin
alkoi Saladdin sodan. Kuningas voitettiin ja otettiin ynnä ritarin
kanssa vangiksi. Kun heidät molemmat vietiin Saladdinin eteen, antoi
hän itse janoiselle kuninkaalle jäällä vilvastettua juotavaa, mutta
iski kovasti sapelillaan rikoksellista ritaria. Itse Jerusalemin täytyi
lyhyen piirityksen jälkeen antautua (1187). Sulttaani ei toimittanut
mitään sellaista verisaunaa, kuin kristityt olivat tehneet; mutta hän
otatti pois ristin Omarin moskean huipusta, ja länsimaisten
kristittyjen täytyi hänen nähtensä lähteä pois kaupungista.
Jerusalemin autautumisen sanoma vaikutti Europassa suurinta
hämmästystä. Paavi kehoitti uudelle ristiretkelle ja erityinen vero,
"Saladdinin kymmenykset", määrättiin koottavaksi pyhän maan takaisin
valloitusta varten. Kolme Europan mahtavinta ruhtinasta, Saksan keisari
_Fredrik I_, Ranskan kuningas _Filip August_ ja Englannin
kuningas _Rikard Leijonanmieli_, päättivät lähteä retkelle.
Keisari Fredrik, jo harmaantunut, mutta vielä voimakas sankari,
kruunasi tällä retkellä urhotöistä rikkaan elintoimensa. Filip
Augustilla, joka silloin oli 23 vuoden ijässä, oli enempi valtiomiehen
viisautta kuin ristiretkeläisen intoa. Ihan toisenlainen oli Englannin
kuningas Rikard Leijonanmieli, joka kokonaan laiminlöi valtakuntansa
hallituksen, mutta huimapäisellä urhollisuudellaan ja ritarillisilla
urhotöillään herätti aikalaisissaan ihmettelyä; tästä kuninkaasta tuli
nyt Saladdinille kyllin kykenevä vastustaja.
Keisari Fredrik marssi 70,000-miehisen joukon kanssa vanhaa tietä
kreikkalaisen valtakunnan ja Vähä-Aasian kautta, voitti Ikoniumin
sulttaanin ja meni Taurus-vuoriston ensimmäisten solain lävitse. Mutta
hän kuoli Salef-jokeen: maltittomana sotaväkensä hitaisesta ylimenosta
siltaa myöten kannusti hän hevosensa virtavaan veteen, jonka pyörteet
hänet saivat valtoihinsa, niin että, kuten muutamat kertovat, hänet
vasta ruumiina vedettiin maalle (1190). Tällä välin varustautuivat
molemmat toiset kuninkaat kaikin voimin. Välttääkseen vaarallista ja
vaivaloista matkaa maitse päättivät he purjehtia meritse. Italialaiset
kaupungit Venetia, Genua ja Pisa sitoutuivat runsaasta maksusta viemään
sotajoukon meren ylitse.
Englantilaiset läksivät vesille Marseillesta, ranskalaiset Genuasta
(1190). Heti heidän yhdyttyään Messinassa alkoi eripuraisuus molempain
kuningasten kesken, niin että he lakkaamatta kinastellen viipyivät koko
talven Sisiliassa. Kun he sitte seuraavana vuonna pääsivät Välimeren
itärannassa maalle ja alkoivat piirittää Akre-kaupunkia, ei vieläkään
ollut mitään sopua heidän keskensä. Viimein sovittiin, että
englantilaiset saivat rynnätä eri ja ranskalaiset eri päivänä
vuorotellen, ja tämä urhollisuuden kilpailu tuotti voiton. Kaupunki
antautui ja Saladdinin tuli maksaa vangitun varustusväen lunnaiksi
200,000 dukaattia. Kun ne rahat viipyivät niiden hankinnan vaikeuden
tähden, surmautti nurjamielinen Rikard siihen paikkaan 2,000
sarasenilaista vankia.
Itävallan herttuaa Leopoldia, joka oli saksalaisen sotajoukon
jäännöksen kanssa ottanut osaa piiritykseen, oli erään kertomuksen
mukaan, joka kuitenkin on melkein todistamaton, Rikard pahasti
loukannut, niin että hän saksalaisineen palasi kotiinsa. Kohta sen
jälkeen myöskin Filip August, pahoillaan Rikardin ylpeydestä ja
kopeudesta, purjehti pois, mutta jätti kuitenkin Burgundin herttuan
johdolla 10,000 miestä Rikardin avuksi.
Loistavan urhollisesti Rikard sitte taisteli Saladdinia vastaan.
Yhdessä taistelussa hän voitti; mutta voiton jälkeen Burgundin herttua
hänestä luopui äkisti ja läksi väkinensä kotiin. Rikardilla oli sitte
ainoastaan vähäinen joukko johdettavanansa, mutta hän taisteli leijonan
rohkeudella, joka on tehnyt hänet kuuluisaksi sarasenilaisten
tarinoissa. Lakkaamattomien pikkukahakkain kautta eteni hän niille
kukkuloille saakka, joille Jerusalemin tornit ja muurit näkyivät
etäältä näköpiirin rajalta. Rikard, tuntien itsensä liian heikoksi
saamaan mitään aikaan, peitti kasvonsa käsillään, sanoen: "ken ei voi
valloittaa pyhää kaupunkia, hän ei ansaitse sitä nähdäkään." Saladdinin
kanssa teki hän jonkun ajan kuluttua aselevon kolmeksi vuodeksi eikä
salannut, että hän sillä välin aikoi koota voimia uudelle
ristiretkelle.
Mutta suurten ristiretkien aika oli nyt lopussa. Niihin kiihdyttävä
innostus oli sammunut vastoinkäymisistä. Europan kansat alkoivat
kääntää huomiotansa muihin hyödyllisempiin tehtäviin.
Ristiretket Europassa.
Hurskas, väärälle tielle osunut uskonnollinen harrastus, joka pakotti
ristisotilaita vapauttamaan pyhää maata, sai myöskin Europassa aikaan
ne veriset sotaretket, joilla tarkoitettiin väkisin kääntää
pakanakansoja kristinuskoon, hävittää vieraan uskon tunnustajain
valtakuntia, jopa myöskin kurittaa sellaisia kristittyjä, jotka eivät
nöyrästi taipuneet roomalaisen pyhän isän alammaisuuteen. Tosin nämä
sodat saivat alkunsa surkuteltavasta mielten eksytyksestä; mutta sen
pahan ohella, jota ne ovat tehneet, ovat ne myöskin levittäneet
kristinuskon siunausta ja laajentaneet inhimillisen sielunsivistyksen
toimialaa.
Ristiretket Pohjolassa.
Pohjois-Europassa asui vielä tähän aikaan kolme pakanallista
kansakuntaa, suomalaiset, virolaiset ja vendiläiset. Suomalaisia
vastaan teki Ruotsin kuningas Erik Pyhä paavin kehoituksesta (1157)
ristiretken, pannen siten alulle kristinuskon levittämisen heidän
maahansa. Tämä hurskas kuningas, joka itki taistelukentällä kaatuneita,
että he olivat joutuneet hukkaan taivaan valtakunnalta ja oikealta
uskolta, oli eittämättä ristiretkein aikakauden jaloimpia henkilöitä.
-- Virolaisia vastaan taistelivat Tanskan kuninkaat ja vendiläisiä
vastaan sekä Tanskan että Saksan ruhtinaat.
_Kuningas Valdemarin ja piispa Absalonin retki Rygeniin_.
_Valdemar I:sen_ aikana alkoi Tanska kehittyä suureksi ja
mahtavaksi. Sen vaurastuksen tehokkaimpia edistäjiä oli arkkipiispa
Absalon, syntyisin mahtavasta Hvidesuvusta sekä yhtä etevä
arkkipiispana kuin myöskin sotilaana ja valtiomiehenä. Pakanalliset
vendiläiset siihen aikaan usein häiritsivät Tanskaa merirosvoiluillaan.
Mutta Absalon piti linnastaan, joka oli lähellä sittemmin Köpenhaminan
kaupungiksi kasvanutta kalastuspaikkaa Havnia, piti tarkkaa vaaria
näistä vihollisista ja ahdisteli heitä tuon tuostakin heidän omassa
maassaan.
Vuonna 1168 purjehti Rygeniä vastaan laivasto, jossa sekä kuningas että
piispa Absalon olivat johtajina. Heti maalle noustuaan ryhtyivät
tanskalaiset piirittämään ja ankarasti ahdistamaan pääkaupunkia
Arkonaa. Heidän onnistui sytyttää kaupunginportin torni tuleen ja palo
levisi, vaikka asujamet joukottain riensivät sammuttamaan. Kuninkaan
käskystä tekivät tanskalaiset samaan aikaan rynnäkön. Asujamet silloin
joutuivat niin ahtaalle, että he viimein antautuivat. Kuningas
lupasi antaa heille armon, jos he antoivat pois epäjumalansa
_Svantevitin_ kaikkine aarteinensa, panivat toimeen kristillisen
jumalanpalveluksen sekä antautuivat Tanskan alammaisuuteen.
Keskellä kaupunkia aukealla paikalla seisoi Svantevitin puinen
temppeli; ulkopuolelta oli rakennus koristettu monilla kummallisen
muotoisilla, maalatuilla puukuvilla ja sisältä jaettu kahdeksi saliksi,
joista sisempi oli kaikkein pyhin. Siinä seisoi Svantevitin
suunnattoman suuri puukuva; sillä oli neljä päätä, niskat yhteen
sovitettuna, ja kädessä suuri pikari, valettu jostakin sekametallista.
Kerran vuodessa vietettiin jumalan juhlaa; pappi täytti pikarin
viinillä ja, jos juoma päivän kuluttua astiasta vajeni, ennusti siitä
huonoa vuotta, vaan muuten hyvää; silloin asetettiin myöskin suuri
hunajakakku jumalan eteen ravinnoksi. Svantevitin varalla elätettiin
valkoista hevosta, jolla hänen luultiin öiseen aikaan ratsastavan ulos
taisteluihin.
Kuninkaan miehet astuivat nyt temppeliin kukistamaan epäjumalaa; suuri
ihmisjoukko seisoi ulkona odotellen Svantevitin kyllä näyttävän
voimaansa väkivallan tekijöille. Miehet tarttuivat kirveihinsä, mutta
pitelivät niitä hyvin varovasti, ett'ei mitään vahinkoa tapahtuisi,
jota kansa saattaisi katsoa jumalan lähettämäksi rangaistukseksi.
Hakattiin jalat poikki kuvalta, joka silloin kaatui seinää vasten:
sitte hakattiin seinään reikä, jolloin suuri puujumala kovalla
kolinalla putosi maahan. Asujamia käskettiin nuorilla vetämään kuvaa
ulos kaupungista, mutta sitä he eivät uskaltaneet, vaan pakottivat
siihen pahantekijöitä ja muukalaisia, koska vielä pelkäsivät jumalan
kostoa. Muutamat itkivät ja valittivat, toiset nauroivat, kun näkivät,
miten huonoa jumalaa he niin kauan olivat palvelleet. Kun kuva
siten hinattiin tanskalaisten leiriin, riensivät sotamiehet ja
päälliköt kummastellen sitä katselemaan. Illan tullessa kokoutuivat
ruoanlaittajat puujumalan ympärille ja hakkasivat sen pikku paloiksi
sekä keittivät niillä puilla illallisen. Svantevitin temppeli revittiin
ja sen paikalle rakennettiin piiritystarpeiksi hakatuista puista
kristillinen kirkko.
Tanskalainen historioitsija _Saxo_, joka eli vähän jälkeen tämän
ajan ja kirjoitti isänmaansa vanhemman historian, on myöskin kuvaillut
tämän tapauksen.
_Volmarin taistelu_. Valdemar I:sen nuorempi poika _Valdemar II
Seier_ (Voittokuningas) teki monta onnellista sotaretkeä pakanoita
vastaan. Vuonna 1219 purjehti hän hyvin varustetulla, 1,200 aluksen
suuruisella laivastolla Liivinmaahan, jossa villit virolaiset asuivat;
häntä seurasi Lundin arkkipiispa Andreas Sunenpoika ja hänen veljensä
Århusin piispa Pietari Sunenpoika. Laivaston saapuessa perille näkyi
lukematon aseellinen pakanajoukko seisovan rannalla valmiina torjumaan
vihollisten hyökkäystä. Kuningas silloin peljästyi ja katsoi olevan
parasta palata, mutta piispa Pietari kehoitti häntä pysymään rohkeana
ja lupasi Jumalan puolesta voittoa.
Taistelu oli lähellä nykyistä Tallinnaa (Rääveliä). Koko taistelun ajan
seisoi piispa Andreas niinkuin muinoin Mooses vuorella, kädet
ojennettuina taivasta kohti, ja kerrotaan tanskalaisten olleen niin
kauan voitolla, kuin kädet pysyivät ylhäällä, mutta kun ne väsymyksestä
painuivat alas, silloin voiton kallistuneen vihollisten puolelle, jonka
tähden ympärillä seisovat piispat ja papit kannattivat hänen käsiänsä
niin kauan, kuin taistelua kesti. Eräänä hetkenä, jolloin onni oli
tanskalaisille vastainen, menettivät he lippunsa; silloin, kertoo
tarina, tuli taivaasta alas punainen lippu, keskellä valkoinen risti.
Se oli n.s. _dannebrogi_, joka jo ammoin oli ollut Tanskan
valtakunnan lippuna. Virolaiset voitettiin perin pohjin ja siitä
lähtein alkoi kristinusko levitä niihin seutuihin.
Kristinuskon kanssa tuli joksikin ajaksi myös tanskalaisten herruus.
Valdemar perusti Tallinnan ja Narvan kaupungit sekä Tarton
piispanistuimen. Sittemmin levittivät _kalparitarit_ Liivinmaasta
päin valtaansa näihin seutuihin ja pääsivät yksin valtaan niissä
maissa, joihin tanskalaisten ristiretket ulottuivat, kun näet seuraava
Tanskan kuningas _Valdemar Atterdag_ luovutti heille Vironmaan.
Neljäs ristiretki (1203-1204).
Mahtava ja nerokas paavi _Innocentius III_ koetti kaikin voimin
virkistää länsimaisten kansain melkoisesti jäähtynyttä innostusta
ristiretkiin. Paitsi pyhän maan valloitusta tarkoitti hän vielä enemmin
kreikkalaisen kirkon saattamista Rooman alammaisuuteen. Suuri joukko
ranskalaisia parooneja, jotka olivat kokoutuneet Champagneen
turnajaisiin, otti uuden matkustelevan saarnaajan kehoituksesta
ristinmerkin. Etevimmiksi osanottajiksi tulivat Montferratin rajakreivi
_Bonifacius_ Pohjois-Italiasta ja Flanderin kreivi _Balduin_.
Venetialaiset, joiden kauppa ja rikkaus olivat suunattomasti kasvaneet
tänä aikakautena, saatiin lupaamalla heille 85,000 hopeanaulaa sekä
puolet kaikesta, mitä ehkä saataisiin valloitetuksi, rupeamaan
osallisiksi tähän yritykseen, joka on historiassa nimitetty
"neljänneksi ristiretkeksi". Kaupungin päämies, 94-vuotinen
_Dandolo_, läksi itse mukaan. Toinen huomattava henkilö retkellä
oli Champagnen marski _Geoffroi de Villehardouin_, joka on
kirjoittanut vilkkaan ja miellyttävän kertomuksen tästä sotaretkestä.
Kun ristiretkeläiset eivät heti voineet suorittaa luvattua summaa,
myönnettiin heille maksuajan pitennystä, mutta täytyi heidän siitä
hyvästä valloittaa tasavallalle Zara-kaupunki, joka oli antautunut
Unkarin kuninkaalle. Kun se oli tehty, saapui kreikkalainen prinssi
_Aleksius_, jonka setä oli sysännyt veljensä valtaistuimelta, ja
pyysi ristiretkeläisiä auttamaan häntä jälleen valtaan. Hän sitoutui
avun korvaukseksi maksamaan 200,000 hopeanaulaa, yhdistämään
kreikkalaisen kirkon roomalaiseen ja antamaan apua ristiretkelle.
Ristiretkeläiset saapuivat nyt Konstantinopoliin, karkoittivat
vallananastajan ja korottivat valtaistuimelle Aleksiuksen isän, joka
otti poikansa kanssahallitsijakseen.
Mutta kun nuoren keisarin, voidakseen pitää ristiretkeläisille
antamiansa lupauksia, täytyi ryhtyä suuriin kiskomisiin ja sitä paitsi
pakottaa maanmiehiänsä tuohon yhteyteen vihatun Rooman kirkon kanssa,
kasvoi siitä heti yleinen tyytymättömyys, jota vielä tulokasten
väkivaltaisuudetkin kiihdyttelivät. Kaupungissa käydessään sytyttivät
flanderilaiset sotamiehet tuleen moskean (eli synagoogan); leikit
levisivät myöskin läheisiin rakennuksiin ja tulipalo raivosi kokonaisen
viikon kaupungin tiheimmissä osissa. Siitä alkaneen mielten kuohun
aikana anasti Aleksiuksen hovimestari, eräs Dukas-suvun jäsen,
äkkiarvaamatta korkeimman vallan.
Ristiretkeläiset tietysti eivät sitte enää voineet toivoakaan
vaatimuksiensa täyttämistä; he päättivät siis valloittaa kaupungin
itsellensä. Kaksipäiväisen ankaran rynnäkön jälkeen marssivat voittajat
Konstantinopoliin; uusi palo raivosi, paljon tuhoavampi kuin edellinen,
monta kauhistavaa väkivaltaisuutta tehtiin ja kalleita aarteita joutui
ryöstäjäin käsiin. Sofian kirkosta revittiin "kaikkein pyhimmän" kallis
esirippu kultarimpsujen tähden; kalleista metalleista tehty alttari
rikottiin ja jaettiin pikkupaloiksi valloittajain kesken; kultaiset
kuvapatsaat ja komeat hopea-astiat paloiteltiin metalliarvonsa tähden.
Korvaamattoman arvokkaat taideteokset, muinaisajan kalliit jäännökset,
joutuivat ahneuden saaliiksi, ja suurten, siihen aikaan maailman
etevimpien kirjakokoelmain hävitys tuotti koko ihmiskunnalle
korvaamattoman vahingon. "Niin suurta saalista ei ole saatu mistään
kaupungista aina siitä asti, kuin maailma luotiin", sanoo tämän
sotaretken historioitsija.
Flanderin kreivi Balduin korotettiin valloitetun valtakunnan
keisariksi, ja omaksi lääniherran-piirikseen sai hän Konstantinopolin
lähimpine ympäristöineen; muut retkeläisten johtajat ottivat vasalleina
kukin jonkun alueen haltuunsa: siten syntyi Tessalonikan kuningaskunta,
Atenan herttuakunta, Akaian ruhtinaskunta y.m. Venetialaiset omistivat
Adrianmeren rannikon, suuren osan Peloponnesosta ja Arkipelagin saaret,
jotka heidän käsissään tulivat tärkeiksi kauppapaikoiksi. Innocentius
III oli jyrkästi paheksinut ryöstelyä, vaan hyväksyi kuitenkin uuden
valtakunnan, varsinkin kuin sen keisari, käyttäen "pyhän istuimen
ritari"-nimitystä, tunnusti itsensä paavin vasalliksi, ja kreikkalainen
kirkko, oltuaan niin kauan Rooman kirkon kilpaveljenä, nyt tuli sen
alammaiseksi.
Tämä "latinalainen keisarikunta", joksi sitä sanottiin, ei kuitenkaan
elänyt kauan. Uusi kreikkalainen keisari, joka oli asettunut Nicaeaan,
valloitti Konstantinopolin (1261) ja uudisti vanhan valtakunnan. Mutta
venetialaiset pitivät valloituksensa, joten siis ainoastaan he saivat
neljännestä ristiretkestä pysyväistä etua.
Ristiretki Espanjassa. Alhambra.
Espanjan morilainen valtakunta tuli perustetuksi arabialaisen
kansanvaelluksen viimeisen urhotyön kautta, ja sen valtakunnan
mahtavuuden kukisti yksi ristiretkien viimeisiä mahtavia
voimainponnistuksia.
Pohjois-Espanjan kristittyjen voima oli tänä väliaikana melkoisesti
kasvanut. Asturiasta oli kreivikunta _Kastilia_ irtautunut ja
tullut eri kuningaskunnaksi. Viimein yhdistettiin siihen vanha Leonin
valtakunta; kuningaskunnat Kastilia ja Leon tulivat siitä lähtein
Espanjan mahtavimmiksi kristityiksi valtioiksi. Kaksi muuta
valtakuntaa, _Navarra_ ja _Aragonia_, syntyi Kaarle Suuren
valloitusten pohjalle. Alinomaisissa sodissa morilaisia vastaan
kehittyi asujamissa suvaitsematon uskonkiihko ja uljas, vallanhimoinen
sankarivoima.
Ristiretkein aikakauden alussa perustettiin vielä lisäksi yksi
kristitty valtakunta, _Portukali_. Sen ensimmäinen perustaja,
_Burgundin_ kreivi _Henrik_, nai Kastilian kuninkaan tyttären
ja sai (1094) myötäjäisiksi apeltaan lääniksi kaikki Minhon ja
Mondegon väliset maat, jotka jo oli valloitettu tai vast'edes vielä
valloitettiin. Seitsemällätoista voitolla valloitti Henrik morilaisilta
osoitetun alueen. Hänen poikansa korotettiin omain sotilastensa
toimesta kuninkaaksi, ja hän vahvisti sitä arvoaan kunnialla voittaen
(1139) viisi yhdistynyttä morilaiskuningasta.
Erään kastilialaisten kärsimän tappion jälkeen kuulututti paavi
Innocentius III yleisen ristiretken morilaisia vastaan. Noin 80,000
ranskalaista, saksalaista ja italialaista ristiretkeläistä saapui
silloin Espanjaan, enimmäkseen morilaisten aarteiden himon
houkutuksesta. He ensi aluksi ryöstelivät Toledon rikkaita juutalaisia
ja tahtoivat sitte, tehdystä välipuheesta huolimatta, rynnäköllä
anastaa ja ryöstää Kalatrava-kaupungin, mutta Kastilian kuningas
uskollisesti valvoi tehdyn sopimuksen pitämistä. Toiveissaan pettyneinä
monikin enemmin saaliinhimoinen kuin uskonkiihkoinen ristiretkeläinen
palasi jälleen Pyreneain yli.
Nykyisen Marokon keisari _Muhammed_, jonka omana Espanjan
morilainen valtakunta oli siihen aikaan, oli kiivas muhamettilainen.
Ristiretkein hengen innostuttamana kutsui hän islamin tunnustajat
pyhään sotaan kristittyjä vastaan. Suunnaton joukko sotilaita kokoutui
hänen lippujensa ympärille ja läksi hänen johdollaan Afrikasta
Andalusiaan, jossa Espanjan morilaiset uskonkiihkosta yhtyivät heihin.
600,000 sotilasta, palavina taistelun innosta ja elävinä islamin
muinaisen mahtavuuden uudistustoivosta, marssi nyt uhkaavasti
Kastiliaan päin.
Kastilian, Aragonian ja Navarran kuninkaat yhdistivät viipymättä
urholliset joukkonsa. Portukalista tuli myöskin paljo jaloja sotilaita.
Ulkomaisista ristiretkeläisistä oli kyllä monta palannut kotimaihinsa,
mutta jäljelle jääneitä, jotka olivat enimmäkseen ranskalaisia,
kiihdytti tulinen innostus. Nämä sotajoukot yhteensäkin olivat paljon
heikommat sarasenilaisia, mutta läksivät kuitenkin rohkeasti heitä
vastaan. Tolosan luona Sierra Morenan eteläpuolella joutuivat
viholliset vastakkain.
Muhammed oli anastanut solakkeet, joiden kautta kristityt aikoivat
marssia vuoriston yli, ja toivonut siten joko saavansa pakotetuksi
heidät peräytymään taikka myöskin hävitetyksi heidän sotaväkensä
vuorten yli mennessä. Kuninkaat tuon huomattuaan hämmästyivät ja
tulivat neuvottomiksi, mutta eräs paimen silloin heille ilmoitti
tietävänsä salaisen vuoritien ja lupasi näyttää sen. Sotajoukko seurasi
paimenen opastusta; vaivaloisia polkuja myöten kallioiden ja virtain
ylitse kiipesivät kristityt ylös vuorten huipuille saakka, ilmestyen
yht'äkkiä kummastuneiden morilaisten nähtäväksi. Rukouksilla,
synnintunnustuksilla ja pyhän ehtoollisen nauttimisella valmistautuivat
he kahtena seuraavana päivänä taisteluun, myöskin papit ja piispat,
joita oli suuri joukko mukana leirissä.
Kolmantena päivänä (16 p. heinäk. 1212) asettui sotaväki
taistelujärjestykseen. Kastilian sotilaat seisoivat kuningas Alfonsin
johdolla keskustassa ja kuninkaan sivulla oli Toledon arkkipiispa,
jonka edellä kannettiin paavin lähettämää suurta ristiä, ristijoukon
etevintä sotalippua. Navarran kuningas väkinensä oli oikealla siivellä
ja Aragonian sotilaat oman kuninkaansa johdolla vasemmalla puolella.
Ranskalaiset ristiretkeläiset marssivat etujoukkona muun sotaväen
edellä; heitä johtivat Narbonnen arkkipiispa ja eräs parooni Poitousta.
Morilaiset ilman mitään järjestettyä rintamaa täyttivät suunnattomilla
joukoillaan suuren kentän. Satatuhatta kelvollista ratsumiestä,
puettuina keveihin haarniskoihin ja istuen ripeäin ratsujen seljässä,
oli heidän paraimpana voimanansa, jota vastoin jalkaväki oli huonoissa
aseissa ja hyvin vähän taisteluun kykenevä. Muhammed oli valittujen
ritarien kanssa sijoittunut eräälle kukkulalle ja näyttäytyi sieltä
kansallensa, koraani toisessa ja käyrä sapeli toisessa kädessä.
Kukkulan ympärille oli hän pingoituttanut vahvoja rautavitjoja ja
neljälle sivulle asettanut urhollisimmat ratsuväkensä osastot.
Vihollisen suuren suuria laumoja vastaan taistelivat kristityt
kauan toivottomasti. Keskellä hurjaa taistelua seisoi Kastilian
kuningas ja nähdessään kristittyjen jo alkavan horjua lausui Toledon
arkkipiispalle: "Piispa, tässä me kuolemme!" "Ei, herra kuningas,"
vastasi hän, "tässä me taistelemme ja voitamme." Ristilippua kantava
munkki silloin syöksyi vihollisten keskelle; arkkipiispa ja kuningas
seurasivat häntä. Kuningastansa ja pyhää ristiä pelastamaan
syöksyivät kastilialaiset vastustamattomalla voimalla ja pääsivät
vihollisjoukkojen lävitse. Samaan aikaan olivat Aragonian ja Navarran
kuninkaat voittaneet kumpikin siivellänsä. Yhteisin voimin ryntäsivät
sitte kaikki kolme joukkoa kukkulaa kohti, kilvoitellen keskenänsä
uljaan urhollisuuden osoittamisessa. Viimein pääsi Navarran kuningas
morilaisen ratsuväen läpi, tunkeutui aitaukselle asti ja katkoi
vahvoilla iskuilla vitjat, joilla morilaisen hallitsijan asema oli
ympäröity. Sen tapauksen muistoksi piti Navarran kuningaskunta sitte
kolmea vitjain palasta vaakunassaan.
Muhammed peräytyi pois taistelusta; kun hänen sotilaansa eivät häntä
enää nähneet, läksivät hekin pakoon. Noin satatuhatta morilaista
sanotaan tässä taistelussa kaatuneen kristittyjen käden kautta. Toledon
arkkipiispa ja muut papit, jotka olivat kuninkaan kanssa taistelussa,
veisasivat voitonvirren (Te Deum) heti siinä taistelukentällä.
Tolosan tappio kukisti ainiaaksi morilaisten vallan Espanjasta. Kohta
joutui heidän pääkaupunkinsakin, muhkea Kordova, kristittyjen käsiin
(1236). Asujanten täytyi silloin poistua tästä kaupungista, joka oli
niin kauan ollut morilaisten mahtavuuden ja kaunotaiteiden pääpaikkana;
suuri osa komeista rakennuksista hävitettiin ja Abdarrahmanin muhkea
moskea muutettiin tuomiokirkoksi. Kaupunkiin kyllä toimitettiin uusiksi
asujamiksi kristityitä, mutta eipä se enää koskaan vaurastunut entiseen
loistoonsa.
Morilaiset, suljettuina etelärannikolle, tekivät kauniin
_Granadan_ uudeksi pääkaupungiksensa, josta heidän muinaisen
mahtavuutensa ilta-aurinko vielä jonkun aikaa loisti. Lähelle Granadaa
kasvoi komea _Alhambra_, viimeisten morilaiskuningasten
hallituspalatsi, joka vielä raunioinakin kertoo entistä loistoansa.
Kahden pylväskäytävillä ympäröidyn pihan ympärillä on vaihteleva joukko
palatsirakennuksia, torneja ja huvihuoneita. Keskellä toista pihaa,
joka ylt'yleensä oli kivitetty valkoisella marmorilla, oli vesisäiliö,
niin syvä, että siinä sopi uida, ja joka puolelta ympäröity
kukkapenkeillä ja pomeransipuu-kujilla. Toisen niin sanotun
_leijonapihan_ keskellä oli kaunis taideteos, suuren suuri
alabasterimalja, kahdentoista valkoisen marmorileijonan kannattamana.
Sen keskellä seisoi toinen pienempi, josta vettä suihkusi suurempaan ja
siitä sitte alas laajaan säiliöön, johon myöskin joka leijonan kuonosta
suihkusi kirkas vesisade. Palatsin parvekkeilta oli ihanin näköala
vuorten lumihuipulle päin. Sisällä välkkyi seinäin mosaikkiverhot ja
kattojen tippukiven mukaan muodostetut holvit vaihtelevan monivärisinä.
Saleissa levittivät kirkkaat suihkukaivot viileyttä, korkeilta
parvekkeilta kaikui suloisin soitto ja hoviväki istuen kauneilla
matoilla kuunteli tuossa alhaalla; kalleita savustimia paloi tuoksua
levittäen ylhäällä holveissa.
[Kuva: Leijonapiha Alhambrassa.]
Mutta sill'aikaa kuin morilaiskuninkaat pitivät juhliansa Alhambran
saleissa ja heidän kansansa uutteruus muutti ympäristön pelkäksi
yrttitarhaksi, tunkeutuivat kristityt yhä suuremmaksi karttuvalla
voimalla uhkaavasti aina lähemmä Granadan muureja.
Hohenstaufit.
Helposti todella olisi kristikunta saattanut joutua rasittavan
pappisvallan sorrettavaksi, ell'eivät maalliset hallitsijat olisi
pontevasti vastustaneet hengellisten vaatimuksia. Varsinkin johtivat
vastustusta Saksan keisarit, he kun muka olivat caesarein perillisiä ja
sentähden tahtoivat esiytyä kristikunnan ylimpinä lääniherroina. Kauan
vastusti _Henrik V_ paavin vaatimusta, että ainoastaan hän yksin
saisi antaa hengellisiä virkoja, kunnes keisarin viimein täytyi
_Wormsin konkordaatilla_ eli välipuheella (1122) taipua
pääasioissa. Keisari Lotar Saksilainen oli paavin kuuliainen palvelija;
mutta kun hänen kuoltuansa _hohenstaufi-suku_, jonka päämaana oli
Shwabi, nousi valtaistuimelle, alkoi mahtava taistelu paavin vallan ja
keisarin vallan välillä.
Ensimmäinen hohenstaufi-sukuinen keisari oli Konrad III,
joka kävi toisella ristiretkellä. Saksanmaassa oli hänellä
voimakkaana vastustajana _Henrik Ylpeä_, joka kuului mahtavaan
_Welf-sukuun_. Hänellä oli sekä Baijeri että Saksi, mutta Konrad
riisti häneltä molemmat. Tästä syttynyttä sotaa jatkettiin vielä
Henrikin kuoltuakin, kun näet hänen veljensä Welf taisteli hänen
nuoren poikansa _Henrikin_ puolesta, jota sittemmin sanottiin
_Leijonaksi_ ja jolle Konradin täytyi viimein antaa Saksi. Tämän
keisarin kuoltua valitsivat ruhtinaat valtakunnan päämieheksi hänen
veljensä pojan.
Fredrik I Barbarossa (1152-90).
Hän oli kuninkaallisen näköinen mies: suurivartaloinen ja ruumiin
rakennukseltaan voimakas, otsa korkea, silmät terävät, kasvot
majesteetilliset, vaikka vähän ankarat ja tylyt: tukka vaalea ja
parta punertava, jonka tähden italialaiset sanoivat häntä
_Barbarossaksi_ (punaparraksi). Hallitsijan sielu hänellä oli
myöskin; lempeydellään voi hän saavuttaa suosiota ja ankaruudessaan hän
oli hirmuinen. Hänen käsityksensä mukaan oli Rooman keisariudella vielä
jäljellä muinainen täysvaltaisuus, ja sitä tehdäkseen tyhjästä
sananparresta eläväksi todellisuudeksi taisteli hän urhotöistä rikkaan
elämänsä ajan.
Roomassa sitä vastoin oli vanhan tasavallan puolittain hälvennyt muisto
nyt, niinkuin ennen Ottojen aikana, suuri voima, joka voi saattaa
mielet kuohuksiin. Munkki _Arnold Brescialainen_ haaveksi tuota
hämärää muinaisajan kuvaa; innostuttavan kaunopuheisesti kuvaili hän
kansanjoukoille vanhaa Roomaa, mitenkä se laillisen vapauden ja
tasavaltaisten hyveiden voimasta mahtavana kukisti maailman; hän
vertasi siihen myöhäisempää Roomaa, jossa paavi kietoi omattunnot
kahleihin ja lain voima oli lakastunut. Siitä kiihtyi kapina, jonka
kautta paavi karkoitettiin Roomasta ja vanha tasavalta jälleen
uudistettiin, mikäli oli mahdollista. Rohkea henki alkoi kehittyä
Pohjois-Italian kaupungeissa, sillä vilkas kauppa, suuri rikkaus ja
investituurariidan aikana saavutettu itsehallitus oli opettanut ne
pitämään vapautta suuressa arvossa. Pitämään yllä Rooman keisarikuntaa
marssi Fredrik kohta hallitukseen astuttuansa "Rooman tasavaltaa"
vastaan.
Ensin näytti Fredrik valtaansa Pohjois-Italian kaupungeille sekä otti
Paviassa vastaan Lombardian kruunun. Sieltä hän marssi edelleen Roomaa
vastaan. Paavin istuimelle oli juuri noussut _Hadrianus IV:nen_
nimellä kardinaali Nikolaus Albanolainen, joka äsken oli Ruotsissa
pitänyt Linköpingin kokouksen ja Norjaan asettanut arkkipiispan.
Hänelle Fredrik antoi kiinni otattamansa Arnold Brescialaisen. Tämä
onneton haaveksija sidottiin jo samana yönä polttoroviolle, joka aamun
koitteessa sytytettiin. Paavi saapui Fredrikin leiriin ja vaati
kopeasti Saksan hallitsijaa pitämään jalustinta pyhän isän laskeutuessa
ratsunsa seljästä. Ruhtinasten neuvosta Fredrik tuohon taipuikin, mutta
lausui: "Enpä suinkaan voi olla muuta kuin kömpelö tässä, sillä
tallirenkinä en ole koskaan ollut."
Fredrikin lähestyessä Roomaa laittoivat roomalaiset hänen luoksensa
lähettiläitä, jotka tasavallan puolesta lupasivat hänelle keisarin
arvon, jos hän suostui maksamaan viisituhatta naulaa hopeata ja vannoi
suojelevansa kaupungin uutta hallitusmuotoa. Mutta tylyllä vastauksella
keisari ilmasi heille, että vanhat ajat olivat jo ammoin menneet. "En
minä ole tullut", sanoi hän, "ottamaan mitään vastaan teiltä,
vaan pelastamaan teitä sisällisistä ja ulkonaisista riidoista."
Peljästyneinä veivät lähettiläät tämän äreän vastauksen kaupunkiinsa.
Seuraavana aamuna Fredrik paavin seurassa juhlallisesti marssi
kaupunkiin sekä otti sotajoukkonsa läsnä ollessa vastaan keisarin
kruunun.
Rooman keisari koetti kaikin tavoin panna uudestaan voimaan Rooman
lakia, joka oli kauan ollut unhotettuna länsimaissa. Amalfista oli 20
vuotta ennen Fredrikin kruunausta löydetty Justinianuksen lakikokoelman
kopio. Rooman lakia aljettiin nyt selittää ja lukea Bolognassa, jonka
yliopisto Fredrikiltä sai tärkeimmät oikeutensa ja jonka lakimiehet
kohtakin vaikuttivat hyvin suuresti koko yhteiskunnalliseen
kehitykseen.
Lombardian kaupungeista oli varsinkin Milano kuuluisa kopeudestaan ja
uhkamielisestä vapaudentunnostaan. Fredrik kuitenkin pakotti kaupungin
antautumaan keisarin yksinvallan alaisuuteen: keisarin valtaistuimen
eteen täytyi kaupungin pappien, ylimysten ja konsulein astua paljain
jaloin ja miekka niskaan sidottuna tunnustamaan kuuliaisuuttansa ja
rukoilemaan armoa. Sitte pidettiin loistavat valtiopäivät Ronkalin
kedolla lähellä Piacenzaa. Bolognan lainoppineet ja kaupunkein
valtuusmiehet olivat sinne kutsutut. Siellä säädettiin keisarillisen
itsevaltiuden perusteet, kaupungeilta riistettiin oikeus nimittää
hallitusmiehensä ja keisarille määrättiin vero maksettavaksi.
Kun paavi Hadrianus IV heti antautui tyytymättömäin kaupunkien
puolelle, saivat he siitä rohkeutta julkiseen vastarintaan. Ensin
keisari ryhtyi ahdistamaan Krema-kaupunkia, joka kesti seitsemän
kuukautta ankaraa piiritystä. Kiukkuisesti taisteltiin molemmin puolin:
saksalaiset heittivät palloa surmattujen kaupunkilaisten irti
hakatuilla päillä ja kaupunkilaiset repivät vangittuja saksalaisia
paloiksi muureilla. Piiritystorniin, jota kuljetettiin yhä lähemmäksi
kaupunkia, sidotti keisari koko joukon kremalaisten lapsia, jotka
olivat joutuneet hänen valtaansa, siten pelottaakseen piiritettyjä
vahingoittamasta tornia. Nähdessään lapsensa porvarit ensin valittivat
ääneensä, vaan sitte ylistivät lapsia onnellisiksi, että jo niin
nuorina saivat uhrata elämänsä isänmaan vapauden eteen, sekä käänsivät
enempää vitkastelematta heittokoneensa tornia kohti. Krema viimein
valloitettiin; asujamet saivat vapaasti lähteä pois, mutta kaupunki
ryöstettiin ja hävitettiin perin pohjin.
Kreman piirityksen aikana kuoli Hadrianus IV. Häntä seurasi keisariuden
jäykkä vihollinen _Aleksander III_. Uusi paavi heti julisti
pannaan keisarin ja kaikki hänen kannattajansa sekä rohkasi Milanoa
sitkeään vastarintaan. Sen uhkamielisen kaupungin luo johti nyt Fredrik
suuren sotajoukon ja vannoen eitti panevansa ennen keisarinkruunua
päähänsä, kuin kaupunki oli hajoitettu maan tasalle. Tämä piiritys
kesti koko kaksi vuotta ja näytti hirvittävillä esimerkeillä, miten
viha villistyttää. Viideltä ylhäiseltä vangilta, jotka piiritettyjen
ensimmäisessä uloshyökkäyksessä saatiin kiinni puhkasivat saksalaiset
pois silmät ja kuudennelta leikkasivat nenän, mutta jättivät hänelle
silmät, että osaisi johtaa toiset takaisin kotiin. Näljänhädän pakosta
täytyi Milanon porvarien viimein antautua. (1162). Kaupungin konsulit
ja 20 etevintä ylimystä, kaikilla paljaat miekat kaulasta riippumassa,
astuivat saksalaisten leiriin antamaan voittajalle kaupunkia
asujamineen ja tavaroineen. Parin päivän kuluttua tulivat taas konsulit
ja heidän kanssansa 300 jalointa ritaria kantaen kaupungin porttien
avaimia ja sotalippuja. Seuraavana päivänä tulivat vielä kaupungin
asujamet kaikki paljain jaloin, nuora kaulassa ja tuhkaa pään
päällä. He astuivat ääneti keisarin ohitse, joka istui korkealla
valtaistuimella, ja laskivat kaupungin päälipun hänen jalkainsa
juureen. Kansa lankesi polvilleen ja konsulit sen nimessä rukoilivat
armoa kaupungille. "Te olette", vastasi keisari, "lain mukaan kaikki
kuolemaan vikapäät; te saatte pitää henkenne, mutta minä teen teidät
kykenemättömiksi harjoittamaan uusia rikoksia." Milano sitte
hävitettiin perin pohjin, ainoastaan kirkot säästettiin; revittyjen
rakennusten soraläjät vielä auralla tasoitettiin ja asujamet jaettiin
neljään eri paikkaan. Kiitosjuhlassa, joka sitte pidettiin Paviassa,
pani Fredrik jälleen kruunun päähänsä.
Vieraat hallitsijat tunnustivat korkeimmaksi lääniherrakseen
suurivaltaisen keisarin. _Böömin_ herttua, hänen uskollinen
vasallinsa, otti häneltä vastaan kuninkaan arvon. _Tanskan_
kuningas Valdemar Suuri kävi piispa Absalonin seurassa keisarin luona
ja tunnusti hänet silloin vendiläisten maidensa suojelusherraksi.
Muinaista _Burgundin_ kuningaskuntaa, joka oli hajonnut eri
osiin, koetti Fredrik liittää Saksaan. Niin sanotussa "Burgundin
vapaakreivikunnassa" (Franche-Comtéssa) oli ilmestynyt eräs vallan
anastaja, joka piti veljensä tytärtä kaunista Beatrix-prinsessaa
vankina pimeässä torninkomerossa; mutta keisari saapui sinne
pelastavana ritarina, vapautti vangin ja otti hänet puolisoksensa sekä
yhdisti valtakuntaansa koko vapaakreivikunnan.
Lombardian kaupungit ärtyneinä saksalaisten virkamiesten kovuudesta
alkoivat taas liittäytyä yhteen. Keisarin kannattajia vastaan, joita
sanottiin _ghibellineiksi (Waiblingenin_ mukaan, joka oli
hohenstaufien vanhimpia pääpaikkoja Shwabissa), nousivat kaikkialla
vapauden ystävät, niin sanotut _guelfit_ (hohenstaufien
saksalaisten vastustajain _Welfien_ mukaan). Paavi Aleksander III
auttoi tätä liikettä kaikin voimin. Mutta Fredrik marssi suuren
sotavoiman kanssa suoraa päätä Roomaan ja valloitti kaupungin
rynnäköllä. Aleksanderin täytyi paeta ja keisari toi Roomaan uuden
nimittämänsä paavin, joka kruunasi keisarinnan. Mutta epäterveellisen
ilman vaikutuksesta syntyi kulkutauti, joka riisti pois paraimman osan
sotaväestä. Valepuvussa ja ainoastaan vähäisen seurueen saattamana
täytyi Fredrikin palata Alppein ylitse Saksanmaahan, jossa hän vietti
kuusi vuotta, vahvasti varustellen uutta sotaretkeä Italiaan.
Kun hän näiden vuosien kuluttua jälleen saapui Italiaan, käytiin sotaa
kohta jälleen rakennetun Milanon ympärillä kauan ilman ratkasevaa
voittoa, ja kulkutaudit tälläkin kertaa harventelivat saksalaisten
rivejä. Silloin kohtasi Fredrikkiä kova isku; hänen mahtavin vasallinsa
Henrik Leijona eitti enää kauemmin olla osallisena tässä sodassa.
Taivuttaakseen häntä jäämään heittäytyi keisarivanhus alas hänen
jalkainsa juureen ja syleili hänen polviansa; mutta Henrik pysyi
taipumatta. Silloin lähestyi keisarinna Beatrix arvokkaasti puolisoansa
ja sanoi: "Nouskaa ylös, rakas herra; Jumala teitä auttaa ja sitte
saatatte muistaa tämän päivän ja tämän kopeuden." Keisari nousi, mutta
Henrik heitti kylmät jäähyväset ja palasi väkinensä Saksiin.
Fredrik päätti kuitenkin vaikka heikommalla voimalla rynnätä kaupunkien
sotaväen kimppuun, joka seisoi _Legnanon_ luona (1176). Taistelun
alkaessa lankesivat Milanon miehet polvilleen ja rukoilivat vihollisen
nähden Jumalalta apua. Veriseksi tuli se taistelu. Kun voitto alkoi
kallistua keisarin puolelle, syöksyi esiin 900 Milanon jaloa porvaria,
jotka sanoivat itseään "kuoleman joukoksi" ja olivat sitoutuneet
voittamaan tai kuolemaan. Saksalaisten päälippu silloin anastettiin ja
keisari itse syöksyi kuoliaaksi kaatuvan ratsunsa seljästä maahan. Niin
saavuttivat lombardialaiset täydellisen voiton. Voitetun keisarin
täytyi nöyrtyä paavin edessä. Venetiassa, jossa he yhtyivät, odotteli
häntä Aleksander paavillisessa puvussaan Markuksen kirkon ovella.
Fredrik saavuttuaan sinne heittäytyi maahan paavin eteen ja suuteli
hänen jalkojansa; ylösnoustuaan sai hän kiitosvirsien kaikuessa
siunauksen ja hänet päästettiin pannasta. Viimein täytyi hänen myöskin
tehdä lombardialaisten kanssa rauha, joka enemmän kaupungeille kuin
hänelle tuotti kunniaa.
Saksanmaahan palattuaan Fredrik heti vaati Henrik Leijonaa
edesvastaukseen vasallivalan rikkomisesta. Kun herttua ei saapunut
kolmille valtiopäiville, jotka melkein peräkkäin kuulutettiin kokoon,
julistettiin hänet, kuten sanottiin, _valtakunnan-kiroukseen_,
jolloin hän menetti molemmat herttuakuntansa Saksin ja Baierin.
Tehtyään turhaa vastarintaa saapui Henrik viimein valtiopäiville
Erfurtiin sekä lankesi hyvin nöyryytettynä keisarin jalkain juureen.
Hän tosin sai nyt armon, mutta hänet velvoitettiin poistumaan
Saksanmaasta kolmeksi vuodeksi, jonka ajan hän oleskeli appensa
Englannin kuninkaan Henrik II:sen luona. Palattuansa sai hän takaisin
perintötiluksensa Braunshweigin ja Lyneburgin, mutta ne olivat vain
vähäinen jäännös hänen entisistä alueistansa.
Vielä kerran kävi Fredrik Italiassa (1184), vaan ilman sotaväkeä, sillä
eipä hän silloin enää ajatellut entisiä taistelujansa. Lombardian
kaupungit ottivat häntä vastaan suurilla kunnianosoituksilla. Milanossa
vietti hän (1186) loistavan komeasti poikansa Henrikin häitä Sisilian
ja Neapolin perijän _Konstantian_ kanssa. Siten Fredrik hankki
suvullensa uuden vallan vaatimuksia, mutta nepä viimein saattoivat koko
suvun häviöön.