KANSAINVAELLUKSET.

Germanialainen kansainvaellus.

Hunnilaiset. Suuren kansainvaelluksen alku.

Pitkät ajat oli turkkilainen _hiungnu-kansa_ ollut peljättävänä

vihollisena kiinalaisille. Mutta kun se noin vuonna 90 j.Kr.

karkoitettiin Kiinan rajoilta länteen päin, pakotti se alammaisuuteensa

Irtish-joen ja Ural-vuorten seuduilla asuvat suomalaisheimot. Näihin,

joita yhteisellä nimellä sanotaan ugurkansoiksi, suli vähitellen

hiungnu-kansa, jättäen vain jäljelle nimensä _hunnilaiset_. Sen

nimisinä tulvivat ugur-heimot länttä kohti Europpaan, levittäen siellä

oudolla näöllään ja hirveillä hävityksillään hämmästystä ja kauhua.

Ruskean keltaiset, luonnostaankin rumat kasvonsa leikkelivät he

nuoruudessaan niin, ett'ei niihin voinut kasvaa mitään partaa.

Kasvultaan olivat he lyhyehköt ja vahvavartaloiset, muoto leveä ja

silmät syvällä. Pukuansa, joka useinkin oli tehty metsärottain

nahkasta, he eivät riisuneet yöllä eikä päivällä, ennen kuin repaleet

itsestään putoilivat yltä. He elivät villistä juurikasveista ja

raa'asta lihasta, jota tekivät mureammaksi pitäen sitä ratsastaessaan

allansa hevosen seljässä. Huolimatta mistään pysyvistä asunnoista

retkeilivät he lakkaamatta pienillä, vaan kestävillä hevosillaan, joita

he osasivat ihmeellisen taitavasti ohjata. Heidän likaiset ja

repaleiset vaimonsa seurasivat alastomain lastensa kanssa

kömpelötekoisissa vaunuissa. Hirvittävä oli hunnilaisten rynnäkkö.

Kauheasti ulvoen syöksyivät he säännöttömissä joukoissa nuolen nopeasti

esiin, ampuivat ensin terävät nuolensa, sieppasivat sitte sapelinsa

taikka heittivät nuoransilmukoita vihollistensa kaulaan. Sellaisen

rynnäkön jälkeen peräytyivät he sukkelasti ja ryntäsivät heti uudestaan

yhtä hurjasti. Jumalasta ja paremmista tavoista, oikeudesta ja laeista

heillä oli vähä käsitystä; he tottelivat ainoastaan eläimellistä

aistiansa ja raakoja himojansa.

Hunnilaiset tunkeutuivat Ural-vuorten ja Kaspianmeren välitse

Europpaan, menivät Volgan yli ja hyökkäsivät itägotilaisten päälle,

joita silloin hallitsi 110-vuotinen kuningas Hermanrik. Kuningasvanhus,

huomaten olevansa kykenemätön pidättämään tuota suurta kansantulvaa,

syöksyi toivottomuudesta omaan miekkaansa. Itägotilaiset sitte

voitettiin (375) ja heidän täytyi pitkä aika tunnustaa hunnilaisten

herruutta.

Mutta kristityt länsigotilaiset, jotka asuivat Dniester-joen toisella

puolella, jättivät asuinpaikkansa ja siirtyivät Tonavalle, joka oli

Rooman vallan rajana. He laittoivat roomalaisen keisarin Valensin luo

lähettiläitä, joiden luvussa oli myöskin piispa _Ulfilas_-vanhus,

ja pyysivät päästä Rooman valtakunnan alueelle. Vähän arveltuaan

suostui Valens heidän pyyntöönsä. Moesian maakuntaan, joka heille

määrättiin, vaelsi nyt toista miljoonaa ihmistä, niiden joukossa

200,000 sotakuntoista miestä. Mutta ystävyyttä ei kestänyt kauan.

Ahneet roomalaiset virkamiehet, joiden oli toimitettava ruokavaroja

gotilaisille, antoivat heille koiranlihaa ja muuta huonoa ravintoa ja

niitäkin niin kohtuuttoman kalliista hinnasta, että gotilaisten täytyi

nälkäänsä tyydyttääkseen antaa pois omaisuutensa ja orjansa, jopa

viimein myödä lapsensakin. Toivottomuuden voimalla tarttuivat he

aseihin, voittivat roomalaisen sotajoukon ja levisivät hävitellen yli

koko Trakian. Valens marssi nyt itse heille vastaan suuren sotajoukon

kanssa ja teki lujan leirin _Adrianopolin_ luo, jossa turhain

sovinnon hieromisten jälkeen pidettiin ratkaseva taistelu. Roomalaiset,

seisottuaan kauan polttavassa auringon paahteessa, olivat jo siitäkin

väsyksissä, kun länsigotilaisten ja alanilaisten ratsuväki teki ankaran

hyökkäyksen. Pian karkoitettiin roomalainen ratsuväki, jonka jälkeen

jalkaväki piiritettiin ja surmattiin. Keisari nuolesta haavoitettuna

kannettiin autioon majaan. Kun gotilaiset, sitä tietämättä, tulivat

majan luo, ärsytti heitä sieltä varomattomasti ammuttu nuoli. He

silloin kokosivat majan ympärille paljo kuivia oksia ja muuta palavaa,

sytyttivät ne tuleen ja polttivat siten keisarin. Siispä, kun

roomalainen sotajoukko oli surmattu ja keisari kuollut liekeissä, oli

gotilaisten voitto täydellinen.

Viimein, kun gotilaiset olivat jo viisi vuotta havitelleet valtakunnan

kukoistavimpia seutuja, onnistui Valensin seuraajan Teodosiuksen tehdä

heidän kanssansa rauha, jonka mukaan he saivat uuden laveamman maa-alan

sekä oikeuden pitää omat hallitusmiehensä ja elää omien lakiensa

mukaan, jota vastoin heidän tuli puolestaan auttaa sotaväellä Rooman

keisaria. Mutta eipä nytkään tehty rauha kestänyt kauan.

Alarik.

Ennen kuolemaansa (395) oli Teodosius jakanut valtakuntansa kahdelle

pojalleen, _Arkadiukselle_ itäiset maakunnat ja Konstantinopolin

ja _Honoriukselle_ länsipuolen ynnä pääkaupungin Rooman.

Nuorten, heikkojen keisarien sivulle asetti hän vähemmät miehet

valtionhoitajiksi, itäiseen valtakuntaan gallialaisen _Rufinuksen_

ja läntiseen vandalilaisen _Stilikon_. Nämä johtavat miehet olivat

perin erilaiset, Rufinus teeskentelevä hovimies, Stiliko kokenut

sotilas.

Gotilaisten eräästä ylhäisimmästä suvusta, _balteista_, oli

syntyisin kuuluisa Alarik, joka Teodosiuksen hallituksen lopulla

osoitti suurta etevyyttä roomalaisten gotilais-apuväen päällikkönä.

Suutuksissaan siitä, että Arkadius keisariksi päästyään ei nimittänyt

häntä sotaväen päälliköksi, luopui hän Rooman sotapalveluksesta, ja

gotilaiset vihoissaan apurahan huonosta saannista heti korottivat hänet

kuninkaaksi. Hänen sotajoukkonsa kasvoi hunnilaisista ja alanilaisista,

jotka metsistänsä nyt riensivät jäätyneen Tonavan poikki eteläisempiin

maihin. Makedonia, Tessalia ja Kreikanmaa kärsivät julmaa hävitystä.

Kylät ja kaupungit poltettiin, omaisuus ryöstettiin ja asujamet vietiin

orjuuteen. Atenan alue ryöstettiin ja kaupunki itse suuren pakkoveron

maksamisesta niin köyhtyi, että se erään silloisen kirjailijan sanain

mukaan näytti teurastetun uhrieläimen tyhjältä nahalta. Korintos,

Spartta ja monta muuta kaupunkia paloi poroksi. Turvattoman maan

näyttivät hallitsijat jättäneen alttiiksi raakalaisille.

Viimein Stiliko rohkeasti nousi sotajoukon kanssa maalle Kreikkaan,

voitti Alarikin taistelussa ja olisi edelleenkin jatkanut

voittoretkeänsä, ell'ei Arkadius olisi kateellisen Rufinuksen toimesta

hyljännyt vapauttajaa. Sitte tehtiin rauha Alarikin kanssa, joka sai

Rooman ylipäällikön arvon Illyrian maissa; mutta se oli sama kuin suden

pano lammasten paimeneksi. Illyrian varastohuoneista otti hän itselleen

kaikenlaisia sotatarpeita ja maan onnettomain asujanten täytyi yöt

päivät tehdä kypäröitä, kilpiä, keihäitä ja miekkoja. Niinpä Alarik,

ollen itäroomalainen päällikkö ja sitä paitsi peljättävän sotilaskansan

kuningas, seisoi taistelukuntoisen sotavoiman kanssa valmiina rohkeihin

yrityksiin.

Vuonna 400 tunkeutui hän Julisten Alppein yli Italiaan. Asujamet

säikäyksissään pakenivat martyrein haudoille taikka ne, jotka olivat

pakanoita, jumalainsa alttarien turviin. Heikko keisari Honorius

sulkeutui lujasti linnoitettuun Ravennaan ja, pitämättä lukua

valtakunnasta, teki siellä mielityötänsä, ruokki suurta kukkoa.

Sill'aikaa kokosi Stiliko kaikista läntisistä maakunnista sotajoukon,

ajoi verisellä taistelulla (403) Alarikin etemmäksi ja sai viimein,

tosin ainoastaan suurella vaivalla, hänet poistumaan Italiasta.

Jopa olikin aika päästä Alarikista rauhaan, sillä samaan aikaan uhkasi

Roomaa kuoleman vaara toiselta taholta. Nyt Saksaan hyökänneiden

hunnilaisten tieltä siirtyi etelään päin suurin laumoin monta

germanialaisheimoa, niinkuin itägotilaisia, sveviläisiä, alanilaisia,

vandalilaisia, burgundilaisia ja paljo muita, ainakin 200,000

sotakuntoista miestä, paitsi vaimoja ja lapsia. Hurjan _Radegaisin_

johdolla tunkeutuivat he murhaten ja hävittäen aina Florensiin asti.

Mutta valtakunnan viimeisten voimain ponnistuksella onnistui Stilikon

tälläkin kertaa pelastaa Rooma ja Italia.

Ett'ei peljätty Alarik menisi raakalaisten puolelle koetti Stiliko

lupaamalla 4,000 naulaa kultaa taivuttaa häntä antautumaan Länsi-Rooman

valtakunnan palvelukseen. Stilikon salaiset hovi-vihamiehet käyttivät

tilaisuutta häntä panetellakseen, että hän muka tahtoi gotilaisten

liitossa syöstä keisaria valtaistuimelta. Huonostipa keisari palkitsi

ansiokasta päällikköä ja yhtä huonosti piti huolta valtakunnastaan, kun

hän kateellisten ja turhamaisten hovimiesten syytösten nojalla

vangitutti ja Ravennassa mestautti Stilikon, joka oli äsken pelastanut

valtakunnan. Samain neuvonantajain toimesta myöskin kavalasti

surmattiin Rooman palveluksessa olevain germanialaissotilasten,

Stilikon heimolaisten, vaimot. Mutta jopa oli kostokin lähellä.

Alarik, saamatta luvattua summaa, hyökkäsi heti Stilikon kuoltua (408)

Italiaan; ja kun hän ei voinut tehdä mitään lujasti linnoitetulle

Ravennalle, marssi hän suoraa päätä Roomaa vastaan, joka aina

Hannibalin ajasta asti ei ollut nähnyt ketään ulkomaista vihollista

porttiensa edessä. Äärettömän avara oli vielä tämä maailman

pääkaupunki; suunnattoman suuri ihmisjoukko asui sen muurien sisällä ja

äärettömiä aarteita, muinaisten onnellisempain päivien voittosaaliita,

oli siellä tallella. Mutta untuneessa sukupolvessa, joka vielä kantoi

roomalaisten nimeä, tuskin enää oli rahtuakaan muinaisesta

roomalaishengestä. Kun nyt Alarik esti kaiken muonan tuonnin sekä

laivaliikkeen Tiber-joella, alkoi Roomassa kohta nälkä hävittäväisesti

raivota. Senaatti silloin laittoi kuninkaan luo kaksi lähettilästä,

jotka alussa kerskaten julistivat, että, joll'ei Rooma saanut rauhaa

kohtuullisilla ehdoilla, vihollinen oli tapaava suuren ja hyvin

aseistetun kansanjoukon valmiina taistelemaan. "Mitä tiheämmässä ruoho

kasvaa, sitä helpompi on niittää", vastasi pilkaten Alarik. Lähettiläät

silloin nöyremmin kysyivät, miten suurta pakkoveroa kuningas tahtoi.

"Kaiken kullan ja hopean, kuin kaupungissa on", vastasi ylpeä voittaja.

"Mitä sitte aiot meille jättää?" kysyivät peljästyen lähettiläät.

"Henkenne", kuului vastaus. Mutta ollen luonnostaan taipuvainen hyvistä

sanoista, lievitti Alarik kohta ehtojansa siten, että tyytyi, kun

hänelle annettiin 5,000 naulaa kultaa, 30,000 naulaa hopeaa ja joukko

silkkiä, sahviaania ja maustimia.

Honorius ei vahvistanut tehtyä sopimusta, vaan päin vastoin vielä

muutenkin ärsytti voittajaa. Silloin Alarik marssi toisen kerran Roomaa

vastaan, jonka nyt täytyi avata hänelle porttinsa. Hän tyytyi tällä

kertaa ainoastaan Honoriuksen erottamiseen, joka vieläkin oleskeli

Ravennassa, ja Rooman maaherran korottamiseen hänen sijaansa

keisariksi. Kohtapa hänetkin sysättiin pois keisarin arvosta ja Alarik

tarjosi rauhaa Honoriukselle. Mutta, lapsellisen uhkamielinen keisari

luotti Ravennan lujiin muureihin ja oli ihan taipumaton.

Silloin Alarik marssi kolmannen kerran Roomaa vastaan (410), aikoen

kerrassaan valloittaa kaupungin. Kavaltajat avasivat puolen yön aikaan

portit. Gotilaisten tunkeutuessa rumpujen ja pasuunain pauhulla

kaupunkiin, sytytettiin muutamia lähimpiä kartanoita, joiden liekit

kauan saivat esteettä levitä. Alarik jo ennen kaupunkiin marssimistansa

kuulututti sallivansa sotaväen esteettömästi ryöstellä, mutta kehoitti

heitä säästämään niitä asujamia, jotka eivät tehneet vastarintaa, sekä

jättämään kirkot koskematta. Ja vaikka sittekin paljo väkivaltaa

tehtiin ja verta vuodatettiin, johon varsinkin Alarikin joukossa

kulkevat hunnilaiset ja gotilaisten puolelle antautuneet roomalaisorjat

olivat syypäät, niin voittaja kuitenkin yleensä osoitti tähän aikaan

tavatonta malttia. Kerrotaan muutamain gotilaisten tunkeutuneen vanhan

vaimon huoneesen ja häneltä vaatineen talon kalleuksia. Vanhus vei

heidät loistavan kaapin luo, joka oli täynnä kulta-astioita ja

taidokkaasti hiottuja jalokiviä ja lausui: "Mutta nämä tavarat ovat

pyhän Pietarin kirkon omat; minä puolestani en uskalla vartioida, mitä

en kykene puolustamaan." Kunnioittavasti poistuivat gotilaiset ja

ilmoittivat tapauksen Alarikille, joka heti käski viedä kaikki ne

kalleudet vahingoittamattomina Pietarin kirkkoon. Toisessa paikassa

samaan aikaan ryöstettiin palatsin äärettömiä rikkauksia; gotilaiset

sulloivat vaunuihinsa kultaa ja hopeaa, purpuraa ja silkkivaatteita,

hakkasivat sotakirveillään rikki kalleita taideteoksia ja sulattivat

kultaisia kuvapatsaita. Rooman korukartanot saivat kyllä vielä seista

jonkun aikaa, mutta sen entinen ihanuus oli kadonnut.

Alarik, jonka katse alinomaa tähysteli ääretöntä kaukaisuutta,

aikoi nyt purjehtia sotajoukkoinensa Sisiliaan, sieltä pyrintöjensä

aluksi mennäkseen Afrikkaan. Mutta kuolema tapasi hänet pikku

Cosenza-kaupungissa (410), kun hän oli 34 vuoden ijässä. Surevat

gotilaiset juhlallisesti hautasivat kuninkaansa; sotavangeilla he

kaivattivat kaupungin ohi juoksevalle pikku joelle toisen tien ja

muurasivat siten kuivuneesen joen pohjaan hautakammion, johon ruumis

kuninkaallisessa puvussaan laskettiin ja vierelle pantiin kalliita

aarteita. Kun kammio sitte oli kiinni muurattu ja joki jälleen

johdatettu entiseen uraansa, surmattiin kaikki hautaustyössä olleet

sotavangit, ett'ei kukaan vast'edes löytäisi eikä hävittäisi kuninkaan

hautaa.

Joen vetten alla lepää varmaan vielä tänäkin päivänä

gotilaiskuningas-vainaja ryöstettyine saaliineen. Maan päälle jätti

hän jälkeensä peljätyn nimen ja historiaan suuria tavoittelevan,

oikean germanilaisluonteen kuvan.

Hänen seuraajansa Ataulf nai Honoriuksen sisaren Placidian ja sai

Etelä-Gallian ynnä pääkaupungin Tolosan (Toulousen). Tästä lähtein

olivat länsigotilaiset Rooman keisarikunnan liittolaisina ja

ylläpitäjöinä.

Attila.

Kansainvaellusten aikakautena ei kukaan maailman hävittelijä levittänyt

niin paljon kauhua kuin hunnilaisten kuningas Attila.

Hän oli lyhytkasvuinen, mutta tavattoman väkevä; tuuheain kulmakarvain

alta pilkutti kaksi pientä, mutta vilkasta ja hyvin tuikeakatseista

silmää; hänen ryhtinsä oli ylpeä ja käskeväinen. Komean seurueen

keskellä oli hän sekä puvultaan että elintavaltaan varsin

yksinkertainen; hänen vieraansa söivät kulta- ja hopea-astioista

kalliita ruokia, mutta hän itse aina vain puuastioista. Atrioillansa

kuuli hän mielellään laulua ja leikkiä, mutta pysyi itse aina vakavasti

ääneti. Sotaretkillään toimi hän hirvittävästi; mielellään hän sanoikin

itseään "Jumalan vitsaksi", ja yleiseksi puheenparreksi tuli, että

mihin Attilan hevonen polki kaviollaan, siihen ei enää kasvanut mitään

ruohoa.

Viekkaudella ja väkivallalla pääsi hän hajallisten hunnilaisheimojen

herraksi. Hän sanoi itsellään olevan sodanjumalan miekan, jonka hänen

paimenensa löysivät maasta, ja tarina kertoo, että kun hän sitä

salaperäistä miekkaansa sysäsi maahan, niin kaikki maan kansat

vapisivat. Lakkaamattomilla sodilla valloitti hän itselleen

valtakunnan, joka ulottui kauas Skytian sisämaihin ja syvälle Germanian

metsiin. Kuninkaat ja ruhtinaat palvelivat tätä mahtavaa miestä ja

suuret kansat tottelivat hänen tahtoansa.

Ensinnä läksi Attila Itä-Rooman valtakuntaa vastaan ja vei peljättävän

sotavoiman Tonavan yli. Kahdeksatta kymmentä vaurasta kaupunkia perin

pohjin hävitettiin, koko lavea maa Adrian- ja Mustanmeren välillä

kauheasti raastettiin. Voitettuaan kolmessa taistelussa peräkkäin

Itä-Rooman sotajoukot lähestyivät hunnilaiset vastustamattomasti

Konstantinopolia. Heikon _Teodosius II:sen_, joka oli Arkadiuksen

jälkeen noussut Itä-Rooman valtaistuimelle, täytyi tehdä nöyryyttävä

rauha, jossa hän hunnilaisille antoi melkoisen maa-alan Tonavan

eteläpuolelta sekä lupasi korottaa vuotuisen veron 700 kultanaulasta

2,100 naulaan. Vielä kerran täytyi Itä-Rooman keisarin laittaa

lähettiläitä hunnilaiskuninkaan hovileiriin. Yksi näistä lähettiläistä

on tästä matkastaan kirjoittanut kertomuksen, joka hyvin kuvaavasti

esittää Attilan valtakunnan elämää ja tapoja. Matka kävi ensin

hävitettyjen kaupunkein raunioiden ohitse, joissa paikoissa ainoastaan

muutamia sairaita ja perin köyhtyneitä ihmisiä vietti kurjaa elämää,

taikka toisten seutujen ohi, jotka olivat täynnä taisteluissa

kaatuneiden luita. Tonavan yli mentiin veneillä, jotka oli kovertamalla

tehty puunrungoista. Sitte kävi tie nykyisen Unkarin metsäisiä

tasankoja myöten ja Teiss-joen yli päästiin veneissä, joita saatettiin

kantaa. Läheisistä kylistä saivat lähettiläät simaa ja hirsryynejä.

Yönsä viettivät he teltoissa, jotka myrsky välistä kaatoi kumoon.

Viimein saapuivat he Attilan hovileiriin, nykyisen Tokai-kaupungin

seuduille, jossa oli säännötön joukko puurakennuksia, savimajoja tai

kudottuja telttoja. Attila asui suuressa puupalatsissa, jonka

sisähuoneet olivat runsaasti koristellut. Puuistuimellaan istuen otti

kuningas vastaan lähettiläät. Heti tämän lähetystön lähdettyä

matkalleen oli Itä-Rooman hovissa koetettu rahalahjalla taivuttaa

erästä Attilan lähettilästä salaa murhaamaan kuningasta, mutta hän

palattuaan hallitsijansa luo ilmoittikin tuon vehkeen ja antoi myöskin

täyden rahakukkaron, jonka oli saanut. Silloin Attila laittoi kaksi

lähettilästä, joista toinen uhkaavasti näytti kukkaroa sille

hovimiehelle, joka sen oli antanut, ja toinen tylysti neuvoi keisaria

olemaan pahansuovan orjan tavalla salaa vehkeilemättä herraansa

vastaan. Ainoastaan loistavan lähetystön ja suuren rahasumman kautta

sai Itä-Rooman hovi loukatulta kuninkaalta anteeksi.

Jo ennen ryhtymistänsä sotaan Itä-Rooman keisarikuntaa vastaan oli

Attila liitossa saaliinhimoisten vandalilaisten kanssa, jotka nyt

olivat Espanjasta siirtyneet Afrikkaan ja sieltä meritse ryöstelivät

kaikkia Välimeren rannikoita. Kun vandalilaisten nurjamielinen kuningas

_Geiserik_ sittemmin tyhjästä epäluulosta leikkautti nenän ja

korvat poikansa vaimolta, länsigotilaisen kuninkaan _Teodorikin_

tyttäreltä, täytyi hänen, Teodorikin kostoa peljäten, liittyä vielä

lujemmin Attilaan, jota vastoin länsigotilaiset uudistivat ja

vahvistivat vanhan liittonsa roomalaisten kanssa. Niinpä oli nyt

vastakkain kaksi suurta liittoa, toisen tarkoituksena vain ryöstäminen

ja hävittäminen, toisen sisällä sen sijaan ne voimat, jotka tahtoivat

pitää yllä lakia ja sivistystä.

Attila pyysi puolisokseen Länsi-Rooman keisarin Valentinianuksen

sisarta Honoriaa ja, kun hovi ei pyyntöä hyväksynyt, alkoi sodan.

Koottuaan puoli miljoonaa sotilasta monesta eri kansakunnasta marssi

hunnilaiskuningas Galliaan. Hävitetyt kaupungit ja sotketut vainiot

osoittivat lavealti tietä, jota tämä hirmuinen mies vaelsi. Viimein hän

ryhtyi piirittämään Orleansia. Jo olivat esikaupungit valloitetut ja

muurit horjuivat murtimien iskuista; kaikki aseihin kykenemättömät

kaupungin asujamet olivat polvillaan rukoilemassa. Silloin kertoi

vallille asetettu tähystäjä nähneensä tuolla taivaan rannassa pienen

pilven. "Se on Jumalan apu", huudahti piispa ja ihmisjoukko yhtyi

hurskaalla luottamuksella siihen toivoon. Pilvi kasvoi, jopa huomattiin

roomalaisten ja länsigotilaisten sotalippuja ja kohta ilokseen nähtiin

kahden sotajoukon marssivan taajoissa riveissä auttamaan kaupunkia.

Roomalaisia johti taitava valtioviisas Aetius ja länsigotilaisia

kuningas Teodorik.

Attila peräytyi tasangoille, nykyisten Châlons- ja Troyes-kaupunkien

paikoille, jotka tasangot hyvin soveltuivat hänen hunnilaiselle

ratsuväelleen. Siinä syttynyt taistelu oli, kuten eräs senaikainen

kirjailija lausuu, "hurja, vaihtelevainen, kiihkeä, verinen ja verraton

sekä vanhempina että nykyisempinä aikoina". Attila itse oli

hunnilaisineen keskellä, alammaiskansat siivillä ja varsinkin

itägotilaiset asetettuina omia maanmiehiänsä länsigotilaisia vastaan,

joita kohti kuningas muutenkin kehoitti koko sotajoukon tähtäämään

päärynnäkkönsä. Kun heittoaseet oli kummaltakin puolelta loppuun

heitetty, ryntäsivät molemmin puolin sekä ratsu- että jalkaväet

raivoisasti mies miestä vastaan. Äkisti käänsivät hunnilaiset koko

suunnattoman voimansa länsigotilaisia kohti musertaaksensa vihollisväen

päävoiman. Kuningas Teodorik kaatui kuolettavasti haavoitettuna juuri

ratsastaessaan rivien välitse kehoitellen sotilaitansa. Mutta hänen

poikansa Torismund ryhtyi johtamaan, vei länsigotilaiset alas

kukkuloilta ja teki rohkean rynnäkön. Voimansa tunnossa ja kuninkaansa

kuoleman koston innoissaan kestivät länsigotilaiset kunniakkaasti

tulista taistelua, joka nyt alkoi, kunnes viimein pääsivät hunnilaisten

rintaman läpi. Attilan täytyi peräyttää sotilaansa vaunurivin sisälle,

jolla hänen leirinsä oli ympäröity. Siellä hänen kerrotaaan teettäneen

suuren rovion ratsusatuloista, aikoen sytyttää sen ja syöksyä itse

liekkeihin, jos hänen leirinsä valloitettiin. Mutta linnoitetussa

leirissään oli hän vielä hirvittävä kuin leijona luolassaan. Hän

kaiutti lakkaamatta sotasoittoansa ja hänen leiriään vastaan ryntäävät

joukot surmattiin lukemattomilla nuolilla. Ryhtymättä yhteisin voimin

rynnäkköön erosivat nyt länsigotilaiset ja läksivät kotiinsa. Peljäten

väijymistä pysyi Attila monta päivää vaunulinnassaan; mutta kun ei

näkynyt mitään rauhattomuutta, läksi hän viimein liikkeelle ja marssi

vaaratta takaisin Reinin toiselle puolelle. Niinpä oli nyt (451)

taisteltu taistelu, ehkäpä verisin kaikista; alimman arvion mukaan on

siinä kaatunut 162,000 miestä. Mutta roomalaiset ja gotilaiset olivat

kuitenkin pelastaneet länsimaisen sivistyksen heikot jäännökset

täydellisestä häviöstä. Tämän suuren urhotyön muisto juurtui syvälle

kansan mieleen ja esiytyi monenlaisina tarinoina, jotka muun muassa

tiesivät kertoa, mitenkä kaatuneiden haamut vielä kolme päivää

taistelun jälkeen olivat keskenään sotineet ilmassa.

Ihmeteltävällä voimalla tointui Attila tappiostaan. Hän marssi

seuraavana vuonna Ylä-Italiaan, jonka kaupunkeja ja maaseutua hirveästi

häviteltiin. Osa hävitettyjen kaupunkein asujamista siirtyi silloin

Brenta-joen suun edustalla oleville laguneille (lantaille) ja perusti

sinne pieniä uutisasuntoja, joista _Venetia_-kaupunki on saanut

alkunsa. Itse Roomaakin vastaan sanotaan hänen marssineen, mutta

kaupungin piispan, kunnioitetun _Leon_, tulleen pappijoukon kanssa

hänelle vastaan ja taivuttaneen hänet palaamaan ennustuksella, että

jokainen Rooman valloittaja oli, niinkuin Alarik, kuoleva kohta Roomaa

valloituksen jälkeen.

Seuraavana vuonna kuoli Attila äkisti juuri häitänsä viettäessään.

Kerrotaan, että morsian, kaunis _Hildigun_, itse pisti häntä

puukolla sydämmeen, siten kostaakseen omaa ryöstöänsä. Attilan mahtava

valtakunta hajosi hänen kuoltuansa; hunnilaiset ajettiin takaisin itään

päin ja monet alammaiskansat läksivät kukin omalle tahollensa. Eikä

näiden tapaturmain perästä hunnien kansakunta enää pysynyt koossa, vaan

hajosi eri heimokuntiinsa. Kutrigurit, utigurit, unugurit, ja varsinkin

bulgarit tulevat tästä lähtein kuuluisiksi, kunnes taas muita

suomensukuisia heimokuntia astuu historian alalle. Mainioin näistä oli

viimein magyarien kansakunta, joka neljä sataa vuotta myöhemmin

tunkeutui esiin ja valloitti jälleen Attilan entisen aseman Teiss-joen

ja Tonavan varsilla. Nämä magyarit, meidän aikamme unkarilaiset,

katsoivat Attilaa esi-isäksensä ja hänen valtaansa oikeaksi

perinnökseen, jonka he loistavalla tavalla tahtoivat uudistaa. Niin on

Suomen suku vuosisatojen perästä jälleen valloittanut sijansa Karpatien

ja Tonavan välillä, ja Attilan muisto elää mainehikkaana unkarilaisten

muinaistaruissa.

Itse Germaniankin kansoilla pysyi Attilan muisto kunniassa, ja laulut

hänestä levisivät Skandinaviaan ja Islantiin saakka. Useissa Saksaa

muinaisrunoissa on hunnilaiskuningas vielä Germanian suurena valtiaana,

ja Nibelungien runoelma kertoo: "Siinä istui Unkarin-maalla kuuluisa

Attila-kuningas, jonka vertaista ei ole ollut. Kahtatoista valtakuntaa

hän hallitsi; kaksitoista kuningasta, kruunut päässä, häntä palvelivat;

kaksitoista herttuata, kolmekymmentä kreiviä sekä epälukuiset ritarit

ja asemiehet seisoivat hänen ympärillään. Se kuningas oli laupias ja

hurskas; hänen vertaistaan ei ole ollut." Näin kaikui Attilan maine

Saksan kansojen lauluissa vielä silloin, kuin kansainvaellusten

mylläykset jo aikaa olivat unhottuneet.

Teodorik.

Attilan kuoleman jälkeen asuskelivat itägotilaiset Pannoniassa,

tehden sieltä usein hävitysretkiä kreikkalaisen keisarikunnan

alueelle. Viimein tehtiin sopimus keisarin kanssa ja sen vahvistukseksi

lähetti _Teodomir_, yksi kolmesta itägotilaisia silloin

hallitsevasta veljeksestä, poikansa _Teodorikin_ Konstantinopoliin

panttivangiksi. Tiedonhaluinen nuorukainen oppi siellä tuntemaan

kreikkalaista taidetta ja valtiolaitoksia sekä hankki itselleen

sivistystä, joka jalostutti hänen sankarivoimansa. Kun hän 18 vuoden

ikäisenä palasi kotiinsa, valittiin hänet yksimielisesti itägotilaisten

kuninkaaksi.

Itä-Rooman keisari _Zeno_, kokien saada germanialaisia keskenään

riitaisiksi, houkutteli suurilla kunnian osoituksilla puolellensa

nuoren Teodorikin, ja sitte onnistui keisarin taivuttaa hänet

ryntäämään Moesiaan jätettyjä länsigotilaisia vastaan. Näiden kuningas

astui leirinsä vallin eteen Teodorikille vastaan ja pontevin sanoin

nuhteli häntä, että oli kaksikielisen kreikkalaishovin houkutuksista

ryhtynyt sotaan omia heimolaisiansa vastaan. Niiden sanain tähden

käänsi Teodorik aseensa kreikkalaista valtakuntaa kohti. Zeno pysyi

Konstantinopolin muurien sisällä, katsellen sieltä tulen loistoa

gotilaisten sytyttämistä kaupungeista ja kylistä. Kykenemättä

voittamaan aseilla alkoi keisari hieroa sovintoa, teki uudestaan liiton

Teodorikin kanssa ja taivutti hänet kääntymään toiselle taholle.

Länsi-Rooman keisarit olivat kauan germanialaisten päällikköjensä

leikkikaluina, kunnes viimein heidän kauttansa kukistuivatkin. Attilan

kuoleman jälkeisinä aikoina oli mahtava sveviläinen sotapäällikkö

_Ricimer_ mielensä mukaan asetellut ja erotellut keisareja. Kolmen

vuoden kuluttua Ricimerin kuolemasta puettiin keisarilliseen purpuraan

nuori _Romulus Augustulus_, erään ylimyksen poika, joka muinoin

oli ollut Attilan seuralaisia. Kun germanialaisten palkkajoukkojen

vaatimusta, että heille annettaisiin kolmas osa Italian maasta, ei

voitu tyydyttää, nousivat he kapinaan _Odoakarin_ johdolla, joka

rugililainen ruhtinas myöskin oli Attilan ylimyksen poika, ja erottivat

nuoren keisarin, säästäen kuitenkin hänen henkensä, jonka jälkeen hän

eli eräällä maatilalla Kampaniassa. Länsi-Rooman keisarikunta kukistui

(476) niin huomaamatta, että se aivan kuin itsestään sortui kokoon.

Odoakar hallitsi germanialaisena sotakuninkaana (476-93) yleensä

lempeästi ja hyvästi. Häntä vastaan taivutettiin nyt Teodorik

lähtemään, kun näet Zeno, ollen Rooman valtakunnan ainoa keisari,

lahjoitti hänelle Italian.

Itägotilaisten sotakuntoisia miehiä oli 200,000. Naiset, lapset ja

vanhukset seurasivat lukemattomissa vaunuissa. Suuret karjalaumat ja

ääretön joukko vaunuja irtainta tavaraa olivat sotaväen kuormastona.

Elatuksekseen kuljettivat nämä siirtolaiset melkoiset varastot viljaa,

jota naiset jauhoivat kantaen mukana kuljetetuilla käsikivillä. Näin

laskeutuivat he (keväällä 489) alas Julisilta Alpeilta. Kolmessa

taistelussa peräkkäin voitettiin Odoakar. Hän sulkeutui Ravennaan ja

puolustautui siellä urhollisesti kolme vuotta, kunnes asujanten

tyytymättömyys kärsimyksiinsä pakotti hänet avaamaan kaupungin portit

(493). Rauhasopimus tehtiin siten, että molemmat kuninkaat päättivät

tasa-arvoisina hallita Italiaa. Mutta ystävyys oli vain teeskennelty,

sillä, kuten kerrotaan, Teodorik juhlallisissa päivällisissä pisti

miekallansa turvatonta Odoakaria rintaan.

Kun nyt ainoakin vastustaja oli poissa tieltä, oli itägotilaiskuningas

Italian rajaton hallitsija. Onnellisilla sodilla ja rauhallisilla

neuvotteluilla levitti hän valtaansa aina Tonavaan asti. Sittemmin

yhdisti hän valtakuntaansa osan Etelä-Galliasta ja ryhtyi tyttärensä

pojan holhojana hallitsemaan Espanjan horjuvaa länsigotilaista

valtakuntaa. Silloin oli Teodorikin valtakunta mahtavimpia maan päällä.

Ravennassa ja Veronassa piti hän hovia. Sinne kokoutui kuninkaan

seurueesen kuuluisia taistelijoita kaikista germanialaisista maista;

yksinpä Skandinaviankin kaukaisista seuduista saapui sotilaita

"_Tidrek Berniläisen_" luo, joksi he sanoivat Veronan hallitsijaa.

Viisaasti hallitsi Teodorik suurta valtakuntaansa. Eipä ollut suinkaan

helppo keskenään sovittaa kahta erilaista kansaa, gotilaisia ja

roomalaisia, varsinkaan kuin toiset olivat urholliset ja raa'at sekä

Areion uskoa tunnustavat ja toiset sotaan kykenemättömät, hienosti

sivistyneet ja uskonnoltaan kiihkeät katolilaiset. Teodorik koetti

viisaalla sävyisyydellä poistaa kaikkia riidan ja katkeruuden aiheita,

joita niin helposti voi syntyä. Itägotilaisten, jotka nyt saivat

kolmannen osan Italian maasta, tuli vast'edes ainoastaan harjoitella

sotatointa; sata tuhatta sotilasta, jaettuna neljääntoista osastoon,

oli aina valmiina ja aseiden käyttöön tottuneena sotaväkenä. Maan

omille asujamille jätti kuningas sen sijaan sisähallituksen, lainkäytön

ja hallinnon. Entinen valtiomuoto ja Rooman lait pidettiin muuttamatta.

Teodorik piti voimassa roomalaiset koulut, vaikka hän ei tahtonut

gotilaisia panemaan niihin lapsiansa, "sillä", sanoi hän, "ken lapsena

vapisee vitsaa, ei miehenäkään voi koskaan käyttää miekkaa". Mutta

samalla hän osoitti oppeneimmille roomalaisille suurta kunnioitusta.

Niinpä hän otti lähimmäksi ystäväkseen _Kassiodoruksen_, joka oli

tavattoman oppinut ja syvätaitoinen mies, ja ylensi hänet korkeimpiin

virkoihin. Kassiodoruksen kynästä ovat lähteneet kuninkaan asetukset,

jopa hänen yksityiset kirjeensäkin. Itse ei Teodorik osannut kirjoittaa

nimeänsäkään, vaan merkitsi ainoastaan neljä kirjainta läkkilevyn

avulla, johon ne olivat leikatut. Mikäli hänellä oli taitoa, edisti

hän rauhallisia ammatteja. Suosien rakennustaidetta suojeli hän

huolellisesti Rooman ihanoita muinaisjäännöksiä ja koristeli molempia

pääkaupunkejaan kauneilla kirkoilla ja palatseilla.

Mutta kirkollista hajallisuutta ei Teodorikin koskaan onnistunut

poistaa. Hänen roomalaiset alammaisensa pitivät kiinni katolisesta

uskostaan vakuutuksen voimalla, jopa myöskin suvaitsemattomuuden

innolla. Kun nyt Konstantinopolissa keisari Justinus-vanhus, jota

kaikessa johti sisaren poika _Justinianus_, sääsi ankaroita

asetuksia Areion uskolaisia vastaan, loukkautui Teodorik itse siitä, ja

samaan aikaan olivat hänen katoliset alammaisensa pahoillaan ankarasta

rangaistuksesta, jota olivat eräässä tilaisuudessa saaneet kärsiä

väkivaltaisuuksistaan juutalaisia kohtaan. Nähden siis suhteensa

roomalaisväestöön olevan kireän eksyi hän epäluulosta koviin ja

väkivaltaisiin tekoihin. Niinpä hän mestautti kaksi kunnioitettua

senaattoria _Boetiuksen_ ja _Symmakuksen_, joiden epäiltiin

olevan salaisessa yhteydessä kreikkalaishovin kanssa. Sellaisilla

teoilla veti hän vielä suuremmassa määrässä päällensä katolilaisen

väestön vihan.

Omantunnon vaivat kiusasivat Teodorikkia hänen viimeisinä vuosinaan.

Kun eräänä iltana suuren kalan pää tuotiin kuninkaalliseen pöytään,

kerrotaan hänen kiivaasti, huudahtaneen ja sanoneen näkevänsä

Symmakuksen haamun, jonka silmät raivoisasti säihkyivät ja suu täynnä

pitkiä ja teräviä hampaita, uhkasi niellä hänet. Hän läksi heti

huoneihinsa ja tunsi kylmyyden leviävän ruumiisensa, vaikka häntä

peiteltiin tyynyillä. Kolme päivää sairastettuaan kuoli hän (526),

kutsuttuaan vuoteensa viereen gotilaiset ylimykset ja roomalaiset

virkamiehet ja vannotettuaan heillä uskollisuusvalan hennolle

tyttärensä pojalle Atalarikille, jonka äiti _Amalasunta_ oli

johtava holhohallitusta. Eräs italialainen erakko kertoi uskovaiselle

kansalle nähneensä jumalallisen koston henkien heittäneen Areion

uskoisen kuninkaan sielun helvetin liekkeihin.

Klodvig.

Kolmenkymmenen vuoden kuluttua Châlons'in taistelusta frankilaiset,

vaikka silloin jo asuivatkin Gallian pohjoisrajalla, eivät vielä olleet

yhteisen päämiehen hallittavina, vaan moneen heimoon jakautuneina,

joista Ala-Reinin eteläpuolella asuvat _salilais_-frankilaiset

olivat etevimmät, ja heidän jälkeensä huomattavimmat olivat

_ripuarilais_-frankilaiset, jotka asuivat salilaisten itäpuolella.

Salilaisfrankilaisia hallitsi kuningassuku, jota kanta-isänsä mukaan on

sanottu _merovingeiksi_. Tähän sukuun kuului Klodvig, suuren

frankilais-valtakunnan perustaja. Hänen luonteessaan vallitsivat

aikakauden yleiset ominaisuudet, raaka voima, väijyvä kavaluus,

teeskenteleväisyys ja taikuus. Samalla hän myöskin oli elinvoimainen,

toimelias, nopeasti päättäväinen ja rohkeamielinen.

Roomalaista ylimystä _Syagriusta_ vastaan, joka vielä länsimaisen

keisarikunnan kukistuttua piti maaherruutta Pohjois-Galliassa, lähti

Klodvig sotaretkelle ja voitti hänet taistelussa _Soissons'in_ luona

(486), joka kaupunki sitte jonkun aikaa oli frankilaisen kuninkaan

hovileirinä. Taistelun jälkeen näytti Klodvig mielenlaatuansa.

Ryöstöretkellä olivat näet frankilaiset jostakin kirkosta ottaneet muun

muassa kauniin astian. Kaupungin piispa sai Klodvigilta luvan, että se

oli annettava takaisin. Kun sitte germanialaisen tavan mukaan

saalista jaettiin, tahtoi kuningas paitsi omaa osaansa myöskin

sitä kallisarvoista astiaa. Mutta eräs frankilainen, iskien sitä

tapparallaan, lausui: "Kuningas, sinun ei pidä saaman saaliista enempää,

kuin oikea arvanheitto sinulle määrää." Klodvig sillä kertaa hillitsi

vihansa ja taipui. Mutta kun sotajoukko vuoden kuluttua kokoutui aseiden

tarkastukseen, pysähtyi kuningas äkisti sen miehen eteen, joka oli ollut

niin rohkeapuheinen, ja sanoi: "Eihän kellään ole niin huonosti

hoidettuja aseita kuin sinulla; keihäs, miekka ja tappara, kaikki yhtä

huonosti pidetyt!" ja löi samassa hänen tapparansa maahan. Kun mies

kumartui ottamaan kirvestänsä, antoi kuningas tapparallaan hänelle

sivulta päin kuolettavan iskun päähän, sanoen: "Samalla tavalla iskit

sinä astiaa Soissons'issa."

Klodvigin avioliitto burgundilaisen prinsessan _Klotildan_ kanssa

tuotti tärkeitä seurauksia. Burgundilaisia hallitsi Gundebad, joka oli

surmauttanut kanssahallitsevan veljensä, kivi kaulassa hukuttanut hänen

puolisonsa, mestauttanut hänen poikansa ja heitättänyt heidän ruumiinsa

kaivoon; surmatun tytärtä Klotildaa piti hän ankarasti vartioituna. Kun

Klodvig nyt kosi prinsessaa, ei Gundebad uskaltanut vastustaa, vaikka

häntä kyllä varoitettiin seurauksista. Jo lähtiessään osoitti Klotilda,

miten kiihkeästi hän himosi kostaa isänsä ja äitinsä murhaajalle,

sillä hän frankilais-saattajillansa poltatti matkan varrella

burgundilaisten maatiloja ja uuteen kotiinsa saavuttuaan sytytti

frankilaisten ja burgundilaisten välille sodan, joka päättyi

burgundilaisten kukistukseen. Tästä avioliitosta seurasi kristinuskon

tulo frankilaiseen kuningassukuun. Klotilda, ollen itse katolilainen

kristitty, sai aikaan, että hänen esikoispoikansa kastettiin. Kun lapsi

kohta sen jälkeen kuoli, sanoi Klodvig äkeissään: "Jos se olisi

pyhitetty meidän jumalillemme, olisi se kyllä saanut elää; mutta se nyt

kastettiin teidän Jumalanne nimeen eikä sentähden saanut jäädä eloon."

Kuitenkin hän suostui Klotildan toisenkin pojan kastamiseen. Se myöskin

sairastui, vaan kun se kuitenkin parani, onnistui Klotildan vähitellen

taivuttaa puolisonsa lempeämmäksi kristinuskoa kohtaan.

Allemannilaiset, jotka olivat jo kauan asuneet Ylä- ja Keski-Reinin

itäpuolella, siirtyivät (496) sen joen yli ja alkoivat anastella

ripuarilais-frankilaisten aluetta. Klodvig riensi heimolaistensa avuksi

ja taistelu syttyi (496). Jo alkoi voitto kallistua allemannein

puolelle. Silloin Klodvig nosti kätensä taivasta kohti ja huusi:

"Jesus, sinä, jota Klotilda sanoo elävän Jumalan pojaksi! Minä rukoilin

omia jumaliani, vaan he ovat luopuneet minusta, jonka tähden minä en

enää luota heihin. Jos sinä annat minun voittaa viholliseni ja minä

saan tuntea sinun voimasi, jota kansat julistavat, niin minä kastatan

itseni sinun nimeesi." Onni kääntyi pian, niin että Klodvig saavutti

täydellisen voiton. Frankilaiset marssivat voittajina allemannilaisten

alueelle.

Voiton jälkeen noudatti Klotilda Reims'in piispan Remigiuksen, joka

toimitti kuninkaan kasteen katolisen jumalanpalveluksen koko komeudella

ja juhlallisuudella. Tie Reimsin katuja pitkin palatsista kirkkoon oli

koristettu maalatuilla tapeteilla, kartanot puettu juhlakoristuksiin ja

kirkko valaistu tuhansilla vahakynttilöillä. Hengellisiä hymnejä ja

virsiä laulaen astuivat papit saaton etupäässä, kantaen pyhiä

evankeliumeja, ristiä ja lippua; heidän jäljessään talutti piispa

kuningasta; sitte astui kuningatar ja viimein kansa. Kun kuningas

kumartui kasteastian viereen, lausui piispa: "Kumarra nöyrästi niskasi!

Palvele sitä, jonka olet polttanut, ja polta, mitä olet palvellut!"

Kuninkaan kaksi sisarta myöskin kastettiin ja samoin kolme tuhatta

miestä frankilaisesta sotaväestä. Tarina kertoo Klodvigin kasteessa

puuttuneen öljyä voitelemiseen, koska pappi, jonka sitä piti tuoda, ei

päässyt kansanjoukon läpi; silloin piispan rukouksesta laskeutui

valkoinen kyyhky taivaasta ja toi nokassaan pienen pullon pyhitettyä

öljyä, jolla sittemmin Klodvigin seurajatkin vast'edes voideltiin

kuninkaiksi. Klodvigilla säilyi vielä kasteen jälkeenkin entinen

pakanallinen raakuus. Kuullessaan kerran kerrottavan Kristuksen

kärsimisen historiaa, huudahti kuningas äkisti ja hyvin kiivaasti:

"Jospa minä olisin ollut siellä frankilaisineni, niin olisinpa

kurittanut juutalaisia." Muut germanialaiset kuninkaat tunnustivat

kaikki Areion oppia, niin että Klodvig, joka nyt oli kääntynyt

katoliseen uskoon, oli ainoa oikeauskoinen kuningas kristikunnassa,

jonka tähden Rooman piispa antoikin hänelle nimen "kaikkein

kristillisin", jota nimeä hänen seuraajansakin sitte ovat kantaneet.

Jonkun ajan kuluttua kasteensa jälkeen läksi Klodvig

kostosotaan Burgundin kuningasta Gundebadia vastaan. Hän voitti

taistelussa Dijon'in luona (501) ja piiritti sitte kauan Gundebadia

Avignon-kaupungissa sekä pakotti hänet viimein antautumaan.

Sitte alkoi hän sodan länsigotilaisten kuningasta _Alarik II:sta_

vastaan. Sitä ennen kutsui hän etevimmät päällikkönsä kokoon ja puhui

heille: "Minä en ilman suurta mielipahaa voi kauemmin kärsiä, että

Areion uskolaisilla on suuri osa Galliaa; karkoittakaamme heidät

Jumalan avulla tästä ihanasta maasta ja saattakaamme se valtamme

alaisuuteen." Heti hän sitte läksikin sotajoukkoineen liikkeelle (507).

Pariisissa hän teki lupauksen rakennuttaa kirkon pyhille apostoleille,

jos hän onnellisesti palasi sodasta, ja samalla hän viskasi kirveensä,

sanoen, että kirkko oli rakennettava siihen paikkaan, johon kirves

putosi. Myöskin lupasi hän, jos hän voiton jälkeen onnellisesti saapui

Tours'iin, lahjoittaa sotaratsunsa pyhän Martinuksen kirkolle.

Vihollismaan katoliset asujamet tervehtivät frankilaisia ystävinään ja

heidän avullaan marssi Klodvig Loire-joen yli. Tämän hänen retkensä

kertomuksesta on hurskas kansanusko sittemmin saanut aihetta

runoelmiinsa. Kahdeksan peninkulman päässä Poitiers'ista pysäyttivät

pienen, mutta hyvin paisuneen joen laineet hänen retkensä, ja toisella

rannalla näkyi länsigotilaisten leiri; silloin tuli metsästä valkoinen

naaraspeura ja kaaloi joen yli; niin löysi sotajoukko sopivan

ylimenopaikan ja riensi joen toiselle rannalle. Länsigotilaisten

peräytyessä tunkeutui Klodvig yhä etemmäksi. Hänen öistä marssiansa

johti, kuten sanottiin, leimuava tulenvalo, joka näkyi Poitiers'in

tuomiokirkon päältä. Kello kolme aamusilla saavuttivat frankilaiset

gotilaisjoukon ja taistelu alkoi. Kuninkaat ryhtyivät kaksintaisteluun,

jossa Alarik kaatui Klodvigin käden kautta. Länsigotilaiset katsoivat

joutuneensa siten tappiolle ja jättivät enimmät asumuksensa

Etelä-Galliassa alttiiksi voittajalle.

Kuninkaan oleskellessa Tours'issa tuli kreikkalaisen keisarin

Anastasiuksen juhlallinen lähetystö tuomaan hänelle konsulin

arvomerkkejä. Kunniakoriste päässä ja yllä purpuravaippa ratsasti

Klodvig tuomiokirkkoon, omin käsin runsaasti jaellen kulta- ja

hopearahaa iloiselle ihmisjoukolle, joka lakkaamatta huuteli

"konsnli"- ja "Augustus"-nimiä. Roomalainen väestö katsoi nyt häntä

_lailliseksi_ herrakseen ja frankilaistenkin silmissä sai hän

suuremman arvon. Oikeauskoinen kuningas ei Tours'issa myöskään

unhottanut velkaansa pyhän Martinuksen kirkolle. Hän tarjoutui

maksamaan rakkaasta sotaratsustansa lunnaiksi sata kultarahaa. Mutta

hänelle kohta kerrottiin, ett'eivät hevosta noutamaan lähetetyt miehet

saaneet sitä liikahtamaan paikastansa. Klodvig suurensi summan

kaksinkertaisesti ja silloin hevonen kyllä tuli. Kuningas tästä lausui:

"Pyhä Martinus on kyllä hyvä auttaja, mutta kallis hän on."

Valittuaan nyt pääkaupungikseen Pariisin päätti kuningas samalla

saattaa valtansa alaisuuteen itsenäiset frankilaisheimot. Ja sen

yrityksensä pani hän toimeen kavalalla viekkaudella ja raa'alla

väkivallalla, jotka olivat hänen luonteensa omituiset piirteet.

Ripuarilaisten kuninkaan pojalle lähetti hän sanoman: "Isäsi on vanha

ja ontuva haavoistaan; jos hän kuolee, saat sinä hänen valtakuntansa ja

minun ystävyyteni." Poika surmasi isänsä hänen levähtäessään

metsästysretkellä pyökkimetsässä ja lähetti sitte sanansaattajat

Klodvigille tarjoamaan niin paljon, kuin hän tahtoi murhatun aarteista.

Vaan kun hän sitte näytti Klodvigin miehelle isänsä aarteita ja

kumartui arkun päälle ottamaan siitä jotakin, nosti eräs frankilainen

tapparansa ja halkasi hänen päänsä takaa päin. Nyt kutsui Klodvig

kokoon ripuarilaiset ja kertoi heille, että kuninkaan olivat pojan

käskyläiset murhanneet ja sitte tuntematon mies oli surmannut pojan

hänen tarkastaessaan isänsä aarteita. "Minä", lisäsi hän teeskennellen,

"olen aivan viaton koko asiasta, enkä minä voi koskaan vuodattaa

sukulaisteni verta, sillä se on rikos. Nyt minä en voi muuta kuin antaa

teille yhden neuvon. Yhtykää minuun, elämään minun turvissani!"

Riemuiten silloin ripuarilaiset nostivat Klodvigin kilvelle ja

tunnustivat hänet kuninkaaksi.

Nyt tuli Pohjois-Gallian frankilaisten pikku kuningasten vuoro. Klodvig

houkutteli muutamia erään sellaisen kuninkaan miehiä puolellensa

lahjoittamalla heille kullatuita vaskisia asekoristuksia, sanoen niitä

puhtaaksi kullaksi. Nämä miehet silloin ottivat kiinni herransa ja

veivät hänet sekä hänen veljensä, kädet seljän taa sidottuina,

Klodvigin eteen. "Sinä olet", sanoi Klodvig muka hyvin vihoissaan

kuninkaalle, "häväissyt sukuamme, kun annoit sitoa itsesi; parempi

sinun olisi ollut kuolla." Ja hän halkasi tapparallaan vangin pään.

Veljelle hän sanoi: "Jos olisit auttanut veljeäsi, niin ei häntä olisi

sidottu", sekä surmasi hänetkin. Kun kavaltajat sitte valittivat, että

heitä oli petetty kultakoristimilla, vastasi hän: "Vääristä teoista

annetaan väärää kultaa. Olkaa iloissanne, ett'en teitä kavalluksestanne

kiduta kuoliaaksi."

Viimeisenä elinvuotenaan (511) kutsui Klodvig kirkolliskokouksen

Orleans'iin ja siellä hyväksyttiin sääntöjä, jotka myönsivät kirkolle

suuria etuoikeuksia, yhdistivät likeisesti kirkon ja valtion sekä

antoivat kuninkaalle suuren vallan kirkollisissa asioissa.

Klodvigin neljä poikaa jakoivat keskenänsä uuden valtakunnan, jota

täst'edes sanottiin _Ranskaksi_. Heidän hallitusaikanaan

valloitettiin Burgundin valtakunta (532); sen viimeinen kuningas ja

hänen puolisonsa vietiin Orleans'iin, jossa heidät elävänä haudattiin

syvään kaivoon. Klodvigin pojat kukistivat myöskin germanialaisen

Tyringi-valtaknnnan, pakottivat frankilaisten alammaisuuteen

baierilaiset ja valloittivat Provencen.

Keisari Justinianus (527-65).

Teodorikin kuoleman jälkeisenä vuonna nousi Itä-Rooman

valtaistuimelle _Justinianus_, alhaissukuinen mies, mutta olennoltaan

majesteetillinen sekä ymmärtäväinen, järjestyshaluinen ja väsymättömän

toimelias. Hänen puolisonsa Teodora, kotoisin Kyprosta, oli

eläinvartian tytär. Isänsä aikaisin kuoltua antautui hän teaatterin

alalle ja vietti kevytmielistä, kuljeksivaa elämää. Mutta palattuaan

Kostantinopoliin muutti hän kokonaan elintapansa ja rupesi harrastamaan

hurskautta ja siveyttä. Justinianus, jolla jo silloin oli hyvä toivo

päästä enonsa keisari Justinuksen seuraajaksi, ihastui hänen

kauneuteensa, miellyttävään seurustelutapaansa ja suuriin

luonnonlahjoihinsa, ja viimein hän otti hänet puolisoksensa sekä

korotti hänet kanssansa valtaistuimelle, johon Teodora puolestaan

myöskin levitti loistoa. Lähinnä edellisten keisarien aikana oli tullut

tavaksi, että patriarkka juhlallisesti pani kruunun valtaistuimelle

nousseen hallitsijan päähän merkiksi, että valta on Jumalalta. Nyt

Justinianus kruunautti myöskin Teodoran; kansa teki uskollisuusvalan

hänelle niinkuin keisarillekin ja Teodoran nimi oli Justinianuksen

nimen vieressä kaikissa asetuksissa ja julkisissa kirjoituksissa.

Hallituksensa alusta asti koetti Justinianus uudistaa valtakunnan

entistä laajuutta valloittelemalla alueita, jotka oli menetetty.

Taitava päällikkö _Belisarios_ käytti tätä varten hyvällä

menestyksellä valtakunnan miekkaa. Hän oli jo aikaisin osoittanut

etevyyttänsä sodassa persialaisia vastaan. Mielenmaltilta,

rehellisyydeltä ja johtokyvyltä oli hän muinaisajan suurten sankarien

vertainen ja niitä ominaisuuksia kaunistivat horjumattoman

uskollisuuden ja alammaisuuden kristilliset hyveet.

_Vandalilaisia_ vastaan, jotka vielä asuskelivat

Luoteis-Afrikassa, aljettiin ensinnä sota. Heidän kuninkaansa Gelimerin

voitti Belisarios ja marssi Kartagoon. Voitettu pakeni erääsen

vuorilinnaan, jossa hänet kolmekuukautisella piirityksellä pakotettiin

näljän tähden autautumaan. Sanansaattajalle, jonka Belisarios lähetti,

kirjoitti tämä onneton kuningas: "Lähetä minulle, hyvä ystävä,

harppu, sieni ja pala leipää!" Harpulla säestäen tahtoi hän laulaa

valitusvirtensä, sienellä kuivata kyyneleet silmistänsä ja leivällä

sammuttaa nälkäänsä. Kohta sen jälkeen täytyi kuninkaan yhä kiihtyvän

näljänhädän tähden antautua vangiksi. Belisarios pani hänet

hopeakahleihin ja vei Konstantinopoliin. Siellä voitollinen päällikkö

piti keisarin luvalla loistavan riemusaaton. Ensinnä kuljetettiin

suurta sotasaaliista ja vankeja. Belisarios, ympärillänsä Gelimer

ja muutamia muita etevimpiä vankeja, astui nöyrästi jalkaisin

kilparadalle, jossa Justinianus ja Teodora istuivat kultaisilla

valtaistuimilla. Belisarios kumartui ensinnä keisarillisen parikunnan

eteen ja suuteli heidän jalkapallejansa. Gelimer, astuen

kuninkaalliseen purpuraan puettuna päällikön takana, teki samoin.

Voitettu kuningas, jonka nöyryys vaikutti suuresti keisarillisten

mieleen, sai keisarilta suuret maatilukset Galatiasta. Mutta entinen

vandalilaisten valtakunta tuli (534) Itä-Rooman maakunnaksi eli

exarkaatiksi, kuten sitä sanottiin.

Tämä onnistunut yritys houkutteli vielä suurempiin vehkeihin. Italiassa

vallitsi itägotilaisten kansakunta; mutta roomalaisessa väestössä,

vaikka sen tila epäilemättä oli onnellisempi kuin keisarien hallitessa,

pysyi kuitenkin muisto roomalaisnimen muinaisesta kunniasta sekä

leppymätön viha noita Areion uskoisia barbaareja vastaan. Juuri tähän

aikaan oli kuninkaallisessa huonekunnassa tapahtunut häiriöitä,

jotka heikonsivat gotilaisvallan voimia. Teodorik Suuren tytär

_Amalasunta_ oli nuoren poikansa kuoltua nähnyt tarpeelliseksi

vahvistaa hallitustansa uudella avioliitolla ja sen vuoksi nostanut

kanssahallitsijaksi erään sukulaisensa, nimeltä _Teodato_. Mutta

puolisojen välille nousi pian riita; Amalasunta vangittiin ja

surmattiin. Tästä keisari Justinianus, joka oli Amalasuntan kanssa

liitossa ollut, otti syyn sekautuaksensa Italian asioihin. Vuonna 535

valloitti Belisarios Sisilian, lähti siitä seuraavana vuonna

Etelä-Italiaan ja sai vähällä vaivalla sen kaikki kaupungit haltuunsa.

Teodato, joka ei osoittanut sitä sotaista kuntoa, kuin nykyinen hetki

vaati, kadotti kansansa luottamuksen ja hänet surmattiin. Hänen

sijaansa itägotilaiset nostivat kuninkaaksi Vitiges-nimisen soturin ja

ryhtyivät nyt ankariin puolustuskeinoihin. Belisarios oli jo saanut

Roomankin valtaansa ja asettui 5,000 miehen kanssa tähän maailman

muinoiseen pääkaupunkiin. Silloin Vitiges kokosi gotilaiskansan kaikki

voimat, kuten kerrotaan, 150,000 miestä, ja tuli Roomaa saartamaan

maaliskuussa 537. Piiritys kesti kokonaisen vuoden. Mutta niin suuri

oli Belisarion taito, niin kykenemättömät olivat gotilaiset

piiritystyöhön, että Vitigeen vihdoin täytyi vetäytyä tiehensä.

Seuraavina vuosina vaihteli sodan onni, ja ylinen Italia kärsi

hirmuisia hävityksiä. Milanon suuri kaupunki oli mennyt keisarin

puolelle; mutta joutuneena taas gotilaisten valtaan hävitettiin se

perin juurin. Frankilainen Austrasian kuningas Teudebert oli myöskin

tullut Alppien yli ja pääsi vastuksetta Po-joen poikki, koska sekä

gotilaiset että itäroomalaiset toivoivat häneltä apua. Mutta avun

sijasta hän käänsi voimansa molempia vastaan ja tahtoi omaksi edukseen

ryöstää ja valloittaa. Vihdoin alkoivat gotilaisten voimat loppua.

Vitiges sulkeusi pääkaupunkiinsa Ravennaan ja Belisarios rupesi häntä

piirittämään. Tämän suuren kenraalin sotataito oli gotilaisiakin

ihastuttanut; he tarjosivat hänelle gotilaisvallan kruunua, jos hän

tahtoi keisarista luopua ja ruveta heidän kuninkaaksensa. Belisarios

oli siihen suostuvinansa ja hänet päästettiin tammikuussa 540

näljistyneesen Ravennaan. Mutta silloin hän heti teki Vitigeen

vangiksensa ja vei hänet sitte valloitettujen aarteiden kanssa

Konstantinopoliin.

Tätä Belisarion uskollisuutta ei keisari palkinnut muulla kuin

kateudella ja epäluulolla. Suuren päällikön täytyi heittää työnsä

kesken, ja Italian lopullinen valloitus uskottiin kelvottomille

kenraaleille, joita vastaan gotilaiset hyvällä onnella uudistivat

sodan. Kuten Prokopius, Belisarion käsikirjuri ja tämän sodan

historioitsija, kertoilee, olivat itägotilaiset sekä lukuisaa että

kookasta ja väkevää kansaa, niin että häpesivät tulleensa voitetuiksi

Belisarion vähäväkisellä joukolla; heidän omat vaimonsa heitä silmiin

sylkivät, osoittaen heidän heikkoja voittajiansa. Nyt he kuninkaaksensa

valitsivat jalon soturin _Totilaan_, joka melkein joka haaralla

ajoi keisarilliset joukot pakoon. Vihdoin täytyi Justinianuksen taas

lähettää Belisarios Italiaan, mutta niin huonosti väellä ja rahoilla

varustettuna, ett'ei mitään kunnollista voitu toimeen saada. Sill'aikaa

Italia kärsi kaikkia sodan rasituksia. Rooman kaupunki joutui kahdesti

gotilaisten valtaan, ja maaseuduilta kaikki viljelys alkoi hävitä.

Belisarios, joka näki menettävänsä entisen maineensa, pyysi viiden

vuoden kuluttua eron komennosta, ja nyt Totilas miehuudella ja

viisaudella voitti yhä enemmän alaa. Hänen laivastonsa valloitti

Sardinian ja Korsikan, ryösti Sisiliaa ja häiritsi itse Kreikanmaan

rannikoita.

Mutta vuonna 552 tuli Konstantinopolista Italiaan uusi sotapäällikkö,

eunukki _Narses_. Tämän miehen pienessä, heikossa ruumiissa asui

sankarin henki; hänen paljas silmäniskunsa oli kylläksi hämmästyttämään

hänen käskyläisiään, niin että muutama alapäällikkö, jolta taistelu

kerran kävi onnettomasti, ennen tahtoi kaatua kuin tulla voitettuna

Narseen eteen. Narseelle oli annettu vahva ja hyvin varustettu

sotajoukko, jolla hän marssi Ravennasta etelään. _Taginan_ tykönä,

lähellä Tiberin lähteitä, jossa roomalaiset muinoin tasavallan aikana

olivat gallialaisia voittaneet ja näiden hautakumpuja (_busta

gallorum_) vielä näkyi, sattuivat Narses ja Totilas yhteen.

Gotilaisten ratsuväki ryntäsi urhollisesti esiin, mutta Narseen

sotarinta, joka oli asetettu puolikuun muotoon, sulki heidät sakarainsa

väliin ja lähetti pilvittäin nuolia heidän joukkoonsa. Illan tullen

täytyi gotilaisten kääntyä pakoon, itse Totilas sai paetessaan

surmansa, ja 6,000 hänen miehiään makasi kaatuneina tantereella.

Tämän taistelun perästä Narses valloitti Rooman, joka nyt viidennen

kerran vaihetti haltijoita. Mutta gotilaiset kokoutuivat Ticinoon

(Paviaan) ja nostivat kilven päälle _Teias_ nimisen sota-urhon

kuninkaaksensa. Tämä heti riensi etelään, suojellaksensa Kuman

kaupunkia, jossa hänen veljensä vartioitsi gotilaiskuningasten

aarteita. Tultuansa Vesuviuksen juurelle hän asettui pienen, mutta

syvän joen taakse, nojaten vasempaa kylkeänsä mereen, josta laivastonsa

hänelle yhtenään toimitti tarpeellisia elatusvaroja. Kuusikymmentä

päivää puolusti Teias tätä asemaansa, kunnes laivaston päällikkö

petollisesti hänestä luopui. Gotilaiset sitte vetäytyivät lähiselle

Maitovuorelle (_Mons Lactis_), mutta siellä heitä näljänhätä alkoi

näännyttää. Silloin he kaikki päättivät etsiä mainehikasta kuolemaa

taistelutantereelta ja marssivat tiheinä riveinä vuorelta alas.

Ensimmäisenä sotarivissä taisteli heidän kuninkaansa, kilpi vasemmassa

kädessä, miekka oikeassa; hänen ympärillänsä kiihtyi taistelu

tuimimmaksi, mutta Teias väisti kilvellänsä kaikki viskatut keihäät ja

kaatoi miekallansa paljon vihollisia. Vihdoin hänen kilvessänsä riippui

kaksitoista keihästä; hän ei kuitenkaan jättänyt asemaansa, vaan käski

tuoda uuden kilven. Mutta kilpeä vaihettaissa, hän tuokioksi paljastui,

ja muutama keihäs puhkasi hänen rintansa. Näin kaatui itägotilaisten

kuningas. Hänen päätänsä kannettiin rungosta erotettuna keihään nenänsä

ympäri. Mutta gotilaisten into ei siitä ensinkään lannistunut, vaan he

vielä koko seuraavankin päivän jatkoivat taistelua. Vasta kolmannen

päivän aamulla nuo jäljelle jääneet lähettivät sanan Narseelle, pyytäen

häneltä vapaata lähtöä. Siihen Narses suostuikin, ja niin loppui

itägotilaisten viimeinen ponnistelu, jota tavallisesti nimitetään

_Noceran_ taisteluksi (553). Itägotilaisten valtakunta oli nyt

kukistettu, niin kuin vandalienkin. Mutta Italia sai pian jälleen

havaita, että keisarillinen hallitus oli raskaampi kantaa kuin

gotilaisten vieras valta.

Nähtävästi oli Justinianuksen tarkoitus valloittaa takaisin kaikki ne

Rooman maakunnat, jotka barbaarien haltuun olivat joutuneet. Senpä

vuoksi hän nyt kääntyi Espanjaan, jossa länsigotilaistenkin

valtakunnassa oli eripuraisuutta syttynyt. Kartagena ja joku osa

merenrannikkoa joutui keisarin valtaan, ja jos taidolla ja innolla

olisi sotaa jatkettu, ei olisi länsigotilaisten valta luultavasti kauan

kestänyt. Mutta Itä-Rooman keisarikunta oli liian heikko ja veltostunut

täyttämään niin suuria toimia. Mitä se lännessä oli valloittanut, alkoi

jo sen kädestä pois luikahtaa. Suuri "Rooman keisarikunta" ei

enää voinut uudistua entiseen merkitykseensä, ja Itä-Roomaa

nimitetäänkin tästä lähin tavallisesti _Kreikan_ tai _Byzantionin

keisarikunnaksi_.

Justinianuksen hallituksesta jäi suuria muistomerkkejä myöskin hänen

valtakuntansa sisällisiin asioihin. Suosien rakennustaidetta teetti hän

kaikkialle kalleita vedenjohto-laitoksia, siltoja, sairashuoneita,

kirkkoja ja linnoja. Yksistään Konstantinopoliin rakennutti hän

viisikolmatta uutta kirkkoa, joista suurenmoinen _Sofian kirkko_

oli komein. Kymmenen tuhatta työmiestä oli monta vuotta sitä

rakentamassa, kunnes se viimein voitiin juhlallisesti vihkiä, ja

silloin Justinianus, itsekin hämmästyen sen suurenmoista komeutta,

huudahti: "Ylistetty olkoon Jumala, minä olen voittanut sinut, Salomo!"

Koko rakennus on kreikkalainen risti sovitettuna suorakulmioon.

Keskellä kohoaa laaja, vaan matala kumpu, leväten paksujen pylvästen

varassa. Kirkon laiva oli erotettu kuorista ristikkolaitoksella, jonka

kummassakin päässä seisoivat keisarin ja patriarkan valtaistuimet;

ristikon ja alttarin rappujen välipaikka oli pappeja varten. Kirkon

seinät olivat peitetyt välkkyvällä marmorilla ja sisäpuolelta kalleilla

maalauksilla. Alttariin käytettiin 40,000 naulaa hopeaa ja pyhät astiat

olivat puhtaasta kullasta ja jalokivillä koristetut. Tämä rakennus on

pysynyt ainiaan sen taidetavan etevimpänä tuotteena, jota sanotaan

_bysantinilaiseksi_.

Oppineella _Tribonianuksella_ teetti keisari järjestetyn kokoelman

kaikista voimassa olevista Rooman laeista. Siihen liitettiin myöskin

kokoelma kuuluisain lainoppineiden selityksiä ja lausuntoja ynnä

lyhyenlainen oppikirja opetusta varten. _Corpus Juris_-nimellä on

tämä suuriarvoinen lakiteos säilynyt nykyaikaan asti. Kuitenkin sääsi

jo Justinianuskin "uusia asetuksia", joissa hän omain ja puolisonsa

oikkujen mukaan mielivaltaisesti muutteli voimassa olevaa lakia, ja

hänen seuraajansa tekivät siinä hänen esimerkkinsä mukaan.

Toinen Jnstinianuksen hallitusaikana huomattava teko on

_silkinviljelyksen tuonti_ Rooman valtakuntaan. Silkkiä olivat

alkuansa tuoneet kauppakaravaanit, joiden tie kulki Persian kautta.

Mutta koska Justinianus oli melkein koko hallitusaikansa sodassa sitä

valtakuntaa vastaan, täytyi silkin tuonnin siltä taholta tietysti

lakata. Keisari aikoi sentähden lähettää laivaston purjehtimaan Arabian

lahdesta Indian ympäri tuomaan silkkiä suorastaan Kiinasta. Kun

paraillaan keskusteltiin tätä yritystä, jota muuten katsottiin hyvin

uhkarohkeaksi, saapui Konstantinopoliin kaksi munkkia, jotka olivat

matkustelleet Persiassa ja Indiassa saarnaamassa kristinuskoa. Heillä

oli mukanansa muutamia silkkikoteroita (kokongeja) ja he myöskin

näyttivät, miten silkkimatoja oli hoidettava. Justinianuksen käskystä

matkustivat munkit uudestaan Indiaan ja toivat onteloissa sauvoissaan

koko joukon hedelmöitettyjä silkkimadon munia. Justinianus silloin

perusti Europan ensimmäiset silkkitehtaat Konstantinopoliin, Atenaan,

Korintoon ja Tebeen. Kauan oli Byzantionin valtakunta Europassa ainoa

maa, jossa harjoitettiin tätä tuotteliasta teollisuutta.

Teodora kuoli jo 549. Sen jälkeiset Justinianuksen hallitusvuodet eivät

olleet enää niin loistavat kuin aikaisemmat. Valtakuntaa hävittelivät

pohjoispuolelta villit bulgarilaiset, jotka luultavasti olivat

hunnilaisten tai heidän alammaiskansojensa jälkeläisiä ja asuivat

Moesiassa, sekä itäpuolelta persialaiset, tullen yhä peljättävämmiksi.

Sitä paitsi synkistytti tätä ajanjaksoa myöskin salaliitto, joka

tehtiin keisarin henkeä vastaan. Eräs näistä rikoksellisista ilmoitti

kidutuspenkillä myöskin Belisarios-vanhuksen osamieheksi. Sotapäällikkö

kutsuttiin tutkittavaksi, mutta viattomuutensa tunnossa hän ei edes

vastannut sanaakaan esitettyihin syytöksiin. Häntä pidettiin joku aika

omassa kodissaan vankina, mutta hän kuolikin kohta ja silloin koko

hänen omaisuutensa omistettiin keisarin rahakammariin. Justinianus

kuoli (565) jo kahdeksan kuukauden kuluttua pahoin kohdellun

palvelijansa kuolemasta.

Alboin ja Rosamunda.

_Langobardilaiset_, urhollinen, mutta villi germanialaisheimo, olivat

lähteneet Itämeren rannoilta liikkeelle ja viimein asettuneet

Pannoniaan. Lähellä, Tonavan toisella puolella, asuvain gepidiläisten

kanssa he olivat alinomaisessa vihollisuudessa. Langobardilaisten

reippaimpia kuninkaita oli _Alboin_. Liitossa villin tatarilaiskansan

_avarilaisten_ kanssa hyökkäsi hän gepidiläisten päälle, joita silloin

johti kuningas Kunimund. Tulisessa taistelussa heidät kokonaan

voitettiin ja Kunimund kaatui. Alboin sitte yleisen tavan mukaan teetti

kaatuneen kuninkaan pääkallosta juoma-astian ja otti hänen tyttärensä,

kauniin _Rosamundan_, puolisokseen. Avarilaiset asettuivat voitettujen

gepidiläisten alueelle, mutta Alboin siirtyi sotajoukkoineen suurempien

tapausten näyttämölle.

Justinianuksen seuraaja Justinus II erotti Italian sijaishallitsijan

(exarkin) Narseen virastaan. Kerrotaan keisarinna Sofian kirjoittaneen

hänelle pilkallisen kirjeen ja sanoneen Narseen paraiten sopivan

kehräämään naisten kanssa palatsissa. Narses siihen muka vastasi: "Minä

kyllä sinulle, keisarinna, kehrään vyyhden, jota et niinkään helposti

saa selville." Samalla hän siirtyi Neapoliin, josta käsin hänen

kerrotaan kutsuneen langobardialaisia tulemaan ja asettumaan Italiaan.

Langobardilaistensa ja 20,000 saksilaisen kanssa tunkeutui Alboin

Alppein yli. Seudut, joiden kautta hän marssi, muuttuivat kammottaviksi

erämaiksi. Peloissaan pakenivat asujamet saariin, kivilouhikkoihin tai

soille ja kätkivät sinne omaisuutensa jäännökset. Venetia, jota

asemansa suojeli, sekä lujasti linnoitetut Genua ja Ravenna ja

etäisempi Rooma saivat myöskin ottaa turviinsa suuren joukon pakolaisia.

Pavia teki sitkeätä vastarintaa kolme vuotta, jonka tähden Alboin

suutuksissaan vannoi miekalla surmaavansa koko väestön viimeiseen

henkeen asti, kun vain kerran sai kaupungin valloitetuksi. Neljäntenä

vuonna sitte kaupunki viimein rynnäköllä valloitettiin. Mutta kun

Alboin ratsasti portista sisälle, kompastui hänen ratsunsa eikä sitä

saatu nousemaan maasta jaloillensa. Kuninkaan seurueesta nyt astui eräs

esiin, sanoen: "Herra, sinä lausuit vihassasi sopimattoman sanan ja

sentähden pidättää Jumala hevostasi. Peruuta uhkauksesi ja anna

anteeksi kaupungille, niin ratsusikin kantaa sinua etemmäksi." Alboin

pisti miekkansa tuppeen ja ratsasti rauhallisesti kaupunkiin, jonka

asujamet ottivat hänet nöyrästi vastaan. Pavia tuli langobardilaisten

valtakunnan pääkaupungiksi ja sen päämaata, Po-joen laaksoa, ruvettiin

sittemmin sanomaan _Lombardiaksi_.

Palatsissa lähellä Veronaa toimitti Alboin kerran asekumppaneilleen

juhlapidot. Kun kaikki jo olivat viinistä kiihtyneet, käski kuningas

tuoda voitetun Kunimundin pääkallomaljan ja soturit joivat siitä.

"Kaada astia uudestaan täyteen viiniä," käski Alboin juomanlaskijaa,

"ja vie kuningattarelle, että hän iloitsisi isänsä muistosta."

Rosamunda tuskan valtaamana lausui ainoastaan: "Tapahtukoon herrani

tahto!" Hän kosketti maljaa huulillaan, mutta alkoi siitä hetkestä asti

himoita kostoa.

Hän kääntyi kuninkaan kilvenkantajan Helmikiin puoleen ja koetti

taivuttaa häntä murhaamaan Alboinia, luvaten ruveta hänen

lemmityksensä. Mutta kun Helmikis ei itse tahtonut ryhtyä murhan

tekoon, saatiin eräs väkevä ja vahvaruumiinen gotilainen ottamaan se

tehtävä huoleksensa. Kuninkaan maatessa kerran päivällislepoansa käski

Rosamunda kaikkien olemaan hiljaa palatsissa. Sitte hän veti puolisonsa

käsien välistä miekan ja sitoi sen lujasti kiinni seinään. Silloin

astui sisään murhamies. Alboin heräsi pian, tapasi miekkaansa, mutta

kun ei saanut sitä irti, sieppasi pallin ja puolustautui sillä, kunnes

viimein kaatui murhamiehen kovista iskuista. Langobardilaiset surivat

kauan kuningastansa ja hautasivat hänet palatsin rappusten alle.

Välttääkseen kansan raivoa täytyi Rosamundan paeta uuden puolisonsa

Helmikiin kanssa Ravennaan, jonne he myöskin ottivat Alboinin aarteet.

Kreikkalainen sijaishallitsija Longinus saavutti nyt Rosamundan

rakkauden. Voidakseen rakentaa avioliittoa tämän uuden rakastajansa

kanssa ryhtyi Rosamunda toimittamaan pois tieltä toistakin puolisoansa.

Kun Helmikis kerran oli kylpyammeessa, tarjosi Rosamunda hänelle

pikarissa myrkytettyä viiniä, josta hän joikin noustuaan ylös kylvystä.

Mutta pianpa hän huomasi juoneensa kuoleman. Hän silloin, pannen

uhkavasti puukkonsa Rosamundan sydämmelle, pakotti hänet juomaan, mitä

oli pikarissa jäljellä. Niin kuolivat he molemmat yhdessä.

Tällaista tapain raakuutta näkyy kansainvaellusten aikakaudella

liiankin usein.

Kirkon miehiä.

Kirkko, vaikka ollen itse monin puolin turmeltunut ja väärentynyt,

julisti kuitenkin vapahduksen evankeliumia, joka kykeni korottamaan

raa'at mielet Jumalan puoleen, lievittämään tapain raakuutta ja

antamaan lohdutusta kärsiväisille ja sorretuille. Vielä se kasvatti

miehiä, jotka väsymättömän ja uhrautuvaisen uutterasti vaikuttivat

seurapiirissään taikka kulkivat etäisiin maihin julistamaan metsissä ja

soilla puutteen ja kuoleman vaarain keskellä Jumalan sanaa

pakanakansoille.

Benediktus.

Länsimaisen luostarielämän uudistaja _Benediktus_ vetäytyi jo

nuorukaisena pois Rooman turmeluksesta elämään yksinäisyydessä. Lähellä

pientä luostaria Apenninein vuoriston jylhimmässä seudussa oleskeli hän

jonkun aikaa. Mutta kun hän ei sielläkään katsonut olevansa kyllin

yksinään, lasketti hän itsensä syvään vuorenluolaan, voidakseen aivan

häiritsemättä harjoittaa hurskasta mietiskelyänsä. Eräs luostarin

munkki antoi hänelle niukasta leivästään osan, laskien sen ynnä

vesipullon nuoralla alas luolaan. Siellä oleskeli Benediktus kolme

vuotta, kunnes viimein paimen etsiessään vuoren juurelta rotkoihin

kadonnutta lammasta sattumalta löysi paikan, jossa pyhä mies oleskeli.

Hurskaan Benediktuksen maine levisi nyt laajalti. Läheisen luostarin

munkit sanoivat häntä apotikseen. Mutta kun hän täälläkin huomasi tavat

hyvin raaistuneiksi eikä saanut niitä mitenkään parannetuksi, läksi hän

taas jälleen erämaihin.

Kaikensäätyisiä ihmisiä kokoutui pyhän miehen ympärille saamaan häneltä

neuvoja ja kuulemaan hänen opetustansa. Mestariinsa mieltyneen

oppilasjoukon kanssa läksi Benediktus perustamaan yhteiskuntaa, josta

voimakkaampi uudistava henki leviäisi. Kasino-vuorella Kampaniassa

seisoi keskellä erämaata vanha, autioksi jäänyt Apollon temppeli.

Benediktus hajoitti sen ja perusti (529) sen sijalle luostarin, joka

tuli muiden luostarien malliksi. Levottomina aikoina, jotka seurasivat

Teodorikin kuolemaa, siirtyi monta murheellista ja sorrettua sielua

villiytyneestä maallisesta elämästä luostarien yksinäisiin

turvapaikkoihin.

Kaikkein luostarien munkit olivat velvolliset elämään ainaisessa

köyhyydessä ja naimattomina sekä ehdottomasti tottelemaan apottiansa.

Kaikista maan iloista piti heidän luopuman, elääkseen yksinomaan

taivasta varten. Ennen kuin kukaan teki nämä lupaukset, piti hänen

Benediktuksen luostarisääntöjen mukaan kestää vuosikautinen koetusaika;

mutta jos hän vielä sen vuoden lopussa pysyi lujana päätöksessään,

kuului hän luostariin koko ikänsä, hän oli "Jumalalle uhrattu" eikä

voinut palata maalliseen elämään. Pukunaan käytti hän siitä lähtein

karkeata villaviittaa, joka oli nuoralla kiinni vyötetty, ja ajeli

päänsä, niin että siihen jäi vain kaitainen hiusseppele muka

muistuttamaan Vapahtajan orjantappura-kruunua.

Benediktuksen munkkikunnassa vallitsi periaate, että munkkien tuli

omalla työllään yllä pitää itsensä ja luostarinsa. Alinomaisen

mietiskelemisen ja hurskaan työttömyyden sijaan, jotka vallitsivat

itämaisessa luostarielämässä, tuli täällä toimelias, käytöllinen

suunta, joten nämä luostarit vaikuttivat varsin hyvää-tekevästi

länsimaihin. Usein perustettiin niitä autioihin seutuihin, ja silloin

tulivat erämaat viljellyksi, suot kuivatuksi ja koko seutu

hedelmälliseksi. Puutarhan hoidossa ja monessa hyödyllisessä käsityössä

olivat munkit kansalle hyvänä esimerkkinä. Luostareista levisi

sankarillisia uskon julistajia, jotka pyhän innon vaikutuksesta

kulkivat villien pakanain maissa. Sellaiseen aikaan, jolloin tieteitä

ja oppia uhkasi myöskin hävitys, oli niidenkin jäännöksillä luostarit

ainoana turvapaikkana; varsinkin juuri benediktiläisten huolenpidosta

on klassillisen muinaisajan kirjallisuutta säilynyt jälkimaailmalle.

Benediktiläisluostareita syntyi vähitellen yli koko Italian ja sitte

myöskin Ranskassa, Englannissa ja Saksan maalla.

Gregorius Suuri, paavina 590-604.

Se suuri valtiollinen yhteys, jonka Rooma muinoin oli sivistyneesen

maailmaan perustanut, oli jo auttamattomasti kukistunut. Turhaan oli

Justinianus I koettanut keisarikuntaa jälleen kohottaa entiseen arvoon

ja mahtavuuteen. Länsimaat jäivät lopullisesti barbaarikansojen

valtaan, ja erityisiä kansallisuuksia alkoi syntyä roomalaisuuden

raunioille. Mutta jos tämä olikin tarpeellinen edistysaskel ihmiskunnan

historiassa, niin yhtä tarpeellista myöskin oli, ett'ei kaikki yhteys

kumminkaan maailmasta häviäisi. Sen vuoksi se kirkollinen side, joka

hengellisesti liitti nämä hajonneet jäsenet yhdeksi kristikunnaksi,

oli juuri tähän aikaan niin erinomaisen tärkeä. Eikä voinut näinä

raakuuden aikoina kirkollinen yhteys kansojen välillä pysyä paljaalla

hengellisellä perustalla; siihen tarvittiin ulkonainen ja näkyväinen

hallintojärjestys, siihen tarvittiin luja kirkollinen valta. Semmoisen

vallan ottivat Rooman piispat rakentaaksensa. Sama Rooma, joka jo

kerran oli aseiden voimalla laskenut maailman ikeensä alle, rupesi nyt

uudelleen valloitustoimiin, mutta tämän kerran ainoastaan saarnalla ja

sanalla. Näinpä syntyy _Paavikunta_, keskiajan mahtavin voima.

Myöhemmin tuli aikoja, jolloin kristikunta ei enää tarvinnut semmoista

hengellistä holhojaa, ja jolloin paavit käyttivät suurta valtaansa

ihmiskunnan rasitukseksi. Silloin paavikunnankin täytyi kukistua. Mutta

emme sentähden saa unohtaa, mitä jaloa virkaa se kerran oli täyttänyt,

mitä yleviä aatteita se oli kannattanut.

Jo kristikunnan ensimmäisistä ajoista saakka oli Rooman piispalle

myönnetty joku arvon etevyys länsimaiden seurakunnissa. Hän oli Nikaian

kokouksen päätöksestä ainoana patriarkkana lännessä, sill'aikaa kuin

Antiokian, Jerusalemin, Aleksandrian ja Konstantinopolin piispat

keskenänsä jakoivat samaa arvoa itämaissa. Huomattava on sekin, että

Rooma oli maailman vanha pääkaupunki, ja että itse Rooman seurakuntaa

pidettiin sen apostolin perustamana, jolle Vapahtaja oli sanonut: "sinä

olet Pietari, ja tälle kalliolle minä tahdon rakentaa seurakuntani;

minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet" (Mat. 16: 18, 19).

Mutta muut länsimaiden seurakunnat olivat enimmäksi osaksi istutuksia

tästä yhteisestä emäseurakunnasta, johon sen vuoksi heidän silmänsä

hädän aikana tavallisesti luottivat. Semmoinen hädän aika oli nyt

monessa paikassa; sillä barbaarit, jotka Rooman entisissä maakunnissa

vallitsivat, olivat enimmiten joko pakanoita tai Areion-uskoisia. Ihan

luonnollista oli siis, että Rooman hengellisen paimenen piti ottaman

tuo vaikea toimi päällensä, asettaa yhteinen katolinen usko jälleen

kuntoonsa. Tällä työllä hän palveli ihmiskunnan suuria etuja ja

ansaitsi sen kiitollisuutta. Että hän samassa palveli omaa

vallanhimoansa eikä aina pitänyt väliä keinojen vilpittömyydestä, on

asia, jota tosin ei sovi eittää eikä myöskään kiittää.

Ensimmäinen Rooman piispa, joka selvästi käsitti tämän tehtävänsä ja

väsymättömällä innolla siinä työskenteli, oli Gregorius I, tavallisesti

"Suureksi" kutsuttu. Hän oli roomalaisen senaattorin poika ja lähtenyt

vanhasta Aniciusten suvusta, joka keisarikunnan viime aikoina oli ollut

mainio rikkaudesta ja mahtavuudesta. Noustuansa korkeimpiin virkoihin

hän äkkiä kyllästyi kaikkeen maalliseen komeuteen, muutti palatsinsa

Aventinus-vuorella Roomassa luostariksi ja päätti pyhittää elämänsä

hurskauden harjoituksiin. Mutta näinä ahdingon aikoina vaati

kirkonpalvelus todellisempaa tointa kuin paljasta munkkielämää, ja

Gregorius, jonka luja luonne ja lempeä, mutta innokas mieli oli

tunnettu, temmattiin pian uusille työaloille. Vihdoin kun piispa

Pelagius kuoli, kutsuttiin papiston ja kansan yhteisellä äänellä

Gregorius piispan istuimelle (590). Tämä korotus tuntui hänestä melkein

katkeralta, ikään kuin häneltä olisi riistetty se pyhä levollisuus,

jota siihen aikaan käsitettiin täydellisimmäksi jumalisuudeksi. "Olen

tahtonut," kirjoitti hän, "Mariana istua Herran jalkain juuressa,

kuuntelemassa hänen puhettansa, ja katso, minä olen temmattu Marttana

askaroitsemaan ulkonaisissa toimissa."

Mutta näihin toimiin hän nyt ryhtyi niin taitavalla kädellä, että

vähässä ajassa koko länsimainen kristikunta liittyi hänen ympärillensä.

Lähinnäkin tuntui hänen vaikutuksensa itse Italiassa. Siinä

langobardit, jotka uskonnoltaan olivat areiolaisia ja kansallisestikin

roomalaisten katkerimmat vihamiehet, yrittivät joka hetki valtaansa

levittämään. Konstantinopolista ei ollut apua odottamista ja Italian

väestön täytyi itsensä ruveta puolustustansa valvomaan. Tässä

isänmaallisessa asiassa rupesi Gregorius sekä neuvonantajaksi että

varsinaiseksi auttajaksikin; sillä Rooman kirkko sattui olemaan

erinomaisen rikas tiluksista ja tuloista, ja Gregorius pani ilolla

kaikki sen varat alttiiksi, missä joku hätä oli autettavana. Viisaalla

säästäväisyydellä hän osasi saada nämät varat riittämään kaikkiin

tarpeihin. Hän ruokki köyhiä ja raajarikkoja, hän kustansi

lähetyssarnaajia kaukaisiin maihin ja paransi omassa hippakunnassaan

kirkkoveisuun ja ulkonaisen jumalanpalveluksen; hän sanalla sanoen ei

laimin lyönyt mitään, joka Rooman piispan tavalliseen virkaan oli

kuuluvaa. Mutta sen ohessa ja lisäksi hän valvoi Italian turvallisuutta

paljon innollisemmin kuin maalliset hallitusmiehet. Barbaarien

vastustaminen oli hänestä pyhä velvollisuus, johon hän kehoitti kaikkia

kansalaisia, mutta olletikin kaupunkien piispoja. Kun keisari ei enää

maksanut sotaväelle palkkaa, niin Gregorius sen maksoi; kun Roomassa ei

ollut kylläksi sotaväkeä, hän väestölle toimitti aseita käteen; kun

Beneventon langobardit ahdistivat Neapolia, hän lähetti sinne päällikön

johtamaan puolustusta; jos sotaonni oli vastainen, hän yritteli

sovintoa, ja kun Ravennan exarkki ei tahtonut sovinnon ehtoihin

suostua, hän uhkasi rakentaa rauhan omin päin. Näin moninainen toiminta

teki Gregoriuksesta koko Italian sekä hengellisen että maallisenkin

paimenen. Kansa alkoi nousta pitkästä orjuuden unesta, ja Italia näki

jälleen, mitä ei isoon aikaan ollut nähty, omia kansallisia

sotajoukkoja.

Langobardien vihollisena ja vastustajana Gregorius ei kuitenkaan

unohtanut kristillisiä velvollisuuksiansa heitä kohtaan. Sveviläiset ja

länsigotilaiset olivat Espanjassa äskettäin luopuneet areiolaisuudesta,

ja Gregorius ei säästänyt mitään vaivaa johtaaksensa langobardejakin

samalle uralle. Tätä tarkoitusta varten hän viljeli ahkeraan

kirjevaihtoa katolisen Teodolindan kanssa, joka baierilaisten

ruhtinaallisesta huonekunnasta oli tullut langobardilais-kuuinkaan

puolisoksi. Vaikutus tästä käännytystoimesta oli jo Gregoriuksen

elinaikana huomattava, ja puolen vuosisataa myöhemmin oli katolisuuden

voitto langobardienkin joukossa varma ja päätetty.

Samalla tavalla Gregoriuksen huolenpito ulottui kaukaisempiinkin maihin

ja kansoihin. Kuinka hänen toimellansa anglosaksien kansa Britanniassa

eli Englannissa käännettiin kristinuskoon, saamme kohta nähdä.

Espanjassa ja frankienkin valtakunnassa kuunneltiin hänen sanaansa

kunnioituksella, ja vaikka hän suuremmalla nöyryydellä, kuin olisi

sopinut odottaakaan, tunnusti itseänsä Itä-Rooman keisarin

alammaiseksi, hän kuitenkin Kristuksen nimessä puhui totuuden tälle

maalliselle valtiaalle. Silmin nähtävää on, kuinka paavin valta nyt

tekee ensimmäisen askeleensa siihen mahtavaan käskijänvirkaan, jonka se

sittemmin anastaa. Jo Gregorius Suuri oli erinomaisen arka roomalaisen

piispanistuimen arvosta. Kun Konstantinopolin piispa oli nimittänyt

itsensä "oikumeniseksi" eli koko maailman piispaksi, teki Gregorius

siihen kiivaan vastalauseen, ja kun tämä ei auttanut, hän itse otti

nimen: "Jumalan palvelijain palvelija" (_servus servorum Dei_),

tahtoen tällä ylellisellä nöyryydellä toisen ylpeyttä häväistä. Nimi

_Papa_ (isä), jota siihen saakka oli annettu piispoille yleensä,

tuli tästä ajasta Rooman piispan yksinomaiseksi arvonimeksi; se on

Europan eri kielissä eri tavalla muodostunut ja suomeksi siitä on tehty

sana _paavi_. Tällä nimellä me Rooman piispoja tästä lähin

mainitsemme.

Ne viat, jotka myöhemmin turmelivat paavien vaikutusta, tavataan jo

Gregoriuksessa, vaikka vienommassa muodossa. Hän oli valmis uskon

levittämiseksi käyttämään väkinäisiäkin keinoja ja käski Sardinian

piispan niin kauan rasittaa kirkon tilusten talonpoikia, kunnes ne

pakanuudesta kääntyisivät oikeaan uskoon. Samoin hän maallisia tieteitä

ei paljon suvainnut, mutta perusti kirkonmenon ulkonaisella

loistavuudella sen katolisen taikauskon, joka vähitellen pilasi opin

puhtauden. Näin hän laski paavikunnan perustukset sekä hyvässä että

huonossakin merkityksessä. Kuitenkin on muistettava, ett'ei mikään

suuri valta ole maailmassa noussut, joka ei ole ensin jalosti täyttänyt

jotakin suurta ihmiskunnan tarvetta ja sillä tavoin itse ansainnut

korotustaan. Niinpä paavikuntakin tähän aikaan.

_Anglosaksien kääntymys kristinuskoon_. Kun Rooman hallitus hävisi

Britanniasta, olivat maan asukkaat koettaneet asettaa omaa kansallista

hallitusta, mutta pian joutuneet ahdinkoon, koska eivät osanneet

puolustaa itseänsä Skotlannin raakoja heimokuntia vastaan. Silloin eräs

brittiläisten ruhtinas _Wortigern_ kaakkoisessa osassa maata oli

kutsunut avuksensa joukon jutilaisia, anglilaisia ja saksilaisia,

joiden kotoperä oli nykyisessä Slesvigissä ja Holsteinissa. Nämä

tulivat ensin v. 449 ja ajoivat brittiläisten viholliset pakoon. Mutta

sitte he kääntyivät niitä vastaan, jotka olivat heidät kutsuneet

ja alkoivat valloittaa koko Britanniaa. Ensin he perustivat

_Kent_-nimisen kuningasvallan eteläpuolelle Temsin suuta.

Sitte tuli uusia saksalaisjoukkoja, joiden kautta syntyi

kuningasvallat _Sussex_ (eteläsaksi), _Wessex_ (länsisaksi) ja

_Essex_ (itäsaksi). Lisäksi asettui Britannian saaren itäisimpään

kulmaan angleja, jotka tälle paikkakunnalle antoivat nimen

_Itä-anglia;_ pohjoispuolelle Humberia syntyi kaksi kuningasvaltaa

_Deira_ ja _Bernikia_, jotka sitte yhdistettiin nimellä

_Northumberland_; ja vihdoin sydänmaihin perustettiin seitsemäs

valtakunta nimellä _Merkia_. Tähän valloitustyöhön kului lähes 150

ajastaikaa. Brittiläiset, jotka kyllä urhollisesti koettivat

isänmaatansa suojella ja joiden sankarien joukossa mainitaan

_Arthur_ kuningas ja hänen pyöreän pöytänsä urhot, tungettiin

kuitenkin pois asuinsijoiltansa. Moni pakeni meren yli Armorikaan,

jota siitä ajasta sanottiin Bretagneksi. Muut taas suojelivat

itsenäisyyttänsä Britannian läntisessä ja lounaisessa kulmassa,

Walesissa ja Cornwallisissa, joista edellisessä vielä meidän

aikoinammekin asuu sen alkuperäinen kelttiläisen kansallisuus.

Mutta suurin osa Britannian saarta oli sillä tavoin joutunut

germanialaisten valloittajain haltuun ja sai heistä nimen _Angleinmaa_

eli _Englanti_. Itse kansaa kutsuttiin tavallisesti _anglosakseiksi_; he

palvelivat Vodania ja muita pakanallisia jumalia ja hävittivät juuria

myöten sekä kristinuskon että kaiken muunkin entisen sivistyksen. Mutta

juuri siihen aikaan, kuin anglosaksit olivat lopullisesti vahvistaneet

valloituksensa, eli 6:nen vuosisadan lopulla, tuli heille ensimmäiset

lähetyssaarnajat, ja tämä tapahtui, niinkuin jo olemme sanoneet, paavi

Gregorius Suuren toimesta.

Tämä mies oli munkkina ollessaan kerran sattunut Rooman torilla

näkemään kaupaksi tuotuja orjia, joiden valkeaverinen iho ja siniset

silmät häntä ihmetyttivät. Hän oli kauppiaalta kysynyt niiden

syntyperää ja saanut kuulla, että he olivat pakonoita Britanniasta ja

että niitä sanottiin "angleiksi". "Onpa kaunis nimi ja enkelin

muotokin," oli Gregorius silloin lausunut; "semmoistenhan pitäisi olla

enkelien veljinä taivaissa!" Sen perästä ei Gregorius luopunut

ajattelemasta anglosaksien käännyttämistä. Vihdoin piispaksi tultuaan

hän v. 596 lähetti _Augustinus_-nimisen munkin neljänkymmenen

seuralaisen kanssa matkalle Gallian kautta Englantiin. Kentin

valtakunnassa silloin hallitsi kuningas nimeltä Ethelbert, jonka

puoliso Berta oli Pariisin kuninkaan Haribertin tytär ja siis

kristitty. Bertan suosio toimitti lähetyssaarnaajille hyvän

menestyksen, ja itse kuningas otti kasteen jo seuraavana vuonna. Näin

perustettiin ensimmäinen piispanistuin Kentin pääkaupunkiin

Canterburyyn. Sieltä kristinusko levisi Essexiin, niin että vuosisadan

kuluttua kaikki anglosaksit olivat kääntyneet pois Vodanin

palveluksesta. Kristinuskon kanssa seurasi myöskin opin harrastus ja

korkeampi sivistys, Englannin papisto ja munkit tulivat pian

kuuluisiksi sekä uskon innosta että opista, ja itse anglosaksien raaka

kieli tuli kirjallisesti viljellyksi.

Winfrid (Bonifacius).

Jo ennen Winfridiä oli kristittyjä saarnaajia käynyt Saksan metsissä;

mutta ei kukaan heistä ollut niin menestynyt toimissaan kuin hän. Hän

oli syntynyt Englannissa ja meni siellä benediktiläisluostariin. Mutta

tuntien vastustamatonta kutsumusta julistamaan pakanoille evankeliumia

läksi hän meren yli Frislantiin auttamaan toista sananpalvelijaa

_Vilibrord_-vanhusta. Jonkun ajan kuluttua läksi hän vaeltamaan

pitkin Rein-joen vartta ylös päin. Siellä hän näki pakanuuden kaikessa

raakuudessaan ja taikuudessaan. Tosin hän siellä täällä tapasi

kristittyjä seurakuntia, mutta niin raaistuneita ja huonosti

hoidettuja, että papit, pitämättä huolta virastaan, kuljeksivat ase

kädessä sodissa taikka elää mellastelivat koirineen ja haukkoineen

metsissä. Innolla ryhtyi nyt Winfrid työhön: hän saarnasi ja kastoi,

hän rakensi kirkkoja ja perusti seurakuntia. Mutta nähden tarvitsevansa

korkeamman vallan tukea liittyi hän likeisesti Rooman kirkkoon sekä

siten saikin paavi _Gregorius II:lta_ ja hänen seuraajaltaan hyvää

apua aljettuun yritykseensä. Sitä paitsi sai hän myöskin tehokasta apua

frankilaisen valtakunnan silloiselta mahtavalta hovi-mestarilta Kaarle

Martellilta. Paavi antoi hänelle Bonifacius-nimen.

Matkoillaan saapui hän myöskin Hessiin. Metsäin ja rämeiden keskellä

seisoi siellä uhrimetsikkö ja siinä tavattoman suuri pyhä tammi.

Rohkeasti iski Bonifacius kirveellään tammeen ensi iskun ja hänen

seuraajansa auttoivat häntä. Kansa kummastuksissaan odotteli Jumalan

tulta musertamaan väkivallan tekijöitä. Kohta kaatui mahtava puu ja sen

mukana koko seudun pakanuus. Tammesta rakensi Bonifacius rukoushuoneen,

jossa Kristuksen oppia aljettiin saarnata villeille pakanoille.

Alussa Bonifacius ei asunut missään määrätyssä paikassa. "Kaikkein

menestyksen tähden", kirjoitti paavi, "ei voida sallia sinun pysyä

yhdessä paikassa. Älä siis jätä tekemättä monia vaivaloisia matkoja

äläkä päättämättä aljettua työtä, kunnes Herran päivänä voit sanoa:

Katso, tässä minä olen ja lapset, jotka minulle annoit; niistä en ole

yhtäkään kadottanut." Näillä vaelluksillaan perusti Bonifacius monta

luostaria ja hippakuntaa Saksan maahan. Hän tuli viimein arkkipiispaksi

ja hänen olinpaikakseen määrättiin Mainz-kaupunki.

Bonifaciuksella oli jo ikää kahdeksatta kymmentä vuotta, kun hänessä

uudestaan syttyi palava halu saarnata evankeliumia villeille

frisiläisille. Hän purjehti pitkin Reiniä myötävirtaan heidän maahansa

muutamain pappien ja munkkien seurassa. Nuoruuden innolla hän saarnasi,

hävitteli epäjumalain temppelejä ja rakensi kirkkoja. Suuri joukko

frisiläisiä ottikin sillä kerralla häneltä vastaan kasteen. Eräille

heistä määrättynä kasteen-uudistus-päivänä (5 p. kesäk. 755) astui

Bonifacius aikaisin aamusella ulos teltastaan valmistelemaan

juhlallista toimitusta. Silloi syöksyi hänen päällensä joukko

aseellisia pakanoita kostamaan loukattujen jumaliensa puolesta.

Bonifaciuksen kumppanit yrittivät puolustamaan häntä, mutta hän lausui:

"Pysähtykää; neuvoohan pyhä sana, että me emme saa kostaa pahaa

pahalla, vaan hyvällä." Rukoillen ja pitäen evankeliumikirjaa päänsä

päällä otti vanhus vastaan surmaavan iskun. Hänen ruumiinsa vietiin

äsken perustettuun Fulda-luostariin ja haudattiin sinne.

Arabialainen kansanvaellus.

Muhammed ja hänen oppinsa.

Punaisenmeren ja Persianlahden välillä on Arabian niemimaa, suurimmaksi

osaksi kolkkoja erämaita. Ainoastaan lounainen nurkka eli _Jemen_

on hedelmällinen ja luonnon tuotteista rikas maa, jossa kasvaa

sokuriruoko, kahvipensas ja viljat ja josta saadaan maustimia ja pyhää

savua; tämä maa harjoitti myöskin vanhimpina aikoina suurta

karavaanikauppaa. Äärettömillä hieta-aavikoilla, joita arabialaisen

täytyy kameleillaan, noilla "erämaan laivoillaan", kulkea tapaamatta

juuri missään palmupuuta, joka varjoaisi auringon polttavalta

paahteelta, ja lähdettä, joka virvoittaisi janoavaa, on ammoisista

ajoista asti vaellellut paimentolaisheimoja, tottuen hedelmättömässä

luonnossa kärsimään puutteita ja kuljeksivassa elintavassaan kestämään

vaaroja.

Päätemppeli _Kaaba_ (joka oikeastaan on pyhänä pidetyn mustan

kiven nimi, josta kehittynyt tarina ulottuu aina Abrahamin aikaan asti)

oli Mekka-kaupungissa ja sitä hoiteli _koreishitein_ arvokas

heimo. Mutta jumalanpalvelus, jota harjoitettiin Kaabassa, oli monella

tavalla turmeltunut ja sekautunut pakanallisista lisäyksistä.

Sellaisten olojen parantajaksi ilmestyi _Muhammed_. Hän syntyi

Mekassa 571 köyhistä, mutta kunnioitetuista, koreishitein heimoon

kuuluvista vanhemmista. Häntä kasvatettiin kauppiaaksi ja hän kulki

pitkillä kauppamatkoilla, varsinkin Damaskoon. Niinpä hän kasvoi

kauniiksi nuorukaiseksi, jonka voimakkaassa, kaunismuotoisessa

ruumiissa asui rohkea henki, suurta tavoitteleva mieliala ja vilkas

kuvitusvoima. Viidenkolmatta vuoden ijässä nai hän rikkaan lesken,

jonka isännöitsijänä hän oli ollut, ja pääsi siten itsenäiseksi

mieheksi. Tästä lähtein alkoi hän ryhtyä suuren tehtävänsä

suorittamiseen. Taikauskoinen epäjumaluus, joksi uskonto oli

arabialaisilla turmeltunut, inhotti häntä, mutta yhtä vähän häntä

miellytti myöskään juutalaisten siihen aikaan syvälle vaipunut

jumaluusoppi tai kristittyjen pyhäinpalvelus ja uskonriidat. Hän alkoi

enimmäkseen pysyä yksinäisyydessä mietiskelyä harjoitellen.

"Jumalallisten neuvonpäätösten yönä" ilmestyi, kuten kerrotaan, hänelle

enkeli Gabriel luolassa Mekan likitienoolla, pitäen kädessään kirjaa

ja sanoen: "Katso tätä kirjoitusta; Jumala on valinnut sinut

profeetaksensa." Muhammed silloin vastasi, että hän ei osannut lukea.

Mutta enkeli heitti hänet kolme kertaa maahan ja sitte hän osasi.

Muhammed kertoi tämän ilmestyksen vaimolleen ja muille perheensä

jäsenille. He olivat hänen salaperäisestä ja juhlallisesta

käytöksestään jo kauan aavistaneet jotakin ihmeellistä ja uskoivat nyt

hänen profeetallisen kutsumuksensa sekä tulivat hänen ensimmäisiksi

tunnustajikseen. Muhammed oli silloin neljänkymmenen vuoden ijässä.

Hänen kerran maatessaan taivasalla lähellä Mekkaa ilmestyi, sanotaan,

hänelle enkeli Gabriel helmistä ja kullasta loistavassa puvussa, otti

sydämmen profeetan rinnasta, puristi siitä pois mustan pisaran, joka

on synnin siemen, sekä pani sen jälleen paikoilleen viisaudella ja

armolla täytettynä. Sitte enkeli vielä toi hänen luokseen ihmeratsun

_El-Borakin_, nopean kuin leimaus ja puhuvaisen. Profeetta nousi

ratsun selkään ja oli yht'äkkiä Jerusalemissa, jossa hän suoritti

rukouksensa. Borakin seisoessa temppelin ulkopuolella vei enkeli

portaita myöten, joiden astuimet olivat kullasta, hopeasta ja helmistä,

Muhammedin ylös kaikkiin seitsemään taivaasen. Kukin niistä oli niin

korkealla, että tavallisen ihmiskäsityksen mukaan olisi tarvittu 500

vuotta ehtiäkseen taivaasta toiseen; mutta taivaisen saattajansa

taluttaessa kulki profeetta tämän matkan muutamassa silmänräpäyksessä.

Kaikki oli siellä kultaa ja kalleita kiviä, kaikki loisti häikäsevästi

ja joka taivaassa tervehtivät tulijaa enkelit ja patriarkat. Niin

saapuivat he seitsemännen taivaan ovelle ja siihen Gabrielin täytyi

pysähtyä; mutta Muhammed astui sisälle siitäkin, ja siinä oven päällä

oli kirjoitettuna: "Yksi on Jumala ja Muhammed on hänen profeettansa."

Hän astui ijankaikkisen valtaistuimen eteen; hänen sielunsa täyttyi

sanomattomasta suloisuudesta ja hän tunsi vilpoisuuden tunkeutuvan aina

sydämmeensä asti, kun Jumalan käsi kosketti hänen olkapäätänsä. Siellä

hän sai täydellisimmän opetuksen Jumalan tahdosta sekä lupauksen, että

hänen nimeänsä ei koskaan pitänyt erotettaman Jumalan nimestä.

Keskustelun päätyttyä astui hän alas; Gabriel saattoi hänet takaisin

Jerusalemiin; siellä seisoi Borak vieläkin odottamassa ja vei hänet

Mekkaan.

Yhä suuremmaksi kasvoi profeetan uskolaisten luku. Koreishitit

katselivat pelolla hänen vaikutusvaltaansa ja tekivät salaliiton häntä

vastaan. Muhammedin täytyi paeta heidän vainoansa pois Mekasta. Kerran

hän, kertoo tarina, pakeni joka taholla väijyviä vihollisiaan pieneen

luolaan. "Meitä on vain kaksi", lausui hänen kumppaninsa peloissaan,

kun viholliset alkoivat lähestyä luolaa. "Jumala on kolmantena",

vastasi Muhammed luottavaisesti. Ja katso, hämähäkki kutoi verkkonsa

luolan suulle, jonka tähden viholliset eivät edes ryhtyneetkään

mihinkään tarkastelemiseen. Onnellisesti saapui Muhammed Medinaan, joka

kaupunki kaikissa kilvoitteli Mekan kanssa ja nyt tunnusti Muhammedin

profeetaksi. Tämä onnellinen pelastus oli pitkän menestysjakson alkuna.

Muhammedin paosta (622), n.s. _hedshra'sta_, alkoivat sen tähden

hänen puoluelaisessa ajanlukunsa.

Viimein joutui Mekka Muhammedin valtaan (630). Riemuiten ajoi hän

punaisessa puvussa muhkealla kamelilla kaupunkiin. Koreishitit saivat

anteeksi ja vihamiehiä kohdeltiin säästäen. Mutta kaikki epäjumalain

kuvat temppelistä rikottiin ja heitettiin ulos. Vähitellen tunnustivat

melkein kaikki Arabian heimot hänet koko maan herraksi. Juutalaisia,

jotka eivät tahtoneet tunnustaa häntä luvatuksi Messiaaksi, hän vainosi

ankarasti. Jopa hän lähetti kehoituksen kreikkalaiselle keisarille ja

Persian kuninkaalle, että he ottaisivat vastaan hänen oppinsa. Laajoja

sodan suunnitelmia tehdessään kuoli hän 632. Arabialaiset voivat

ainoastaan töin tuskin tulla vaakutetuksi, että heidän suuri

profeettansa voikaan kuolla.

Muhammedin oppia sanotaan _islamiksi_ (tarkaksi

itsensäkieltämiseksi) ja sen tunnustajain nimitys on _moslemin_

("jumalalle alammaiset", josta väärentämällä on saatu nimitys

_musulmannit_). Jumala on islamin mukaan äärettömän kaukana

luonnosta; hänen olentonsa on sen tähden ihmislapsille käsittämätön ja

hänen tahtonsa voi heille ilmestyä ainoastaan sokeana, käsittämättömänä

kohtalona. Ihminen ei ole luonnostaan paha, eikä siis myöskään tarvitse

lunastusta, vaan valistusta. Sen tähden on Jumala eri aikoina

lähettänyt profeettoja, niinkuin Mooseksen, Eliaan, Kristuksen ja

viimeksi Muhammedin, joka on suurin ja etevin.

Islamin siveysoppi on enimmiten ulkonaisten käskyjen ja määräysten

noudattamista, jotka koskevat rukouksia, pyhiinvaelluksia, pesemisiä ja

almujen antoa. "Rukoukset", sanotaan siinä, "vievät puolitiehen

taivaaseen, paastoaminen vie perille ja almut avaavat oven; sen tähden

hurskas rukoilkoon viisi kertaa päivässä, kymmenes osa tuloistansa

pitää hänen antaa köyhille ja kerran elämässänsä tehdä pyhiinvaellus

Mekkaan." Muhamettilainen saa pitää neljää vaimoa. Viiniä hän ei saa

juoda eikä myöskään maistaa sianlihaa. Muhammedin siveysoppi tyytyy

siis ulkonaisiin sääntöihin, eikä tiedä mitään sydämmen uudesta

syntymisestä, jota kristinusko vaatii.

Tärkein uskonnollinen velvollisuus oli taisteleminen tulella ja

miekalla uuden uskon puolesta. "Parempi on", sanottiin, "taistella

uskonnon ja isänmaan puolesta kuin viettää seitsemänkymmentä vuotta

rukouksissa. Sotilas, joka taistelee vain niin kauan kuin kameli

hengehtää, on varma paratiisiin pääsemisestänsä. Kenen jalat pölystyvät

taistelussa Herran asian hyväksi, hän pääsee suurena tuomion päivänä

etemmäksi ijankaikkisten tuskain asunnosta, kuin nopeinkaan ratsumies

ehtii rientää tuhannessa vuodessa."

Uskovaiset ja varsinkin uskonsodassa kaatuneet sankarit saattoivat

odottaa autuuden iloja, jotka olivat hekkumallisesti kuvaillut. Enkelit

saattavat heitä seitsemän taivaan kautta paratiisin seutuihin. Siellä

on puistoja, joiden varjoisat puut kantavat suloisinta hedelmää ja

joissa kirkkaat joet sekä vilpoiset tuulet levittävät virkistystä.

Oikeauskoinen saa kävellä siellä komeihin vaatteihin puettuna, syödä

herkullisinta ruokaa, joita kauneimmat neitoset, mustasilmäiset

_hourit_, tarjoilevat sekä seurustella muinaisajan viisaiden

kanssa ja nauttia Jumalan näkemistä. Helvetissä on niin kuin

taivaassakin seitsemän asuinkertaa. Alimmassa asuvat teeskentelijät ja

heitä ylempänä pakanat ja juutalaiset, kuudennessa kristityt, kaikki

nämä kerrassaan tuomitut: seitsemännessä eli ylimmässä kerrassa asuvat

jumalattomat muhamettilaiset, jotka kuitenkin otetaan taivaasen, kun he

ensin muutamia vuosisatoja kärsivät kiirastulen vaivoja ja siten

puhdistuvat.

Muhammedin opin tunsivat itämaat oman äsken heränneen henkensä

ilmaukseksi. Se sytytti kuin ukontuli ja herätti uutta elämää.

Profeetan ilmestykset, ennen merkityt ainoastaan irtonaisille lehdille,

koottiin kirjaksi, joka _koraani_ (kirjoitus) on arabialaisten

pyhä kirja. Se on hehkuvan kuvitusvoiman-teos, mutta siitä puuttuu

järjen selvyyttä.

Kalifien valloitukset.

Kalifien (profeetan seuraajain) nimellä hallitsivat profeetan kuoltua

muhamettilaisten valtiaat Medinassa (632-661). Tavat olivat vielä hyvin

yksinkertaiset ja kalifein täytyi joka perjantai tehdä tili kansalle.

Arabialaiset tekivät silloin loistavia urhotöitä, varsinkin hurskaan ja

voimakkaan _Omarin_ aikana (634-44). Suuri osa Syriasta ynnä

pääkaupunki Damaskos valloitettiin. Kreikkalaiset voitettiin kahdessa

verisessä taistelussa. Ilman vastarintaa tunkeutuivat arabialaiset

Palestinaan ja piirittivät neljä kuukautta Jerusalemia. Viimein nousi

kaupungin piispa muurille ja tulkin kautta puhuen tarjoutui antamaan

kaupungin, jos vain sovitut ehdot kalifi itse vahvisti. Sentähden

lähestyi kalifi kaupunkia. Yksinkertainen, kamelinkarvainen puku

yllänsä ratsasti Omar kaupunkiin punaisella kamelillaan, jonka seljässä

oli kaksi nahkapussia, toisessa taateleja, toisessa riisiä, sekä

puumalja ja vesileili. Hän rukoili Konstantinuksen kirkon rappusilla ja

käski siihen paikkaan, jossa Salomon temppeli ennen oli seisonut,

rakentamaan suuren rukoushuoneen, joka oli saava nimen Omarin moskea.

Samaan aikaan valloitti Omarin sotapäällikkö _Amru_ Egyptin.

Huutaen "Jumala on voitollinen!" ryntäsivät arabialaiset vanhaan

Memfiisen, joka nyt hävitettiin niin perin pohjin, että se ei koskaan

enää tointunut. Sittemmin kohosi sen sijaan _Kairo_, s.o.

_voiton kaupunki_, Egyptin nykyisen hallituksen pääpaikka.

Neljäntoista päivän piirityksellä ja 23,000 miehen menettämisellä

valloittivat arabialaiset muhkean Aleksandrian. Kun Amru löysi sieltä

ennen muinoin niin suuren kirjaston jäännökset, sanotaan hänen kysyneen

Omarilta, mitä olisi tehtävä kirjoilla. Omar silloin vastasi: "Jos ne

kirjat ovat yhtä pitäväiset koraanin kanssa, niin ne ovat tarpeettomat;

jos ne sitä vastustavat, niin ne ovat vahingolliset. Sen tähden ne

hävitettäköön." Silloin kirjat jaeltiin polttopuiksi kaupungin neljään

tuhanteen saunaan. Tuskinpa tämä kirjasto lienee kuitenkaan ollut

Ptolemaiojen kokoama, joka hävitettiin jo Teodosiuksen aikana; vaan

luultavasti oli se suurimmaksi osaksi koottu kristittyjen aikana.

Samaan aikaan hyökkäsivät arabialaiset Persian valtakuntaan,

saavuttivat siellä voiton ja valloittivat pääkaupungin _Madainin_

(s.o. _kaupungit_, alkuansa eri nimiset Seleukia ja Ktesifon,

kumpikin omalla puolellansa Eufrat-jokea). Sieltä löysivät voittajat

äärettömän saaliin ja aarteita, joiden komeuden rinnalla heidän oma

yksinkertaisuutensa ja vaatimaton elintapansa, oli omituisena

vastakohtana. Löytäessään kullalla kirjaeltuja nahkakukkaroita, täynnä

helmiä, heittivät he helmet pois kuin joutavat pikku kivet, mutta

panivat talteen kukkarot, joita osasivat pitää arvossa. Etäisistä

Indianmeren saarista oli saapunut runsas varasto kamferttia, jota

käytettiin vahan kanssa seoitettuna itämaisissa palatseissa

kynttilöinä. Arabialaiset luulivat sitä suolaksi, seoittivat leipäänsä

ja ihmettelivät sitte katkeraa makua. Pitkin Tigris-joen varsia

tunkeutuivat voittajat vuorensolain läpi vanhaan Persepoliisen,

persialaisen valtakunnan muistorikkaasen pyhyyteen. Viimeinen Persian

kuningas, joka oleskeli kunnianarvoisten palatsin raunioiden

kaatuvain pylvästen ja rikottujen kuvien keskellä, pakeni sieltä

turkkilaislaumojen luo toiselle puolelle Oxus-jokea, mutta kohta hänet

hyljättiin yksiksensä ja pakomatkalla surmattiin. Niin kukistui Persian

valtakunta, johon arabialaiset nyt levittivät valtaansa ja uskontoansa.

Lyhyen sisällisen sodan kautta karkoitettiin neljännen kalifin,

Muhammedin vävyn _Alin_, suku ja Syrian maaherra _Moavia_

julistutti itsensä kalifiksi. Hän asettui Damaskoon ja tuli

_omejadien_ suvun (661-750) kantaisäksi. Tämä taistelu antoi

aihetta islamin hajoamiseen kahteen suureen lakkoon, _shiiteihin_,

jotka tunnustivat ainoastaan Alin ja hänen puolisonsa Muhammedin

tyttären Fatiman perilliset (fatimidit) laillisiksi kalifeiksi, ja

_sunniteihin_, jotka hylkäsivät Alin ja pitivät koraanin rinnalla

pyhänä uskonnollisena kirjana myöskin sunnahia, suullisten profeettaa

koskevain tarinain kokoelmaa. Osittain tämän hajoamisen ja osittain

myöskin kerkeästi kehittyneen yksinvallan tähden, joka kalifin käteen

kokosi kaiken sekä hengellisen että mallisen vallan, alkoi piankin

näkyä heikkouden merkkejä.

Kuitenkin jatkettiin yhä valloitussotia. Konstantinopolia

piiritettiin monta kertaa; se pelastui ainoastaan nyt keksityn

_kreikkalaistulen_ avulla, jolla hävitettiin vihollislaivastoa.

Mutta kreikkalainen keisarikunta kadotti kaikki aasialaiset alusmaansa.

Urhollisen _Akbahin_ johdolla arabialaiset hävitellen valloittivat

Afrikan koko pohjoisrannikon, kunnes he viimein Mauretanian kautta

saapuivat läntisen valtameren rantaan ja aavikon rajaan asti. Siellä

kannusti Akbah hevosensa veteen lausuen: "Suuri Jumala, jospa matkaani

ei meri estäisi, niin minä vielä etemmäksi kulkisin sinun nimeäsi

julistaen." Mauretanian asujamet, villit _morilaiset_, ottivat

vastaan Muhammedin opin, jonka vaikutuksesta heissä kasvoi

vastustamaton urhollisuus ja tavat joksikin osaksi sivistyivät.

_Tarikin_ johdolla hyökkäsivät arabialaiset Espanjaan, jota vielä

länsigotilaiset hallitsivat. Se paikka, johon hän nousi maalle, sai

hänestä nimensä _Gibraltar_ (oikeastaan _Gibl-al-Tarik_,

Tarikin vuori). _Xeresin_ luona tapasivat he paljon suuremman

gotilaisen sotajoukon (711). Kolme päivää oli taistelu jo kestänyt ja

arabialaiset alkoivat peräytyä voimakkaamman vihollisen edestä. Silloin

Tarik huusi: "Hyvät veljet! Edessänne on vihollinen, takananne meri;

mihinkä oikeastaan aiotte päästä?" Tästä muistutuksesta innostuen

ryntäsivät arabialaiset uudestaan. Tarik käytti myöskin hyväkseen

vihollisjoukossa tapahtunutta kavallusta, ja kohta se hajosikin

pakenemaan. Länsigotilaisten viimeinen kuningas hukkui Guadalkvivirin

laineihin, jotka kuljettivat hänen ruumiinsa ulos mereen. Espanja oli

tästä lähtein arabialaisten saaliina.

Kukistetun kuningassuvun prinssin _Pelayon_ johdolla puolustautuivat

kristityt kuitenkin luoteisissa vuoristoissa ja perustivat sinne

Asturian kuningaskunnan, jota sittemmin sanottiin Leoniksi. Mutta

morilaiset, kuten arabialaisia Espanjassa nimitettiin, menivät Pyreneain

yli valloittamaan Ranskaa; maaherra Abdarrahman tunkeutui syvälle siihen

maahan. Tähän aikaan oli korkein valta siellä kuninkaan hovimestarilla

_Kaarle Martellilla_. Hän kokosi sotajoukon ja läksi morilaisia vastaan.

_Tours'in_ ja _Poitiers'in_ välillä oli mahtava taistelu itämaisten ja

länsimaisten kansain, islamin ja kristinuskon tunnustajain välillä

(732); se kova ottelu kesti koko seitsemän päivää. Arabialaisilla oli

parempi ja sukkelampi ratsuväki sekä taitavammat jousimiehet, jota

vastoin sankarinvoimaiset ja rautapukuiset frankilaiset antelivat

raskaita, musertavia iskuja sotatapparoillaan. Seitsemäntenä päivänä

kaatui morilaisten päällikkö, jonka jälkeen he peräytyivät leiriinsä ja

sieltä kuului suurta levottomuutta. Seuraavana aamuna oli kaikki ihan

hiljaa; leiri oli tyhjä, mutta paenneet viholliset olivat jättäneet

suurimman osan kokoomastansa saaliista. 350,000 morilaisten ruumista

sanotaan olleen taistelukentällä. Taaskin oli verinen taistelu

pelastanut kristinuskon ja länsimaisen sivistyksen.

Kalifien mahtavuus ja loisto.

Omejadien vallan kukisti _Abul Abbas, abbasidein_ suvun kantaisä,

johon seuraavat kalifit (vuodesta 750 alkaen) kuuluivat. Voittaja heti

kavalasti surmautti kaikki omejadi-suvun jäsenet. Yksi ainoa omejadi

pääsi pakoon, _Abdarrahman_, joka kauan piileskeltyään Afrikan

aavikoilla viimein saapui Espanjaan, valloitti morilais-valtakunnan

pääkaupungin Kordovan ja perusti (756) sinne itsenäisen valtakunnan.

Kaksi kalifikuntaa oli nyt siis olemassa, abbasidein valta idässä,

jonka pääkaupungiksi tuli Bagdad (Tigriin varrella), ja omejadein valta

lännessä, jonka hallitsijat asuivat Kordovassa.

Abbasidein aikana kohosi itämainen kalifikunta mahtavuutensa ja

loistonsa kukkulalle. Entinen sotainen henki haihtui komeuden ja

ylellisyyden vaikutuksesta. Mutta arabialaiset alkoivat sen sijaan

harjoittaa rauhallisia toimia, tieteitä ja taiteita. Indian kauppaan

katsoen sopivasti sijaitseva Bagdad tuli kohta maailman kaupan

keskukseksi, josta karavaaniteitä kävi joka taholle. Itse kaupunki oli

rikkautensa, suuruutensa ja rakennustensa komeuden tähden itämaiden

ilo. Sinne, niin kuin muihinkin kalifikunnan suurimpiin kaupunkeihin,

rakennettiin muhkeita _moskeoita_ (rukoushuoneita), joiden

tornimaisista "minareteista" huutaja määrättyinä hetkinä kutsui kaikkia

oikeauskoisia rukoukseen. Sisältä olivat rukoushuoneen seinät

valkoisiksi maalatut ilman mitään koristuksia, kun näet ei suvaittu

kuvia, jotka olisivat voineet houkutella pyhäinpalvelukseen. Kalifeille

rakenneltiin ylellisen komeita palatseja kauniine puutarhoineen ja

suihkukaivoineen. Uusi rakennustapa, runsaskoristeinen, säännötön ja

rohkea, esiytyi täällä. Linnan pihain ympärillä, joiden keskeltä

suihkukaivot viskoivat ylös vettänsä, kohosi säännötön joukko

monenmuotoisia rakennuksia, joissa näkyi hoikkatekoisia torneja,

pyöreitä kumuja, komeita porttiholveja, keveitä pylväskäytäviä ja sieviä

parvekkeita. Omituiset olivat ulkopuolella holvikaarien muodot ja

sisällä runsaat arabeskit, joita käytettiin maalausten sijasta, sekä

kalliit mosaikki-koristukset. Tässä komeudessa oli ylellisyyttä,

jotakin lumoavaa, joka vaikutti omituisen viehättävästi.

Kirjallisuus ja tieteet alkoivat myöskin kukoistaa abbasidein aikana.

Monen kreikkalaisen kirjailijan, niinkuin filosofi Aristoteleen ja

maantieteen tutkijan Ptolemaion, teokset käännettiin, ja ne

kiihdyttivät uusiin tutkimisiin. Raitisaatteisen Aristoteleen ja

koraanin haaveiksivain lausuntojen yhteen sovittelemisen yritykset

kasvattivat filosofian, joka oli hyvin rikas viisastelevista

sanasukkeluuksista. Suuretieteen alalla voittivat arabialaiset aikaisin

kreikkalaiset opettajansa; algebra on arabialaisten keksintö ja heiltä

saadut ovat myöskin meidän tavalliset numeromme. Vaikka heidän

hillitsemätön kuvitusvoimansa onkin eksyttänyt luonnontutkimisen

harhateille, niin saivatpa he kuitenkin paljon aikaan silläkin alalla.

Heidän kullanteon yrityksestään (alkemiasta) sai alkunsa tieteellinen

_kemia_; heidän taikauskoisesta halustaan lukea ihmiselämän

vaiheet tähtien kulusta (n.s. astrologiasta) kehittyi tulevaisuuden

_astronomia_ eli tähtitiede; heidän lääkärinsä tosin uskoivat

voivansa parantaa pahimpia tauteja koraanin lauseilla ja koettivat

keksiä "elon nestettä", joka voisi kokonaan estää tai ainakin hyvin

kauan viivyttää kuoleman tuloa, vaan he kuitenkin ovat monessakin

suhteessa tehneet tiedettänsä täydellisemmäksi ja perustaneet

ensimmäiset apteekit eli rohtolat ja sairashuoneet. Tätenpä on

islamikin tehnyt hyvän osansa ihmiskunnan suuressa sivistystyössä.

Bagdadin kalifeista on _Harun-ar-Rashid_ (joka kuoli 809) tullut

kuuluisimmaksi ja hänen hallitusaikaansa ylistellään arabialaisvallan

kulta-ajaksi. Hän teki suuria sotaisia urhotöitä varsinkin

kreikkalaista keisarikuntaa vastaan, jota hän aikoi kokonaan

hävittääkin. Hän vilkastutti kauppaa ja merenkulkua, rakensi komeita

kouluja, palatseja, puistoja ja vedenjohto-laitoksia. Hänen ajoiltaan

on myöskin syntyisin kuuluisa satukokoelma "_tuhat yksi yötä_",

itämaisen kuvitusvoiman ihmetyttävin tuote. Hänen hovinsa oli

oppineiden kokouspaikkana ja hän osasi itsekin kunnioittaa tieteiden

majesteettia. Kun hän nimitti oppineen _Malekin_ poikainsa

opettajaksi, ei Malek sanonut itsellään olevan aikaa tulla kalifin

palatsiin, vaan pyysi kalifia lähettämään poikansa moskeaan, jossa hän

opetti muitakin poikia. "Parempi on", lisäsi hän. "ruhtinasten palvella

tiedettä kuin tieteen palvella ruhtinaita." Harun tyytyi siihen

vastaukseen ja lähetti poikansa moskeaan nauttimaan opetusta yhdessä

alammaisten lasten kanssa.

Kordovan kalifikunnalla oli myöskin kulta-aikansa ensimmäisten kalifien

hallitessa (759-961). Abdarrahman I perusti sittemmin niin kuuluisat

Kordovan koulut, joissa moni kristittyjen länsimaiden ylimys ja oppinut

mies sai sivistyksensä. Hänen aikanansa laskettiin myöskin perustus

Kordovan kauniille moskealle, joka hänen seuraajainsa aikana sitte

valmistui. Siihen astuttiin neljänkolmatta kultakuvilla koristetun

pronssiportin kautta ja viidettä tuhatta lamppua valasi joka yö komeaa

rakennusta. Kordova tuli tähän aikaan maailmankaupungiksi, jossa oli

kolmatta sataa tuhatta kartanoa. Kolmattatoista tuhatta kukoistavaa

kylää oli Guadalkvivirin varsilla ja noin kahdeksankymmentä suurta

kaupunkia kalifikunnan alueella. Maanviljelys edistyi suuresti,

joukko kulta- ja hopeakaivoksia avattiin, ja vilkasta kauppaa

käytiin etäisiinkin maihin asti. Kaunotaiteilla oli silloin rikas

kukoistusaika, ja hienossa seurustelutavassa ruvettiin morilaisia

pitämään kaikkein muiden kansain esikuvina.