Germanialaisten vanhimmat olot.
Reinin ja Veikselin välinen maa oli muinaisaikaan täynnä suuria metsiä
ja avaroita suoseutuja, jonka tähden myöskin ilmanala oli kosteampi ja
kylmempi sekä maa vähemmin hedelmällinen kuin nykyaikaan. Vanhastaan ei
siellä ollut mitään hedelmäpuita; roomalaiset vasta veivät niitä sinne.
Niukasti viljeltiin vehnää, kauraa ja ohraa ja tästä viimemainitusta
viljasta pantiin olutta. Metsät olivat täynnä villieläimiä, varsinkin
hirviä, metsähärkiä, karhuja, susia ja metsäsikoja; myöskin villiporoja
löytyi. Sellainen oli roomalaisten aikaan etelägermanialaisten kotimaa.
Toisella vuosisadalla Kr.s.j. kirjoitti suuri roomalainen
historioitsija _Tacitus_ kirjan germanialaisista, esittäen liian
hienostuneelle ja tavoiltaan turmeltuneelle aikakaudelleen heitä
voimakkaaksi ja urholliseksi luonnonkansaksi, jonka keskuudessa
uskollisuus, vakavuus ja yksinkertaiset tavat vallitsivat. Se
kirja onkin päälähde saadaksemme tietoa heidän elintavoistaan ja
yhteiskunta-laitoksistaan ennen suurta kansainvaellusta.
Germanialaiset kuuluvat, samoin kuin kreikkalaiset ja roomalaiset,
_arjalaiseen_ kansanheimoon. Alkuperäisestä kotiseudustaan
Ylä-Aasiasta ovat he jo ennen historiallista aikaa tunkeutuneet
Skandinavian niemelle ja sitte sieltä vähitellen levinneet etelään
päin. Jo entuudesta oli heillä omituinen vaalea tukka, siniset silmät
ja kookas vartalo. Uljas itsenäisyyshenki ja levoton vaellushalu olivat
heidän huomattavimmat ominaisuutensa. Vapaa mies eli enimmäkseen
metsästellen tai pitkillä sotaretkillä kuljeksien; taloutta ja
maanviljelystä hoitivat naiset ja sodissa saadut orjat. Kun
germanialainen nuorukainen kansankokouksen edessä juhlallisesti sai
aseensa, oli hän "mies puolestaan", heimon itsenäinen jäsen. Naiset
seurasivat miehiä sotaretkillä ja kiihottivat heitä urhollisuuteen;
usein he myöskin esiytyivät tietäjinä, joiden puhetta kuunneltiin
taikauskoisella kunnioituksella.
Lammas- ja nautalaumat varsinkin olivat germanialaisten suurimpana
rikkautena; maanviljelyksestä sitä vastoin pidettiin vähä lukua.
Yksityistä maata ei vielä ollut. Kylän alueella olevia peltosarkoja
viljeltiin kaikille kyläläisille yhteisen järjestyksen mukaan.
Lähteiden luo, aukeille paikoille tai varjoisiin metsikköihin tekivät
germanialaiset yksinkertaiset puu- tai savimajansa. He elivät aina
ikään kuin matkalla, sillä viljelys ei voinut sitoa heitä mihinkään
erityisiin paikkoihin, joten he helposti voivat lähteä etsimään
itselleen uusia kotipaikkoja. Suurissa, muurien sisälle sullotuissa
kaupungeissa eläminen ei heitä miellyttänyt; roomalaiset ne vasta niitä
perustelivatkin Germanian rajoille, Reinin ja Tonavan varsille.
Jumaliansa palvelivat germanialaiset personallisen elämän etevimpäin
voimien vertauskuvina. _Wodan_ (skand. _Oden_), kaiken isä,
oli viisauden ja järjestävän ymmärryksen jumala; hänen uskottiin
antavan sotaonnea ja ottavan sodassa kaatuneet taistelijat
luoksensa Valhallaan. _Donar_ (skand. _Tor_) oli voiman ja
urhollisuuden korkein edustaja; pukkien vetämillä vaunuillaan ajeli hän
läpi pilvien, suurella vasarallaan iskeä paukutellen jättiläisiä ja
noitia. Näiden korkeain jumalain ohella oli kansan uskon mukaan
keijukaisten, haltiain, tonttujen ja kääpiöiden kirjava maailma, jotka
moninaisella tavalla ihmeellisesti vaikuttivat kaikkiin ihmisten
toimiin.
Germanialaiset heimot olivat jakautuneena moneen itsenäiseen _fylkeen_,
jotka puolestaan jakautuivat pienempiin sata- eli _kihlakuntiin_
(_hundari, härad,_ cents); joka kihlakunnassa oli enempi tai vähempi
joukko kyläkuntia. Kansankokous eli _keräjät_ ("tinget"), joihin
vapaiden miesten oli velvollisuus aseellisina kokontua tekemään oikeutta
ja päättämään yhteisiä asioita, käytti suurta valtaa. Mahtavimmat miehet
valmistelivat asiat ja vaikuttivat paljon niiden päätökseen; kokous
ilmoitti suostumuksensa hyväksymishälinällä ja aseiden kilistelemisellä.
Sotapäälliköillä (_Heerzoge_, josta _herttua_-sana,) jotka kuuluivat
arvokkaihin johtajasukuihin (Adalinge'ihin), oli myöskin rauhan aikana
suuri valta. Perinnöllistä ruhtinuutta oli kuitenkin vasta ainoastaan
nimeksi. Mahtavan päällikön ympärille kokoontui mielellään _seurue_ eli
joukko taistelijoita, kiintyen häneen uskollisesti; "päälliköt
taistelivat voiton, vaan väki päällikön tähden", lausui tästä Tacitus.
Tästä seurueesta tuli vast'edes keskiaikaisen lääniaatelin alku.
Germanialaisten ensi taistelut roomalaisia vastaan.
Kimbriläisten ja teutonilaisten sotaretket, joista edellä jo on
puhuttu, lienevät tapahtuneet yhteydessä koko germanialaisheimon
siirtymisen kanssa etelään päin. Miten Caesar esti germanilaisten
leviämisen Galliaan ja sitte roomalaislegioneinensa tunkeutui Germanian
alueelle, on myöskin edellä kerrottu. Augustuksen aikana levittivät
roomalaiset valtaansa Reinin suuhun, jossa _batavilaiset_
(nykyisen Hollannin asujamet) saatettiin alammaisuuteen. Sitä vastoin
ei onnistunut yritys saattaa Germanian sisäosia Rooman valtaan.
Roomalainen maaherra _Varus_ kiskoi Ala-Reinin germanialaisilta veroa ja
koetti siellä panna toimeen roomalaista lainkäyttöä, mutta siten pahasti
ärsytti heidän taipumatonta itsenäisyystuntoansa. _Arminiuksen_ johdolla
nousivat Harz-vuoren seuduilla _keruskilaiset_ ja monta muuta
germanialaisheimoa aseihin. Kukistaakseen kapinaa ihan alussansa marssi
Varus raivaamattomia teitä myöten tiheässä Teutoburgin metsässä. Äkkiä
alkoi ankara rajuilma; myrsky kaateli puita juurinensa ja rankkasade
muutti maan pehmeäksi suoksi. Silloin myöskin germanialaiset alkoivat
ahdistaa roomalaisia joka taholta. Suurella vaivalla sai Varus muutamain
päiväin kuluttua viedyksi kolme legioniansa aukealle kedolle, johon
saatettiin tehdä leiri. Mutta silloin läheisiltä kukkuloilta
germanialaiset äkisti syöksyivät alas. Verisessä taistelussa, joka nyt
alkoi, ei roomalaisia urhollisuutensa eikä sotakurinsa vähääkään
hyödyttänyt. Varus toivottomuudessaan syöksyi miekkaansa ja melkein koko
roomalaisjoukko joutui germanialaisten raivon uhriksi. Augustus, joka
muuten niin hyvin osasi pysyä maltillisena, löi tämän onnettomuuden
kuultuaan päätänsä monta kertaa seinään, vaikeroiden: "Varus, Varus, tuo
takaisin legionit!"
Täten alkanutta taistelua jatkettiin seuraavina aikoina, ainoastaan
silloin tällöin vähän hengähtäen. Tiberiuksen veljen poika
_Germanikus_ tunkeutui setänsä hallitusajan alussa syvälle
keruskilaisten maahan. Hän voitti Arminiuksen verisessä taistelussa ja
sai siten kostetuksi Varuksen tappion. Mutta palatessaan meritse joutui
hän ankaran myrskyn valtaan, josta hän ainoastaan hengen vaaralla
pelastui, menetettyään paljon väkeä.
Vähitellen alkoivat germanialaiset heimot yhtyä suuremmiksi
kansanliitoiksi. Noin v. 250 on kolme suurta liittoa: _frankilaisten_
Ala-Reinin, _allemannilaisten_ Ylä-Reinin ja _saksilaisten_ Ala-Elben
varsilla, joihin kuhunkin kuului monta pikku kansaa. Peljättävimmät
germanialaisista olivat kuitenkin voimakkaat _gotilaiset_, joilla oli
suuri valtakunta Itämeren ja Mustanmeren välillä. He olivat jakautuneet
kahteen pääheimoon, _itä_- ja _länsigotilaisiin_, sekä ottaneet
yhteyteensä monta muuta heimoa (_alanilaiset, gepiläiset_ y.m.).