Kaaarle Suuri ja hänen valtansa (771-814).
[Kuva: Kaarle Suuri.]
Ensimmäiset merovingit olivat voitollisesti levittäneet valtaansa yli
suurimman osan nykyistä Saksanmaata, jota vastoin itse Galliassa
frankilaiset yhä vielä olivat vähemmistönä roomalaisen eli romanilaisen
väestön rinnalla. Sen johdosta syntyi piankin ristiriitaisuus
valtakunnan enimmäkseen germanialaisen itäosan (Austrasian) ja
romanilaisen länsiosan (Neustrian) välillä. Klodvigin sukuisten
kuningasten vaipuessa paheihin ja rikoksiin sekä alentuessa
mitättömiksi nimikuninkaiksi tuli hovimestari (_major domus_)
varsinaiseksi hallitsijaksi. _Pipin Heerstalilaisen_ onnistui
viimein päästä molempain valtakuntien hovimestariksi ja hän käytti sen
jälkeen virkanimeä _frankilaisten herttua ja ruhtinas_ (dux et
princeps francorum). Pipinin kuoltua tuli siihen arvoon monivuotisen
taistelun jälkeen hänen poikansa _Kaarle Martell_, Poitiersin
taistelun voittaja. Hänen poikansa ja seuraajansa _Pipin Pieni_
kukisti merovingein kuninkuuden ja pani paavin suostumuksella kruunun
omaan päähänsä. Sama Pipin alkoi sodan langobardilaisia vastaan, jotka
olivat valloittaneet Ravennan ja nyt uhkasivat Roomaa. Pipin ryhtyi
suojelemaan paavia ja lyhyen sodan jälkeen täytyi langobardilaisten
kuninkaan antaa pois, mitä äsken oli valloittanut, ja Pipin lahjoitti
sen maan paavin istuimelle, joten paavin maallinen valta tuli
perustetuksi.
Kuollessaan jätti Pipin valtakuntansa perinnöksi molemmille pojilleen
_Karlmanille_ ja _Kaarlelle_. Näistä jäi Kaarle, veljensä
kuoltua jo kolmen vuoden kuluttua, yksinään hallitsijaksi ja korotti
frankilaisen valtakunnan mahtavuuden ja suuruuden kukkulalle. Hänen
pitkäkasvuisessa vartalossaan oli käskevää arvokkaisuutta ja samalla
hänen muotonsa tavallisesti oli ystävällinen ja iloinen. Tavattoman
voimakas hän oli, sillä, kuten kerrotaan, jaksoi hän paljailla
käsillään katkaista hevosenkengän ja raskaalla miekallaan halaista
haarniskapukuisen ratsumiehen aina vyötäisiin asti. Lujalla tahdollaan
taivutti hän jäykkää ja vallatonta kansaa mielensä mukaan ja tarkalla
katseellaan, terveellä, käytöllisellä järjellään ja hengellisiin
urhotöihin taipumuksellaan voi hän raakana aikakautenaan saada aikaan
suuria asioita.
_Kaarlen sodat_. Alkupuoli Kaarlen hallitusta oli täynnä sotia ja
valloituksia. Jo 772 päättivät frankilaiset kansankokouksessa Wormsissa
lähteä sotaan villejä saksilaisia vastaan, jotka olivat usein
häirinneet heitä ryöstöretkillä. Tämä sota, vaikka monesti keskeytyen,
kesti 32 vuotta, ennen kuin nämä viholliset saatiin kokonaan
kukistetuksi. Saksilaiset olivat likeistä sukua anglosaksilaisille,
jotka kolme vuosisataa aikaisemmin valloittivat Englannin; heidän
asuntonsa oli Elben ja Reinin välillä kahden puolen Weser-jokea; ja
heidänpä nimestään on Suomen kieleen tullut sana Saksa, joka yleensä
käsittää germanialaiset kansat ja kansakunnat. Saksilaiset pitivät
vielä pakanallisen uskontonsa ja uhrasivat sodassa saatuja vankeja
Vodanille Hartz-vuorella, joka oli hänelle pyhitetty; monta kertaa
olivat he myöskin surmanneet kristittyjä saarnaajia, jotka olivat
uskaltaneet tulla heidän alueellensa. Nyt heitä johti herttuansa
_Vidukind_, jonka Kaarle suuremmalla voimallaan kyllä usein
voitti, mutta joka sittenkin kauan säilytti itsenäisyyttänsä.
Paavin kehoituksesta ryhtyi Kaarle sotaan langobardilaista valtakuntaa
vastaan, jonka kuningas _Desiderius_ uhkasi Roomaa ja sitä paitsi
oli jostakin loukkauksesta vihamielinen itseään Kaarleakin kohtaan.
Kolmekuukautisella piirityksellä valloitettiin (774) langobardilaisten
pääkaupunki Pavia. Tarina kertoo Desideriuksen vavisten nousseen
frankilaisten tullessa ylös torniin, josta voi nähdä yli koko kentän.
Hän näkikin joukon toisensa perästä tulevan, vaan kysymyksiinsä, oliko
Kaarle siinä joukossa, sai aina vastauksen: "ei vielä". Hän näki
frankilaiset piispat, apotit ja papit kalleissa virkapuvuissaan ja
aikoi jo laskeutua pois tornista, luullen nähneensä kaikki. Mutta
hänelle vastattiin: "Kun näet rautaisen viljan kasvavan tähän kedolle
ja kun näyttää sinusta, ikäänkuin Po ja Ticino vierittelisivät mustia
rautalaineita kaupungin muureja kohti, silloin on Kaarle meitä
lähellä." Heidän niin puhellessaan alkoi kaukaa näkyä ikään kuin paksu
pilvi ja se yhä läheni; viimein tuli siitä näkyviin aseellisia
sotajoukkoja ja koko keto loisti välkkyvistä aseista. Silloin näkyi
pitkä olento, päässä kypärä ja yllä rautapanssari; kädessään piti hän
raudoitettua keihästä ja kilpi näytti olevan paljasta rautaa; se mies
oli Kaarle. Desiderius kauhistuen antautui kuninkaalle, joka hänet
panetti luostariin, mutta langobardilaisen valtakunnan hän yhdisti
frankilaiseen valtaan.
Kaarlen pitäessä sitte valtiopäiviä Paderbornissa, saapui sinne
Espanjasta morilaisia, päässä käärelakit eli turbaanit vyöllä
käyräsapelit ja puku maahan asti ulottuvana. Heidät oli lähettänyt
Saragossan emiiri pyytämään Kaarlelta apua kalifi Abdarrahmania
vastaan. Kaarle silloin läksi liikkeelle sotajoukon kanssa, ja hänen
onnistui vaikka vaivallakin päästä Pyreneain vuoriston ylitse, jonka
jälkeen hän valloitti Ebron pohjoispuolisen maan. Tämä valloitus
nimitettiin "Espanjan markiksi" eli rajamaaksi ja luettiin alusmaana
frankilaiseen valtakuntaan. Paluumatkalla kerrotaan vuoristolaisten
hyökänneen Kaarlen jälkijoukon päälle; silloin kaatui tarinoissa
ylistelty _Roland_, Kaarlen suosittu ja keskiaikaisten tarinain
mitä suurin sankari.
Kaarle läksi sitte saksilaisia vastaan, jotka olivat Vidukindin
johdolla uudestaan nousseet kapinaan. Vidukind pakeni uskollisimpain
miestensä kanssa Tanskan metsiin; mutta niistä, jotka olivat hänen
toimestaan yhtyneet kapinan yritykseen, Kaarle, kostossaan hirmuinen,
mestautti yhtenä päivänä kaikki tyyni, vaikka ne olivat vapaaehtoisesti
tulleet hänen eteensä. Se ankaruus vaikutti vain uuden kapinan, joka
saatiin kukistetuksi vasta suurella verenvuodatuksella. Vidukind saapui
nyt itse Kaarlen luo, joka hänet otti vastaan suurilla kunnian
osoituksilla sekä itse rupesi kummiksi, kun Vidukind nyt antoi kastaa
itsensä. Sitte hän vannoi frankilaisten kuninkaalle uskollisuusvalan
(785), jonka hän rehellisesti pitikin.
_Avarilaisia_ vastaan, jotka vielä asuskelivat gepdiläisten
entisellä alueella nykyisessä Unkarissa, alkoi Kaarle varsinaisen
hävityssodan. Kolmen suuren sotajoukon kanssa marssi hän heidän
maahansa; seitsemän eri sotaretkeä olivat kaikki onnelliset ja viimein
valloitti hän heidän lujat kehälinnansa, joissa he säilyttivät pitkän
ajan kuluessa kokoamaansa saalista. Drau- ja Sau-jokien välille asettui
frankilaisia uutisasukkaita ja rajalle perustettiin rajakreivikunta
(Itävalta), joka kuitenkin jonkun ajan kuluttua jälleen menetettiin.
_Keisarikunta_ (800). Länsimaisen keisarikunnan uudistus kruunasi
urhotyöt, joita Kaarle tähän asti oli tehnyt.
Joulupäivänä 800 Kaarle oleskellessaan Roomassa meni apostoli Pietarin
kirkkoon; juhlalliseen jumalanpalvelukseen. Hän asettui alttarin eteen.
Hänen ollessaan polvillansa rukoilemassa astui paavi Leo monen papin
seurassa esiin ja laski kultakruunun frankilaiskuninkaan päähän kansan
huutaessa kuuluvasti: "Voittoa ja pitkää ikää Jumalan kruunaamalle
Kaarlelle, Rooman caesarille!" Samassa alkoivat torvet ja pasuunat
soida, seoittaen ääntänsä kansan riemuhuutoon, ja suuri laulajajoukko
alkoi veisata kruunausvirttä. Sitte paavikin laskeutui polvilleen
Kaarlen eteen ja tunnusti hänet keisariksensa.
Länsimaisen keisarikunnan uudistus herätti Konstantinopolissa suurta
huomiota. Paavin sanotaan alkaneen puuhata avioliittoa Kaarlen ja
keisarinna _Irenen_ välillä, joka silloin hallitsi Itä-Rooman
valtakuntaa, ja keisarinna itse näytti taipuvaiselta siihen. Mutta kun
hänet kohta sen jälkeen sysättiin valtaistuimelta ja suljettiin
luostariin, tuli näiden molempain keisarikuntain väli hyvin pitkäksi
aikaa kireäksi.
Mahtava kalifi Harun-ar-Rashid oli alkanut sodan Itä-Rooman valtakuntaa
vastaan, mutta sen sijaan pyrki Kaarlen ystävyyteen. Hän laittoi
keisarin luo lähettiläitä viemään kaikenlaisia lahjoja, joiden joukossa
myöskin oli kallisarvoinen lyömäkello, ensimmäinen kuin Europassa oli
nähty. Tunnit ilmoitti se pienillä kuulilla, jotka kilisten putosivat
metallilevylle, sekä ratsumiesten kuvilla, jotka tulivat näkyviin
pienestä tornista, kun sen ovet taidokkaan koneiston avulla itsestään
aukesivat. Kaarle otti suurella kunnioituksella vastaan lähettiläät ja
laittoi vastalahjaksi kalifille frisiläisiä mantteleja ja Espanjan
hevosia.
_Kaarlen hallitus_. Mahtavan tahtonsa voimalla koetti Kaarle
lakkaamatta kukistaa vallattomuutta ja laittomuutta, jotka kaikkialla
vallitsivat. "Tässä on minun käskyni", sanoi hän painaessaan miekan
ponteen piirretyn sinettinsä jonkun kirjoituksen alle, "ja tässä",
lisäsi hän miekkaansa pudistaen, "on se, joka tekee kuuliaisuutta
käskyäni kohtaan." Koko hallitusaikansa matkusteli hän lakkaamatta
kaikissa valtakunnan maissa järjestellen, rangaisten ja auttaen.
Sentähden hänellä ei ollutkaan mitään varmaa asuinpaikkaa, vaikka hän
mieluisimmin oleskeli Aachenissa ja Ingelheimissä (Mainzin lähellä).
Uusia yhteiskunnallisia laitoksia, jotka olivat ikään kuin kylvetyt
siemenet alkaneet itää ja nousta oraalle, kehiteltiin Kaarlen aikana. Jo
vanhastaan oli olemassa maan jako _kreivikuntiin_. Kuninkaalliset
virkamiehet (kreivit) olivat jo ammoin tulleet kansan valitsemain
päällikköjen sijaan ja johtivat nyt yleensä keräjillä asiain käsittelyä.
Heidän toimiansa koetti Kaarle tarkasti valvoa; tuon tuostakin lähetetyt
_tarkastuskreivit_ (missi dominici) matkustelivat kukin määrätyssä
piirissään pitämässä jonkinlaisia tarkastuskeräjiä ja heidän tuli antaa
keisarille tarkka kertomus niiden paikkakuntain tilasta, joissa kukin
kävi. Rajamaihin (markkeihin) asetettiin _rajakreivejä_. Sitä paitsi
mainitaan _pfalzkreivejä_, jotka hoitivat keisarillisia linnoja tai
palatseja (Pfalzen).
Usein kutsui Kaarle yleisiä valtakunnan-kokouksia neuvottelemaan
lakiehdotuksista, jotka keisari itse valmisteli. Kreivien ja ylimysten
neuvotellessa astuskeli Kaarle kokoutuneessa ihmisjoukossa,
ystävällisesti tervehtien tuttujansa, näyttäen osanottavaisuuttansa
vanhoille ja huvittaen nuorempia. Jos ilma oli kaunis, pidettiin
neuvottelut taivasalla. Keisari sai sellaisissa kansankokouksissa
varmoja tietoja eri paikkakuntain tilasta.
Kaarle vaati ankaraa sotapalvelusta jalkaväessä ja määräsi suuret sakot
sen laiminlyömisestä; siten hän piti yllä vanhaa germanialaista
asevelvollisuutta (Heerbann). Sotilaalla piti oleman itsellään keihäs
ja kilpi taikka jousi ja kaksitoista nuolta, jota paitsi hänen tuli
kuljettaa mukanansa ruokavaroja kolmeksi kuukaudeksi.
Ulottui Kaarlen huolenpito myöskin rauhallisten toimien alalle. Hän
rakennutti kyliä, hakkuutti metsiä, kuivatti soita ja puhdistutti
jokia. Omia kuninkaallisia tiluksiansa hoiteli hän mallikelpoisella
tavalla. Onpa vielä tallella hänen oma kirjoittamansa talouden
järjestys, jossa hän tarkimmasti selittelee, miten on valmistettava
voita, juustoa, hunajaa ja vahaa, miten puserrettava viiniä ja pantava
olutta, miten monta munaa, kanaa ja ankkaa myötävä y.m. Hän
huolellisimmasti tarkasti taloudenhoitajainsa tilit tuloista ja
menoista sekä piti itse tarkkaa vaaria maakartanoistansa.
Ollen itse elävä ja hurskas kristitty harrasti Kaarle sydämmestään
kristinopin levittämistä kukistetuille pakanakansoille. Vaikka hän
usein kohtelikin ankarasti, varsinkin niitä, jotka hidastelivat pappien
ylläpidon maksamisessa, niin hän kuitenkin epäilemättä on tarkoittanut
ja vaikuttanutkin hyvää. Hän paransi pappein toimeentulon määräämällä
yleisten kymmenysten maksun, joiden suorittamisesta hän ei vapauttanut
edes omia tiluksiaankaan; mutta hän vaati myöskin papeilta hyvää
esimerkkiä ja piti tarkkaa, usein kyllä hyvin tarpeellistakin vaaria
heidän vaelluksistaan.
_Kaarlen toimet sivistyksen hyväksi_. Luostareihin perustettiin
kouluja ja taitavia miehiä kutsuttiin ulkomailta opettajiksi. Näistä
oli huomattava varsinkin oppinut _Alkuin_, kotoisin Englannista.
Kaarle itse oli taivuttanut hänet asettumaan Ranskaan Tours'in
luostarikoulun johtajaksi. Siinä koulussa opetettiin myöskin munkkeja,
joiden sitte vuorostaan piti tuleman opettajiksi. "Et voi uskoa,
armollinen herra," kirjoitti Alkuin, "miten vaikeata on saada näitä
karkeita käsiä kääntymään aurasta kynään." Hidasta oli myöskin
frankilaisten harjoittaminen kauniisen roomalaiseen kirkkolauluun;
italialaiset vertasivatkin heidän lauluansa petojen kiljuntaan ja
heidän liritystänsä vaunujen rämisemiseen hirsisillalla.
Hoviinsa oli Kaarle perustanut koulun, jossa kaikkein hänen
palvelijainsa, sekä ylhäisempäin että alhaisempain, täytyi käyttää
lapsiansa. Kerran astui hän itse kouluhuoneesen ja tutkitutti
oppilasten tietoja. Taitavimmat oppilaat asetettiin hänen oikealle
puolellensa ja taitamattomat vasemmalle. Silloin näkyi, että
alhaisempain lapset yleensä olivat edistyneet hyvin, mutta ylhäisemmät
lapset olleet huolimattomat ja laiskat. Kaarle kääntyi nyt ahkerain
köyhäin lasten puoleen ja sanoi: "Teidän hyvä käytöksenne minua
ilahuttaa; käyttäytykää edelleenkin samoin, niin hyödytätte itseänne ja
vast'edes saatte palkan minultakin." Sitte hän pahoillaan lausui
vasemmalla puolella seisoville lapsille: "Te, arat nuket, totta Jumalan
nimessä, teidän aatelisuutenne ja hienot kasvonne eivät ole minun
silmissäni minkään arvoiset; älkää odottako minulta mitään hyvää, eli
ette suuremmalla ahkeruudella korvaa tähänastista laiskuuttanne."
Kaunotaiteita Kaarle erittäin hartaasti kannatti ja edisti. Roomasta
hän tuotti urkuinsoittajia ja laulajia. Urkuja alkoivat myöskin
frankilaiset itse rakentaa. Kirkot koristeltiin kauneilla pyhäin
kuvilla, vaikka Kaarle pontevasti kielsi kuvain ja pyhäin taikauskoista
palvelemista. Italiasta kutsutut rakennusmestarit rakensivat komeita
palatseja Aacheniin, Ingelheimiin ja Nijmegeniin. Komea Aachenin
tuomiokirkko rakennettiin myöskin Kaarle suuren aikana ja koristettiin
kauneilla Roomasta tuoduilla pylväillä.
Lähimpään seurapiiriinsä kokosi keisari monta aikansa oppineinta miestä
ja seurusteli ystävällisesti heidän kanssansa. Siinä piirissä hän
kokonaan luopui hallitsija-asemastansa, ja että jokainen unhottaisi
yhteiskunnallisen asemansa, käyttivät he kaikki kokouksissaan vieraita
nimiä. Kaarle itse oli hyvin tutustunut roomalaiseen kirjallisuuteen,
varsinkin kirkolliseen, ja kreikkaa oppi hän ymmärtämään. Mutta ei hän
myöskään laiminlyönyt sivistyksen kehittämistä isänmaalliselle
pohjalle. Hän kokoutti frankilaiset sankarilaulut, teki frankilaisen
kieliopin suunnitelman, antoi kuukausille saksalaiset nimet ja käski
pappeja saarnaamaan äitinkielellä. Usein hän sekä päivällä että yöllä
harjoitteli kivitaululla kirjoitustaitoa.
_Kaarlen kuolema_. Tultuaan jo vanhaksi julistutti Kaarle
valtiopäivällä Aachenissa poikansa Ludvigin seuraajakseen.
Keisari-vanhus silloin neuvoi poikaansa pelkäämään ja rakastamaan
Jumalaa, hoitamaan hänelle uskottuja kansoja kuin lapsiansa eikä ilman
riittävää syytä erottamaan ketään virastansa. Kun Ludvig sanoi
tahtovansa noudattaa tätä kaikkea, pantiin kruunu juhlallisesti hänen
päähänsä. Jonkun ajan kuluttua sairastui Kaarle ankaraan kuumeesen ja
koetti tapansa mukaan parantaa itseänsä paastoamalla, mutta tällä
kertaa turhaan. Hän kuoli 28 päivänä tammikuuta 814, valmistauduttuaan
kristillisesti kuolemaan. Samana päivänä haudattiin hänet Aachenin
muhkeaan kirkkoon erityiseen hautaholviin; sinne asetettiin kultaiselle
valtaistuimelle ruumis täydessä keisaripuvussaan, kruunu päässä ja sen
päällä palanen pyhän ristin puuta, kalkki kädessä, miekka sivulla ja
kultainen evankeliumikirja polvilla.
Kaarle Suuren elämän historian kirjoitti kohta hänen kuolemansa jälkeen
hänen uskollinen ystävänsä ja neuvonantajansa _Einhard_, ja se
kirja levisi kopioimalla tavattomasti ja kaikkialla sitä luettiin
ihmetellen. Mutta kansa, jonka mielestä suuren keisarin kuva ei
haihtunut, sepitsi hänestä tarinoita ja lauluja, pukien hänen kuvansa
runouden loistoon. Kaarlen hallitus oli valoaika kahden pitkän pimeyden
ja eripuraisuuden ajan välillä. Mutta ei hävinnyt sivistys, jonka
siemenet Kaarle oli kylvänyt; se nousi oraalle, tosin hitaasti ja
ehkäistynä, keskelle hädän ja viileyden aikaa, joka nyt seurasi,
vaikka kyllä taimi muiden voimain vaikutuksesta muodostui hyvin
toisenlaiseksi, kuin kylväjä oli ajatellut. Sentähden historia syystä
kyllä lukee Kaarle Suuren niiden suurten henkien joukkoon, joiden
voimaa kuolema ei kukista.
Kaarlen poika _Ludvig Hurskas_, hyvää tarkoittava, mutta heikko
hallitsija, kuoli sotaretkellä poikiansa vastaan. Pojat sitte joutuivat
keskinäiseen sotaan, jolloin Saksa, Ranska ja Italia erosivat
toisistaan. Kaarle Suuren sukuisten ruhtinasten, _karolingein_,
hallitusaika näissä maissa oli onneton villien naapurikansain
hyökkäysten ja yhä kasvavan sisällisen hajallisuuden tähden.
Skandinavialaisten retket.
Suurten kansainvaellusten jatkoksi voidaan katsoa sotaretkiä, jotka
eräänä keskiajan jaksona saivat alkunsa pohjolasta. Synnynnäinen
seikkailujen halu sekä toimeentulon puute köyhässä kotimaassa pakotti
pohjolan pojat lähtemään vieraihin maihin joko sotapalvelukseen taikka
ryöstöretkille. Tätä vaikutti myöskin mahtavain hallitsijain
esiytyminen pohjolassa, jotka vähitellen kukistivat kokonaan pikku
kuninkaat ja ylimykset, ja kun nämä eivät enää saaneet kotona elää
mielensä mukaan purjehtelivat he merellä viikingi-laivastoineen taikka
siirtyivät vieraihin maihin anastamaan itselleen uusia valtakuntia.
Näitä skandinavialaisia sotilaita sanottiin _viikingeiksi_ ja
heidän ammattiansa katsottiin erittäin kunnialliseksi.
Ruotsalaiset kuljeksivat enimmäkseen itää kohti perustellen uusia
yhteiskuntia taikka yllä pitäen vanhaa järjestystä. Niinpä 800-luvun
keskipalkoilla perustettiin se yhteiskunta, josta Venäjän valtakunta
sai ensi alkunsa. Ruotsalaisia olivat suureksi osaksi ne
_varjagit_ (väringar), jotka Konstantinopolissa palkattuna
henkivartiastona pitivät yllä caesarein valtaistuinta.
Norjalaiset purjehtivat länteen päin ulos aavalle merelle, asettuivat
aikaisin Irlantiin, Skotlannin saarille ja Islantiin sekä etenivät
sieltä Grönlantiin, jopa Pohjois-Amerikan itärannallekin asti. He
havittelivat myöskin Länsi-Europan rantoja, sill'aikaa kuin
tanskalaiset vähäksi aikaa anastivat Englannin. Lohikäärmen kuvalla
varustetuilla laivoillaan rohkeat viikingit purjehtivat suorinta tietä
meren yli ja rannikot, joihin he nousivat maalle, olivat tavallisesti
kerrassaan hävityksen omat. Kerrotaan Kaarle Suuren, joka jo oli
taisteluissa Vidukindia vastaan saanut kokea pohjolan poikien voimaa,
elämänsä loppupuolella kerran katkerasti valittaneen, kun näki
viikingein laivojen täysissä purjeissa kiitävän ohitse. Jo Ludvig
Hurskaan ja vielä enemmän hänen poikiensa aikana saatiin kokea
viikingein hävitysretkiä Keski-Europassa. Viimein Saksan kuningas
Arnulf voitti heidät verisessä taistelussa _Löwenin_ luona (891),
jonka jälkeen Saksa sai olla rauhassa. Ranskaa hävittelivät melkein
joka vuosi viikingijoukot, jotka purjehtelivat rohkeasti jokia myöten
sekä ryöstivät Orleansia, Bordeauxia, jopa itse Pariisiakin.
"Pohjolaisten julmalta raivolta varjele meitä, laupias Herra Jumala!"
rukoili onneton kansa kirkoissaan. Ja eittämättä viikingit liikkuivatkin
julmasti ja verisesti. He olivat suuren kansainvaelluksen maininki, joka
levitti raitista ja voimakasta verta Länsi-Europan heikontuneihin
kansoihin. Itse he puolestaan taas viljelivät ne seudut, jotka ensin
hävittivät; he perustivat sinne voimakkaalla kädellä laillisen vapauden.
He omistivat suurella halulla kristinuskon ja tästä uskonnollisesta
jalostuksesta ja pohjoismaisesta seikkailunhalusta kehittyi etenkin
näiden pohjolan poikain keskuudessa sittemmin niin kuuluisa
_ritarilaitos_. Sama rohkea ja haaveksiva mieli se antoi aihetta
keskiajan suurimpiin ja vaikuttavimpiin urhotöihin, _ristiretkiin_,
jotka olivat tavallansa kristittyjen viikingiretkiä.
Gånge Rolf, Normandian herttua (912).
Rolf oli mahtava norjalainen viikingi, joka oli kauan taistellut
Englannissa, ja oli niin suurikasvuinen, ett'ei mikään hevonen jaksanut
kantaa häntä, vaan hän astuen kulki, missä liikkui; siitä hänen
nimensäkin Gånge Rolf. Eräänä kesänä tullessaan Vikeniin ryösteli hän
rannikkoa. Kuningas Harald Kaunotukka, joka silloin oleskeli siinä
maakunnassa, vihastui hyvin, kun kuuli siitä puhuttavan, sillä hän oli
ankarasti kieltänyt kaiken ryöstelemisen kotimaassa. Sentähden
kuningas keräjillä julisti riistävänsä Rolfilta Norjassa kaiken lain
suojeluksen. Rolf silloin purjehti meren yli Ranskan pohjoisrannalle,
hävitteli sitä kauan ja kokosi paljon saalista.
Kaarle Yksinkertainen siihen aikaan hallitsi Ranskaa. Onneton kansa
valitteli viikingein hävittelyä; mutta eipä kuningas voinut vähääkään
auttaa. Silloin anoi kansa: "Herra kuningas, ell'et voi karkoittaa
julmaa Rolfia, niin ainakin anna hänelle se maa, jota hän hävittelee,
että hän itse suojelisi sitä maanmiehiltänsä." Kaarle tarjoutuikin
antamaan maata Rolfille herttuakunnaksi. Kerrotaan, että kun Rolf
miehinensä saapui frankilaisen kuninkaan eteen, joka istui
valtakuntansa etevimpäin miesten piirissä, niin kaikilta ihastuksen
hälinää kuului, sillä niin miehekästä sankaria ja niin kaunismuotoista
olivat he harvoin ennen nähneet. "Tuollainen mies kyllä ansaitsee
suuren herttuakunnan", sanoivat he toinen toiselleen. Ja Rolfille
päätettiin antaa alue, jota sitte sanottiin _Normandiaksi_; hän
vaati lisäksi myöskin Bretagnea ja sekin annettiin hänelle.
Herttuakuntansa puolesta tuli hänen tunnustaa Ranskan kuningas
lääniherraksensa. Sellaisissa tapauksissa oli tapana läänin saajan
laskeutua polvilleen ja suudella tulevan herransa jalkaa. Kehoitettiin
Rolfiakin tekemään samoin, mutta hän vastasi: "Totisesti minä en
koskaan laskeudu polvilleni kenenkään eteen enkä koskaan suutele
kenenkään jalkaa." Silloin sovittiin, että joku Rolfin miehistä sai
tehdä tuon tempun päällikön sijasta. Kuningas istui valtaistuimellaan
ottamassa vastaan alammaisuuden tunnustusta. Mies astui esiin, mutta
ollen hänkin liian ylpeä kumartumaan alas nosti hän seisten jalan
suullensa, josta kuningas tuolinensa kaatui kaikkien suureksi huviksi.
Kuninkaan täytyi tyytyä kunnianosoitukseen, jonka oli saanut, ja hän
sitä paitsi antoi tyttärensä Giselan Rolfille puolisoksi.
Kohta sen jälkeen otti Rolf vastaan kasteen ja Robert-nimen. Mutta
väkivaltainen ja taipumaton luonne hänellä kuitenkin yhä edelleen
säilyi. Rouen'in torilla hän mestautti kaksi kuninkaan lähettilästä,
jotka oli salaa lähetetty Giselan luo ja joita epäiltiin vakoojiksi.
Gisela kuoli surusta ja kauhistuksesta, kuningas vihastui, mutta ei
kukaan uskaltanut nostaa miekkaansa peljättyä Rolfia vastaan. Samalla
hän kuitenkin säilytti pohjoismaisen uskollisuutensa, vaikka hänen
ympärillänsä kavaluus ja viekkaus vallitsivat. Francian herttua Robert,
aikoen sodalla kukistaa kuningasta, koetti siihen yritykseensä saada
Rolfilta apua. "Sano herrallesi", vastasi Rolf herttuan lähettiläälle,
"että hän tekee vastoin oikeutta; minä en vastusta hänen sotaansa
kuningasta vastaan, jos hänellä on siihen syytä; mutta jos hän aikoo
anastaa kuninkaalta valtakunnan, siihen minä en suostu."
Voimakkaasti piti Rolf yleisen hajallisuuden aikana yllä lakia ja
järjestystä herttuakunnassaan, niin että siitä tuli mallivaltio koko
muulle Ranskan maalle. Hänen voimakkaista normannilaisistaan polveutui
monikin Ranskan aatelissuku ja hän itse tuli Vilhelm Valloittajan
kantaisäksi, joka sittemmin anasti itselleen Englannin.
Alfred Suuri (871-901). Tanskalaiset Englannissa.
Tavallansa oli anglilaisten ja saksilaisten vaellus Englantiin myöskin
skandinavialaisretkiä, sillä ainakin anglilaiset olivat likeistä sukua
Skandinavian heimoille, ja niin hyvin kielessä, tavoissa ja laeissa
kuin myöskin sankaritarinoissa ja koko kansan luonteessa oli heillä
nähtävänä pohjolan omituisuudet. Heidän Britanniaan perustamat
valtakuntansa yhdisti Wessexin kuningas _Egbert_. Hänen poikansa
poika oli _Alfred Suuri_.
Alfred osoitti jo poikana mielenjaloutta ja hyviä taipumuksia. Hänen
äitinsä rakasti suuresti kansansa vanhoja sankaritarinoita ja luki
niitä usein pojilleen. Kirja, jota hän lukiessaan käytti, oli nidottu
kauneihin kansiin ja koristettu kauniisti maalatuilla alkukirjaimilla.
Kerran hän sanoi pojilleen: "Tämän kirjan minä annan sille teistä, joka
ensinnä osaa sitä lukea." Silloin nuorimmassa veljessä Alfredissa
syttyi harras halu saada kaunis kirja, jonka tähden hän myöskin
uutteralla harjoituksella ensin oppi lukemaan. Vanhat tarinat
miellyttivät aikaisin hänet suuriin töihin ja samalla hänen mielensä
vähitellen jalostui monipuolisesta tiedosta.
Tanskalaiset olivat kauan rosvojoukoillaan hävitelleet Englantia
hirvittävän julmasti. Alfredin kolme vanhempaa veljeä, jotka toinen
toisensa jälkeen tulivat kuninkaiksi, kaatuivat taisteluissa. Silloin
hän itse pääsi 22 vuoden ikäisenä kuninkaaksi. Hän oli kaunis
nuorukainen, mieleltään pehmeäluontoinen, mutta kuitenkin suurta
tavoitteleva ja pelkäämätön. Yleinen turvattomuus vallitsi siihen
aikaan maassa. Silloinkin, kuin Alfredin edelläkävijän ruumista vietiin
hautaan, tunkeutuivat tanskalaiset päälle, niin että kuninkaan täytyi
erota saattojoukosta ja pienellä miesvoimalla lähteä häiritsijöitä
torjumaan. Sillä kertaa hän heidät kyllä karkoittikin, mutta he tulivat
kohta uudestaan. Monta taistelua kesti Alfred sitte maalla ja alkoi
myöskin varustaa laivastoa.
Suurivoimaisina tekivät tanskalaiset uuden rynnäkön, ja Alfred joutui
tappiolle. Moni hänen maanmiehistään pakeni meren yli ja toiset
antautuivat tanskalaisten alammaisuuteen. Alfredin itsensä täytyi paeta
Somerset-kreivikunnan erämaihin ja oleskella talvikausi karjapaimenen
majassa. Kerran, kertoo tarina, istui Alfred tuvassa uunin edessä
jousta ja nuolia vuoleskellen. Paimenen vaimo, tietämättä, kuka vieras
oikeastaan oli, oli käskenyt häntä katsomaan leipiä, jotka hän juuri
oli pannut paistumaan. Mutta Alfred, ajatellen enemmin kansansa tukalaa
hätää kuin leivän paistamista, toimitti tehtävänsä huonosi. Vaimo
palattuaan ja nähtyään leivät palaneiksi tiuskasi vihoissaan: "Sinä,
laiskuri, osaat kyllä syödä meidän leipäämme, mutta sen paistumista
katsomaan sinussa ei ole miestä."
Jonkun ajan kuluttua onnistui Alfredin koota muutamia miehiänsä, joiden
kanssa hän asettui saarelle kahden joen yhtymäpaikkaan. Saareen oli
vain yksi silta, jota kävi helposti puolustaa. Eräs kuninkaan
ylimyksistä, jota tanskalaiset piirittivät linnassaan, teki samaan
aikaan onnellisen uloshyökkäyksen ja sai anastetuksi tanskalaisen
päällikön sotalipun, johon kudotun korpin kuvan sanottiin nostavan
siipiänsä voiton edellä, vaan laskevan ne jälleen, milloin oli tappio
tulossa. Siitä menestyksestä sai kuninkaan väki uutta rohkeutta.
Kuninkaan omista urhotöistä tiesivät myöhäisemmät tarinat kertoa näin.
Harpunsoittajan puvussa meni hän tanskalaisten leiriin ja, koska hän
oli taitava sekä laulamaan että soittamaan, huvitti heitä suuresti.
Vietiinpä hänet päällikönkin telttaan. Laulaessaan hän tarkasteli
kaikki heidän varuksensa ja tutki kaikki heikot paikat. Kohta sen
jälkeen hän kokosi lähiseuduista kaikki sotakuntoiset miehet ja silloin
tanskalaiset kiivaassa taistelussa voitettiin. Tehdyn välipuheen mukaan
saivat he pitää Ostangelin, Mercian ja osan Northumberlannista, mutta
antoivat pois muut alueensa. Heidän päällikkönsä Guttorm otti
kolmenkymmenen sotilaan kanssa vastaan kasteen ja Alfred itse seisoi
todistajana. Kristinuskon vaikutuksesta lievenivät, vaikka tosin
hitaasti, tanskalaisten tavat ja heidän elinvoimainen heimonsa suli
vähitellen Englannin väestöön.
Vähitellen rakensi Alfred poltetut kaupungit uudestaan ja hankki
itselleen suuren laivaston rantojen turvaksi vastaisilta rynnäköiltä.
Kohta oli valmiina valtakunnan satamissa 120 alusta, korkeampaa ja
suurempaa kuin tavallista siihen aikaan. Lujia linnoja rakennettiin
vähitellen. Ett'ei maanviljelys jäisi sodan aikana takapajulle,
jaettiin asekuntoinen väestö kahteen luokkaan, jotka vuorotellen
kävivät sotapalveluksessa.
Yhteiskunta-järjestys uudistettiin ja kehitettiin edelleen. Englannin
jako _kreivikuntiin_ (shires) järjestettiin; kreivikunnat olivat
jo vanhastaan jaetut _sata_- eli _kihlakuntiin_. Itse Alfred
valvoi tarkkaan lainkäyttöä; kerrankin sanotaan hänen yhtenä vuonna
rangaisseen neljääviidettä tuomaria, joiden todistettiin tehneen vääriä
päätöksiä. Senpä tähden Alfredin hallitus näytti myöhempien miespolvien
silmissä kultaiselta ajalta. Kerrottiin näet sittemmin, että jos
matkustaja pudotti rahakukkaronsa maantielle, hän vielä kuukaudenkin
kuluttua saattoi löytää sen koskematta samasta paikasta.
Sivistystä Alfred edisti tehokkaasti. Hän kokosi saksilaiset
sankarilaulut ja käänsi maan kielelle hyviä kirjoja. Samalla kuin
hävitetyt luostarit jälleen rakennettiin, perustettiin niihin myöskin
kouluja. Kuningas tahtoi, että jokaisen vapaan miehen lasten ihan
erotuksetta piti oppiman kirjoittamaan ja lukua laskemaan.
Itse oli kuningas kansalleen hyvänä järjestyksen- ja
velvollisuudentunnon esimerkkinä. Englannissa ei vielä ollut kelloja
eivätkä myöskään päiväkellot olleet soveliaat tämän maan pilvisessä
ilmassa. Mitatakseen ja jakaakseen aikaansa käytti Alfred kuutta yhtä
suurta vahakynttilää läpi kuultavain kalvojen suojassa; siten
suojeltuina vedolta paloivat kynttilät kukin juuri neljä tuntia,
näyttäen ajan kulumista. Vuorokaudesta määräsi Alfred kahdeksan tuntia
ruumiin lepoa ja ylläpitoa varten, kahdeksan hallitusasioihin ja
kahdeksan lukemiseen ja rukoilemiseen. Yhtä tarkkaan jakoi hän
tulonsakin, puolet maallisiin ja toiset hengellisiin tarkoituksiin.
Edellinen puoli jaettiin sitte vielä kolmeen osaan, joista yksi
käytettiin henkivartiaston tai sotaväen palkkaamiseen, toinen Alfredin
omille rakennusmestareille ja taiteilijoille ja kolmas muukalaisten
vierasvaraiseen vastaanottamiseen, jotka etäisistä maista tulivat hänen
luoksensa. Toinen puoli tuloista oli jaettu neljään osaan, joista yksi
oli määrätty köyhille, toinen kahdelle Alfredin perustamalle
luostarille, kolmas koululle, jonka hän oli perustanut valtakuntansa
nuoria ylimyksiä varten, ja neljäs avuksi muille luostareille ja
kirkoille.
Europan pohjoiset seudut alkoivat tähän aikaan tulla tutuiksi. Kerran
saapui kuninkaan luo mies, nimeltä _Ottar_, jonka koto oli
pohjoisessa Norjassa Jäämeren rannalla. Hän oli kotimaassaan rikas
mies, koska hänellä oli 600 poroa ja hän kantoi lappalaisilta veroa:
turkiksia, linnununtuvia ja valaskalan luuta. Tutkiakseen, miten
loitolle mannermaata ulottui, oli hän purjehtinut itää ja pohjoista
kohti, kunnes saapui joelle, joka laski mereen; hän oli matkallaan
koonnut mursunhampaita, joista hän nyt antoi osan kuninkaalle. Erittäin
ihastuneena Ottarin puheihin julkasi Alfred hänen matkakertomuksensa ja
lähetti itse Itämereen purjehtimaan merenkulkijan _Wulfstanin_,
joka palattuansa kertoili vieläkin tallella olevassa kirjasessa
Itämeren rannoilla asuvista kansoista.
Kolmantenakymmenentenä hallitusvuotenaan kuoli kuningas Alfred (901).
Hän on niitä harvoja yleishistoriallisia henkilöitä, jotka
inhimillisesti puhuen ovat puhdasmaineisina säilyneet jälkimaailman
muistissa.
Alfredin kuoltua hallitsivat hänen voimakas poikansa ja samoin
voimakkaat poikansa pojat, voittaen tanskalaiset ja päästen koko
Englannin herroiksi. Mutta sitte alkoi taas heikkouden aika.
Normannilaiset tekivät uudestaan rajuja hyökkäyksiä, ja Ostangeliin
ja Northumberlantiin asettunut tanskalaisväestö auttoi useimmiten
maanmiehiänsä. Suurimmaksi kasvoi kurjuus kelvottoman _Ethelred
II:sen_ hallitessa; kaikki hajosi silloin häiriön tilaan, ja kun
tanskalaiset hyökkäsivät maahan, kavalsivat englantilaista sotaväkeä
useinkin sen omat päälliköt, ne kun olivat vihollisten maanmiehiä.
Kerran purjehtivat Tanskan kuningas Sven Kaksiparta ja Norjan kuningas
Olavi Tryggvenpoika 94 laivalla ylös Thames-jokeen. Silloin osti
Ethelred häpeällisen rauhan, ja samoin täytyi hänen kohta sen jälkeen
tehdä uudestaan. Mutta aina tuli vain uusia joukkoja, joita helposti
saavutettu saalis sinne houkutteli. Ethelred silloin teki vielä
turmiollisemman päätöksen, murhautti yhtenä päivänä (13 p. marrask.
1002) kaikki tanskalaiset, kuin tavattiin hänen alueellaan. Siitä vain
seurasi, että murhattujen maanmiehiä tuli useampia ja julmempia kuin
ennen kostamaan. Kuningas Sven, jonka sisar oli surmattu yleisessä
verisaunassa, nousi jo seuraavana vuonna maalle hävittelemään Englannin
rannikkoa ja hänen onnistui monen hävitysretken jälkeen päästä maan
tunnustetuksi kuninkaaksi. Ethelred pakeni Normandiaan, josta hän kyllä
palasi jonkun ajan kuluttua, mutta ei voinut karkoittaa muukalaisia.
Knut Suuri (1017-35).
Sven Kaksiparran poika Knut osoitti jo alun pitäin toimikykyä ja
hallitusvoimaa, välistä myöskin viekkautta ja julmuutta. Palattuaan
isänsä kuoltua (1014) Tanskaan ja saatuaan siellä veljensä
kanssahallitsijana osan hallituksesta varusti hän suuren ja komean
laivaston ja purjehti sillä Englantiin. Laivoissa oli sekä purjeet että
airot. Kummassakin emäpuussa oli kullasta ja hopeasta valettuja
eläinten ja ihmisten kuvia. Suurten mastojen latvoihin oli asetettu
valettuja linnunkuvia tuuliviireiksi taikka myöskin monenmuotoisia
lohikäärmeitä, niin elävästi kuvattuja, että näytti, ikäänkuin ne
olisivat puhallelleet tulta sieramistansa. Laivain sivut olivat täynnä
kauneita maalauksia sekä loistavia kulta- ja hopeakoristuksia. Kun
auringon säteet, sanotaan kertomuksessa, valasivat mastoihin ja
purjeihin ripustettuja kilpiä ja muita aseita, näytti matkan päästä
katsoen koko taivas olevan ilmitulessa. Tällä retkellä oli myöskin
miehiä molemmista toisista pohjoisvaltioista. Knutin sukulainen,
Ruotsin Olavi Sylikuningas, kannatti yritystä ja norjalainen Erik
Jaarli oli miehinensä mukana.
Tähän aikaan kuoli kykenemätön kuningas Ethelred II, ja häntä seurasi
poikansa _Edmund Rautakylki_, urhollimen ja ylevä ruhtinas. Viisi
kertaa piiritti Knut turhaan Lontoota ja yhtenä vuonna (1016) oli viisi
taistelua, eikä Knut kuitenkaan päässyt sen pitemmälle. Jonkun ajan
kuluttua yhtyivät molemmat kuninkaat neuvottelemaan ja sopivat jakamaan
valtakunnan siten, että pohjoiset seudut sai Knut, mutta eteläiset ynnä
Lontoon kaupungin Edmund; ja viimein he ystävyyden merkiksi vaihtoivat
aseensa ja varuksensa.
Kohta sen jälkeen Edmundin surmasi oma väkensä ja Knut silloin anasti
hänenkin alueensa ja kruunautti itsensä Englannin kuninkaaksi. Veljensä
ja kanssahallitsijansa kuoltua oli hän yksinään päässyt myöskin Tanskan
kuninkaaksi.
Englannissa hallitsi Knut voimakkaasti ja oikeuden mukaan. Hän turvasi
maan rannikot skandinavialaisten retkiltä, jotka alussa koettivat
niitä hävitellä kuten ennenkin. Kerran valloitti hän kokonaisen
merirosvolaivaston ja hirtätti kolmekymmentä sen päällikköä.
Valtakunnan sisällä piti hän yllä rauhaa, järjestystä ja oikeutta; hän
kohteli englantilaisia ja tanskalaisia yhtäläisesti ja koetti kaikin
tavoin lievittää heidän keskinäistä vihaansa. Itse hän nai Ethelredin
lesken, sovittaakseen vanhan kuningassuvun suosijoita. Ollen viisas
lainsäätäjä ja ankara lainkäyttäjä saavutti Knut myöskin hyvin
ansaittua kunnioitusta. Mitä pohjolan miehet olivat hävittäneet,
rakennettiin uudestaan ja heidän ryöstelemisensä kasvattama kurjuus
alkoi lievitä. Englanti oli tähän aikaan ainoa Europan valtakunta, joka
sai nauttia lakkaamatonta rauhaa.
Uuden valtakuntansa valloittamisen ja järjestämisen jälkeen oleskeli
Knut vuoden Tanskassa, pani siellä toimeen vakavamman, ulkomaiseen
malliin järjestetyn hallituksen sekä sääsi uusia tai uudisti entisiä
hyödyllisiä lakia yleisen turvallisuuden ja hyvän järjestyksen
ylläpitämiseksi, ainakin kuninkaan välittömässä läheisyydessä. Ne
asetukset (vitherlag-oikeus) olivat tosin lähimmiten aiotut kuninkaan
seurueelle (hird), mutta levisivät kuitenkin laveammin käytäntöön.
Hänen sanotaan silloin voittaneen myöskin erään vendiläisheimon ja
valloittaneen kuuluisan Jomsborgin.
Silloisen käsityksen mukaan oli Knut kaikessa käytöksessään hurskas,
kristillinen kuningas. Hän osoitti papeille suurta kunnioitusta,
katsoi, että kymmenykset heille säännöllisesti maksettiin ja korjautti
kaikki ne kirkot, jotka olivat edellisten sotain aikana kärsineet
vahinkoa. Valloitussodan aikaisiin taistelupaikkoihin rakennutti hän
luostareja ja rukoushuoneita sekä määräsi niissä pidettäväksi
sielumessuja kaatuneiden tanskalaisten ja englantilaisten puolesta.
Hippakuntain perustamisella ja kirkkojen rakennuttamisella levitti hän
kristinuskoa myöskin kotivaltakuntaansa Tanskaan.
Vuonna 1026 teki Knut pyhiinvaelluksen Roomaan. Hän vaelsi
Flanderin, Ranskan ja Italian kautta, kaikkialla tehden ankaroita
katumusharjoituksia ja anteliaasti jaellen lahjoja kirkoille.
Roomassa hän osoitti hurskasta nöyryyttä pyhälle isälle ja teki
apostoli Pietarin haudalla lupauksen noudattaa edelleenkin
Jumalanpelkoa ja rakentaa majatalon tanskalaisille ja englantilaisille
pyhiinvaeltajille. Hän oli siellä myöskin läsnä keisari Konrad II:sen
kruunauksessa, joka silloin luovutti tanskalaiskuninkaalle Slienin ja
Eiderin välisen maan eli osan nykyisestä Slesvigistä.
"Knut mahtavaksi" häntä aikalaisensa sanoivat. Itse hän elämänsä
ehtoolla nöyrästi kumartui mahtavamman eteen. Kerran sanotaan
hovimiesten ylistelleen hänen suuruuttansa ja vakuuttaneen kaiken
olevan hänelle alammaisena. Silloin kuningas ajoi heidän kanssansa
vaunuilla meren rantaan juuri vähää ennen kuin vuoksi-aika alkoi. Veden
noustessa lausui hän: "Maa, jolla tässä istun, on minun, ja sinä,
vuoksi, olet minun herruuteni alainen; minä kiellän sinua nousemasta
korkeammalle ja kastelemasta hallitsijasi jalkoja." Mutta vuoksi nousi
nousemistaan ja huuhteli viimein kuninkaankin jalkoja. Silloin nousi
Knut vanhus ja sanoi hovimiehilleen: "Katsokaas, ainoastaan yksi on
suuri, hän, jonka käskyä maa, tuuli ja meri tottelevat."
Robert Guiskard.
Normannilainen ylimys Tankred Hautevillelainen sanoi kerran
kahdelletoista reippaalle pojalleen: "Minulta ei jää mitään perintöä,
joka riittäisi teille kaikille; menkää siis ulos maailmaan; sieltä
kyllä saatte tavaraa ja valtaa." Kymmenen poikaa silloin läksikin
Etelä-Italiaan. _Robert_, jota sanottiin _Guiskardiksi_
(viisaaksi), oli ijältään veljeksistä kuudes, mutta viisaudeltaan ja
sankarillisuudeltaan ensimmäinen. Pitkän vartalonsa ja voimakkaan,
käskevän äänensä tähden oli hänellä jo ulkomuodossaankin jotain
hallitsijan omaista. Vaalea tukka ilmasi hänen olevan sukuisin
pohjolasta, mutta tulisista silmistä välkkyi etelämaalaisen sielu.
Sotilaselämän tehtäviin oli hän niin tottunut, että hän taistelussa
saattoi yht'aikaa käyttää oikealla kädellä miekkaa ja vasemmalla
keihästä. Päästäkseen tarkoitusten perille, joita hehkuva kunnianhimo
asetteli hänen eteensä, hän ei kammonnut huonojenkaan keinojen
käyttämistä. Hän oli ahnas kokoomaan saalista, mutta myöskin antelias
sitä jakaessaan.
Aikaisin alkoivat normannilaiset suunnata retkiänsä Italiaan.
Kristinusko antoi heidän seikkailunhalulleen hurskauden vivahdusta;
niinkuin he muinoin kävivät pitkillä viikingiretkillä, alkoivat he nyt
seikkailunhaluisina pyhiinvaeltajoina retkeillä kaukaisiin maihin. Sitä
varten he ensinnä tulivat Italiaan. Siellä he yhtyivät toisiansa
puolustamaan ja muita pyhiinvaeltajia suojelemaan rosvoilta. Varsinkin
sarasenilaiset, kuten muhamettilaisia nimitettiin, saivat tutustua
sotaisten pyhiinvaeltajain miekkaan. Neapolin herttuan anteliaisuudesta
saivat he (1026) Aversa-linnan lahjaksi. Tähän aikaan tulivat Tankredin
vanhemmat pojat ja valloittivat Salernon ruhtinaalle Amalfin, joka jo
silloin oli kuuluisa kauppakaupunki, sekä antautuivat sitte
kreikkalaisen keisarin sotapalvelukseen, joka koetti valloittaa
Sisiliaa arabialaisilta. Mutta kohta he käänsivät aseensa itse
kreikkalaisia vastaan, joita he halveksivat pelkurimaisuuden, ja
vihasivat uskottomuuden tähden. He saivat pian valloitetuksi Apulian,
josta sitte tekivät ryöstöretkiä joka taholle. Silloin saapuivat
myöskin toiset veljekset Robertin johdolla.
Paavi _Leo IX_ läksi kokoon haalitun joukon kanssa anastajia
vastaan. Normannilaiset, kuultuaan pyhän isän olevan tulossa,
laittoivat hänen luoksensa lähettiläitä, jotka nöyrästi lankesivat
polvilleen hänen eteensä. Ylpeästi vaati paavi normannilaisia lähtemään
pois Italiasta, jos henkensä oli heille rakas. Mutta ennemmin kuin
paeta tahtoivat he kunniallisesti kuolla. He siis toivottomuudessaan
syöksyivät paavin sekalaista sotaväkeä vastaan ja saavuttivat
täydellisen voiton, ottivatpa paavin itsensäkin vangiksi. Siinä
taistelussa osoitti varsin Robert urhollisuutta ja suurta taitoa. Mutta
hurskaat voittajat lankesivat polvilleen paavin jalkain juureen ja
pyysivät anteeksi syntistä voittoansa sekä sitoutuivat ottamaan Apulian
ja Kalabrian lääniksi paavilta.
_Apulian ja Kalabrian herttuan_ nimellä ryhtyi Robert (1057)
hallitsemaan uutta valtakuntaansa ja laajensi sitä pohjoiseen päin,
perustaen siten normannilaisvaltion, josta myöhemmin kehittyi Neapolin
kuningaskunta. Hänen veljensä Roger sill'aikaa valloitti arabialaisilta
Sisilian. Mutta Robertin mielessä syntyi vielä rohkeampia ajatuksia;
hän alkoi sodan kreikkalaista keisarikuntaa vastaan muka auttaakseen
erästä vallantavoittelijaa, mutta oikeastaan anastaakseen itse koko sen
valtakunnan. Häntä seurasi puolisonsa taistellen hänen sivullaan ja
poikansa edellisestä aviosta _Bohemund_. Valloitettuaan Durazzon
etenivät normannilaiset Tessalonikaan, ja Konstantinopoli jo vapisi
heidän tulostansa, vaan silloin saapui sanoma Saksan keisarin Henrik
IV:nen voitollisesta taistelusta paavi Gregorius VII:ttä vastaan ja
normannilaiset läksivät auttamaan paavia. Kohta sen jälkeen läksi
Robert uudestaan kreikkalaista valtakuntaa vastaan ja taisteli
silloinkin hyvällä menestyksellä, mutta kuoli Kefalonia-saaressa (1085)
paraikaa mietiskellessään uusia laajoja valloituksia.
Ryssäin valtakunta Venäjällä.
_Rurik perustaa Venäjän valtakunnan_. Samaan aikaan kuin
skandinavialaiset viikingit kulkivat Länsi-Europan rannikoilla
hävittämässä, eivät he myöskään säästäneet niitä itäisiä maita, jotka
Itämeren toisella puolella olivat suomalaisten ja slaavilaisten
hallussa. Niinpä nämä retkeilijät, joita näillä seuduilla ruvettiin
sanomaan _varjageiksi_, kävivät Dyna-joen suussa sekä Virossa,
Suomessa ja Karjalankin rannikoilla, ja muutamiin paikkoihin näkyy jo
silloin yksityisiä joukkoja pysyväisesti asettuneen. Pian alkoivat he
tunkeutua syvemmälle sydänmaihin. Vuonna 839 paikoilla oli eräs
varjagilainen merikuningas laittanut lähettiläitä Konstantinopoliin
saakka: mutta koska matka mannermaan halki Itämeren ja Mustanmeren
välillä oli vaarallinen ja vaivaloinen, pyysivät lähettiläät palata
frankien maan kautta ja saivat Kreikan keisarilta suosituskirjeen
Ludvig Hurskaalle. Tämä tarkemmin tutki heidän sukuperäänsä, koska
arveli niiden olevan vakoojia. Näin nyt havaittiin, että he olivat
svealaisia Ruotsista ja että nimittivät omaa kansaansa _Roos_.
Tämä nimi on nähtävästi sama kuin suomenkielinen _Ruotsi_-sana;
mutta alkuansa se lienee kuulunut ainoastaan johonkuhun svealaisten
osakuntaan, ja vielä meidän aikoina nimitettiin Uplannin rannikkoa
erittäin _Rooslageniksi_, se on _Roos-kunnaksi_.
Vuonna 859 oli näitä Ruotsin retkeilijöitä tullut Laatokan ja
Ilmajärven tienoille ja laskenut sen paikkakunnan slaavilaiset ja
suomalaiset veron alaisiksi; mutta kolmen vuoden perästä heidät
ajettiin takaisin meren yli. Vapautuneet asukkaat eivät kuitenkaan
osanneet itseänsä hallita; heidän välillensä syttyi riitaa ja
eripuraisuutta, ja viimein he päättivät hakea itsellensä hallitsijoita
samoista merentakaisista varjageista eli skandinavialaisista. Sen
tähden he vuonna 862 lähettivät Rooskansalle tämmöisen sanan: "Maamme
on avara ja hedelmällinen, mutta järjestystä puuttuu; tulkaatte meitä
hallitsemaan!" Tämän kutsumuksen mukaan tuli kolme veljestä
seuralaisinensa ja jakoi vallan keskenänsä. Vanhin heistä,
_Rurik_, asettui Laatokan etelärannalle ja rakensi Laatokan
linnan; mutta _Sineus_ hallitsi Valgetjärvellä ja _Truvor_
Peiposjärven seuduilla. Kahden vuodan kuluessa kuolivat sekä Sineus
että Truvor, ja Rurik jäi yksin hallitsemaan. Hän tuli Ilmajärvelle ja
rakensi Velhojoen niskaan uuden kaupungin, nimeltä _Nougorod_ eli
_Holmgard_, josta hän hallitsi läheisiä heimokuntia. Tämä oli
Venäjän vallan alku. Siihen kuuluivat slaavilaiset slovenit
Ilmajärvellä ja krivitsit Polotskissa, sekä suomalaiset vessit
Valgetjärvellä, merit Rostovissa ja muromit Okan varrella. Mutta
vallitsevana soturisäätynä oli siinä Rurikin omat kansalaiset,
varjagit, ja heidänpä nimensä _Roos_ eli _Rus_ tuli sitte
pysymään valtakunnan nimenä, vaikka slaavilainen kansallisuus
vähitellen pääsi voitolle. Nuo alkuperäiset "Ryssät" siis eivät olleet
venäläisiä, vaan ruotsalaisia, ja skandinavialaisten tunnetulla tavalla
he nyt retkeilivät yhä edemmäksi. Kaksi varjagi-päällikköä,
_Askold_ ja _Dir_, valloittivat Kiovan.
Rurik kuoli 879 ja hänen nelivuotisen poikansa _Igorin_ sijassa
tarttui hänen sukulaisensa _Oleg_ hallitukseen. Vuonna 907 hän
kokosi suuren sotajoukon varjageja, suomalaisia ja slaaveja ja läksi
Kreikan keisarin pääkaupunkia hätyyttämään. Keisari pyysi rauhaa (911)
ja myönsi Olegille runsaita lahjoja. Vähän aikaa sen jälkeen sai Oleg
surmansa. Nyt Igor itse tarttui hallitukseen. Hän oli sotainen varjagi
niinkuin Olegikin ja oli nainut kauniin varjagilaisen tytön
_Olgan_. Lisäksi tulleita viikingejä apunansa teki Igor sotaretkiä
sekä kaakkoon päin aina Kaspianmeren rannoille asti että uudestaan
Konstantinopolia vastaan. Kreikkalainen tuli hävitti hänen laivastonsa.
Igorin jouduttua murhatuksi hoiti Olga alaikäisen poikansa
_Sviatoslavin_ puolesta hallitusta viisaasti aina kuolemaansa
(969) asti.
Olga on tullut etenkin mainioksi siitä, että hän vuonna 955 kävi
Konstantinopolissa ja siellä otti kasteen. Vaan Sviatoslavin hurjaan
mieleen ei pystynyt kristinuskon lempeys; kun äiti häntä kääntymään
kehoitti, antoi hän vastauksen: "seuralaiseni minua nauraisivat!"
Tämän nuoren urhon koko elämä oli yhtämittainen sotaretki
kaukaisilla aloilla. Hän hävitteli Volgan varrella _bulgarien_ ja
_katsarien_ maata ja pakotti nämä kansat veroa maksamaan. Sitte
hän kääntyi _Tonavan bulgareja_ vastaan ja valloitti koko heidän
maansa. Mutta pian hän riitautui Kreikan keisarin kanssa. Tällä kertaa
sattui keisarina olemaan urhollinen mies, _Johannes Teimiskes_,
joka toi aasialaiset legioninsa pohjan barbaareja vastaan. Sviatoslavin
täytyi peräytyä 971. Mutta keisari seurasi hänen jälkiänsä Tonavalle
saakka ja pakotti hänet rauhaan. Kun Sviatoslav tästä palasi Venäjälle,
karkasivat patsinakit hänen päällensä Dnieperin keskipalkoilla ja
surmasivat hänet 972. Näin loppui tämä riehuva retkeilijä. Hänen
pääkallostansa teetti patsinakien ruhtinas itsellensä juomamaljan.
_Vladimir Suuri ja kristinusko_. Sviatoslavilta oli jäänyt kolme
poikaa Jaropolk, Oleg ja Vladimir, joiden välille hän oli määrännyt
valtakunnan jaettavaksi. Mutta neljän vuoden perästä syttyi sota
veljesten välille, ja Oleg sai loppunsa. Tämän kuultuansa, Vladimir
pelkäsi samaa kohtaloa ja lähti Nougorodista pakoon, kulkien
laivoillansa Nevajoen kautta meren yli Ruotsiin, varjagien vanhaan
emämaahan. Siellä hän kokosi sotaisia varjageja ja palasi Nougorodiin;
lähtipä sitte Jaropolkia vastaan ja surmautti veljensä 980. Näin pääsi
Vladimir yksin vallitsemaan. Mutta sitte hän hallitsi viisaasti ja
voimakkaasti 35 vuotta ja on erittäin tullut siitä mainioksi, että hän
käännätti venäläiset kristinuskoon, niin kuin kohta saamme nähdä.
Kun Vladimir ei enää tarvinnut varjagilaisia apujoukkojansa, joiden
ylpeys oli hänen alammaisillensa suureksi rasitukseksi, lähetti hän ne
Kreikan keisarin palvelukseen, pyytäen että keisari niitä ei enää
päästäisi takaisin Venäjälle. Tästä lähtein oli Kreikan keisareilla
tapana pitää skandinavialaisia sotureita henkivartioinansa; näitä
pohjan sotureita nimitettiin Konstantinopolissa varangeiksi ja heidän
aseensa oli kilven ohessa kaksiteräinen sotakirves oikealla olalla.
Moni ruhtinaskin Skandinaviasta tuli Konstantinopoliin rikkautta
ansaitsemaan; sitä kaupunkia skandinavialaiset nimittivät "Isoksi
kartanoksi" (_Miklagard_), mutta Venäjän vallan nimi oli heidän
kielessään _Gardariiki_.
Vladimir oli ensimmäinen Venäjän hallitsija, joka ei enää asettanut
valtaansa yksin muukalaisten varjagien nojaan, vaan koki yhdistää
valtakuntansa omat asukkaat varsinaiseksi kansakunnaksi. Rurikin aikana
oli vielä isoin osa uuden valtakunnan asukkaista ollut suomalaista
sukuperää; mutta sitte oli varjagiryssäin valta levinnyt enimmästi
etelään päin slaavien alalle, ja pääkaupungiksi oli tullut Kiova, joka
oli suomalaisista heimokunnista kaukana. Sen vuoksi oli nyt Venäjän
etevin väestö slaavilainen ja siitä kansasta oli Vladimir itsekin
äitinsä puolelta lähtenyt. Saadaksensa nämä heimokunnat paremmin yhteen
sulatetuki, hän viimein päätti hävittää pakanuuden ja käännyttää kaikki
alammaisensa kristinuskoon. Tarina juttelee, että silloin myöskin
muhamettilaiset ja juutalaiset, joilla oli tunnustajia Volgan kansojen
tykönä Bulgariassa ja katsarien maassa, koettivat häntä puoleensa
houkutella. Juutalaisille hän heti vastasi, että nähtävästi Jumala
heidät oli hyljännyt, koska olivat pois ajetut omasta maastaan. Sitä
vastoin Islamin ihanat Hourit olisivat häntä vietelleet Muhammedin
uskoon; sillä Vladimirin irstaisuus oli rajaton. Mutta hän kun sai
kuulla, että viininjuonti oli Koraanissa kielletty, hän arveli: "viini
on venäläisten ihastus; viinittä emme tule toimeen." Paavista hän ei
myöskään tahtonut mitään tietää; mutta kreikkalaisen uskokunnan
loistava kirkonmeno häntä suuresti miellytti. Nyt Vladimir kokosi
suuren sotajoukon, jolla lähti etelään ja valloitti kreikkalaisilta
Kersonin kaupungin Krimin niemellä. Tästä hän lähetti Konstantinopoliin
sanan, vaatien keisarin sisarta Annaa puolisoksensa. Siihen
suostuttiinkin sillä ehdolla että ruhtinas itse kääntyisi
kristinuskoon. Silloin Vladimir otti kasteen Kersonissa 988, ja moni
ylimys eli "bojari" seurasi hänen esimerkkiään. Prinsessa Anna lähti
puolisonsa kanssa Kiovaan, ja häntä seurasi joukko kreikkalaisia
pappeja, tuoden muassaan pyhäin kuvia ja pyhiä jäännöksiä.
Kiovaan tultuansa Vladimir heitätti epäjumala Perunin kuvan Dnieperiin
ja käski kansan seuraavana päivänä kokoutua kastettavaksi. Silloin joki
täyttyi kuuliaisista alammaisista, ja papit kulkivat lautoilla
lukemassa kasterukoukset joukkojen yli. Mutta rannalla makasi Vladimir
polvillansa, kiittäen Jumalaa. Sitte rakennettiin Perunin temppelin
sijaan metropoliittakirkko, ja kristinusko levitettiin yli koko
valtakunnan. Kirkonmenoissa ruvettiin käyttämään slovenilaista
piplian-käännöstä ja kirjoitustapaa, jonka kaksi tessalonikalaista
munkkia, veljekset Kyrillos ja Metodios, olivat edellisen vuosisadan
keskipaikoilla tehneet Moravian seurakunnalle.
Vladimirin kuoltua 1015 syntyi eripuraisuutta hänen poikainsa välillä,
joista yksi, nimeltä Jaroslav, viimein sai yksinäisen vallan. Mutta
tämän jälkeen Venäjän valta hajosi pienempiin ruhtinaskuntiin ja vajosi
moneksi vuosisadaksi tylsään hermottomuuteen.
Ansgarius, Pohjan apostoli.
Ansgarius oli sukuansa frankilainen ja syntyi vuoden 801 paikoilla.
Hänen äitinsä kuoli varhain, ja isä pani hänet kouluun lukemista
oppimaan, mutta poika oli taipuvainen leikkiin ja turhuuteen enemmän
kuin oppimiseen ja elämän parannukseen. Silloin jutellaan hänen kerran
nähneen unta, että hän seisoi eräässä paikassa, joka oli täynnä lokaa
ja saastaisuutta. Lähellä sitä näkyi kaunis ja viheriä tie, jota käveli
komea vaimo, puettuna valkeihin, kiiltäviin vaatteihin, ja Ansgarius
luuli sen olevan neitsyt Marian. Hänen seurassansa oli paljo vaimoja,
jotka myös olivat valkeat ja loistavat, ja niiden joukossa oli
Ansgariuksen äitikin. Nähtyänsä hänet rupesi Ansgarius pyrkimään hänen
tykönsä, vaan ei voinut päästä irti loasta. Niin neitsyt Maria tuli
hänen tykönsä, sanoen: "Poikani, sinä tulisit mielelläs äitisi tykö.
Vaan jos tahdot tulla meidän seuraamme, pitää sinun pakeneman kaikkea
saastaisuutta ja sen sijaan harjoitteleman hyviä ja puhtaita tapoja;
sillä me vihaamme suuresti kaikkea turhuutta ja kelvottomuutta, eikä
se, jolla niistä on ilonsa, taida olla meidän kanssamme." Tämän unen
jälkeen muuttui Ansgarius paljon ja työskenteli ainoastaan vähäisissä
ja hyödyllisissä asioissa. Hän tuli nuorena munkiksi ja kouluttajaksi
Corbien luostarissa Pikardian maalla, ja kun tästä siihen aikaan
perustettiin uusi Corbeyn luostari Westfaliin, niin Ansgariuskin
siihen siirtyi. Pian hänelle tuli suuri maine puhtaan elämänsä ja
jumalisuutensa tähden, niin että kansa luuli hänen voivan kätten
päälle-panemisella parantaa tauteja. Silloin tapahtui v. 826, että eräs
tanskalainen kuningas Harald Klak otti kasteen Ingelheimissä ja pyysi
saarnaajia mukaansa Tanskaan. Keisari Ludvig Hurskas lähetti tähän
toimeen Ansgariuksen, joka nyt jonkun aikaa hyvällä menestyksellä
vaikutti Tanskassa, vaikka monet vaarat häntä siellä väijyivät.
Näihin aikoihin tuli lähettiläitä Upsalan kuninkaalta keisari Ludvigin
tykö. Nämä, pääasiansa toimitettuaan, mainitsivat, että moni Ruotsissa
tahtoisi kääntyä kristinuskoon ja että kuningas suosiolla ottaisi
vastaan pappeja, jotka sinne tahtoisivat tulla. Niin päätettiin
lähettää sinne muutamia hengellisiä miehiä; vaan ei yksikään uskaltanut
lähteä niin vaaralliselle matkalle paitsi Ansgarius ja yksi hänen
kanssaveljistänsä. Hän otti keisarilta lahjoja kuninkaalle ja läksi
matkalle Ruotsin lähettilästen kanssa. Mutta viikingit karkasivat
heidän laivansa päälle, ja ottivat pois heidän kalliit tavaransa, niin
että ainoastaan joku vähäinen osa heidän kirjoistansa heille säilyi.
Silloin toinen pappi olisi tahtonut palata takaisin, vaan Ansgarius
sanoi: "Minä annan ruumiini ja sieluni Jumalan haltuun, enkä ennen
palaa kuin olen saarnannut kristinoppia siinä maassa." He matkustivat
siis edelleen ja tulivat syksyllä 829 monen vaivan perästä järvien,
jokien, metsäin ja korpien poikki Mälarijärven rannalle, Birkan
kauppapaikkaan. Kuningas Björn otti suosiolla Ansgariuksen vastaan ja
salli hänen saarnata kristinuskoa kaupungissa. Nyt Ansgarius käänsi
monta ihmistä epäjumalien palveluksesta ja muiden joukossa
Hergeirinkin, joka oli kuninkaan korkein neuvonantaja ja Birkan
hallitusmies. Sepä Hergeir antoi kartanoonsa rakentaa kirkonkin,
ensimmäisen Ruotsiin. Puolentoista vuoden perästä palasi Ansgarius
Saksanmaalle. Keisari Ludvig perusti nyt Elben suuhun _Hampurin_
arkkihippakunnan, levittääksensä sieltä vielä enemmän kristinoppia
pohjoismaihin. Ansgarius, ehkä ainoastaan 30-vuotiasna, tuli sen
ensimmäiseksi arkkipiispaksi. Hän vihki sitte erään Gautbert-nimisen
munkin, jota myös Simoniksi kutsutaan, Birkan piispaksi, kehoittaen
häntä varovaisuudella kohtelemaan kansaa eikä pyytämään heidän
omaisuuttansa, vaan paremmin, niinkuin Ansgariuskin omalla työllänsä
hankkimaan elatuksensa ja olemaan kansalle esikuvana puhtaassa ja
pyhässä elämässä. Mutta piispa Simon tuli pian niin vihatuksi, että
pakanat karkasivat hänen päällensä, tappoivat hänen apumiehensä ja
ajoivat hänet itsensä pois valtakunnasta. Niin Ruotsinmaalta taas
puuttui saarnaajia, ja silloin kristinoppi laiminlyötiin. Hergeir pysyi
kuitenkin lujana uskossansa.
Sillä välin vaikutti Ansgarius ahkerasti uudessa hippakunnassaan,
perusti koulun ja kirjaston Hampuriin, lunasti vankeja ja orjia ja
voitti monta sielua. Mutta v. 845 karkasivat viikingit Hampuriin ja
hävittivät sen perin juurin, niin että Ansgariuksen täytyi kauan aikaa
kulkea kodittomana, kunnes vihdoin löysi turvapaikan Bremenistä, johon
nyt hänen piispanistuimensa muutettiin. Eräs Juutinmaan kuningas Erik
oli tähän aikaan alkanut kääntyä kristinuskon puolelle, niin että
Ansgarius sai luvan rakentaa kirkon Slesvigin kauppapaikkaan, ja tämä
oli ensimmäinen kirkko Tanskassa. Myöhemmin sai hän perustaa toisenkin
kirkon Ribeen, johon papiksi pantiin Ansgariuksen ystävä ja opetuslapsi
_Rimbert_.
Ruotsissa oli kristinusko jo hävinnyt, eikä kukaan uskaltanut sinne
lähteä uudestaan saarnaamaan. Silloin päätti vihdoin Ansgarius
uudelleen lähteä Birkaan v. 853 paikoilla. Vähäistä ennen hänen
tuloansa oli siellä pidetty suuret keräjät. Muutama mies oli astunut
esille ja sanonut kohdanneensa kaikki vanhat jumalat. He olivat muka
lähettäneet kuninkaalle ja kansalle tämän tervehdyksen: "Me olemme
kauan rakkaudesta teitä kohtaan ja teidän palveluksenne ja uhrinne
tähden, antaneet teille rauhaa ja monta hyvää vuotta. Nyt vähenee
teidän intonne meidän palveluksessa ja te palvelette vierasta jumalaa
enemmän kuin meitä. Teidän on siitä luopuminen, jos tahdotte saada
takaisin suosiomme. Jos välttämättömästi tahdotte enemmän jumalia, niin
me otamme seuraamme teidän entisen kuninkaanne Erikin, että hänestä
tulee teille uusi jumala." Tästä kiivastuivat pakanat suuresti, ja uusi
epäjumalan huone rakennettiin kuningas Erikille. Heti sen jälkeen tuli
Ansgarius. Hänen ystävänsä neuvoivat häntä kohta palajamaan pois,
välttääksensä pakanain vainoa; mutta Ansgarius ei suinkaan tahtonut
paeta, vaan sanoi olevansa valmis kärsimään vaivoja ja kuolemankin
Kristuksen tähden. Sen aikainen kuningas, jonka nimi oli Olavi, otti
hänet suosiolla vastaan; ei hän kuitenkaan uskaltanut omin luvin antaa
Ansgariuksen saarnata Birkassa, vaan tahtoi ensinnä kuulustaa kansan
mieltä yleisissä keräjissä. Siellä nostivat nyt pakanat keräjillä
suuren pauhun ja huudon tuota uutta oppia vastaan; mutta kun
ensimmäinen jyry oli vähän hiljennyt, nousi eräs vanha mies ja puhui
näin: "Kuulkaat minua kaikki sekä kuninkaat että kansa. Täällä on monta
joukossamme, jotka usein veden ja muissa vaaroissa ovat saaneet kokea,
kuinka voimallinen se uusi jumala on auttamaan niitä, jotka häntä
avuksensa huutavat. Sentähden ovatkin muutamat menneet Dorstadiin asti,
antamaan ristiä ja kastaa itsensä; ja ovat he semmoisilla matkoilla
saaneet kärsiä viikingien väijymisiä sekä muita vaaroja. Miks'emme
suosiolla vastaan ottaisi täällä kotona, mitä niin suurten vaarojen
takaa olemme etsineet vieraistakin maista?" Nämät sanat liikuttivat
kansaa, ja annettiin siis Ansgariukselle lupa saarnata kristinoppia
Ruotsissa. Hän sai nyt monta kääntymään, rakensi kirkon Birkaan,
holhosi köyhiä ja orpolapsia ja lunasti vankeja. Jonkun ajan perästä
palasi hän Tanskaan ja Bremeniin, ja nyt tuli kristinoppi kovin laimin
lyödyksi Ruotsissa, kun ei yksikään saarnaaja uskaltanut sinne lähteä.
Piispanistuimeltaan koetti Ansgarius yhä edistää lähetyssaarnaajain
työtä pohjoismaissa. Mutta pakanuus oli liian syvälle juurtunut
skandinavialaisten koko ajatustapaan, että rakkauden saarna niin pian
olisi heihin vaikuttanut. Sen vuoksi tapahtuikin, että kun Ansgarius v.
865 helmik. 3 p. kuoli Bremenissä, hänen istutuksensa sekä Tanskassa
että olletikin Ruotsissa joutui kovin häviölle.
Ansgariuksen luonteesta on hänen elämänsä kertoja Rimbert antanut
kauniin kuvan. Ansgarius oli sen ajan tapaan sangen jumalinen mies.
Hänellä oli aina rahakukkaro vyöllänsä, saattaaksensa heti auttaa
köyhiä. Hän paastosi usein ja pesi köyhäin jalkoja Vapahtajan tavalla.
Kurittaaksensa ruumistansa, piti hän karvapaitaa aina lähinnä ihoansa
eikä syönyt muuta kuin leipää ja vettä, niitäkin määrän jälkeen. Hän
oli sangen harras pohjoisten kansain kääntämisessä eikä säästänyt
itseänsä eikä omaisuuttansa. Kuoleman jälkeen julisti hänet paavi
pyhäksi; häntä palveltiin pohjoismaiden suojeluspyhänä ja hänen
luitansa säilytettiin pyhinä jäännöksinä.
Saksilaiset keisarit.
Karolingisuvun sammuttua tuli frankilainen _Konrad I_ Saksan
hallitsijaksi. Se oli onneton aika. Unkarilaiset, suomensukuinen kansa,
oli asettunut avarilaisten entiselle alueelle ja teki nyt tuhoavia
hävitysretkiä; vendiläiset hätyyttivät valtakuntaa pohjoisesta päin, ja
valtakunnan sisällä täytyi Konradin lakkaamatta taistella itsevaltaisia
herttuoita vastaan. Hän kulutti koko hallitusaikansa taisteluissa ja
vastuksissa, mutta sai itse siitä hyvin vähän hedelmiä.
Henrik I (919-936).
Uppiniskaisista herttuoista, joita vastaan Konradin täytyi taistella,
oli varsinkin Saksin herttuan Oton poika ja seuraaja _Henrik_
hyvin kiusallinen vastustaja. Nuori Henrik oli jo osoittanut sekä
itsenäisyyttä ja vallanhimoa että myöskin urhollisuutta, reippautta ja
viisautta. Konrad kuolinvuoteellansa kutsui luokseen veljensä
Eberhardin ja kehoitti häntä valituttamaan juuri Henrikkiä valtakunnan
päämieheksi. Kuoleva kuningas siten osoitti ylevää jaloutta, kun hän
valtakunnan edun tähden unhotti oman vihollisuutensa.
Eberhardin saapuessa tapaamaan saksilaisten mahtavaa herttuaa ja
pyytämään häntä ryhtymään valtakunnan hallitukseen oli Henrik, kuten
myöhempi tarina kertoo, paraillaan metsällä linnustamassa; sentähden
on hänellä historiassa kauan ollut nimi _Henrik Linnustaja_.
Valtakunnan-kokouksessa ruhtinaat ja ylimykset valitsivat Eberhardin
neuvosta hänet kuninkaaksi ja kansa hänet myöskin siksi tunnusti.
Viisaasti ja voimakkaasti uudisti Henrik järjestyksen valtakunnassa ja
yhdisti siihen Lotringin sekä ryhtyi sitte sotaan peljättäviä
unkarilaisia vastaan. Kohtapa hän kuitenkin huomasi tarvittavan
pitempiä valmistuksia, jos tahdottiin onnellisesti ja ainiaaksi
vapauttaa valtakuntaa näistä vihollisista. Sen tähden hän teki heidän
kanssansa yhdeksäksi vuodeksi aselevon ja sitoutui sill'aikaa maksamaan
unkarilaisille vuotuista veroa.
Aselevon tuottamana rauha-aikana rakennutteli Henrik Saksiin lujia
linnoja, joiden muurit voisivat suojella piiritystaitoon tottumattomain
unkarilaisten hyökkäyksiltä. Siten tuli moni vanhempi kaupunki
linnoitetuksi ja uusiakin perustettiin. Edistääkseen asettumista
kaupunkeihin antoi Henrik, kuten sanotaan, niiden asujamille monta
etuoikeutta ja määräsi, että maaorjain, jotka asettuivat kaupunkeihin,
pitää pääsemän vapaiksi. Syystä kyllä voidaan siis Henrikkiä sanoa
_kaupunginrakentajaksi_.
Paranteli hän myöskin sotalaitosta ja koetti varsinkin kehittää
saksilaisten keskuudessa ratsupalvelusta, saattaakseen siten paremmin
sotia ratsastavia unkarilaisia vastaan.
Kun sitte yhdeksän vuoden kuluttua unkarilaisten lähettiläät saapuivat
taaskin kantamaan veroa, sanotaan Henrikin heille kullan sijasta
antaneen rupisen koiran. Uhkaillen poistuivat lähettiläät ja kertoivat
kotimaahansa palattuaan tuon häväistyksen. Kohta sotatulet kutsuivat
unkarilaisten saaliinhimoisia joukkoja kokoutumaan kostoretkelle
Pohjois-Saksaa vastaan. Palavat talot ja kylät pian levittivät tietoa
heidän hyökkäyksestänsä.
Henrik läksi saksilaistensa kanssa ratkasevaan taisteluun hirvittävää
vihollista vastaan. Syntinsä tunnustaen ja pyhää ehtoollista nauttien
valmistautui hänen kansansa kuolemaan, jos siksi tulisi, ja asettui
sitte taistelujärjestykseen; itse Henrik asettui etupäähän ja hänen
edellänsä kannettiin ylienkeli Mikaelin sotalippua. Ensin lähetettiin
Tyringin nostoväki ärsyttämään vihollista taisteluun ja teeskennellyllä
paolla houkuttelemaan, heitä päävoiman luo. Rajusti silloin ratsujoukot
syöksyivät vastakkain. Tyringiläiset viimein peräytyivät; mutta heitä
seuraavat unkarilaiset, nähdessään saksalaisen pääjoukon tiheät rivit,
tulivat levottomiksi ja läksivät lyhyen taistelun jälkeen pakoon. Koko
kahdeksan päivää ajettiin heitä takaa. Heidän leiristään saivat
voittajat runsaan saaliin ja vapauttivat paljon saksalaisia vankeja.
Henrik kumartui viimein koko sotaväkensä kanssa polvilleen kiittämään
Jumalaa voitosta.
Kolmen vuoden kuluttua kohtasi Henrikkiä halvaus. Käsittäen sen
kuoleman enteeksi tahtoi hän aikanaan toimittaa talonsa ja kutsui
sentähden Erfurtiin valtakunnan-kokouksen, jossa neuvoteltiin hänen
poikansa Oton vallanperimisestä. Kohta sen jälkeen uusi halvauksen
kohtaus lopettikin hänen elämänsä.