Vainojen aika.
Apostolien perustamat seurakunnat tulivat valolähteiksi, joista
ilmoitettu sana säteili joka taholle. Aikaisin joutuivat kuitenkin
uuden uskon tunnustajat pakanamaailman epäilyksen ja vihan esineiksi,
sillä heillä kun ei ollut temppelejä, uhreja, jumalain kuvia eikä
mitään ulkonaista loistoa, katsoi heitä vallan jumalattomiksi kaikki
taikauskoinen ihmisjoukko, josta juuri nuo ulkonaiset asiat olivatkin
uskontoa; kun he vetäytyivät erilleen pakanoista, kammoen heidän
siveettömyyttänsä, katsottiin heitä ihmiskunnan vihollisiksi; ja kun
heillä oli paljo ystäviä sorrettujen orjain joukossa eivätkä he millään
tavalla taipuneet uhraamaan jumaloiduille Caesareille, epäiltiin heitä
vaarallisiksi kapinoitsijoiksi. Kansanjoukon raivo ja hallitsijain
etuluuloisuus antoivat siten aihetta verisiin vainoihin.
Neron aikana olivat juutalaiset panneet toimeen kapinan, joka päättyi
siten, että Vespasianuksen poika Titus hävitti Jerusalemin, ja silloin
ruvettiin kohtelemaan yhtä ankarasti myöskin kristityitä kuin
juutalaisia. Kestipä viha vielä sittekin, kuin kristityt huomattiin
erityiseksi lahkoksi. Mutta vainotut ylistelivät itseään onnellisiksi,
että saivat _martyreinä_ (verellään todistajina) kärsiä vainoa
Jesuksen nimen tähden; ja kansaan tämä kestäväisyys kärsimyksissä
vaikutti niin mahtavasti, että yhä suuremmat joukot kastattivat
itsensä martyrein haudoilla. Niinpä kristinusko vähitellen levisi
vastustamattomalla voimalla yli Rooman valtakunnan. Monikin caesar
luuli voivansa uudistaa vaipuneen roomalaisvallan ainoastaan vanhan
uskonnon uudistamisella. Mutta kun kristityt eivät taipuneet ottamaan
osaa määrättyihin uhritoimituksiin eivätkä myöskään kantaneet
keisarille jumalallista kunnioitusta, pantiin valtion puolelta heitä
vastaan toimeen julmia vainoja. _Deciuksen_ aikana (noin 250)
alkoi sellainen vaino ja sitä jatkettiin vielä hänen lähimpien
seuraajainsakin aikana; mutta julmin ja kiihkein vaino pantiin toimeen
_Diokletianuksen_ aikana, joka kanssahallitsijansa, ankaran ja
taikauskoisen _Galeriuksen_, toimesta taipui säälimättömän julmiin
tekoihin.
Aluksi hävitettiin komea kirkko, jonka kristityt olivat itselleen
rakennuttaneet Nikomediaan, Diokletianuksen asuinkaupunkiin.
Neljäntoista päivän kuluttua alkoi kaksi kertaa tulipalo
keisarillisessa palatsissa, vieläpä hallitsijan omassa makuuhuoneessa.
Siitä epäiltiin, ehkäpä syyttä, kristityitä, ja silloin alkoi
varsinainen vaino, joka pian levisi melkein kaikkiin Rooman maakuntiin,
vaikka se pahimmin raivosi itämailla. Kaikkialla revittiin kristittyjen
kirkot, heidän uskonnolliset kirjansa poltettiin ja pappinsa
mestattiin. Eräässä paikassa poltettiin suuri joukko ihmisiä sytytetyn
kirkon sisällä. Diokletianuksen luovuttua hallituksestaan (305) jatkoi
vielä säälimättömämmin vainoa Galerius, kunnes viimein hänkin,
huomattuaan loppunsa lähenevän, lakkautti väkivallan, jonka oli nähnyt
turhaksi.
Konstantinus ja valtion kirkko.
Eräs Diokletianuksen kanssahallitsijoista, jalo Konstantius Klorus,
joka hallitsi Galliaa, Britanniaa ja Espanjaa, suosi kristityitä,
vaikka kuitenkin kääntymättä heidän uskoonsa. Hänen poikansa
_Konstantinus Suuri_ kasvoi nuoruuden-aikansa Diokletianuksen
hovissa Nikomediassa ja näki siellä suuren vainoa ensi purkaukset; hän
tottui silloin varovaisuuteen ja mielen malttiin. Konstantinuksella oli
kookas vartalo, majesteetilleen muoto ja kunnianhimoinen, toimelias
mieli. Hänen olemuksessaan oli ihmeellisellä tavalla sekaisin
taikauskoista haaveksimista ja kylmästi punnitsevaa järkeä ja hänen
luonteessaan oli kylliksi kavaluutta ja uskottomuutta pimittämään muita
tosikuninkaallisia ominaisuuksia.
Marssiessaan (312) kilpaveljeänsä _Maksentiusta_ vastaan, joka
vallitsi Roomassa, oli hän eräänä päivänä, kun aurinko vielä paistoi
korkealla taivaalla, näkevinään sen päällä loistavan ristin ja siinä
kirjoituksen: "Tämän merkin turvissa voitat." Ainakin koristeltiin
tällä kertomuksella Konstantinuksen kääntyminen kristinuskoon, jonka
tunnustajat joukottain kokoutuivat hänen lippujensa ympärille.
Voitettuaan ensin Maksentiuksen ja yhdentoista vuoden kuluttua toisen
kilpaveljensä Liciniuksen pääsi hän yksin koko Rooman valtakunnan
herraksi.
Kokonaan ei Konstantinus kuitenkaan eronnut pakanuudesta; hän näet
edelleenkin piti ylimmäisen papin arvonsa. Mutta hän kielsi
pakanallisten uhrien toimittamisen yksityisasunnoissa, koska muka
helposti saatettiin käyttää uhraamista väärin, niin että jumalat
saattoivat pahastua; sittemmin hän sääsi kuolemanrangaistuksen
sellaisten uhrien toimittamisesta. Julkisesti hän lausui tosin _ei
tahtovansa_ ketään _pakottaa_, mutta _neuvovansa_ jokaista
kääntymään kristinuskoon.
Konstantinus siis varovaisesti sekä vallitsi pakanuutta että sysäsi sen
syrjään, mutta samalla myöskin perusti valtion vahvan herruuden
kristillisen kirkon yli, jolle keisari täst'edes tuli niin sanoaksemme
ylipiispaksi. Papit tulivat nyt valtion palkatuiksi palvelijoiksi,
heille annettiin suuret tulot ja toimitettiin komeat virkapuvut.
Jumalanpalvelusta pidettiin varmain sääntöjen mukaan ja suuremmalla
juhlallisuudella, jonka kartuttamiseksi rakenneltiin suurenmoisia,
runsaasti koristettuja kirkkoja. Kirkolle annettiin oikeus ottaa
vastaan lahjoja ja testamentteja, joten se vähitellen sai haltuunsa
suuret maaomaisuudet. Mutta mikäli ulkonainen järjestys ja loisto
karttuivat, sikäli heikkoni sisällinen elämä. Ylellisyys, oman voiton
pyyntö ja kunnianhimo tunkeutuivat papiston elämään; tekopyhyys ja
teeskenteleminen esiytyi monenkin henkilön elämässä, jotka ainoastaan
ajallisten etujen tähden kääntyivät uuteen uskoon, ja maallista
kirkollisjärjestystä seurasi myöskin maallinen mieli.
Voitettuaan Liciniuksen kutsui Konstantinus _kirkolliskokouksen
Nikaiaan_ (325) ratkasemaan erästä riita-asiaa, joka oli kauan
häirinnyt itäisten seurakuntain rauhaa. Pappismies _Areios_ oli
esittänyt opin, että Isä oli luonut Kristuksen, joten siis Kristus muka
ei ole osallinen jumaluuden olemuksesta täydellisessä määrässä, ja hän
oli tälle mielipiteelleen saanut koko joukon kannattajia ja siten
saanut alkuun kiivaan oppiriidan. Nyt Areion oppi kirkolliskokouksessa
hyljättiin ja keisari tuomitsi hänet itsensä maanpakoon. Konstantinus
ei ollut sekautunut kokouksen neuvotteluihin, mutta pani toimeen sen
tekemän päätöksen, vaikka se olikin vastoin hänen omaa käsitystänsä.
Keisari oli nyt kuitenkin saavuttanut oikeuden kutsua kokoon yleisiä
kirkolliskokouksia ja siten johtaa kirkon tärkeimpiä asioita. Viimeiset
ikävuotensa toimiskeli Konstantinus rakennuspuuhissa, laajentaen vanhaa
Byzantionia koko valtakunnan uudeksi kristityksi pääkaupungiksi.
Kreikanmaan ja Italian kaupungeista kuljetettiin sinne kalleita
taideteoksia ja uudistettu kaupunki sai kohtakin uudistajansa mukaan
_Konstantinopoli_-nimen. Pian ilmestyi sinne monta komeaa kirkkoa
ja suuri keisarillinen palatsi.
Julianus ja Teodosius.
Konstantinuksen kolme poikaa _Konstantinus, Konstantius_ ja
_Konstans_, jotka isänsä kuoleman jälkeen jakoivat keskenänsä
valtakunnan, olivat huomattavat ainoastaan ylellisyydestään,
petollisuudestaan ja ilkeydestään. Heti hallituksensa alussa
surmauttivat he kaikki sukulaisensa, paitsi kahta veljestä
_Gallusta_ ja _Julianusta_, jotka säästettiin nuoruutensa
tähden. Julianus oleskeli nuorukaisena hovissa kaikenlaisten juonien ja
vehkeiden keskellä ja sai kuivan uskonnonopetuksen kirkollisten riitain
hengen mukaan. Sittemmin pääsi hän oman toivonsa mukaan Atenaan ja
omisti siellä taitavain opettajain johdolla hartaan rakkauden
pakanallisen muinaismaailman taiteesen ja kirjallisuuteen.
Konstantius, kolmesta keisarista kauimmin elävä, määräsi jonkun ajan
kuluttua Julianuksen perintöruhtinaaksi ja lähetti hänet Galliaan
johtamaan sotaa sinne tunkeutuvia germanialaisia vastaan. Mutta kun
Julianus siellä pian osoitti suurta päällikkötaitoa ja saavutti
melkoisia voittoja, alkoi Konstantius häntä epäillä. Keisari aikoi
viimein siirtää osan galttalaissotaväestä Aasiaan, mutta silloin ne
joukot tekivät Pariisissa matkalla kinastuksen ja korottivat
Julianuksen keisariksi. Hän ryhtyi rohkeasti kapinaa johtamaan ja
marssi pitkin Tonavaa Konstantiusta vastaan, julki julistaen "olevansa
kuolemattomien jumalain suojassa". Konstantius kuoli retkellä
kapinajoukkoa vastaan ja Julianus tunnustettiin keisariksi.
Kaksivuotisena hallitusaikanaan (361-63) koetti Julianus kaikin tavoin
uudistaa pakanuutta, jonka uhrit, temppelit ja papisto asetettiin
entiselleen. Ankaraan vainoamiseen hän ei ryhtynyt, päin vastoin hän
kutsui takaisin edellisten hallitsijain aikana maanpakoon ajetut
harhaoppiset, toivoen kristinuskon piankin hävittävän itsensä
sisällisillä oppiriidoilla. Hän kielsi kristittyjä panemasta lapsiaan
pakanallisiin puhujakouluihin, että, kuten hän pilkaten lausui, "he
eivät tahrautuisi pakanain erhetyksistä", mutta oikeastaan vain siten
estääkseen heitä saamasta mitään tieteellistä sivistystä. Hän uudisti
pakanatemppelit, pystytti jälleen jumalain kukistetut kuvapatsaat ja
antoi temppeleille takaisin niiltä riistetyt tilukset, pakottaen
kristityt korvaamaan kaikki, mitä heidän kauttansa oli turmeltunut tai
hävinnyt. Mutta eipä noista toimista ollut mitään hyötyä: pakanuus oli
ja pysyi kuolemaisillaan.
Uudistaakseen vanhan sotakunnian loistoa alkoi hän persialaisia vastaan
sodan. Alussa olikin hänellä menestystä, mutta hänen saavuttuaan
autioon, asumattomaan seutuun, jossa sotaväki kärsi puutetta ja
vihollisia ratsujoukkoja vilisi ympärillä, sai hän vihollisnuolesta
kuolinhaavan. Kuten kirkkoisät kertovat, lausui hän kuollessaan (363):
"Oletpa tosiaankin viimein voittanut, Galilealainen."
_Valens_, joka kohta sitte tuli itäisten maakuntain keisariksi,
oli kiivas Areion opin ystävä ja vainosi yhtä ankarasti pakanoita kuin
Nikaian kokouksen puolustajiakin. Mutta kun Valensin ja hänen veljensä
poikien kuoltua _Teodosius Suuri_ pääsi koko valtakunnan
hallitsijaksi, pantiin voimakkaasti ja ankarasti kaikkialla voimaan
Nikaian kokouksen uskontunnustuksen hyväksyminen, joka täst'edes tuli
oikean eli _ortodoksiopin_ pohjaksi ja jota yleinen eli
_katolinen_ kirkko tunnusti. Gotilaisille alkoivat tähän aikaan
kristinoppia julistaa Areion suuntaa kannattavat saarnajat; heidän
ensimmäisiä piispojansa oli kunnianarvoinen _Ulfilas_, joka käänsi
gotilaisten kielelle pyhän Raamatun.
Yhtä voimakkaasti toimi Teodosius myöskin pakanuuden kannattajia
vastaan. Roomassa lakkautettiin senaatin päätöksellä Jupiterin
palvelus, Kapitolium kadotti loistonsa ja tyhjiksi jääneet temppelit
rappeutuivat. Yli koko Rooman valtakunnan kiellettiin uhraamasta
jumalille, temppelit suljettiin ja niiden maatilukset omistettiin
muihin tarpeihin.
Teodosius kuoli 395. Hän oli viimeinen niistä keisareista, jotka
hallitsivat jakamatonta Rooman valtakuntaa.
Kirkon sisällinen tila.
Seurakuntain hallitusmiehet, _piispat_, laajensivat vähitellen
valtansa melkein täydelliseksi itsevaltiudeksi. Muutamain kaupunkien,
varsinkin Rooman, Konstantinopolin, Aleksandrian, Antiokian ja
Jerusalemin piispat kohosivat vähitellen muita mahtavammiksi ja heitä
sanottiin _patriarkoiksi_. Rooman piispa, ollen länsimaiden ainoa
patriarkka, sai siten aikaisin hyvin mahtavan aseman. Tavallisesti
käytettiin hänestä papa- (isä-) nimitystä, josta _paavi_-nimitys
on muodostunut.
Kristittyjen kiitollinen kunnioitus kirkon perustajia ja martyrejä
kohtaan muuttui aikaa myöten varsinaiseksi jumaloimiseksi. Aljettiin
vaeltaa heidän haudoillensa. Näitä matkustajia sanottiin
pyhiinvaeltajoiksi ja kunnioitettiin suuresti hurskautensa tähden.
Apostoleja ja martyrejä varsinkin sanottiin _pyhiksi_; heidän
kuviansa koottiin kirkkoihin ja viimein aljettiin palvella niitä
kuviakin. Tämä pyhäinpalvelus levisi niin, että kansa viimein alkoi
kunnioittaa ja palvella myöskin pyhäin oikeita tai luultuja jäännöksiä,
niin sanottuja _reliikkejä_; melkein kaikkiin kirkkoihin
hankittiin niitä ja uskottiin niissä olevan yliluonnollista voimaa.
Tämän ajan merkillisimpiä ilmiöitä oli _munkkilaitos_. Vainojen aikana
oli moni kristitty siirtynyt erämaihin elämään yksinäisyydessä _erakkona
(eremiittinä)_. Mutta vainojen lakattuakin seurasi vielä moni tätä
esimerkkiä, antautuen joko väärin käsitetystä hurskaudesta tai
laiskuudestakin tuollaiseen elämään. Kohta yhdistyi heitä useampia,
ollakseen toinen toisellensa mielenylennykseksi, ja he rakensivat
autioihin erämaihin asumuksensa, joita sanottiin _luostareiksi
(claustra)_, ja itseään sanoivat he _munkeiksi_ (erakoiksi). Kokoutuipa
naisiakin tällaisiksi erakkoyhdistyksiksi, ja heitä sanottiin _nunniksi_
(äiteiksi). Munkkein johtaja oli _apotti_ ja nunnain _apetissa_.
Luostarielämä alkoi ensinnä Egyptissä, josta se vähitellen levisi yli
itämaiden. Teodosiuksen aikana kuljeksi hurjia munkkijoukkoja sokean
raivoisesti havittelemassa pakanallisia temppelejä ja kirjastoja.
Oppiriitain aikana olivat munkit useinkin riiteleväin piispain
aseellisina kätyreinä ja tekivät milloin minkä mitäkin vallattomuutta.
Vähän myöhemmin levisi munkkilaitos länsimaillekin. Kohta alkavan
kansainvaelluksen kautta levisi luostarielämä vielä laajemmalle, kun
näet monikin luopui maailmasta, siten välttääkseen yleistä hävitystä.