Henrikin kuoltua pidettiin valtakunnan-kokous Aachenissa, jossa
herttuat ja muut ylimykset tunnustivat Oton kuninkaaksensa sekä
astuivat sitte hänen kanssansa tuomiokirkkoon, jossa papit ja kansa
olivat koossa. Mainzin arkkipiispa täydessä virkapuvussaan talutti Oton
keskelle kirkkoa ja näytti häntä kokoutuneelle kansalle sekä sitoi
hänen vyöllensä Kaarle Suuren miekan, puki hänelle ylle kuninkaan
manttelin, antoi käteen valtikan ja voiteli hänet pyhällä öljyllä.
Kölnin arkkipiispan avulla hän viimein laski kruunun Oton päähän ja
talutti kuninkaan valtaistuimelle, josta hän näkyi kansalle
majesteettiuden koko loistossa. Se oli merkillinen paikka, jossa kaikki
tämä tapahtui, sillä hautaholvissa lattian alla istui kultaisella
valtaistuimella Kaarle Suuren maalliset jäännökset.
Menestyen taisteli Otto slaavilaisia heimoja vastaan, koettaen heitä
kukistaa ja kääntää kristinuskoon. Böömi pakotettiin antautumaan
valtakunnan alammaisuuteen ja maksamaan veroa.
Italiassa eli tähän aikaan kovasydämminen ja vallanhimoinen mies,
Ivrean rajakreivi _Berengar_. Hänen sanottiin myrkyttäneen Italian
nuoren kuninkaan Lotarin sekä sitte ottaneen vangiksi hänen leskensä,
kauniin _Adelheidin_, aikoen häntä naittaa pojallensa. Adelheid
inholla torjui tuon yrityksen ja aikoi paeta Saksanmaalle, mutta hänet
saatiin uudestaan kiinni; Berengarin hävytön puoliso silloin kaatoi
hänet tukasta vetäen maahan ja astui hänen päällensä. Kaunis ruhtinatar
sitte suljettiin Garda-järven rannalle etäisen linnan torniin. Hurskas
pappi Martin, ruhtinattaren suvun ystävä, teki salaa reiän tornin
muuriin ja kaivoi maanalaisen käytävän, vapautti sitä tietä
ruhtinattaren ja vei hänet veneellä järven yli. Monenlaisten vaarojen
ja seikkailujen kautta jatkettiin pakoa. Adelheidin täytyi vainoojiansa
piileskellä ruisvainioissa ja elää kalalla, jota eräs sääliväinen
kalastaja toi. Viimein hän saapui Kanossa-linnaan, joka seisoi veden
ympäröimällä kalliolla. Linnan herra, rajakreivi Azzo, otti
ruhtinattaren suojelukseensa, vaikka siten joutuikin sotaan Berengarin
kanssa. Adelheid oli kuullut paljon puhuttavan Otosta, pyysi nyt
häneltä apua sekä tarjosi hänelle kättänsä ja Italian kruunua. Otto
läksi (951) sotajoukon kanssa Alppein ylitsi, valloitti Berengarin
pääkaupungin Pavian ja vietti siellä hyvin komeasti häitä kauniin
Adelheidin kanssa.
Unkarilaiset hyökkäsivät taaskin Saksaan ja kerskasivat kopeasti, että
heidän hevosensa muka juovat kuiviksi kaikki Saksan joet. Suuri
sotajoukko, jossa kerrotaan olleen 100,000 miestä, tunkeutui Baijeriin
ja teki rynnäkön Lech-joen varrella olevaa Augsburgia vastaan.
Kaupungin asujamia rohkasi piispa _Udalrik_, astuskellen
pappispuvussaan keskellä nuolisadetta kehoittelemassa taistelijoita ja
taivuttamassa heitä yöllä korjaamaan muureihin tulleita vammoja; naiset
astuivat juhlasaatossa pitkin kaupunkia, rukoillen Jumalalta apua.
Jopa saapui kaupunkiin sanoma, että kuningas Otto oli tulossa
saksalaisen sotaväen kanssa. Unkarilaiset luopuivat uuden rynnäkön
aikeestaan ja peräytyivät jonkun matkaa pitkin Lech-joen oikeaa rantaa,
jota vastoin saksalaiset olivat vasemmalla rannalla. Otto antoi
sotaväkensä paastota ja valmistautui seuraavaksi päiväksi veriseen
taisteluun. Se oli 10 päivä elokuuta 955. Malttamattomina uittivat
unkarilaiset taistelun kiihkossaan hevosensa Lechin yli ja kahakoivat
pitkin koko saksalaisten rintamaa. Ensin he hurjasti parkuen syöksyivät
böömiläisiä vastaan, jotka joutuivatkin tappiolle, ja sitte
shwabilaisia vastaan, jotka myöskin alkoivat sekasorrossa väistyä.
Frankilaiset silloin urhollisen herttuansa _Konradin_ johdolla
syöksyivät taisteluun, ajoivat unkarilaiset takaisin ja vapauttivat
kaikki saksalaiset vangit. Jopa marssi myöskin Otto saksilaisinensa
esiin. Kiivas oli taistelu, mutta viimein hajoitettiin unkarilaiset
ja he paeten syöksyivät Lechiin, joka kohta huuhteli joukottain
hukkuvien ruumiita. Taistelukentältä pakoon päässeet saivat surmansa
kiukustuneiden baierilaisten käden kautta. Suuresta unkarilaisjoukosta
sanotaan ainoastaan seitsemän miestä palanneen kotimaahansa, heiltäkin
nenät ja korvat pois leikattuina. Tämän hirmuisen tappion jälkeen
unkarilaiset eivät enää häirinneet Saksanmaata. Heidän puoleisellensa
rajalle perustettiin Itämarkki eli rajakreivikunta, josta alkoi ja
kehittyi myöhempi Itävalta.
Puolisonsa kuningatar Adelheidin kanssa teki Otto sitte komean retken
Italiaan. Hänen saapuessaan Roomaan se neuvoskunta, joka vieläkin sanoi
itseään senaatiksi, tuli hänelle vastaan "kultaportille". Pietarin
kirkon hopeaportin edessä teki Otto valan aina suojella Rooman kirkkoa.
Seuraavana päivänä paavi hänet voiteli _Rooman keisariksi_ (962)
ja pani hänen päähänsä kruunun suuren ihmisjoukon läsnä ollessa, joka
riemuhuudoilla tervehti häntä caesarein seuraajaksi.
Toisella Rooman matkalla vähän myöhemmin kruunautti keisari paavilla
myöskin nuoren poikansa Oton ja aikoi hänelle puolisoksi kreikkalaista
prinsessaa, Romanos II:sen tytärtä _Teofanoa_, toivoen siten
saavansa morsiuslahjaksi Apulian ja Kalabrian. Mutta silloinen keisari,
Teofanon isintimä Nikeforos, voimakas ja valtioviisas mies, ei
suostunut siihen ehdotukseen, vaan kohteli pahoin lähettiläitä. Sota,
jonka nyt Otto alkoi Ala-Italiassa, tuli kuitenkin kohta päätetyksi.
Nikeforos näet surmattiin ja hänen seuraajansa, haluten pysyä hyvässä
sovussa Saksan mahtavan keisarin kanssa, lähetti Teofanon Italiaan,
jossa hänet Roomassa juhlallisesti naitettiin prinssi Otolle. Vanha
keisari palasi sitte puolisoineen ja nuoren parikunnan kanssa
saksalaiseen linnaansa Quedlinburgiin. Hän eli ainoastaan yhden vuoden
poikansa häiden jälkeen, mutta sai sinä aikana nauttia urhotöistä
rikkaan vaikutuksensa ja vaivojensa hedelmiä. Kaarle Suuren kuolemasta
asti ei ollut kukaan hallitsija esiytynyt niin mahtavana kuin Otto I.
Otto II. Otto III. Henrik II.
Harvoin on historian lehdille voitu kirjoittaa hallitsijasukua, jonka
kaikki jäsenet olisivat olleet hyvät tai ainakin hyvää tarkoittavat
ruhtinaat. Saksilainen suku on kuitenkin sellainen. Vikoihin katsoen
ovat nämä keisarit aikakautensa lapsia, mutta heidän ansionsa ovat
kaikiksi ajoiksi sopivia esikuvia.
_Otto II_ oli luonnostaan tuntehikas sekä italialaisen äitinsä ja
kreikkalaisen puolisonsa vaikutuksen alainen; niinpä hän ei
viihtynytkään Saksanmaan erämaissa ja karkeiden soturitapain
keskellä, vaan halusi etelän kauniimpiin seutuihin ja hienostuneempaan
elämään. Kulutettuaan muutamia vuosia verisissä taisteluissa Saksan
uppiniskaisia herttuoita vastaan sekä tunkeuduttuaan sodassa Ranskaa
vastaan aina Pariisiin saakka läksi Otto siis kiireesti Italiaan, jonne
häntä sekä taipumus että kunnianhimo kutsuivat.
Uudistaen siellä Apulian ja Kalabrian vaatimukset, jotka maat muka
olivat Teofanon morsiuslahja, joutui hän sotaan kreikkalaista
keisarikuntaa vastaan. Tähän aikaan tuli joukottain sarasenilaisia
Sisiliasta Italian mannermaalle. Kreikkalainen keisari antautui
likeiseen liittoon näiden kanssa. Otto joutui nyt taisteluun noita
odottamattomia vihollisia vastaan sekä kärsi perinpohjaisen tappion
eräässä taistelussa Kalabriassa. Töin tuskin päästyään pakenemaan
taistelusta harhaili hän yksikseen meren rannalla, ollen joka hetki
vangiksi joutumisen vaarassa. Viimein hän huomasi laivan, vaan kohta
tunsi sen kreikkalaiseksi ja siis viholliseksi. Toivoen pysyvänsä
tuntemattomana ratsasti hän ulos mereen laivaa kohti ja pyysi päästä
siihen. Eräs laivamies tunsi hänet, mutta oli siksi jalomielinen,
ett'ei ilmaissut häntä. Otto taivutti kreikkalaiset purjehtimaan
erääsen rantakaupunkiin, sanoen siellä antavansa heille keisarin
aarteet. Muutamat hänen miehensä saivat sanan hänen tulostaan ja
läksivät rannalle ottamaan häntä vastaan. Laivan lähetessä rantaa
hyppäsi Otto rohkeasti mereen ja ui siihen paikkaan, jossa hänen
miehensä odottivat. Hän palasi Roomaan ja ankarasti kukisti erään
kapinan yrityksen. Mietiskellessään uusia sotia kreikkalaisia vastaan
kuoli hän 983.
Vainajan poika _Otto III_ oli silloin vasta kolmen vuoden ijässä.
Äidiltään Teofanolta ja isänsä äidiltä Adelheidilta, jotka hänen
alaikäisyytensä aikana hoitivat hallitusta, sai hän loistavan
kasvatuksen. Hovilaiset sanoivat häntä "ihmelapseksi" hänen aikaisin
kehittyneiden sielunlahjojensa ja tavattomain tietojensa tähden. Ollen
pehmeäluontoinen ja haaveksivainen ei hän sopinut raakaan
sotilaselämään, mutta rakasti opinnoita ja eli koko sielullaan
muinaisajan suurissa muistossa.
_Gerbert_, ihmelapsen opettaja, jonka Otto II kutsui hoviinsa,
seisoi kuin tiedon jättiläinen paljon korkeammalla pimeää
aikakauttansa. Espanjassa oli hän tutustunut morilaisten tieteelliseen
kirjallisuuteen ja suuri luonnonvoimain tajunta vaikutti, että
taikauskoinen ympäristönsä katsoi häntä velhoksi. Suuretieteellisiin
aineihin oli hän hyvin tutustunut ja hänen juuri sanotaan saattaneen
arabialaiset numerot käytäntöön Europassa. Muinaisklassillinen aika
muistoineen oli hänelle rakas ja muinaisista kirjailijoista olivat
hänelle hyvin tutut kaikki, kuin siihen aikaan oli saatavissa.
[Kuva: Gerbert.]
Heti hallitukseen päästyänsä läksi Otto Roomaan, jossa vanhan
tasavallan ajatus vielä kummitteli muutamain levottomassa mielessä. Hän
kruunautti siellä itsensä keisariksi, ja sen paavin kuoltua, joka hänet
kruunasi, korotti hän heti opettajansa ja ystävänsä Gerhertin hänen
seuraajakseen. Uusi paavi otti nimekseen Sylvester II ja teki keisarin
kanssa suunnitelmia suuriin uudistuksiin: hallitusistuin oli muutettava
Roomaan ja caesarein valtaistuin siellä uudistettava kaikessa
muinaisessa loistossaan. Mutta ennen kuin ne aikeet ehdittiin panna
toimeen, korjasi kuolema ensin oppineen paavin ja kohta sen jälkeen
(1002) myöskin nuoren, syvällisesti sivistyneen keisarin.
_Henrik II_, joka polveutui Otto I:sen veljestä oli viimeinen
saksilainen keisari. Hän on saanut puhtaasta elämästään ja suuresta
kunnioituksestaan kirkkoa kohtaan nimen _Pyhä_. Munkkilaitosta hän
niin suuresti ihaili, että aikoi hallituksensa lopulla itsekin ruveta
munkiksi. Hän otti polvillansa vastaan keisarinkruunun paavin käsistä.
Mutta saksalaisia herttuoita, lombardialaisia ylimyksiä ja Ala-Italian
kreikkalaisia vastaan piti hän hyvällä menestyksellä yllä keisarin
mahtivaltaa. Hänellä oli myöskin suuri vaikutusvalta piispain
asettamisessa, ja hän piti vaaria, että he täyttivät velvollisuutensa.
Hänen kuollessaan (1024) sammui saksilainen hallitussuku.
Läänityslaitos ja sen leviäminen.
Keskiaikana kehittyi omituinen yhteiskunnallinen muoto, jota on
sanottu _läänityslaitokseksi_ eli vieraskielisellä nimellä
_feodaali-järjestelmäksi_.
Sen ensi aiheena olivat vanhain germanialaisten omituiset tavat
ja se kehittyi edelleen kansainvaellusten aikana varsinkin
frankilaisilla. Kun germanialainen päällikkö tuli valloitetun maan
kuninkaaksi, omisti hän suuren joukon kruunun tiluksia itselleen. Hänen
seuralaisensa anastelivat myöskin tiluksia, joita sitte sanottiin
_allodiumeiksi_ ja joihin he saivat täyden omistusoikeuden, kun
sitoutuivat tekemään sotapalvelusta. Mutta kiinnittääkseen itseensä
eteviä miehiä ja palkitakseen palvelijoitansa antoi kuningas osan
tiluksistaan _lääniksi_ (feudum) eikä lahjaksi: sellaisen läänin
saajaa sanottiin _vasalliksi_, joka nimitys johtuu kelttiläisestä
_gwas_- (palvelija-) sanasta, ja hänet velvoitettiin erityiseen
uskollisuuteen ja personalliseen palvelukseen antajaa kohtaan, jota
sanottiin _lääniherraksi_. Nämä kuninkaan vasallit tulivat kukin
paikkakunnassaan hyvin mahtaviksi sekä osaksi hankkivat itselleen
vasalleja samalla tavalla kuin kuningaskin, osaksi pakottivat vapaat
tilalliset, allodiumein isännät, alammaisuuteen taikka ottivat
vastaan heidän vapaatahtoisen antautumisensa käskynalaisuuteen.
Roomalaisessakin väestössä oli vielä jäljellä useampia itsenäisiä
maatilallisia. Alimpana yhteiskunnassa olivat orjat puolivapaita
lampuotia eli vuokramiehiä, jotka olivat kiinnitetyt maahan n.s.
maaorjiksi. Sisäisen hajallisuuden, alinomaisten sotien ja heikon
hallituksen aikana joutui pikkutilallisten vapaus ja omaisuus suureen
vaaraan. Kuninkaan olisi pitänyt vahvistaa lakia ja säilyttää rauhaa,
mutta hän ei likimainkaan jaksanut täyttää sitä velvollisuuttansa.
Niinpä tuli tavaksi, että heikommat antautuivat jonkun mahtavan miehen
turviin ja joutuivat personalliseen alammaisuuteen hänelle. Näin
kehittyi vähitellen monijaksoinen alammaisuussuhde, joka ulottui
ylimmästä lääniherrasta, kuninkaasta, vähäisimpään alavasalliin saakka.
Kun Ludvig Hurskaan kuoltua herttuanarvo uudistettiin Saksassa, tulivat
herttuat kruunun etevimmiksi lääninsaajiksi eli vasalleiksi ja heidän
onnistui vähitellen tehdä arvonsa perinnölliseksi. Toisessa asteessa
olivat kreivit, jotka Kaarle Suuri oikeastaan asetti kruunun
virkamiehiksi, mutta jotka seuraavina levottomuuden aikoina anastivat
itsenäisen vallan kukin paikkakunnallaan. Vähitellen alkoi heidänkin
arvonsa tulla perinnölliseksi, aikaisimmin Ranskassa, sitte myöskin
Saksassa. Viimein tinkivät mahtavat vasallit itselleen ylt'yleensä
samat edut. Siten tuli _perinnöllisyyden_ perusaate vähitellen
voimaan koko läänityslaitoksessa. Kuningas peri valtaistuimensa,
(vaikka tosin se vasta myöhään tunnustettiin sitovaksi ohjeeksi),
vasalli peri linnansa ja maaorja orjuutensa. Tilus siten yhdistettiin
likeisesti suvun kanssa: kuningasta ja valtakuntaa katsottiin yhteen
kuuluviksi ja ylimyssuvut alkoivat käyttää perintötilusten nimeä
sukunimenä.
Vasallin personallinen _uskollisuus_ lääniherraa kohtaan sisälsi
hänen etevimmät velvollisuutensa; siihen perustui koko läänityslaitos.
Sellaiseen uskollisuuteen piti vasalliksi rupeavan sitoutua
tunnustuksella, joka useimmiten tapahtui siten, että vasalli
ojensi kätensä lääniherralle ja teki uskollisuuslupauksen.
Läänivelvollisuuksiin sitoutuneen vasallin piti varustettuna saapuman,
milloin herransa kutsui sotaan, ja lähtemän hänen kanssansa
sotaretkille määrätyksi ajaksi ja niin monen miehen kanssa, kuin oli
sovittu. Omaisuudellansa piti hänen auttaa lääniherraansa sattuvissa
tarpeissa. Lääniherran tuomioistuimessa, joka ratkasi oman piirinsä
oikeusriidat, tuli hänen myöskin olla lautamiehenä. Lääniherran
kutsumuksesta täytyi vasallien saapua kokouksiin ja neuvotteluihin.
Nämä olivat huomattavimmat uskollisuusvelvollisuudet; jos niitä ei
täytetty, julistettiin läänisopimus rikotuksi ja vasalli karkoitettiin
väkivallallakin läänistään. Pienemmissä lääneissä olivat tietysti
uskollisuusvelvollisuudetkin pienemmät; jotenkin tavallista oli näet
antaa lääniksi myöskin yksityisiä toimia, markkinaoikeuksia,
metsästysmaita, jopa lähteitäkin ja mehiläisparvia.
_Ranskassa_ tulivat suuret kruununvasallit viimeisten karolingien
hallitusaikana hyvin itsevaltaisiksi. Omalla alueellaan he anastivat
kaiken vallan, alkoivat lyödä omaa rahaa, käydä keskenään sotaa sekä
tuomita alammaisiansa ja vaatia, että heitä itseään piti ainoastaan
vertaistensa saaman tuomita. Kohta he myöskin anastivat vapauden
veronmaksusta eivätkä katsoneet olevansa korkeimman esivallan valvonnan
alaisina. Kuninkaalla oli viimein ainoastaan Laon-kaupunki ja sen lähin
ympäristö hallussaan, hän vaipui mitättömäksi nimihallitsijaksi, ja
vasallit vallattomuudellaan ja keskinäisillä sodillaan saattoivat
kaikki epäjärjestykseen. Parempi järjestys alkoi vaikka hyvin hitaasti
kehittyä, kun Karolingi-suku sammui ja Kapet-suku nousi (987)
valtaistuimelle. Neljän ensimmäisen Kapet-kuninkaan (987-1108) onnistui
omalla viisaudellaan ja kirkon avulla jotenkin vahvistaa kuninkaan
ylintä lääniherran-valtaa.
_Saksassa_ olivat Karolingi-suvun sammuttua herttuat osoittaneet
suurta itsenäisyyttä, mutta voimakkaat saksilaiset keisarit kuitenkin
hyvällä menestyksellä pitivät yllä valtakunnan ylipäämiehyyttä.
Saksilaisen suvun sammuttua Henrik II:sen kuollessa korotettiin
ruhtinasten vaalilla keisariksi arvokas _Konrad II_, joka
tuli uuden _frankilaisen_ keisarisuvun kantaisäksi. Hänen
läänityslakinsa, joita seurattiin sekä Italiassa että Saksassa,
kehittivät edelleen feodaalijärjestelmää. Niiden mukaan oli joka lääni,
niin hyvin suurempi kuin pienempikin, kulkeva perintönä isältä pojalle,
ja joka vasallilla, niin ylhäisemmällä kuin alhaisemmallakin,
piti oleman oikeus vedota lääniherransa tuomiosta keisariin.
Rajoittaakseen riitoja oli Ranskassa koetettu panna toimeen "Jumalan
rauhaa", jonka mukaan kaikkein kahakoiden piti lakkaaman joka viikko
keskiviikko-illasta maanantai-aamuun saakka ja sitä paitsi suurten
juhlain ajaksi. Konrad koetti saattaa tätä rauhaa voimaan myöskin
Saksassa. Hänen voimakkaan seuraajansa _Henrik III:nen_ aikana
(1039-56) kohosi keisarillinen lääniherruus vallan ja mahtavuuden
kukkulalle. Hän piti voimakkaasti yllä Jumalan rauhaa ja koetti
avonaisten läänien peruuttamisella vahvistaa keisarinvaltaa, vaikka
hänen kuitenkin täytyi kohta antaa ne läänit jälleen pois. Mutta hänen
hemmoitellun ja ajattelemattoman poikansa _Henrik IV:nen_ aikana
häiriytyi taas hyvä järjestys, joka oli kehittynyt monen etevän
keisarin toimesta.
_Englannissa_ pysyi kauan voimassa germanialainen itsehallinto,
niin että sitä noudatettiin vielä Knut Suurenkin aikana. Kun Knutin
kuoltua vanha kuningassuku kohta jälleen korotettiin valtaan ja eräs
sen jäsen _Edvard Tunnustaja_ nousi valtaistuimelle, ei yleensä
tapahtunut mitään muutosta. Mutta täälläkin oli mahtavia herroja
(lordeja), joilta heikompain täytyi saada turvaa. Varsinainen
läänityslaitos pantiin kuitenkin voimaan vasta sitte, kuin
normandialainen herttua _Vilhelm Valloittaja_ pääsi (1066) maan
herraksi. Lääniaateli oli täällä kuitenkin paljon riippuvaisempi
kuninkaasta kuin mannermaalla ja maaorjuus oli paljon lievempi.
[Kuva: Ritarilinna.]
Siten tuli vähitellen läänityslaitos voimaan koko Keski-Europassa.
Kuninkaat kestivät kaikkialla kovia taisteluita järjestyksen
ylläpitämiseksi ja kuuliaisuuden hankkimiseksi. Vuorten huipuilla
seisoivat itsenäisten lääniherrain linnat ja niiden juurella
alustalaisten majat yhdessä paikassa, kirkko keskellä. Suuret
ylimyssuvut, joiden jäsenet sodassa palvelivat ratsain, alkoivat
kehittyä eri luokaksi, _ritaristoksi_. Kaupunkeja näiden ritarien
herruus rasitti kovin ja maaorjuuteen sidottu maalaiskansa köyhtyi
sodista, kiskomisista ja orjantyöstä.
Vilhelm Valloittaja.
Vilhelm oli Normandian herttuan Robert II:sen äpäräpoika ja pääsi hänen
seuraajakseen. Hänellä oli kookas hallitsijanvartalo, karkea käytös ja
synkännäköinen muoto. Ollen luonteeltaan kova kuin rauta huoli hän
vähän ihmisten rakkaudesta tai vihasta ja hänen kukistumattoman
tahdonvoimansa tieltä täytyi kaikkein esteiden poistua. Säälin
tunteita hän ei ollenkaan tajunut, vihassaan oli hän hirmuinen.
Umpimielisyydessään hän kammoksui seuraelämää ja viihtyi paraiten
metsäin syvyydessä, jossa hän mielellään vaeltelikin pitkillä
metsästysretkillä. Hän valmisteli suuria aikeita viisaasti kuin täysin
oppinut valtiomies ja pani ne toimeen musertavalla voimalla eikä
koskaan tyytynyt puoleen voittoon. Toimiskeleva mies hän oli ja hyvin
sopiva suuren valtakunnan perustajaksi.
Jo 1051 oli hän käydessään sukulaisensa kuningas Edvard Tunnustajan
luona saanut häneltä lupaan Englannin perimysoikeuden. Kun Englannin
mahtavin mies _Harald Godvininpoika_ jonkun ajan kuluttua joutui
Ranskan rannalla haaksirikkoon ja Vilhelmin vangiksi, täytyi hänen
vapaaksi päästäkseen vannoa auttavansa Vilhelmin toimia luvatun kruunun
saannissa.
Alussa vuotta 1066 kuoli kuningas Edvard, mutta Harald Godvininpoika
silloin julistutti itsensä kuninkaaksi. Kun Vilhelm muistutti hänelle
lupaustansa, vastasi hän, ett'ei pakkovalalla ole sitovaa voimaa ja
että hän, laillisesti valittu kuningas, aikoi kaikin voimin puolustaa
valtaistuintansa.
Vilhelm nyt rakennutti vahvan laivaston ja varusti suuren sotajoukon.
Hän sai myöskin puolellensa paavin, joka sitte julisti Haraldin pannaan
ja nimitti Vilhelmin sen tuomion toimeenpanijaksi. Vilhelm tietysti
otti mielellään vastaan sen tehtävän.
Samaan aikaan Norjan kuningas _Harald Hårdråde_ saapui
sotaretkelle Englantiin, jossa hänellä oli puolellaan Harald
Godvininpojan oma veli. Verinen taistelu oli lähellä Yorkia;
norjalaiset urhollisesti taistellen joutuivat tappiolle ja heidän
kuninkaansa kaatui.
Jo parin päivän päästä laski Normandian laivasto Englannin
etelärannalle. 60,000-miehinen sotajoukko kokoutui Vilhelmin lippujen
ympärille. Harald riensi sinne sotaväkineen, joka miesluvultaan oli
paljon heikompi, ja tuhoavainen taistelu alkoi lähellä _Hastingsia_ (14
p. lokak.). Normandialaisessa sotajoukossa oli ratsuväki vahvin,
englantilaisessa jalkaväki. Molemmat ryntäsivät suurella voimalla yhteen
ja miehiä kaatui paljo kummaltakin puolelta. Keskellä kiihkeintä
taistelua levisi normandialaisten kesken huhu, että heidän herttuansa
oli kaatunut. "Kyllä minä elän", huusi Vilhelm kauas kaikuvasti ja otti
kypärän päästään, "ja minä Jumalan avulla valloitan Englannin."
Teeskennellyllä paolla saattoi hän englantilaisten rintaman
epäjärjestykseen ja kannusti sitte ratsunsa suoraan englantilaisten
päälippua kohti. Siinä syttyi verinen ottelu. Normandialaisen ratsuväen
ankarat rynnäköt viimein hajoittivat englantilaisten puolustuslinjan.
Keihään tapaamana, joka sattui silmään, kaatui kuningas Harald ja samoin
hänen etevimmät ylimyksensä kaatuivat; sotajoukon jäännökset hajosivat
pakoon. Siihen paikkaan, johon Harald kaatui, pystytti Vilhelm telttansa
keskelle taistelukenttää, joka oli täynnä ruumiita.
Kun Lontoo kohta sen jälkeen avasi porttinsa, kruunautti Vilhelm
seuraavana joulupäivänä itsensä Englannin kuninkaaksi. Englannin
ylimysten toimeen panemat kapinat kukistettiin julman ankarasti ja
joka voiton jälkeen alkoi kuningas hallita yhä kovemmin. Ankara
läänityslaitos pantiin toimeen. Englanti jaettiin 700 paronikuntaan
ja 60,000 ritarinlääniin, jotka suurimmaksi osaksi annettiin
normandialaisille. Uskollisuusvala otettiin sekä vasalleilta
että myöskin heidän alavasalleiltaan. Tuomioistuimissa ruvettiin
käyttämään Ranskan kieltä. Suuret maa-alat hävitettiin ja muutettiin
metsästysmaiksi; kauan pysyivät muistossa kovat rangaistukset, jotka
kohtasivat jokaista, ken uskalsi kaataa yhdenkään otuksen kuninkaan
metsistä. Kiukustuneen väestön kurissa pitämiseksi rakennettiin
joukko lujia linnoja, muiden muassa myöskin Lontoon Tower-linna.
Anglosaksilainen yhteiskuntalaitos jätettiin kuitenkin suureksi osaksi
entiselleen ja siihen kuuluvia lakitapoja, joita sanottiin "Edvard
Tunnustajan laeiksi", Englannin kansa rakkaudella säilytti.
Viimeisinä vuosinaan joutui Vilhelm sotaan Ranskan kuninkaan _Filip
I:sen_ kanssa ja hyökkäsi hänen maahansa. Siellä kuninkaan kerran
ratsastaessa poltetun kaupungin suitsuavilla raunioilla kompastui ratsu
ja heitti kuninkaan maahan, jonka putoamisen seurauksista hän kuoli
(1087).
Gregorius VII.
Tapojen raaistuminen, joka viimeisten karolingien aikana ja lähinnä
heidän jälkeensä levisi maalliseen yhteiskuntaan, ulottui myöskin
kirkon alalle, jossa raakuus, tietämättömyys ja taikuus pääsivät
vallalle. Kun sitte maallinen yhteiskunta jonkun verran uudistui
läänityslaitoksen kehittymisestä, tuli kirkko siten vain yhä
maallisemmaksi ja syvemmälle sorretuksi. Maallisemmaksi se tuli siten,
että hippa- ja apottikuntia kohta ruvettiin katsomaan lääneiksi ja
piispat tavallisesti itse olivat hallitsijain vasalleja sekä itse
puolestaan toisten maallikkovasallien lääniherroja. He sotkeutuivat
myöskin moninaisiin riitoihin ja sotiin, joihin saivat aihetta
sukulaisuussuhteistansa. Sorretuksi tuli kirkko siten, että maallinen
valta käytti väärin kirkollisten läänien antamisoikeuttansa. Sitä pahaa
tapaa sanottiin _simoniaksi_, kun näet verrattiin siten asetettuja
piispoja velho Simoniin (Ap T. 8: 19). Sitä koetettiin lakkauttaa
Henrik III:nen aikana mutta yhä se kuitenkin levisi suurempaan valtaan.
Paavikunta ei suinkaan ollut herätyksenä eikä esikuvana vaan päin
vastoin oli jo kauan ollut ruttopaisumana, joka selvästi näytti kirkon
siveellisen turmeluksen. Tunnottomat ja törkeissä paheissa elävät
paavit antoivat toinen toisensa jälkeen inhottavaa esimerkkiä
kristikunnalle. Parempi järjestys alkoi Henrit III:nen voimakkaista
toimista. Monta kertaa peräkkäin asetti hän paavin ja joka kerran
kelvollisen miehen. Näin maallinen valta pani alulle kirkon
uudistuksen.
Paraimpia paaveja oli _Leo IX_. Hän matkusti itse uutterasti
pitämässä pappiskokouksia ja hävittämässä juurtuneita väärinkäytöksiä,
varsinkin simoniaa. Kohta paaviksi nimityksensä jälkeen tapasi hän
_Clugnyn_ luostarissa Burgundissa munkki _Hildebrandin_,
jonka voimakas olemus ja rohkeat ajatukset mahtavasti vaikuttivat
häneen; Leo huomasi hänet juuri sellaiseksi tulevaisuusmieheksi, kuin
kirkko tarvitsi.
[Kuva: Luostari, ilmasta katsottuna. (Vanhan piirustuksen
mukaan.)]
Hildebrand oli saanut kasvatuksensa eräässä Rooman luostarissa.
Toimittuaan muutamia vuosia kirkon palveluksessa oli hän siirtynyt
yksinäisyyteen Clugnyn luostariin. Ankara kuri ia haaveksiva henki,
jotka siellä vallitsivat, vaikuttivat mahtavasti hänen luonteensa
kehitykseen. Luostarikammiostansa oli hän liikutetulla mielellä
katsellut maallisen yhteiskunnan raakuutta, laittomuutta ja verisiä
taisteluja ja tullut vakuutetuksi, että oikeutta kunnioitettaisiin ja
rauhaa rakennettaisiin maan päällä, jos kirkko tulisi hallitsevaksi
eikä olisi hallittavana. Niistä ajatuksista innostuneena puhui hän
pontevia sanoja Leo IX:lle ja moitti häntä, että oli ottanut
hengellisen virkansa vastaan maallisen miehen kädestä. Hildebrandin
puhe vaikutti niin syvällisesti, että Leo riisui pois arvonsa merkit,
joita jo oli ruvennut käyttämään, eikä ennen katsonut itseään paaviksi,
kuin kansa ja papisto vanhan tavan mukaan hänet Roomassa siksi
valitsivat. Hän otti myöskin mukaansa Hildebrandin, joka sitte hänen ja
kahden hänen seuraajansa aikana tuli paavillisen hallituksen johtajaksi
ja jota sentähden usein sanottiin "meidän herramme paavin herraksi".
Heti Henrik III:nen kuoltua ryhdyttiin tärkeään toimeen paavin istuimen
riippumattomaksi tekemistä varten siten, että paavin vaali jätettiin
vast'edes _kardinaalein_ tehtäväksi, joita silloin olivat Rooman
lähimmän ympäristön piispat ja itse kaupungin korkein papisto. Yhä
selvemmin näkyi myöskin pyrintö saattaa maallisia valtakuntia paavin
istuimesta riippuviksi; niin Leo IX:nen aikana Robert Guiskard otti
Ala-Italian lääniksi pyhältä isältä, samoin hyväksyttiin myöskin
Vilhelm Valloittajan aikomus anastaa Englanti.
Vuonna 1073 valittiin Hildebrand itse paaviksi, jona hän käytti nimeä
_Gregorius VII_. Muodoltaan ja ulkonaiselta ryhdiltään oli hän
mitättömän näköinen, mutta hänessä asui rohkea ja mahtava henki. Kirkon
ja valtion keskinäisestä suhteesta lausui hän käsityksensä näillä
sanoilla: "Kirkko on sielu, maallinen valtio ruumis, ja niinkuin sielun
toiminta ylläpidetään ruumiin ylläpitämisellä, niin on myöskin
maallisen valtion päämies, keisari, velvollinen suojelemaan kirkkoa
ynnä sen omaisuutta, maita ja tiluksia. Mutta kirkon päämiehen, paavin,
valta johtuu välittömästi Jumalalta ja sitä voidaan verrata aurinkoon;
keisarilla ja kaikilla maallisilla hallitsijoilla on ainoastaan paavin
lahjoittama valta, niinkuin kunkin lainaa valonsa auringosta."
Rohkeissa ja syvälle koskevissa kirkkolaeissa panikin Gregorius
aatteensa voimaan. _Celibaatti_-lailla velvoitti hän papit elämään
naimattomina; siten he irtautuivat monesta maallisen elämän
velvollisuudesta ja saattoivat, kun heillä ei ollut huolenpitoa
perheestä, käyttää koko vaikutusvoimansa kirkon hyväksi. Tätä lakia ei
kuitenkaan voitu panna toimeen ilman kiivasta vastustusta, kun näet jo
ennestään naineita pappeja pakotettiin pannan uhalla heti luopumaan
vaimoistansa. Toisessa laissa kielsi Gregorius jyrkimmästi kaiken
simonian, määräten ankaraa kirkollista rangaistusta jokaiselle, ken möi
tai osti hengellisiä virkoja. Kolmannessa laissa määrättiin, miten
_investituura_ eli hengellisten virkamiesten asettaminen oli
tapahtuva. Tähän asti oli maallinen lääniherra tavallisesti asettanut
piispat, antaen virkaan astujalle sormuksen ja sauvan, joista sormuksen
piti merkitsemän piispan kihlausta kirkon kanssa ja sauvan hänen
paimentointansa. Nyt Gregorius viran menettämisen uhalla kielsi
hengellisiä ottamasta investituuraa vastaan kenenkään maallikon
kädestä. Tämä laki tietysti kiihotti maallisen vallan taisteluun.
Saksan keisarinistuimella istui silloin _Henrik IV_, jonka
ajattelemattomuus ja kopeus ennustivat turmiota. Kun hän ankarasti ja
mielivaltaisesti kohteli saksilaisia, tekivät he viimein kapinan ja
piirittivät Harzburg-linnan, jossa hän oleskeli. Töin tuskin onnistui
hänen pimeänä yönä paeta rotkojen kautta polkuteitä myöten Hessiin.
Siellä hän sai kannatusta monelta vasalliltaan, jotka ennen olivat
hänelle vastahakoiset. Hän marssi heidän kanssansa kapinoitsijain
maahan sekä voitti perin pohjin saksilaiset ja tyringiläiset. Maa
hävitettiin kokonaan ja asujamilta riistettiin kaikki oikeudet.
Hädässään kääntyivät saksilaiset paavin puoleen.
Gregorius oli aluksi kehoittanut Henrikkiä päästämään vapaaksi
saksilaiset piispat, joita hän oli vanginnut, sekä antamaan takaisin
heidän kirkkonsa ja tiluksensa. Investituura kuitenkin oli tärkein
riidanaihe. Viimein lähetti paavi Henrikille käskykirjeensä
hengellisten asettamisesta, ilmoittaen tahtonsa ja uhaten pannalla
jokaista, ken ei sitä totellut. Kun Henrik ei tuosta ollut
millänsäkään, kutsui paavi häntä Roomaan puolustamaan itseänsä. Mutta
Henrik piti kirkolliskokouksen Wormsissa ja siellä Gregorius,
syytettynä keksityistä rikoksista, tuomittiin menettämään virkansa. Se
tuomio ynnä häväistyskirje lähetettiin Gregoriukselle, joka juuri
silloin piti kirkolliskokousta Roomassa.
Paavi ryhtyi nyt rohkeaan ja paljon vaikuttavaan toimeen. Hän julisti
(1076) Pietarin seuraajana pannaan keisarin, joka siten suljettiin
kristikunnan yhteydestä ja julistettiin kelvottomaksi hallitsemaan
vasallejansa. Kaikkiin tämä pannaan julistus vaikutti syvästi.
Saksilaiset nousivat uudestaan kapinaan ja saivat kannatusta monelta
taholta. Ruhtinaat ilmoittivat valitsevansa valtakunnalle toisen
päämiehen, ell'ei Henrik ollut vuoden kuluessa pannasta päästettynä.
Henrik päätti silloin itse lähteä Italiaan ja siellä nöyrtyä paavin
edessä. Hänen vihollisruhtinaansa sulkivat Italian puoliset Alppein
solat, niin että hänen täytyi puolisonsa, pienen poikansa ja muutamain
uskollisten palvelijain kanssa tehdä pitkä kierros Burgundin kautta
Mont Cenisin yli Italiaan. Niissä jylhissä, tiettömissä vuoristoissa
oli matka sangen vaivaloinen. Oli keskitalvi ja kova pakkanen; kylmä
tuuli kulutti nahan pois kasvoista. Kalliot olivat suunnattoman
lumenpaljouden peitossa, joka usein oli kylmänyt yhtä kovaksi kuin jää,
niin että oppaat ainoastaan suurimmalla vaivalla pääsivät vuoriston
harjalle. Vielä vaarallisempi oli laskeutuminen. Miehet kulkivat
ryömimällä lakkaamattomassa kuiluihin putoamisen vaarassa; kuningatarta
ja hänen palvelijoitansa laskettiin nahkoihin käärittyinä alas
nuorilla; hevosia hinattiin jalat sidottuina yhteen, mutta enimmät
niistä kuolivat. Viimein päästiin kuitenkin alas tasangolle.
Henrikin tulon sanoma levisi nopeasti. Lombardian ylimykset ja piispat,
ollen Gregoriuksen vihollisia, tarjosivat keisarille apuansa; mutta hän
vastasi arkamaisesti, että nyt ei ollut puhetta taistelusta, vaan
katumuksen ja parannuksen teosta. Paavi oli juuri aikonut lähteä
Augsburgiin kokoutuville valtiopäiville, vaan pakeni nyt lujaan
Kanossa-linnaan, joka oli hänen uskollisen ystävänsä, Toskanan
rajakreivittären _Matildan_ hallussa, ja jäi sinne odottamaan
keisarin tuloa.
Henrik saapuikin, mutta katumuspuvussa ja mieleltäänkin katuvaisena.
Matildan välityksellä, jota oli pyytänyt, pääsi hän ulompaan
linnanpihaan ja sai katumuspuvussa seisoa siellä kolme päivää paljain
jaloin lumessa, nauttimatta mitään ravintoa. "Hän seisoi", kirjoitti
Gregorius itse eräässä kirjeessään, "kolme kokonaista päivää
linnanportin ulkopuolella eikä lakannut ennen rukoilemasta apostolista
armahdusta, apua ja lohdutusta, kuin liikutti kaikkia läsnäolijoita
sellaiseen sääliin, että he kyynelsilmin rukoilivat hänen puolestansa
ja lausuivat kummastelevansa sydämmemme tavatonta kovuutta. Muutamat
myöskin huusivat, että meidän käytöksemme osoitti pikemmin tyrannin
julmuutta kuin apostolista ankaruutta."
Neljäntenä päivänä pääsi nöyryytetty katumuksen tekijä paavin puheille.
Hänet silloin päästettiin pannasta, kuitenkin niillä ehdoilla, että
hänen täytyi palata Saksaan ja olla ryhtymättä valtansa käyttämiseen,
kunnes valtiopäivillä ratkaistiin, saiko hän enää pysyä hallituksessa
vai eikö. Hän läksi näöltään kyllä nöyränä, mutta mieli täynnä kiukkua
ja kostonhimoa.
Henrik kokosi kohta ympärilleen entiset ystävänsä ja puoluelaisensa
eikä luvannut paaville suojelusta, jonka tähden Gregorius ei voinut
tulla Augsburgin valtiopäiville. Ruhtinaat silloin valitsivat
_Rudolf_ Shwabilaisen kuninkaaksi, mutta hän kaatui taistelussa ja
Henrik antoi hänen herttuakuntansa ystävälleen ja uskolliselle
vasallilleen _Fredrikille, Hohenstaufi-suvun_ kantaisälle. Joukko
Saksan piispoja julisti Mainzin kokouksessa paavin erotetuksi
virastaan. Gregorius uudisti pannan julistuksen. Fredrik Hohenstaufi
jäi nyt taistelemaan kapinoitsevia saksilaisia vastaan, vaan Henrik
itse läksi Italiaan ja piiritti siellä Roomaa toista vuotta; paavi
sulkeutui San Angelo-linnaan. Viimein paavin vasalli Robert Guiskard
läksi normannilaisjoukon kanssa lääniherrallensa avuksi. Henrikin
täytyi peräytyä ja Gregorius vietiin turvaan Salernoon, jossa hän kuoli
seuraavana vuonna (1085). Hänen viimeiset sanansa, "minä olen
rakastanut oikeutta ja vihannut vääryyttä; sentähden kuolen
maanpaossa", osoittavat, miten lujasti hän uskoi asiansa oikeuteen.
Tosin hän siinä erehtyi, että uskoi voivansa maallisella vallalla pitää
yllä totuuden hengellistä valtakuntaa; mutta koko hänen aikakautensa
eli samassa erhetyksessä.