Turkkilaiset ja byzantionilaiset.
Sill'aikaa kuin kristityt länsimaat yhä lujemmin liittyivät
paavikuntaan, hajosi itämainen kaliflkunta jakelemisista ja
perinnöllisten, melkein itsenäisten maaherran-virkojen perustamisesta.
Kalifin arvokkaisuutta piti yllä lukuisa henkivartiasto, valikoitu
_turkkilaisten_ sotaisesta kansasta, joka alkuaan oli asunut
Ylä-Aasiassa. Mutta henkivartiaston päällikkö _emir-al-onirah_
tuli samoin kuin frankilainen "major domus" valtakunnan mahtavimmaksi
mieheksi, niin että kalifin valta viimein vaipui ihan mitättömäksi.
Koko joukko enemmin tai vähemmin itsenäisiä valtioita syntyi nyt.
Sisä-Aasiassa hallitsivat sotaan kykenemättömät hallitussuvut
veltostuneita kansoja, joiden keskuudessa kauppa ja teollisuus,
tieteet ja taiteet kukoistivat. Länsi-Aasiaan sitä vastoin
perustettiin ikään kuin vahvaksi etumuuriksi Europpaa vastaan
turkkilais-_seldshukkien_ sotilasvalta, joka kahden voimakkaan
sulttaanin _Alp-arslanin_ ja _Malek-shahin_ aikana (1063-92)
vahvistui hirvittävän mahtavaksi. Kreikkalainen keisarikunta kadotti
silloin enimmät alueensa Vähä-Aasiassa, ja turkkilaiset uhkasivat
Konstantinopolia idästä päin samaan aikaan, kuin Robert Guiskard yhtä
uhkaavana läheni lännen puolelta. Malek-shahin kuoltua jakautui
seldshukkilaisvalta pienemmiksi sulttaanikunniksi. Siten syntyi
Vähä-Aasiassa vahva sotilasvaltio _Ikonium_ ja Syriassa
toisia turkkilaisvaltoja, joiden hallitsijat jonkun aikaa pitivät
Jerusalemiakin hallussaan. Egypti oli jo sataa vuotta aikaisemmin
tullut eri valtakunnaksi, jonka kalifit sanoivat polveutuvansa
_fatimidein_ suvusta.
Melkoisesti heikontunut Byzantionin keisarikunta oli siis häviön
vaarassa; mutta se pelastui vakautuneen yhteiskunta-järjestyksensä ja
valtiotaidon kautta, jota _Komnenus-sukuiset_ keisarit osasivat
käyttää. Valtaistuinta suojeli henkivartiasto, varjakot, joka pitkän
aikaa oli melkein yksinomaan sinne siirtyneitä ruotsalaisia; suuri osa
sotajoukostakin oli vieraita palkkasotureita. Lahjoilla ja suurilla
lupauksilla pidettiin slaavilaisia barbaarikansoja ystävinä taikka
myöskin yllyteltiin heitä toinen toistansa vastaan. Ristiretkien
alkaessa hallitsi valtakuntaa keisari _Aleksius_, taitava
ja neuvokas, vaikka samalla viekas ja vehkeilevä valtiomies.
"Rohkeutensa", sanotaan hänestä, "tuotti hänelle voiton muutamissa
taisteluissa ja sotajuonensa toisissa. Välistä saavutti hän voiton
kunnian sitenkin, että pelkoa teeskennellen läksi pakoon. Sekä paeten
että takaa ajaen osasi hän voittaa ja uhoitteli vihollista, joka jo
luuli voittaneensa hänet. Näin oli hän ikäänkuin jalka-ansa, joka aina
kääntää kärkensä ylöspäin, heitettäköönpä se maahan miten hyvänsä."
[Kuva: Ristiritari.]
Jo Gregorius VII oli paavinistuimelle noustessaan aikonut länsimaiden
kootun voiman johtajana lähteä valloittamaan pyhää maata uskottomilta.
Kreikkalaiset myöskin pyysivät apua länsimaisilta uskonveljiltään.
Kohta hänen kuolemansa jälkeen alkoi hänen valmistelemansa taistelu
levitä suurenmoiseksi ja sytyttää sotaista uskonkiihkoa. Eivätpä nämä
"ristiretket" kuitenkaan saavuttaneet varsinaisia voittojansa Aasiassa,
vaan Europassa.
Ristiretket Aasiaan.
Kristittyjen hurskaat pyhiinvaellukset Palestinaan alkoivat levitä
yleisemmiksi noin v. 1000 paikoilla, koska silloin ilmestyskirjassa
lausutun "tuhatvuotisen valtakunnan opin" väärinkäsityksestä odoteltiin
maailman häviötä. Turkkilaiset monella tavalla loukkasivat ja ryöstivät
pyhiinvaeltajia ja kun he Europpaan palattuaan sitä valittivat, kiihtyi
siellä suuri mielipaha, ja yhä vahvemmaksi kasvoi täten pyhän maan
valloittamisen halu pois uskottomain hallusta.