_Sullan paluu ja hirmuhallitus_. Hyvin v_Historiallinen lukukirja: Vanha ja Keski-aika

kanssa, jossa oli runsaasti 40,000 miestä, palasi Sulla Italiaan. Mutta

kansanpuolueella, jota moni Italian kansa, varsinkin samnilaiset,

auttoivat, oli lähes viisi kertaa suurempi sotavoima. Heti Sullan

tultua meni moni ylhäinen mies väkinensä hänen puolelleen; toinen

konsuli voitettiin, toisen väki houkuteltiin luopumaan ja samnilaiset

kukistettiin. Kuullessaan nämä tappiot huudahti _Karbo_,

kansanpuolueen uusi johtaja, että Sulla oli yht'aikaa leijona ja kettu,

mutta kettu oli vaarallisempi leijonaa.

Roomaan marssittuaan kokosi Sulla Bellonan temppeliin senaatin ja piti

sille mahtavan ja uhkaavan puheen. Temppelin edessä "suuressa

sirkuksessa" surmattiin sill'aikaa hänen käskystään 6,000 vangittua

samnilaista, ja kun onnettomain kuolonuhrien valitushuudot kuuluivat

temppeliin ja senaattorit peljästyen hypähtivät ylös istuimiltaan,

lausui Sulla jääkylmällä välinpitämättömyydellä: "älkää tuosta huoliko,

kokoontuneet isät, siinä vain muutamia pahantekijöitä minun käskystäni

kuritetaan." Kansankokouksessa hän sitte julkisesti lausui, ett'ei hän

aikonut säästää ketään, joka oli kantanut aseita häntä vastaan, ja hän

piti sanansa hirvittävällä tavalla.

Pääkaupungissa alkoi heti julma murhaileminen. Sydämmettömällä

säännönmukaisuudella teki Sulla tuon tuostakin varsinaiset luettelot

kuolemaan määrätyistä henkilöistä. Näiden "proskriptsionein" kautta,

kuten noita listoja sanottiin, joutui kuoleman uhriksi toista sataa

senaattoria, 2,500 ritaria ja ääretön paljous muita kansalaisia. Kenen

nimi oli luettelossa, hän oli kuoleman oma, hänen omaisuutensa

anastettiin ja hänen lapsensa julistettiin perinnöttömiksi; murhaaja

sitä vastoin sai palkinnoksi kaksi talenttia. Näinä kauhun päivinä

tehtiin hirvittäviä rikoksia; orjat kavalsivat isäntiänsä, lapset

surmasivat vanhempiansa, temppelit ja alttarit tahrattiin viattomain

verellä. Runsain määrin tyydyttelivät voittajat yksityistäkin

kostonhimoansa sekä toisten omaisuuden himoitsemistansa; moni menetti

henkensä ainoastaan puutarhansa, huvilansa tai aarteitensa tähden.

Murhaajat, ollen enimmäkseen palkattuja gallialaisia, hakkasivat

uhrinsa kuoliaaksi, missä hyvänsä heitä tapasivat, ja astuivat sitte

surmatun veristä päätä kantaen saamaan palkintoansa. Näiden kauhujen

vaikutuksen ollessa vielä ihan tuoreena piti Sulla loistavan

riemuretken, jolloin hän kerskailevasti levitteli äärettömiä

aarteitansa, jotka oli tuonut sotaretkeltään.

_Sullan valtiomuoto ja kuolema_. Heti palattuaan nimitytti

Sulla senaatilla itsensä diktaattoriksi elinajakseen. Säätäen

koko joukon lakeja koetti hän nyt uudistaa ja vahvistaa vanhaa

yhteiskunta-järjestystä, joka oli kansanvallan voimistuessa osaksi

hajonnut. Täyttääkseen suurta aukkoa, jonka sisällinen sota oli tehnyt

senaattiin, valitsi hän 300 miestä ritarisäädystä sen jäseniksi.

Lisäten niiden virkain pitäjiä, jotka oikeuttivat pääsemään senaattiin,

edisti hän myöskin sen neuvoskunnan merkityksen karttumista. Senaatti

sai takaisin tuomiovallan. Viroissa voitiin täst'edes yletä ainoastaan

määrätyssä järjestyksessä; vähintään kaksi vuotta täytyi kulua, ennen

kuin kukaan sai astua uuteen virkaan, ja vähintään kymmenen vuotta,

ennen kuin hän sai uudestaan astua virkaan, jossa oli ennen ollut.

Siten tahtoi Sulla estää tähän asti virkamiesten asettamisessa

vallinneita epäkohtia ja varsinkin saman henkilön pääsemistä monta

kertaa peräkkäin konsuliksi. Tietysti vähennettiin melkoisesti

varsinkin kansantribunien valta. He eivät saaneet tehdä mitään

lakiehdotuksia, heidän veto-kieltonsa lausumisoikeus rajoitettiin ja

sen väärinkäytöksestä säädettiin sakkoja. Sitä paitsi määrättiin, että

kansantribunina ollut ei koskaan enää sittemmin saanut astua mihinkään

muuhun valtionvirkaan. Muutamissa maakunnissa järjestettiin

verotuslaitos uudestaan. Italiassa koko joukko sotilassiirtokuntia

tehtiin niistä kaupungeista, jotka Sulla oli määrännyt sotamiehilleen:

entiset omistajat menettivät mahtikäskyn kautta maansa ja asuntonsa,

jotka Sullan sotilaat heti anastivat. Muuten säädettiin myöskin lakeja,

jotka tarkoittivat oikeusolojen turvaamista ja ylellisyyden leviämisen

vastustamista.

Kaikkein ihmeeksi luopui Sulla vapaaehtoisesti diktaattorin-arvostaan

(79) ja antoi kansalle jälleen oikeuden asettaa konsuleja. Sitte käveli

hän yksityishenkilönä edes takaisin Rooman torilla ikään kuin

kehoittaen ketä hyvänsä vaatimaan häneltä tiliä. Kaikki väistyivät

kunnioittavasti pois peljätyn miehen tieltä, sillä vaikka hänellä ei

enää ollutkaan valtaa, suojelivat häntä vanhat sotilaansa. Kansalle hän

toimitti muhkeat pidot, joita kesti monta päivää. Sitte siirtyi hän

komeaan huvilaansa Kuma-kaupungin luo. Näyttelijäin ja kevytmielisten

naisten seurassa vietti hän siellä elämää, joka ei suinkaan ollut hänen

ylellisyyslakiensa mukaista. Välistä kirjoitteli hän elämäkertaansa ja

toisinaan otti työkseen yleisiä toimia. Hän kuoli vuonna 78 erään

kertomuksen mukaan syöpäläisten paljoudesta, joita oli äärettömästi

hänen kasvanut, vaan toisen tiedon mukaan äkillisestä veren juoksusta.

Sullan valtiomuoto oli kuin linnaksi rakennettu kansan valtaa vastaan,

joka ilman tätä hillitsevää voimaa ehkä olisi turmeltunut

vallattomuudeksi. Diktaattorin mieliala oli kuitenkin liian

väkivaltainen ja kiivas yritykseen, joka vaati suurinta varovaisuutta.

Hänen parannuksensa olivat rohkeat ja epäilemättä hyvää tarkoittavat ja

ne pantiin myöskin toimeen johdonmukaisesti ja voimakkaasti. Mutta ne

eivät perustuneet vallitsevaan ajanhenkeen, jota ne päin vastoin

uhoittelivat. Senpä tähden ne eivät myöskään juurtuneet kansan mieleen.

Mutta vaikkapa ajan suunnan mahtava virta vähitellen huuhtoikin pois

sulut, joita Sulla asetteli sitä vastaan, niin kuitenkin näyttää

lainsäätäjä tällä lakityöllään koettaneen edes osaksi sovittaa, mitä

hän oli rikkonut proskriptsioneillaan ja muuten esimerkillään.

Pompejus ja Caesar.

Sullan kuoltua oli Pompejus eittämättä etevin mies Rooman

tasavallassa. Hänen ulkonaisessa käytöksessään oli hiljaista tyyneyttä

ja kohteliasta erillään-pysyväisyyttä, jotka tuottivat suurempaa

loistoa hänen tavattomille sielunlahjoilleen, kuin luonto oli hänelle

antanut. Rakastaen hiljaista perhe-elämää oli hän silloisista

roomalaisylimyksistä niitä harvoja, joiden siveellinen elämä oli

moitteeton. Jonkinmoinen mukavuutta tavoitteleva hitaisuus levitti

ikäänkuin sumua hänen olemuksensa ympärille, mutta ratkasevina hetkinä

välähteli siitä rohkea päättäväisyys ja toimikykyinen voima. Näitä

ominaisuuksia osoitti hän jo aikaisin. Hänen isänsä Pompejus Strabo,

joka menestyen taisteli liittolaissodassa ja kuului ylhäisten

puolueesen, ei ollut suosittu sotamiestensä kesken. Kerran he tekivät

kinastuksenkin ja tarttuivat aseihin. Päällikkö itse ei uskaltanut astua

heidän eteensä, mutta nuori Pompejus riensi keskelle joukkoa, kehoitti

sotamiehiä kiivaasti järjestykseen ja viskautui viimein pitkäkseen

leirinportin eteen, sanoen, ett'ei kukaan ollut pääsevä pois leiristä

muuten kuin hänen ruumiinsa ylitse. Niin mahtavasti vaikutti tämä

päättäväisyys, että kapina tuota pikaa lakastui.

Mariuksen hallitessa Roomassa eli Pompejus tiluksillaan, mutta hänen

kuoltuaan alkoi hän taas toimia. Huomatessaan ylhäisimpäin ja

korkeimmissa viroissa olijain joka taholta tulvivan Sullan leiriin, ei

hän tahtonut osoittaa olevansa pakolainen eikä kykenemätön avunhakija.

Senpä tähden hän omilla varoillaan pestasi sotilaita ja moni myöskin

meni hänen puolelleen, niin että hänelle pian kokoutui kolme legionia.

Sullan lähestyessä joukkoineen käski Pompejus koko väkensä asettumaan

ikään kuin katselmukseen muhkeimmissa varustuksissansa. Sen nähtyään

Sulla hyppäsi maahan ratsunsa seljästä, astui Pompejukselle vastaan ja

tervehti häntä imperaattoriksi. Sitte Pompejus voitti Sisiliassa

kansanpuolueen. Hänen palatessaan sanoi Sulla häntä "suureksi" ja nousi

istuimeltaan hänen edessänsä, mutta kun Pompejus pyysi riemusaattoa, ei

diktaattori sitä myöntänyt, koska sellainen kunnia voi tulla ainoastaan

konsulien ja preettorien osaksi. Rohkeasti vastasi Pompejus: "useammat

ihmiset kumartavat nousevalle kuin laskeutuvalle auringolle." "No,

vietä sitte riemusaattosi!" virkkoi Sulla äkeissään; mutta sen

riemusaaton jälkeen olivat he ystävät ainoastaan puolittain.

Vähän nuorempi Pompejusta oli hänen tuleva kilpaveljensä ja voittajansa

_Julius Caesar_. Tässä henkilössä olivat harvinaisella tavalla

yhtyneinä molempain puolueiden edut ja edellisten puolueenjohtajain

paraat ominaisuudet. Kuuluen ylhäiseen sukuun, joka sanoi polveutuvansa

kuningas Ankus Martiuksesta, jopa myöskin trojalaisesta sankarista

Aineiaasta, peri hän syntymänsä kautta jotakin ylevää ja suurta;

hienoista, melkein naisekkaista kasvoista, notkeasta käynnistä ja

sievästä, kohteliaasta seurustelutavasta näkyi selvään ylimys. Mutta

Mariuksen sukulaisena oli hän liian lähellä kansanpuolueen päämiestä,

voidakseen pysyä sille puolueelle vieraana, varsinkin kun hänen sielun

ominaisuutensa tekivät hänet kansan suosikiksi. Sekä ajatuksissa että

töissä osoitti hän tyyntä selvyyttä ja varmaa johdonmukaisuutta, joka

näkyi sekä hänen yksinkertaisesta ja samalla vakuuttavasta

esitystavastaan että vielä enemmän hänen toimintatavastaan, hän kun ei

koskaan erehtynyt oikeasta hetkestä, ei koskaan luopunut

perusaatteistaan eikä jättänyt mitään työtä keskoiseksi.

Sullan palattua, jolloin kaikki vapisivat tuon mahtavan miehen edessä,

otti Caesar puolisokseen Cinnan tyttären ikään kuin hän ei vielä ennen

olisi ollut kyllin lujasti sidottu kansanpuolueesen. Sulla silloin

käski häntä eroamaan nuoresta vaimostansa. Sellaista mahtavan

diktaattorin käskyä oli nöyrästi totellut Pompejus, joka myöskin oli

tähän aikaan rakentanut Sullalle vastenmielisen avioliiton. Mutta

Caesar pysyi horjumattoman itsepäisenä eikä totellut. Silloin

kirjoitettiin rohkean nuorukaisen nimi proskriptsioni-luetteloon. Kaksi

ylimystä, Julius-suvun sukulaista, rukoili hartaasti diktaattorilta

armoa kuolemaan tuomitulle, kunnes hän viimein kyllästyen heidän

anelemiseensa taipui ja sanoi: "Olkoon menneeksi sitte! Mutta omaksi

turmioksenne se tulee, sillä siinä nuorukaisessa on enempi kuin yksi

Marius."

Roomasta matkusti Caesar Vähä-Aasiaan, aikoen siellä erään etevän

opettajan johdolla edistyä puhetaidossa. Matkalla merirosvot, joita

silloin liikkui kaikilla vesillä, ottivat hänet kiinni ja pitivät kuusi

viikkoa vankinaan. Kun rosvot pyysivät lunnaiksi kahtakymmentä

talenttia, moitti Caesar heitä, että pyysivät niin vähän hänen

arvoisestaan miehestä, ja lupasi maksaa viisikymmentä. Hän lähetti

seuralaisensa lainaamaan lunnaiksi rahaa, mutta pysyi itse lähes

neljäkymmentä päivää rosvojen luona ja saavutti sellaisen

kunnioituksen, ett'ei hän näyttänyt olevan heidän vankinsa, vaan

herransa. Kun rosvot eivät kyenneet käsittämään runoelmia, joita hän

heille luki, sanoi hän heitä raaoiksi barbaareiksi. Käydessään levolle

käski hän heitä olemaan hiljaa, ja milloin rosvot eivät totelleet,

uhkasi hän ikään kuin leikillä ristiin naulita heidät. Kun rahat

saapuivat ja Caesar pääsi vapaaksi, hankki hän Miletosta laivoja ja

hyökkäsi äkisti rosvojen päälle ja vangitsi heidät. Karttaakseen

tarpeetonta kiduttamista kuristutti Caesar kuoliaaksi kaikki vangit,

mutta heidän ruumiinsa ristiin naulittiin tuon uhkauksen sanain mukaan.

Caesarin palattua Roomaan huomattiin piankin hänen kaunopuheisuutensa

ja muut etevät ominaisuutensa. Epäilemättä hän myöskin heti osoitti,

mille puolelle hän tahtoi asettua. Kun Mariuksen leski tähän aikaan

kuoli, piti Caesar, hänen veljensä poika, muistopuheen ja sitte

rohkeasti vastoin nimenomaan julistettua kieltoa pystytti jälleen

Mariuksen kuvapatsaan. Kansa katsoi tätä tekoa enteeksi ja Caesaria

tulevaisuuden mieheksi.

Luovuttuaan preettorin virasta läksi Caesar Roomasta hallitsijaksi

Espanjaan. Helposti voitiin huomata, että hänen kunnianhimonsa

tavoitteli suuria pyrinnöitä. Matkalla Alppein ylitse saapui hän

huonoon kylärähjään. Hänen seuralaisensa silloin kysyivät,

kilpailtiinko sielläkin arvosta ja kunniasijasta. "Tietysti," vastasi

Caesar, "ainakin minä ennemmin tahtoisin olla _ensimmäisenä_

miehenä tällaisessa kylässä kuin _toisena_ miehenä Roomassa."

_Pompejus Sertoriusta vastaan (76-72). Orjasota (73-71)._

Sertorius, Mariuksen jaloimpia puoluelaisia, oli päässyt pakenemaan

Afrikkaan. Lusitanilaiset kutsuivat häntä päälliköksensä ja hän otti

vastaan tarjouksen. Kohta osasi hän tehdä itsensä niin rakastetuksi,

että monta Espanjan kansaa liittyi häneen. Hän harjoitteli väkeänsä

roomalaiseen sotataitoon ja opetutti espanjalaisten lapsille

kreikkalaista ja roomalaista sivistystä. Johtotaitonsa avulla

puolustautui hän kauan montakin roomalaispäällikköä vastaan, käyden

vain pikku sotaa, johon vuorinen maa erittäin hyvin soveltui.

Menestyksen mukaan laajeni myöskin hänen näköpiirinsä, niin että hän

teki läheisen liiton kuningas Mitridateen kanssa, järjestääkseen hänen

avullansa kaikki olot parempaan kuntoon. Pompejus, joka nyt lähetettiin

Espanjaan, varusti suurimmaksi osaksi yksityisillä varoillaan suuren

sotajoukon, 30,000 miestä jalkaväkeä ja 1,000 ratsumiestä. Eipä

hän pitkään aikaan kuitenkaan saanut mitään tehdyksi taitavalle

vastustajalleen. Viimein kuitenkin Sertoriuksen kavalasti murhasi oma

alapäällikkönsä Perperna ja ryhtyi johtamaan hänen sotajoukkoansa.

Pompejus marssi heti Perpernaa vastaan ja saavutti täydellisen voiton.

Vangittu päällikkö antoi Pompejukselle paperinsa, jotka todistivat

monen roomalaisen senaattorin salaa kuuluneen Mariuksen puolueesen.

Mutta Pompejus poltatti ne paperit lukematta ja mestautti Perpernan.

Samaan aikaan raivosi Italiassa hirmuinen orjakapina. Jo kauan olivat

roomalaiset ilokseen katselleet julkisissa huvituksissa miekkailijain

eli niin sanottujen _gladiaattorein_ taistelua keskenään

hengen edestä. Alussa käytettiin siihen vankeja ja kuolemaan

tuomittuja pahantekijöitä; mutta kun kansan mieltymys sellaisiin

näytelmiin kasvoi, ostettiin orjia, harjoitettiin niitä erityisissä

miekkailukouluissa ja sitte vuokrattiin miekkailuhuvien toimittajille.

Sellaisesta miekkailukoulusta Kapuasta karkasi rohkea trakialainen

_Spartakus_, joka ennen oli ollut sotamiehenä, 60 tai 70 kumppanin

kanssa. Roomalaisen päällikön takaa-ajamina pysähtyivät nämä orjat

Vesuvius-vuoren kukkulalle ja roomalaiset piirittivät vuoren. Mutta

piirittäjäin maatessa eräänä yönä leirissään hinautuivat miekkailijat

palmikoituja viiniköynnöksiä myöten alas pitkin jyrkkiä rinteitä,

hyökkäsivät makaavain vihollisten päälle ja tuottivat heille

perinpohjaisen tappion. Kohta kasvoi nyt orjain luku, niin että heitä

oli kokonainen sotajoukko. Kahdella voitolla raivasi Spartakus väelleen

tien Alpeille, aikoen siellä päästää väkensä, jossa oli enimmäkseen

gallialaisia ja trakialaisia, hajalle, niin että kukin voisi palata

kotiinsa. Mutta saaliinhimoiset joukot halusivat ryöstää Roomaa ja

pakottivat hänet palaamaan. Krassus, sen ajan rikkain roomalainen,

yksin uskalsi ruveta kaupungin peljästyneiden porvarien johtajaksi.

Senaatti kutsui myöskin Pompejuksen takaisin Espanjasta. Krassus tahtoi

saavuttaa voiton kunnian ennen Pompejuksen palaamista ja Spartakus

puolestaan toivoi voittavansa vastustajansa ennen odotetun avun

saapumista. Niinpä tapahtui verinen taistelu Silarus-joen varrella

Etelä-Italiassa, jonne orjapäällikön oli täytynyt peräytyä. Spartakus

kaatui, orjajoukko joutui perin tappiolle ja Krassus sitte ristiin

naulitutti noin 6,000 vankia Rooman ja Kapuan välisen tien varrelle.

Ainoastaan 5,000 orjaa oli päässyt pakoon. Mutta kun he koettivat

Alppein ylitse rientää kotiseuduilleen, tulivat he äkkiarvaamatta

vastaan palaavalle Pompejukselle, joka heidät surmautti joka miehen.

Krassus ja Pompejus valittiin konsuleiksi seuraavaksi vuodeksi (70).

Molemmat kilvalla koettivat hankkia kansan suosiota ja olivat kauan

keskenään vihamiehinä. Rikas Krassus ravitsi kansaa 10,000 pöydässä ja

jakoi sille viljaa kolmeksi kuukaudeksi. Pompejus sitä vastoin uudisti

kansantribunien entisen vallan, jonka Sulla oli lakkauttanut, ja jakoi

valtiollisten rikosten tuomiovallan senaatin ja ritarien kesken. Hyvin

mietityllä esiytymisellään osasi hän myöskin kunniansa loistolla

viehättää kansaa. Kun sensorit pitivät tavanmukaista ritarien

tarkastusta, saapui siihen myöskin konsuli Pompejus, taluttaen niinkuin

muutkin hevostaan ohjista. Sensorin kysymykseen, oliko hän ollut niin

monella sotaretkellä, kuin oli säädetty, vastasi hän: "Olen ja aina

oman päällikkyyteni alaisena!" Suurella huudolla ilmasi kansa siihen

mieltymyksensä ja koko joukko saattoi häntä kotiinsa.

_Pompejus Aasiassa. Katilinan salaliitto._ Idästä nousi uhkaavia

vaaran pilviä. Merirosvot, joiden paraina turvapaikkoina olivat Kreta

ja Kilikia, hävittivät peljättävällä voimalla kaikkia Välimeren

rantamaita ja Mitridates alkoi taas Roomaa vastaan laveanlaatuisen

sodan. Merirosvoja vastaan oli jo moni roomalainen päällikkö taistellut

ilman ratkasevaa voittoa. Jo oli näiden pahantekijäin hallussa

viidettä sataa valloitettua kaupunkia ja toista tuhatta hyvin

varustettua laivaa. Silloin eräs kansantribuni viimein ehdotti, että

sotapäällikölle, nähtävästi Pompejukselle, annettaisiin kolmeksi

vuodeksi rajaton valta kaikkein valtakunnan rantojen yli sekä hänen

käytettäväkseen koko merivoima ja runsaat rahavarat. Caesar kannatti

tehokkaasti tätä ehdotusta, joka myöskin hyväksyttiin.

Pianpa nyt kukistettiin merirosvojen hirvittävä voima. Välimeri

jaettiin kolmeentoista piiriin ja määrättiin kuhunkin eri päällikkö.

Nämä tehokkaalla yhdysvaikutuksella puhdistivat läntiset rannat, jota

vastoin Pompejus päävoiman kanssa purjehti suorinta tietä Aasiaan. Jo

matkalla antautui monta merirosvoa ja heitä kohdeltiin säästäen, että

muut helpommin taipuisivat kuuliaisuuteen. Ratkasevalla merivoitolla

päätettiin viimein tämä sotaretki. Kolmessa kuukaudessa oli siis

Pompejus uudistanut turvallisuuden merillä, valloittanut tuhat

linnoitettua paikkaa ja ottanut 20,000 rosvoa vangiksi, jotka

muutti Kilikian sisäosaan, jossa heistä syntynyt kaupunki sai

Pompejopolis-nimen.

Heti kun Pompejus tavallisella ripeydellään oli kolmessa kuukaudessa

lopettanut tämän sodan, ehdotti eräs kansantribuni, että hänelle

uudestaan annettaisiin laaja valta hänen lopettaakseen uutta

Mitridateen alkamaa sotaa, jota toinen päällikkö _Lukullus_ oli

tähän asti käynyt. Ehdotus hyväksyttiin, mutta eipä Pompejus tästä

nimityksestä juuri iloinnut. "Voi noita alinomaisia taisteluja!"

huudahti hän; "jospa kerrankin saisin turvassa kateudelta elää

maatilallani puolisoni kanssa!" Syystäpä hän tähän aikaan saattoikin

olla kyllästynyt kunnianosoituksiin.

Nopea oli nytkin Pompejuksen menestys. Mitridateen täytyi heti alussa

peräytyä aina Eufratin rannalle asti. Eräänä yönä kerrotaan kuninkaan

unissansa olleen purjehtivinaan monen seuralaisen kanssa Ponton

vesillä; mutta yht'äkkiä näki hän aluksensa hajonneen ja kaikkein

seuralaistensa kadonneen. Siitä unesta herätti hänet sanansaattaja

ilmoittaen Pompejuksen äkkiarvaamatta hyökänneen päälle. Kaikki

vastustus oli turha. Laskeutuva kuu valasi veristä kenttää, jossa

toistakymmentä tuhatta Mitridateen miestä makasi. Voitettu pakeni kohta

sukulaisensa Armenian kuninkaan Tigraneen luo. Mutta Tigranes, huomaten

voimattomuutensa, luopui hänestä ja laski nöyrästi kuninkaallisen

otsakoristeensa Pompejuksen jalkain juureen, tyytyen siihenkin, että

sai pitää valtakuntansa. Mitridates silloin pakeni Krimin niemelle ja

varusti siellä uutta sotaretkeä.

Pompejus läksi etelää kohti Syriaan, teki sen maan Rooman

maakunnaksi ja ratkasi Palestinassa kahden Makkabi-sukuisen veljeksen

valtaistuin-riidan.

Kuultuaan Mitridateen kuolleen hänen omassa perheessään tapahtuneen

kavalluksen uhrina palasi Pompejus Pontoon ja järjesti siellä perin

pohjin kaikki Aasian asiat. Ponton ja Kilikian hän teki Rooman

maakunniksi, erotteli ja asetteli ruhtinaita, sekä paloitteli ja

yhdisteli heidän maitansa. Viimein hän voitostaan iloiten palasi

Italiaan (61).

Roomassa tällä välin syntyi lavea salaliitto, joka uhkasi kaupungin

rauhaa. _Katilina_, ollen hyvälahjainen ja ylhäissukuinen, mutta

pahatapainen ja suunnattomasti velkautunut mies, oli tuon rikoksellisen

yrityksen alkuunpanija. Häneen yhtyi tyytymättömiä ia köyhtyneitä

henkilöitä kaikista yhteiskunnan luokista. Kymmenen senaattoria ja

monta muuta ylhäistä miestä oli salaa hänen liitossaan ja samalla

hän osasi koota puolellensa suuren joukon irtainta roskaväkeä.

Salaliittolaiset aikoivat surmata konsulit, sytyttää kaupungin tuleen

ja sitte alottaa hirmuhallitusta tuon sekasorron aikana. Mutta

konsuli _Cicero_, Rooman suurin puhuja, alhaissukuinen, mutta

isänmaallinen ja jalomielinen mies, sai ilmi ja tukeutti nuo vehkeet.

Oltuaan itse murhanyrityksen uhrina kutsui hän senaatin "suojelevan

Jupiterin" temppeliin. Katilina oli myöskin niin uhkarohkea, että

saapui sinne. Sanoilla "kuinka kauan käytät väärin kärsivällisyyttämme,

Katilina?" alkoi konsuli pontevan puheen, paljastaen hänen aikeensa ja

osoittaen hänen oikean luonteensa kaikille kunnon kansalaisille.

Katilinan lähellä istuvat senaattorit siirtyivät hänestä etemmäksi kuin

ruttotautisesta. Häpeissään ja kiukuissaan kiiruhti Katilina

kaupungista sen sotajoukon turviin, jonka hänen puoluelaisensa olivat

tällä välin koonneet Etruriassa. Ciceron valppauden kautta saatiin

kuitenkin Roomaan jääneet salaliittolaiset syyllisinä vangituiksi.

Viimein Katilinan joukkokin voitettiin Etruriassa ja päällikkö itse

kaatui hurjasti taistellen. Salaliittolaisten asia oli sitte

päätettävänä senaatissa. Kaunopuheisesti varoitti Caesar läsnä olijoita

tekemästä kuolemantuomiota, joka ilman kansan päätöstä hänen mielestään

oli laiton; mutta taipumattoman _Kato nuoremman_ ja konsuli

Ciceron vaikutuksesta tehtiin päätös päinvastaiseen suuntaan.

_Pompejuksen paluu. Triumviraatti._ Mielten ollessa vielä

kuohuksissa näistä tapauksista nousi Pompejus sotajoukkoineen Italian

rannalle maalle. Hänen edellään kulki kummallisimpia huhuja, ja kaikki

olivat levottomat, kun näet pelättiin hänen heti johtavan sotaväkensä

Roomaa vastaan ja asevoimalla perustavan yksinvaltansa. Mutta heti

Italian manterelle päästyään kutsui Pompejus kokoon sotamiehensä, piti

heille puheen, kiittäen heitä hyvästä palveluksestaan, ja päästi koko

väen hajalle. Tätä Pompejukseen lainkuuliaisuutta ylisteltiin syystä

kyllä hyvin suuresti. Kun hänen nähtiin aseettomana ja ainoastaan

muutamain ystävien seurassa, matkustavan Italian kaupunkein kautta,

tulvi suuret ihmisjoukot kokoon häntä katsomaan ja saattamaan. Roomassa

piti hän kolmannen riemusaattonsa, joka kesti kaksi päivää ja oli

loistavampi kaikkia, kuin siihen asti oli nähty. Tauluissa, joita

kannettiin riemusaaton edellä, oli luettavana 15 voitetun kansan, 1,000

valloitetun linnan, lähes 900 kaupungin ja 800 laivan nimet; sitä

paitsi oli hän jälleen rakennuttanut 39 hävitettyä kaupunkia.

Kalleuksien joukossa, joita kannettiin, oli 33 helmikruunua, 9 kaapin

täyttä kultaisia juoma-astioita, Mitridateen kallis sormus- ja

jalokivi-kokoelma, hänen kullasta valettu, 8 kynärää korkea

rintakuvansa, hänen kuningasistuimensa ja paljo muita kalleuksia.

Voittajan edellä astui 324 ylhäistä vankia ilman kahleita, niiden

joukossa viisi Mitridateen lasta, Triganeen puoliso ja toinen poika

sekä juutalaisten kuningas Aristobulus. Viimein saapui jalokivistä

loistavissa riemuvaunuissa Pompejus itse, yllänsä Mitridateen

aarekammiosta otettu varustus, jonka sanottiin olleen Aleksanderin

omana.

Jos Pompejus oli luullut voivansa hallita Rooman yhteiskuntaa ilman

sotajoukkoa ainoastaan nimensä loistolla, niin pettyi hän siinä

kokonaan. Katon toimesta, joka oli yksinvallan verivihollinen ja johon

myöskin Pompejuksen vihamiehet Krassus ja Lukullus yhtyivät, kohtasi

hän odottamatonta vastarintaa; senaatti meni vastustuksessaan niinkin

pitkälle, ett'ei hyväksynyt hänen Aasiassa toimittamaansa järjestystä.

Pompejus silloin liittyi kansanpuolueesen, mutta väkivaltaisen ja

pahamaineisen kansantribunin Klodiuksen yhteys vahingoitti hänen

pyrintöjänsä. Paremmaksi tueksi tuli hänelle Caesar, joka, pidettyään

hyvällä menestyksellä päällikkyyttä Espanjassa, nyt saapui Roomaan

hakemaan konsulin virkaa ja jonka onnistui heti tultuansa sovittaa

keskenään Pompejus ja Krassus. Nämä kolme miestä tekivät nyt liiton

auttaakseen toinen toistansa. Pompejus, Krassus ja Caesar eli kunnia,

rikkaus ja nero nyt siis kolmena eri henkilönä yhtyivät hallitsemaan

Roomaa. Heidän puoluelaisensa olivat yhtyneinä sekä senaatissa että

kansankokouksessa mahtavana enemmistönä, jota ei kukaan voinut

vastustaa. Caesar, joka nyt todellakin tuli konsuliksi vuodeksi 59,

hyväksytti kansankokouksella Pompejuksen toimittaman Aasian

järjestyksen sekä saattoi aikaan päätöksen, että osa valtion maista oli

jaettava sotamiehille, jotka siten vielä enemmin kiintyivät liitossa

oleviin johtajiin. Vuoden lopulla Caesar määräytti itselleen Illyrian

ja lähimmän Gallian maaherrakunnaksi viideksi vuodeksi ja senaatti

siihen vielä lisäsi etäisemmänkin Gallian maaherruuden, salaisesti

toivoen Caesarin siellä sotkeutuvan kaikenlaisiin vastuksiin ja siten

paraiten pysyvän poissa Roomasta. Vahvistaakseen yhteyttänsä

Pompejuksen kanssa antoi Caesar tyttärensä Julian hänelle vaimoksi. Hän

osasi myöskin poistaa Roomasta kaksi miestä, jotka olivat arvanneet

hänen salaiset aikeensa ja saattoivat tulla vaarallisiksi niille. Ne

miehet olivat Kato ja Cicero. Kato lähetettiin Kypros-saareen tekemään

sitä Rooman maakunnaksi ja kansantribuni Klodiuksen toimesta täytyi

Ciceron lähteä maanpakoon. Kohtapa saatiin kokea, että Caesar oli

oikeassa sanoessaan: "maakunnastani Galliasta minä tallaan kaikkia

teitä jaloillani."

_Caesar Galliassa (58-49)._ Maakunnassaan Galliassa teki Caesar

urhotöitä, joiden rinnalla Pompejuksen sotakunnia hälveni. Alppein

tuonpuolisesta Galliasta oli roomalaisilla ainoastaan kaakkoinen osa

(Provence, Daufine ja osa Languedoc'ia). Sitä maakuntaa uhkasi

vaarallinen rynnäkkö, jonka sotaisat _helvetialaiset_ ja muut

heidän naapurikansansa aikoivat tehdä, saadakseen parempia

asuinpaikkoja. Liikkeelle läksi noin 370,000 ihmistä, niiden joukossa

vähintään 90,000 sotakuntoista miestä. Kun moni gallialaiskansa

valitteli näiden tulokasten hävittelyä, läksi Caesar sukkelasti heille

vastaan. Kaksikymmentä päivää kului helvetialaisilta laivasiltain

tekoon Saone-joen poikki. Kun sitte kolme sotaväen osastoa ehti joen

yli, hyökkäsi Caesar yht'äkkiä neljännen päälle, joka vielä oli joen

toisella puolella, ja voitti sen täydellisesti. Toisena päivänä teetti

hän sillan ja vei väkensä joen yli. Helvetialaiset, nähdessään Caesarin

saaneen aikaan yhdessä päivässä, mitä he tuskin olivat ehtineet

kahdessa kymmenessä, peljästyivät ja alkoivat hieroa sovintoa,

vaikka turhaan. Ratkaseva taistelu oli lähellä nykyistä Autun'ia,

jossa roomalaiset kiihkoisen taistelun kautta saavuttivat täydellisen

voiton. Helvetialaiset peräytyivät niinkuin ennen kimbriläiset

vaunulinnaansa, jossa he vielä kauan yhdessä vaimojensa ja lastensa

kanssa puolustautuivat epätoivon rohkeudella. Vasta sitte, kuin tämä

viimeinen turva oli valloitettu, läksivät he pakoon. Mutta sittemmin

nöyrtyen voittajan edessä saivat he häneltä rauhan ja luvan palata

kotimaahansa.

Germanialainen kuningas _Ariovistus_ oli gallialaiskansan

sekvanilaisten liittolaisena tullut Reinin toiselta puolen suuren

ihmisjoukon kanssa. Mutta hän riistikin sekvanilaisilta kolmannen osan

heidän maastansa ja aikoi sinne tuoda vielä enemmän maanmiehiänsä ja

siten hankkia lujaa jalansijaa Galliassa. Ne kansat, jotka pelkäsivät

itsellensä tulevan Ariovistuksen vaaralliseksi, kääntyivät Caesarin

puoleen. Caesar, katsoen tarpeelliseksi estää germanialaisten

vaarallista siirtymistä Galliaan, vaati Ariovistusta päästämään

vapaiksi niitä, jotka hän oli pakottanut alammaisuuteensa, ja kielsi

häntä tuomasta enempää germanialaisia Reinin yli. Ariovistus vastasi

ylpeästi, ja silloin alkoi sota. Ratkaseva taistelu oli lähellä

sekvanilaisten pääpaikkaa, nykyistä _Besançon'ia_. Germanialaisten

hurjan urhollisuuden ja hirvittävän näön sanoma levitti kauhua

roomalaisjoukkoon, mutta kuitenkin onnistui Caesarin voimakkaalla

puheella rohkaista legionejansa. Ariovistus puolestaan kauan kartteli

taistelua, koska hänen joukkonsa mukana kulkevat tietäjänaiset olivat

julistaneet, ett'ei hän ollut voittava ennen uutta kuuta. Saatuaan sen

kuulla päätti Caesar heti hyökätä, koska ehkä hänen sotamiehensä siten

saattoivat katsoa tuota ennustusta hyväksi enteeksi roomalaisille.

Germanialaiset olivat asettuneet vaunulinnan eteen, jonka sisällä

heidän vaimonsa ja tyttärensä seisoivat tukka hajalla käsiään

väännellen ja rukoillen miehiä suojelemaan heitä orjuuden surkeasta

kohtalosta. Nyt alkoi verinen taistelu. Germanialaisten hurja

urhollisuus ja kiihkeä raivo eivät saaneet mitään aikaan roomalaisten

horjumatonta levollisuutta ja varmaa sotataitoa vastaan. Lyhyet,

vaan terävät roomalaismiekat tekivät tiheään sulloutuneissa

vihollisjoukoissa hirvittävää tuhoa. Yli 80,000 germanialaista sanotaan

kuolleen taistelussa tai pakomatkalla. Itse Ariovistus pääsi hengen

vaaralla pienessä veneessä pois Reinin toiselle puolen.

Verisessä taistelussa voitti Caesar sitte _belgialaisten_

mahtavimman kansakunnan ja pakotti kohta koko sen mahtavan heimon,

jonka hallussa oli Gallian pohjoinen kolmas osa, antautumaan Rooman

alammaisuuteen. Tämän menestyksen jälkeen päästi hän sotajoukkonsa

hajautumaan talvimajoille.

Caesarin viettäessä talvea Lukassa (56) tulvi sinne senaattoreja ja

ritareja ikäänkuin jonkun hallitsijan puheille, niin että kerrankin oli

koko 120 liktoria hänen porttinsa edessä. Pompejus ja Krassus tulivat

myöskin sinne ja triumvirit tekivät liittonsa uudestaan, sopien, että

Pompejus ja Krassus olivat tulevat konsuleiksi seuraavaksi vuodeksi ja

sitte saavat viideksi vuodeksi Krassus Syrian ja Pompejus Espanjan,

sekä Caesar vielä viisi vuotta pitävä päällikkyytensä Galliassa.

Seuraavana vuonna vei roomalainen päällikkö ensi kerran sotajoukkonsa

Reinin yli. Koblentsin ja Bonnin välille teki Caesar ihmetyttävän

nopeasti sillan ja marssi salaperäiseen, muinaisaikana ja tähän asti

tuntemattomaan, joen takaiseen maahan, _Germaniaan_. Synkkiä

metsiä ja syviä järviä hän siellä ensiksi näki, mutta asujamet olivat

jättäneet majansa tyhjiksi ja vetäytyneet syvemmälle sisämaahan

taistelemaan siellä maananastajaa vastaan. Koska Caesar arvattavasti

tarkoittikin ainoastaan germanialaisten pelottamista uusista

sotaretkistä Galliaa vastaan, palasi hän tällä kertaa 18 päivän

kuluttua jälleen Reinin yli. Kohta sen jälkeen nousi hän maalle

_Britanniaan_, joka maa oli roomalaisille tuttu ainoastaan

tarinain kautta, ja antoi sen villeille, nahkapukuisille asujamille

ensi kokemuksen Rooman suuresta voimasta. Vielä kerran meni hän Reinin

yli, mutta silloinkin germanialaiset peräytyivät sisämaihinsa. Mitään

ratkasevaa taistelua ei ollut, mutta niin paljon kuitenkin vaikutti

hänen esiytymisensä, että germanialaiset täst'edes eivät enää niinkuin

siihen asti auttaneet kapinoitsevia gallialaisia, vaan päin vastoin

joskus roomalaisia.

Taistelut, jotka Caesarilla tähän asti olivat kestettävänä, olivatkin

vain olleet suurenmoisen taistelun enteitä, joka kohta oli alkava.

Salainen tyytymättömyys oli kauan vallinnut gallialaisten kesken,

heidän huomattuaan, mitenkä roomalainen sotavoima yhä enemmin kasvoi ja

miten Caesar yhä lujemmin liitti tätä maata Rooman valtakuntaan. Kohta

nousivat kaikki Seine- ja Garonne-jokien väliset kansanheimot kapinaan

tulisen ja voimakkaan _Vercingetorixin_ johdolla. Ratkaseva

taistelu tapahtui Alesian edustalla (lähellä nykyistä Dijon'ia), johon

Vercingetorix oli sulkeutunut 80,000 miehen kanssa. Caesarin

piirittäessä tätä kaupunkia 60,000 miehellä marssi 250,000 miehen

suuruinen gallialaisjoukko apuun. Roomalainen päällikkö teetti ensin

suunnattomilla voimain ponnistuksilla piiritysvallin ympäri koko

kaupungin ja sitte vähän ulommaksi toisen suojelusmuuriksi kaupungille

avuksi rientävää sotajoukkoa vastaan. Näiden kaksoismuurien sisällä

pysyivät roomalaiset lujassa asemassa, hyvällä menestyksellä

puolustautuen sekä kaupungista että ulkoa päin tuon tuostakin tehtyjä

kiukkuisia hyökkäyksiä ja rynnäkköjä vastaan. Vähitellen hajoitettiin

sotalaumat piiritysmuurin ulkopuolelta ja piiritetyssä kaupungissa

alkoi nälkä raivota. Silloin Vercingetorix teki jalon päätöksen

pelastaa maanmiehensä oman henkensä alttiiksi panemisella. Komeassa

sotapuvussaan ratsasti hän Caesarin teltan eteen ja heittäytyi maahan

hänen jalkainsa juureen. Mutta Caesar panetti hänet heti kahleihin,

säästääkseen hänet riemusaattoansa varten. Kun Alesia nyt antautui, oli

gallialaisten vastustus kokonaan kukistettu. Caesar oli tässä sodassa

valloittanut 800 kaupunkia, kukistanut 300 kansanheimoa, surmannut

miljoonan sotilasta ja ottanut kaksi sen vertaa vangiksi. Vielä

tärkeämpää oli, että hänelle siten vähitellen kasvoi karaistunut,

voittoon tottunut ja ainoastaan häneen kiintynyt sotajoukko, jolla hän

kykeni kukistamaan vanhaa yhteiskunta-järjestystä.

_Caesarin ja Pompejuksen taistelu_. Krassuksen kuoltua

sotaretkellä partilaisia vastaan jäivät Pompejus ja Caesar paremmin

kilvoittelijoiksi kuin liittolaisiksi. Juuri tähän aikaan kuoli myöskin

Julia, johon Pompejus oli kiintynyt hellällä rakkaudella, ja silloin

hajosi kokonaan näiden kahden mahtavan miehen liitto. Caesar ihastutti

suurta ihmisjoukkoa äskeisten urhotöittensä loistolla ja suurella

anteliaisuudella. Pompejus sitä vastoin liittyi senaattiin, joka Katon

ja Ciceron johtamana katsoi Caesarin mahtavaa vaikutusta valtiolle

vaaralliseksi. Senaatin päätöksellä vaadittiin nyt Caesaria viidennen

virkavuotensa loputtua hajoittamaan sotajoukkoansa. Hän sanoikin

mielellään tottelevansa, jos vain Pompejuskin hajoitti oman väkensä.

Mutta senaatti uhkasi katsovansa Caesaria valtion viholliseksi, eli ei

hän heti hajoittanut sotaväkeänsä. Kahden kansantribunin, jotka olivat

vastustaneet tätä julistusta, täytyi väkivaltaa karttaakseen

valepuvussa paeta Caesarin luo, joka nyt, kun oli kansantribunien

pyhyyttä loukattu, sai vääryyden kostamisaihetta. Tavallisella

ripeydellään pani hän siis sotajoukkonsa heti liikkeelle. Pienen

Rubikon-joen rannalla, joka viellä erotti hänen sotaväkensä

varsinaisesta Italiasta, seisoi hän kauan epäilevänä ja vakaviin

ajatuksiin vaipuneena. "Olkoon niin," sanoi hän viimein, "marssikaamme

mihin jumalat meitä tahtovat ja vihollisten uhkaukset kutsuvat. _Arpa

on heitetty_."

Kun Pompejusta kehoitettiin varustautumaan odoteltua vihollista

vastaan, sanoi hän voivansa jalkaa polkemalla saada maasta legioneja.

Vaan nyt Caesarin äkisti hyökätessä Italiaan hän perin hämmästyi. Kohta

jo kaupunki toisensa perästä antautui Gallian voittajalle. "No, polje

nyt jalkaa!" huudettiin äkeissään ja pilkaten Pompejukselle. Hänen

täytyi kohta äkkipikaa poistua Italiasta ja Caesar kohta sen jälkeen

marssi Roomaan. Moni pelkäsi nyt Mariuksen ja Sullan hirmuisten aikojen

palaavan, mutta kaikkein ihmeeksi osoitti Caesar ylevää lempeyttä ja

jalomielisyyttä, jonka vertaista ei tähän asti ollut nähty. Rahakammion

vaskiovet hän kuitenkin murratti auki ja otti koko valtion rahaston

mukaansa. Kansantribunille, joka asettui estäen hänen tiellensä, lausui

hän hyväntahtoisen mahtavasti: "Nuorukainen, sodassa ovat lait vaiti!"

Valloitettuaan Italian 60 päivässä purjehti Caesar nopeasti Espanjaan,

jossa Pompejuksen legionit olivat. Saavutettuaan siellä helposti voiton

palasi hän Italiaan ottamaan vastaan konsulin virkaa ja läksi sitte

heti itäisiin maakuntiin, jossa Pompejus sill'aikaa oli ryhtynyt

laajoihin varustuksiin. Alussa kärsi Caesar vähäisen tappion

Illyriassa. Sieltä hän siirtyi Tessaliaan, jonne Pompejus häntä

seurasi.

Suurella tasangolla _Farsalon_ luona alkoi nyt (48) taistelu,

joka pitkäksi ajaksi oli ratkaseva maailman kohtalon. Pompejuksella

oli suurempi sotajoukko, mutta Caesarilla kelvollisempaa väkeä ja

varsinkin suuri joukko germanialaisia, jotka hän oli ottanut Rooman

sotapalvelukseen. Caesarin eteen päin ryntäävä jalkaväki, nähdessään

vihollisen varustautuvan horjumattoman rohkeasti kestämään rynnäkköä,

pysähtyi itsestään puolitiehen ja marssi sitte tiheissä riveissä esiin,

sotamiehet ensin viskaten heittoaseensa ja tarttuen heti miekkaan;

suuri oli silloin mieshukka kummallakin puolella. Pompejuksen ratsuväki

sill'aikaa teki kierroksen vasenta siipeä vastaan. Alussa täytyi

Caesarin ratsumiesten peräytyä, mutta kohta marssivat rintaman taa

sijoitetut germanialaiset vastustamattomalla voimalla esiin.

"Sotamiehet, tavoittakaa vihollista kasvoihin!" huusi Caesar näille.

Roomalaiset ylimykset, joita Pompejuksen ratsuväestö ainoastaan olikin,

pelkäsivät, kuten sanotaan, niin kovin muotonsa rumentumista, että heti

kääntyivät ja pakenivat vuorille. Silloin juuri marssi esiin myöskin

jalkaväen kolmas linja, joka ei vielä ollut kahakassa käynyt, ja

ratkasi taistelun silläkin taholla. Nyt alkoi voitettu sotajoukko etsiä

pelastustansa paon turvissa. Pahoillaan ja sanaakaan lausumatta meni

Pompejus leiriinsä ja ikään kuin huumautuneena istuutui telttaansa.

Mutta kun voittaja ryntäsi leirin varustusta vastaan, nousi voitettu

päällikkö, vaihtoi purpuraviittansa toiseen pukuun ja ratsasti yöllä

meren rantaan. Suurella verenvuodatuksella valloitettiin sill'aikaa

leiri. "Säästäkää kansalaisia!" huusi moneen kertaan Caesar

kiihtyneille sotamiehillensä.

Pompejus päätti anoa turvaa Egyptin kuninkaalta, jonka hän luuli olevan

kiitollisuuden velassa, koska Pompejus oli korottanut hänen isänsä

valtaistuimelle. Mutta kuningas, ollen vielä liian nuori hallitsemaan,

totteli viekkaan Akillaan neuvoja, ja tämä koetti varsinkin miellyttää

voittajaa. Pienellä veneellä, jossa Akillas istui ynnä ennen

Pompejuksen palveluksessa ollut roomalainen Septimius, oli nyt avun

hakija noudettava laivasta. Pompejuksen tultua veneesen kesti kauan

tuskallista äänettömyyttä. Salaten sisällistä levottomuuttansa

puhutteli Pompejus viimein Septimiusta sanoen: "Minusta tuntuu,

ystäväni, ikään kuin minä jo tuntisin sinut. Emmekö ole joskus olleet

sotakumppaneja?" Septimius vain nyökkäsi, mutta ei virkkanut sanaakaan;

samaa äänettömyyttä kesti yhä edelleen. Pompejuksen noustua maalle

pisti Septimius takaa ja Akillas edestä päin häntä miekallaan. Tuntien

kuoleman olevan jo varmana veti Pompejus levollisen arvokkaasti togan

kasvoillensa ja laskeutui kuolemaan rannalle. Eräs hänen vapautettu

orjansa hautasi hänet vanhan roomalaisen sotamiehen avulla, ja

hautamerkkiin kirjoittivat he: "Tässä lepää suuri Pompejus."

Kolmen päivän kuluttua saapui Caesar Aleksandrian satamaan. Miehestä,

joka toi hänelle vastaan Pompejuksen päätä, kääntyi hän inholla pois,

mutta sen sijaan otti vastaan ja kauan katseli kyynelsilmin entisen

ystävänsä sinettisormusta. Akillaan Caesar mestautti ja nuoren

kuninkaan tuomitsi menettämään valtakuntansa. Kuningas sitte joutui

taistelussa tappiolle ja hukkui paetessaan Niilin laineihin.

_Caesarin valta ja kuolema_. Caesar, voitettuaan Mitridateen pojan

Farnakeen niin nopeasti, että siitä kirjoitti: _tulin, näin,

voitin_, palasi Roomaan, jossa hänet nimitettiin diktaattoriksi.

Ystävilleen lahjoitteli hän nyt virkoja ja kunniapaikkoja, vihollisiaan

lepytti jalomielisellä lempeydellään, lievitti kansan hätää verojen

vähennyksellä ja viljan jakelemisella. Kohta onnistui hänen etevällä

valtiokyvyllänsä jälleen rauhoittaa eripuraisuudesta kiihtynyt

pääkaupunki.

Pompejuksen puoluelaiset ja kuolemaisillaan olevan tasavallan ystävät

olivat tällä välin koonneet Afrikkaan sotajoukon. Viipymättä vei siis

Caesar legioninsa sinne, pakotti taitavilla liikkeillä vastustajansa

ratkasevaan taisteluun _Tapson_ luona (46) ja saavutti täydellisen

voiton. Tasavallan uuttera puolustaja Kato, huomaten kaiken toivon jo

loppuneen, valmistautui rauhallisesti kuolemaan ja syöksyi omaan

miekkaansa. Moni Pompejuksen entinen ystävä ja käskyläinen seurasi

hänen esimerkkiään. Lempeän suruisesti lausui Caesar: "minä kadehdin

sinun kuolemaasi, Kato, kun et suonut minun lahjoittaa sinulle elämää."

Mutta Espanjaan kokoutuivat taas Caesarin viholliset Pompejuksen

molempain poikain johdolla ja koettivat häntä vastaan saada aikaan

kapinaa. Senpä tähden Caesar viipyi ainoastaan vähän aikaa Roomassa ja

läksi Espanjaan. Ratkaseva taistelu tapahtui _Mundan_ luona

lähellä nykyistä Sevillaa. Hänen sotamiehensä, jotka olivat voittaneet

niin monessa taistelussa, alkoivat täällä horjua. Caesar silloin

laskeutui ratsunsa seljästä maahan ja astuen vastaan peräytyville kysyi

heiltä, aikoivatko he jättää päällikkönsä kahden lapsen käsiin.

Sotamiehet palasivat ja voittivat, vaikka taistelu olikin kyllä ankara.

Caesar lausui sitte ennen taistelleensa voiton, vaan sinä päivänä oman

henkensä tähden. Nyt oli tasavaltaisen puolueen vastustus kokonaan

kukistettu.

Lainsäätävänä diktaattorina pani Caesar, selvästi käsittäen

tulevaisuutta, toimeen suurenmoisen uudismuodostuksen Rooman

yhteiskunnassa. Tosin hän, tuo vanha kansan johtaja, tahtoi rakentaa

valtaansa kansanvallan leveälle pohjalle. Mutta _sille_

kansanvallalle, johon hän kohosi, oli muinaisajan käsitys liian ahdas.

Tähän asti oli pidätetty hallitus ja lakien suojelus ainoastaan Rooman

kansalaisten vähemmistölle, jota vastoin senaatin ja kansan

virkamiesten joka vuosi raastelemat maakunnat olivat melkein ihan ilman

oikeuksia. Caesar tahtoi järjestää maakunnille laillista asemaa ja

säännöllisempää hallitusta. Hän enensi senaatin jäsenten luvun 900:ksi,

osaksi ottamalla siihen maakuntain asujamia, varsinkin gallialaisia, ja

hän sääsi varmat ohjeet ja laillisen edesvastauksen maakuntain

maaherroille. Edistääkseen maakuntain varallisuutta ryhtyi hän

moniinkin toimiin: hän aikoi jälleen rakentaa hävitettyjä

kaupunkeja, niinkuin Kartagon ja Korinton, sekä katkaista kanavalla

Istmos-taipaleen, että siihen avautuisi tärkeä kulkuväylä. Mutta hän

myöskin tajusi tarvitsevansa suuria aikeitaan toteuttaakseen suurempaa,

uskonnon kautta pyhitettyä valtaa. Vanha kuninkuus hänestä näytti

jotenkin soveliaalta tähän tarkoitukseen, varsinkin sen tähden, että

moni maakunta oli vanhastaan tottunut kuninkaalliseen hallitukseen.

Mutta Roomassa oli kuninkaan nimi aina Tarkviniusten ajoista asti hyvin

vihattu, jonka tähden Caesar siellä otti toisen arvonimen. Tavallisesti

konsuli, joka johti sotaväkeä, käytti varsinkin saavutetun voiton

jälkeen _imperaattori_- (käskijä)-nimitystä, ja Caesar rahoissaan

käytti myöskin sitä. Hänen rohkea aikomuksensa oli nyt vielä kerran

tehdä suurenmoisia sotaisia urhotöitä ja yhteydessä niiden kanssa panna

toimeen valtiomuodon muutos. Hän näet aikoi alkaa sotaretken

partilaisia vastaan, kostaakseen heille Krassuksen tappiota, ja sitte,

kuten sanottiin, kukistaa getalaiset, jotka nyt alkoivat tulla

vaarallisiksi vihollisiksi, ja viimein kukistetun Germanian kautta

palata Roomaan. Mutta koska kansan uskon mukaan ainoastaan roomalainen

kuningas saattoi voittaa partilaiset, tahtoi Caesar senaatilla

tunnustuttaa itselleen oikeuden käyttää Rooman alueen ulkopuolella

kuninkaan nimeä ja arvomerkkejä.

Katkera tyytymättömyys heräsi, kun Caesarin lopulliset tarkoitukset

siten tulivat ilmi. Kohta syntyi senaatissa salaliitto _Brutuksen_,

Caesarin luullun ystävän, ja _Kassiuksen_ johdolla, ja Caesarin kuolema

määrättiin 15 päiväksi maaliskuuta vuonna 44 e.Kr., jona päivänä

diktaattori piti tehtämän "kuninkaaksi Rooman ulkopuolelle".

Caesar oli jo kauan tästä saanut varoituksia. "Parempi kuolla kuin aina

peljätä!" oli hänen vastauksensa. Eräässä seurassa Lepiduksen luona

tuli Caesarin kuoleman edellisenä iltana puheeksi, mikä kuolema olisi

suotavin. "Odottamaton", vastasi hän heti kohta. Hän ei koskaan uskonut

aavistuksia. (Pompejus sitä enemmin!), vaan nyt karttui niitä

ihmeellisesti. Pyhät kilvet temppelissä kilahtelivat; uhrieläimillä ei

ollut maksaa, kaikki ovet ja ikkunat avautuivat äkkiä Caesarin

makuuhuoneessa, Ja hänen vaimonsa Kalpurnia näki hänen murhastansa

unta. Sydämmestänsä rukoillen kielsi tämä 15:nen päivän aamuna häntä

sinä päivänä ulos menemästä, ja Caesar, joka siihen asti ei koskaan

ollut huomannut taika-uskoa Kalpurniastansa, arveli lähettää konsuli

Antoniukselle sanoman, että hän kokoukseen ei tule. Vaan Brutuksen

orpana, kaiholla odottavien liittolaisten käskystä tullen, sai hänet

kuitenkin lähtemään. Matkallakin varoitettiin häntä vielä, vaan Caesar

ei niistä ollut tietävinään, ja sanoi iloisesti Spurinnalle, joka häntä

oli varoittanut maaliskuun idus- (15:stä) päivästä: "Spurinna,

maaliskuun idus-päivä on tullut." -- "Vaan ei vielä mennyt!" vastasi

ennustaja.

Kokous oli keräytynyt Pompejuksen kuriaan. Kurian edessä rupesi yksi

liittolaisista pitkään puheesen Markus Antoniuksen kanssa, jonka

urhollisuutta peljättiin; sill'aikaa kävi Caesar istumaan. Liittolaiset

piirittivät hänet; yksi heistä tuli esiin pyytämään Caesaria

armahtamaan hänen maanpakoon ajettua veljeänsä. Kun Caesar eitti,

tempasi liittolainen togan hänen hartioiltansa, ja toinen pisti häntä

väkipuukollansa. "Kirottu Kaska! mitä sinä teet?" huusi Caesar ja pisti

rautaisen kirjoituspiirustimen murhaajan käden lävitse. Vaan nyt

seurasi pistos toisensa perästä, ja niin vimmatusti, että murhaajat

sattumalta toisiansakin haavoittivat. Muutamia hetkiä teki Caesar

urhokkaasti vastarintaa. Vaan kun älysi Brutuksenkin olevan

murhaajiensa joukossa, ei hän virkkanut enää muuta kuin: "Sinäkin,

Brutus?" peitti kasvonsa levätillä ja kaatui 23 pistoksella

haavoitettuna Pompejuksen muistokuvan juureen kuoliaana maahan.

Senaattorit pakenivat eri haaroille, vaan Caesarin murhaajat kulkivat

riemuiten Rooman katuja, huutaen: "Hirmuvaltias on kuollut, valtakunta

on jälleen vapaa!" Kansa hämmästyi, vaan ei yhdistynytkään heidän

huutoonsa. Silloin pakenivat liittolaiset Kapitoliumiin, tietämättä,

mitä nyt oli tehtävä. Senaatin piti julistaa Caesarin olleen

hirmuvaltiaan ja heitättää hänen ruumiinsa Tiberiin; vaan Antonius

vastusti tätä ehdotusta, huomauttaen, että sitte kaikkein, joille

Caesar oli antanut viran ja arvon, pitäisi myöskin paikastansa luopua.

Murhaajille silloin kyllä annettiin anteeksi, mutta Caesarillekin

suotiin juhlallinen hautaus.

Antonius ja Oktavianus.

Caesarin viimeisinä ikävuosina oli konsuli _Antonius_, rohkea ja

mistään lukua pitämätön, mutta erittäin hyvälahjainen mies, ollut

etevimpänä hänen seurapiirissänsä. Tämä Antonius nyt heti otti

haltuunsa valtion rahaston ja Caesarin paperit. Sitte hän toimitti

Caesarin hautajaiset juhlallisuuksilla, jotka enemmin kiihdyttivät

kansan vihaa murhamiehiä kohtaan. Suuren suojelusvartiaston ympäröimänä

esiytyi Antonius Caesarin vallan perijänä, anteli omavaltaisesti

virkoja ja arvoja, sääsi uusia asetuksia ja koetti viimein

kansanpäätöksen avulla väkisin riistää murhamiehen veljeltä Decimus

Brutukselta Alppein etelänpuolista Galliaa.

Mutta mahtava Antonius sai kohta kilpaveljen, joka alussa näytti

jotenkin mitättömältä mieheltä, vaan aikaa myöten tuli vielä

mahtavammaksi. Hän oli Caesarin sisaren tyttären poika, jonka

Caesar oli ottanut ottopojakseen, ja käytti sentähden _Caesar

Octavianus_-nimeä. Hän oli nyt vasta 18 vuoden ijässä ja oli tähän

asti ainoastaan harjoitellut opintoja, Mutta hänessä oli maltillinen

kiihkoton sielu, selvä ajatusvoima ja runsaat ymmärryksen lahjat, jotka

ominaisuudet tekivät hänet juuri soveliaaksi mieheksi hankkimaan lepoa

ja rauhaa väsyneelle, häiriöön saatetulle maailmalle. Aikoen maksaa

kansalle ne lahjoitukset, jotka Caesar oli testamentissaan määrännyt,

pyysi hän Antoniukselta murhatun irtainta omaisuutta, mutta sai

eittävän vastauksen. Silloin hän heti möi maatilukset ja niistä

karttuneilla rahoilla suoritti määrätyt maksut. Siten hän sai

puolelleen suuren Caesaria suosineen kansanjoukon. Antoniuksen kanssa

riitautumisensa ja hiljaisen käytöksensä tähden tuli hän myöskin

mieluiseksi senaatille, jota Cicero-vanhus johti. Kun nyt Antonius

ryhtyi anastamaan Alppein etelänpuolista Galliaa, tarjoutui heti

Oktavianus muutamilla Caesarin legioneilla, jotka olivat antautuneet

hänen puolellensa, auttamaan senaattia ja marssi yhdessä molempain

konsulien Hirtiuksen ja Pansan kanssa kilpaveljeänsä vastaan.

Taistelussa Mutinan luona Antonius viimein voitettiin, vaikka toiselta

puolen siinä myöskin molemmat konsulit kaatuivat. Kun nyt senaatti

voiton jälkeen kylmästi kohteli Oktavianusta, koskapa muka nyt jo

tultiin toimeen hänettäkin, marssi hän legioneinensa suoraa päätä

Roomaa vastaan ja valitutti itsensä konsuliksi. Valtion rahaston

varoilla palkitsi hän runsaasti sotamiehiänsä ja tuomitutti Caesarin

murhamiehet maanpakoon. Mutta voidakseen kerrassaan musertaa tasavallan

puolustajat katsoi hän paraaksi liittyä Antoniukseen.

Toinen triumviraatti (43)._ Pienessä vähäisen Renus-joen saaressa

lähellä Bononia- (nykyistä Bologna)-kaupunkia yhtyivät Antonius ja

Oktavianus neuvottelemaan; edelliseen liittyi myöskin Gallian maaherra

_Lepidus_. Oktavianus tuli toiselta, Antonius ja Lepidus toiselta

puolelta joen rantaan, joista kummastakin oli saareen silta.

Päällikköjänsä seuranneet sotajoukot seisoivat kumpikin rannallansa,

vaan päälliköt kaikki kolme muutamain seuralaistensa kanssa nousivat

eräälle saaren kukkulalle, josta he näkyivät sotaväelle kummallekin

joen rannalle. Epäillen vielä toisiansa tutkituttivat he ensin toinen

toisensa vaatteet, nähdäkseen, ett'ei kummallakaan ollut kanssansa

murha-aseita. Kolme päivää kesti neuvottelu. Viimein sovittiin, että

nämä kolme liittolaista ottivat nimen "_triumvirit valtion

hallitusmuodon järjestämistä varten_", sekä anastivat itselleen

viideksi vuodeksi korkeimman vallan. Keskenään jakoivat he valtakunnan

läntiset maakunnat siten, että Oktavianus sai Afrikan ja saaret,

Lepidus Espanjan ja Gallia Narbonensiin sekä Antonius muun Gallian. Kun

taistelu Caesarin murhamiehiä vastaan saatiin loppuun, piti

kahdeksantoista kaupunkia Italian rikkaimmissa ja kukoistavimmissa

seuduissa jaettaman asuinpaikoiksi sotamiehille, jota paitsi heidän

piti saaman runsaita rahapalkintoja. Kostaakseen kerrassansa ja

verisesti vihollisilleen sekä anastaakseen heidän omaisuutensa

päättivät triumvirit panna toimeen proskriptsioneja, vielä hirmuisempia

kuin Sullan aikana; nythän olikin kolmen sotajoukon ahneus ja kolmen

päällikön kostonhimo tyydytettävänä.

Rooma ei tiennyt aavistaa mitään, ennen kuin yht'äkkiä joukko

sotamiehiä tunkeutui kaupunkiin ja surmasi koko joukon kuolemaan

määrättyjä henkilöitä. Juhlallisesti marssivat sitte triumvirit

sotajoukkojensa etupäässä kauhistuneesen kaupunkiin. He heti julkasivat

proskriptsioni-luettelonsa, määräsivät suuret palkinnot tuomittujen

henkilöiden murhaamisesta ja kielsivät kuolemanrangaistuksen uhalla

kansalaisia auttamasta tuomittuja millään tavalla. Nyt alkoi

pitkällinen murhaileminen; ruumiit heitettiin Tiberiin taikka myöskin

petojen revittäviksi. Surmattujen päät vietiin triumvireille ja

omaisuus anastettiin.

Kuoleman uhrien joukossa herätti varsinkin Cicero-vanhus kaikissa

sääliä. Saatuaan tiedon proskriptsionista oli hän päättänyt paeta

Makedoniaan. Kuitenkin hän ensin meni maatilallensa lähelle nykyistä

Gaetaa sekä levottomana ja neuvottomana viipyi siellä. Mutta hänen

orjansa, nähtyään joukon sotamiehiä tulevan, pakottivat hänet

istuutumaan kantotuoliin ja läksivät kantamaan meren rantaan. Tiellä

kohtasivat he taaskin toisen murhamiesjoukon. Nähdessään, että oli

mahdoton päästä pakoon, lasketti Cicero kantatuolin maahan, pisti ulos

päänsä ja otti vastaan kuoliniskun. Hänen päänsä asetettiin

puhelavalle, josta hänen äänensä oli niin usein kaikunut, ja

Antoniuksen puoliso, kostonhimoinen Fulvia, pisteli hänen kieltänsä

hiusneuloilla.

Vähä-Aasiassa yhtyivät tällä välin Brutus ja Kassius, jotka kumpikin

olivat saaneet kootuksi melkoiset sotavoimat. Kun nyt triumvirein

sotajoukko marssi Antoniuksen ja Oktavianuksen johdolla heitä vastaan,

aavistettiin kyllä, että tasavallan viimeinen taistelu oli alkava, ja

sisällisen levottomuuden aavistukset tuottivat vapauden ystäväin eteen

hirvittäviä kauhukuvia. Kerran sanotaan Brutuksen istuneen yöllä syviin

ajatuksiin vaipuneena. Yölampun hämärässä valossa näki hän silloin

pitkän, kummallisen olennon tulevan luoksensa äänettömin askelin. "Kuka

sinä olet?" kysyi Brutus kammoen. "Minä olen", kuului vastaus, "sinun

paha henkesi, ja Filippin luona tapaamme taas toisemme."

Filippin luona Makedoniassa oli sitte ratkaseva taistelu, Antonius,

johtaen toista siipeä Kassiusta vastaan, voitti, jota vastoin Brutus

siivellänsä voitti Oktavianuksen ja valloitti hänen leirinsä.

Kassiukselle, joka ei vielä tiennyt Brutuksen voitosta mitään, lähetti

Brutus ratsuosaston sitä ilmoittamaan. Kassius, nähdessään ratsuväkeä

lähestyvän, luuli heitä vihollisiksi ja surmautti itsensä orjillaan,

siten säilyäkseen vankeudesta. Kun "viimeinen roomalainen", joksi

Brutus häntä sanoi, täten oli kuollut, tuli Brutuksen omakin kohtalo

pian ratkaistuksi. Sotamiehet pakottivat hänet parin viikon kuluttua

ryhtymään taisteluun yhtyneitä triumvireja vastaan, ja silloin

Antoniuksen mahtava päällikkökyky kokonaan musersi tasavaltaisen

sotavoiman. Brutus, nähdessään kaikki olevan hukassa, syöksyi, niinkuin

ennen Kato, miekkaansa. Silloin oli tasavalta kukistunut (42).

Antoniuksen ja Oktavianuksen taistelu_. Tämän voiton jälkeen

jakoivat triumvirit uudestaan keskenänsä Rooman valtakunnan siten, että

Oktavianus sai läntiset maakunnat ja Antonius itäiset. Lepidus, jota

toiset hänen mitättömyytensä tähden halveksivat, sai toistaiseksi

Afrikan.

Antonius läksi Vähä-Aasiaan ja antautui siellä ylelliseen ja irstaasen

elämään, varsinkin siitä asti, kuin hän alkoi elellä yhdessä Egyptin

kauniin kuningattaren _Kleopatran_ kanssa. Kilikiassa ollessaan

hän kutsui kuningattaren eteensä vastaamaan siitä, että hän oli

kannattanut Brutuksen ja Kassiuksen pyrinnöltä. Kleopatra, tahtoen

tässä tilaisuudessa viehätyksensä voimalla lumota Antoniusta, koetti

tehdä ensi esiytymistään niin hurmaavaksi kuin mahdollista. Komealla

laivalla, jossa oli kullattu peräkeula, hopeoidut airot ja

purpurapurjeet, lasketteli hän hitaasti Kydnos-jokea vastavirtaan.

Suloinen soitto kaikui airojen tahdin mukaan; kauneita, viehätyksen

jumalattariksi puettuja neitosia seisoi palvellen hänen sivullansa;

pikku pojat rakkauden jumalina löyhyttelivät viileyttä hänen päällensä.

Itse hän Afroditen puvussa istui komealla vuoteella kultakirjaisen

teltan alla. Antonius tuli hänen kutsumuksestaan ja ikään kuin sokeni

lumouksesta. Siitä hetkestä asti hän eli Kleopatran kanssa

lakkaamattomassa hekkumallisten nautintojen touhussa, unhottaen

puolisonsa, tulevaisuutensa ja kilpaveljensä.

Tällä välin Oktavianus pontevasti vahvisti valtaansa lännessä. Suuren

Pompejuksen poika Sekstus Pompejus, joka oli laivastollaan jonkun ajan

vallinnut Välimertä, joutui viimein perin pohjin tappiolle taistelussa

Messinan luona Oktavianuksen sotapäällikköä Agrippaa vastaan; silloin

hän pakeni Frygiaan, jossa hänet kohta surmattiin. Vähäpätöinen Lepidus

sitte sysättiin kokonaan syrjään. Hän oli näet koonnut puolelleen osan

Pompejuksen sotajoukosta ja koetti nyt asevoimalla kohota siitä

alhaisesta asemasta, johon hänet oli viime aikoina sysätty.

Kahdenkymmenen legionin johtajana vaati hän nyt uhkamielisesti

Sisiliaa. Mutta Oktavianus piti niin vähän lukua Lepiduksesta, että hän

vähäisen seurueen kanssa meni hänen leiriinsä ja siellä sai enimmät

sotamiehet puolellensa. Lepidus, nähdessään sotaväen luopuvan,

heittäytyi voittajan jalkain juureen ja rukoili henkensä säästämistä.

Oktavianus ei katsonutkaan tarpeelliseksi vuodattaa hänen vertansa,

vaan antoi hänen pitää ylipapin viran, johon Lepiduksen täytyi

vast'edes tyytyä.

Kun Fulvia raivostuneena Antoniuksen elämästä Kleopatran kanssa oli

kuollut, saapui Antonius Italiaan (40), jolloin triumviraatti

uudistettiin ja Antonius sai vaimokseen Oktavianuksen sisaren, jalon

Oktavian. Mutta kohtapa Oktaviakin surukseen näki puolisonsa

kietoutuneen lumoavan kuningattaren pauloihin. Hän läksi itse

matkustamaan itämaille, saadakseen jos mahdollista miehensä

pelastetuksi tuosta yhteydestä. Mutta kun Oktavia ehti Atenaan, tuli

Antoniukselta kielto matkustamasta etemmäksi, koska hän muka paraillaan

oli sotaretkellä partilaisia vastaan. Kohta Antonius julkisestikin

hylkäsi Oktavian ja julisti Kleopatran lailliseksi puolisoksensa.

Oktavianus itse syvimmästi loukkautui Antoniuksen käytöksestä hänen

sisartansa kohtaan ja samalla katsottiin Antoniuksen liittoa Kleopatran

kanssa valtakunnalle vahingolliseksi.

Senaatti julisti sodan, tosin ei Antoniusta, vaan Kleopatraa vastaan,

jonka asiasta Antonius ei erottanut itseään. _Aktium_-niemen luona

Hellaan länsirannalla oli (31) meritaistelu, johon Rooman tasavallan

historia loppuu. Antoniuksella oli korkeat, raskaat, tornilla

varustetut laivat, jotka tiheässä rivissä näyttivät lujalta muurilta.

Oktavianuksella sen sijaan oli pienet, nopea- ja kevytliikkeiset laivat

sekä johtajana merisankari Agrippa. Kauan oli taistelu ratkasematta.

Mutta viimein Antoniuksen rintamaan ilmestyi aukko, johon vastustajan

pikku laivoja tunkeutui. Silloin Kleopatra äkisti purjehti pois

egyptiläisten laivojensa kanssa. Antonius, tuntien purpurapurjeista

hänen laivansa, ohjasi sokeana rakkaudesta laivansa pikimmiten samaa

tietä. Hänen laivastonsa jatkoi ilman johtajaa vielä vähän aikaa

taistelua, mutta viimein täytyi sen peräytyä. Hänen maajoukkonsa

seisoen rannalla odotti seitsemän päivää turhaan käskyjä päälliköltänsä

ja, kun sieltä ei mitään kuulunut, meni voittajan puolelle.

Seuraavana vuonna läksi Oktavianus Egyptiä vastaan. Antonius surmasi

itsensä miekallaan. Kleopatra koetti viehätysvoimallaan lumota myöskin

uutta voittajaa; mutta nähtyään Oktavianuksen pysyvän kylmänä ja

aikovan säästää hänet riemusaattoansa varten surmasi hänkin itsensä.

Egypti tuli Rooman maakunnaksi.

Rooma Caesarein aikana.

Augustus ja hänen aikansa.

Aktiumin voiton kautta oli Oktavianus päässyt Rooman herraksi.

Palattuaan (29) piti hän kolme loistavaa riemusaattoa, jakeli paljon

rahaa sotamiehilleen ja lahjoja kaikille kansalaisille. Hänen sanotaan

neuvotelleen molempain ystäväinsä, urhollisen ja suoravaisen Agrippan

sekä hienosti sivistyneen ja myöntyväisen _Maecenaan_ kanssa;

Agrippa oli neuvonut häntä antamaan valtaansa takaisin senaatille,

Maecenas sitä vastoin pitämään sitä itse, mutta käyttämään sitä

lempeästi ja laillisesti. Totellen Maecenaan neuvoa lopetti hän

kansalaissodat ja alotti onnen ja rauhan aikakauden. Hänen luonnostaan

lempeä ja hiljainen olentonsa sopikin hyvin sellaiseen tehtävään.

Ennen, jolloin hän oli osallisena kostotöihin ja hänen sivullansa oli

mistään lukua pitämätön Antonius, suostui hän, kuten näytti, kylmällä

sydämmellä väkivaltaan ja verenvuodatukseen; mutta onni näyttää

jalostuttavasti vaikuttaneen häneen, niin että hänen jaloutensa kasvoi

samassa määrässä kuin menestyksensäkin. Kun hänellä oli maailma

jalkainsa juuressa, laajeni myöskin hänen sielunsa näköpiiri ja hän

oppi käsittämään kutsumuksensa merkityksen. Voidaan siis katsoa

jälkimaailman syystä kyllä antaneen hänen pitää kunnianimensä

_Augustus_ (kunnian arvoinen), jonka imarteleva senaatti hänelle

antoi pari vuotta hänen palattuansa Roomaan.

[Kuva: Oktavius, "kostaja".]

_Yhteiskunta-järjestys_. Ottaen opikseen Caesarin kohtalon jätti

Augustus sikseen hänen rohkeat uudistuspuuhansa ja varovasti koetti

avata toista kehitysrataa, jota myöten vanha yhteiskunta voisi

helposti ja huomaamatta muuttua uudeksi. Tosin hän vähitellen kokosi

kaikki vallan ohjat käsiinsä, mutta samalla säilytti tasavallan

kunnianarvoiset muodot ja oikeastaan hallitsi vain siten, että

yht'aikaa oli monessa tasavallan virassa. Ja varsinkin hän perusti

valtansa imperaattorin ja tribunin virkoihin, jotka hänellä olivat

ikään kuin valtansa kahtena peruspylväänä. Imperaattorin arvo,

erotettuna konsulin virasta, annettiin hänelle kymmeneksi vuodeksi

kerrassaan; ollen Rooman sotajoukkojen päällikkö, joita tähän aikaan

oli 25 legionia, voi hän, milloin tahtoi, käyttää koko valtakunnan

sotavoimaa. Tribuninviran kautta, joka hänellä oli elinajakseen, oli

hänen henkilönsä loukkaamaton ja hän saattoi milloin hyvänsä kumota

senaatin päätökset. Valtansa alussa otti hän vuodesta toiseen konsulin

arvonkin vastaan, kunnes huomasi voivansa tulla toimeen ilman sitä.

Viime vuosinaan oli hänellä sensorin valta, joten hän sai valvoa

yleistä siveellisyyttä pääkaupungissa.

Monestikin hän luopui viroistaan niitä kutakin varten määrätyn ajan

lopussa, mutta joka kerran saatiin hänet ottamaan ne jälleen vastaan

tosin vastustellen, jolla hän kuitenkaan ei liene aivan totta

tarkoittanut. Sekä itselleen että ystävilleen pyysi hän kansalta ääniä

tärkeihin kunniavirkoihin. Siten ottaessaan usein valtansa vastaan

senaatin ja kansan käsistä hankki hän sille laillisen perustuksen ja

kansan kannatuksen. Yksityisessä elämässään osoitti hän tavallisen

porvarin yksinkertaisuutta ja asui vähäpätöisessä kartanossa

Palatinus-kukkulalla. Vasta sitte, kuin se hänen viime vuosinaan paloi,

rakennutti hän uuden muhkeamman, jota sanottiin _palatiumiksi_

(siitä _palatsi_-nimitys). Tavallisesti hän käytti roomalaisen

senaattorin pukua ja seurusteli vertaisen tavalla ystäviensä kanssa;

kohtuullinen joukko orjia oli hänen ainoana hoviväkenänsä. Hän

nimitytti itseään vain Caesariksi, mutta siitäpä sittemmin tuli

hallitusnimitys (keisari).

Rooman senaatti ja kansa pitivät näköjään vanhan arvonsa, mutta niiden

valta todella rajoittui ja väheni. Palattuaan Egyptistä pani Augustus

kohta toimeen senaatin "puhdistuksen" vähentäen sen jäsenluvun

1,000:sta 600:ksi; siten hänellä oli tilaisuus erottaa kaikki

maakunnista ja alemmista kansan luokista otetut jäsenet, jotka Caesar

oli kaikkein täys'veristen roomalaisten suureksi harmiksi sinne

koonnut; mutta siten hän myöskin osoitti valtansa hallita senaattia.

Virkamiesten nimittäminen tuli hänelle kohta yhteiseksi kansankokousten

kanssa ja vaikutusvallallaan hän sitä paitsi johti vaaleja.

Helpottaakseen muka senaatin huolia otti hän hallitakseen kaikkia niitä

maakuntia, joihin sotaväkeä oli sijoitettu; siten maakunnat vast'edes

olivat osaksi senaatin, osaksi Caesarin. Ensin mainittuihin lähetti

senaatti joko sijaiskonsuleja, joita vaihdettiin joka toinen vuosi, tai

sijaispreettoreja, joilla oli vain yksivuotinen palvelusaika. Caesarin

maakunnissa oli imperaattori ainaisena sijaiskonsulina, jonka tähden

hän niihin kuhunkin lähetti jonkun legaateistaan, joka siten oli

varsinaisena maaherrana ja tavallisesti pysyi maakunnassaan kauemmin.

Augustus itse valvoi ankarasti maaherrainsa toimia ja saattoi senaattia

tekemään samoin. Maakuntain asujamet, nauttien säännöllisen hallinnon

hyviä seurauksia, elivät nyt kultaista aikakauttansa ja olivat erittäin

tyytyväiset uuteen järjestykseen. Kun he moneenkin paikkaan rakensivat

temppelejä Augustukselle, samoin kuin seuraavillekin caesareille,

joiden hyvät työt he selvästi huomasivat, mutta joiden rikoksista he

enimmäkseen kuulivat vain hämäriä huhuja, niin heitä tuohon

kunnioitukseen ei suinkaan kiihottanut pelkkä teeskenteleväinen

orjallisuus, vaan myöskin kiitollisuuden tunteet, kun he vertailivat

nykyistä tilaansa entisten hallitusten mielivaltaan ja kiskomisiin.

_Taiteella ja kirjallisuudella_ oli Augustuksen hallitessa

kukoistusaika. Suurimmaksi osaksi Agrippan toimesta kaunistettiin

Roomaa monilla komeilla rakennuksilla ja uudistettiin niin muhkeaksi,

että Augustus syystä kyllä saattoi elämänsä lopulla sanoa, että hän oli

saanut tiilisen kaupungin, mutta jätti jälkeensä marmorisen. Suurimpia

tämänaikaisia rakennuksia on Agrippan teettämä _Panteon_, pyöreä,

muhkealla kummulla peitetty temppeli, pyhitetty kaikille jumalille.

Komea pylväskäytävä johti korkealle portille, josta astuttiin mahtavan

suureen pyöreään temppelisaliin. Lukemattomista ikkunoista katossa

virtaili ylhäältä päin runsaasti valoa saliin, joka oli kaunistettu

jumalain kuvilla, marmoripylväillä ja runsailla seinäkoristeilla. Sitä

paitsi kaunisteltiin tai uudestaan rakkennettiin Augustuksen aikana 82

temppeliä, niiden luvussa vanhan ajan komeimmat ja kuuluisimmat.

Rakennettiin myöskin kauneita puolipyöreitä teaattereja, suurenmoisia

vedenjohto-laitoksia ja senaatin palatsi, tasoiteltiin toreja ja

kaunisteltiin niitä kalleilla pylväskäytävillä ja muilla

korurakennuksilla. Kreikkalainen kuvanveisto-taide tuotti Rooman

palveluksessa nyt Augustuksen aikana muutamia kauneimpia

mestariteoksia.

Roomalaisen runouden kolme etevimpää harjoittajaa, Vergilius, Horatius

ja Ovidius, eli ja vaikutti tähän aikaan. _Vergilius_ oli

proskriptsioni-aikana menettänyt pienen maatilansa, jonka tuloilla

hän eli, mutta sitte Maecenas häntä suojeli ja auttoi. Suuressa

Aeneis-runoelmassaan on hän laulanut trojalaisesta sankarista

Aeneaasta, joka paettuaan hävitetystä Trojasta tuli monen vaihtelevan

seikkailun jälkeen Alba Longan emäkaupungin perustajaksi ja siten

Rooman yhteiskunnan ensi alkajaksi sekä poikansa Askaniuksen kautta

Caesarein suvun kantaisäksi. Runoelmasta huokuu isämaallinen innostus

ja horjumaton luottamus jumalien määräämään Rooman yleishistorialliseen

kutsumukseen, josta runoilija lausui näin:

Toiset hennosti luo valetulle metallille hengen,

Marmorin muovaavat eläväks, sen myönnytän kyllä,

Taidolla haastelevat, jopa laskevat tähtien juoksun,

Ottavat tieteillään selon taivahan ääriä myöten.

Vaan sinä, Rooman mies, ole voimakas valtias maite,

Taitosi olkohon siis tämä: rauhan ehtoja säätää,

Nöyriä armahtaa, mut röykkeilevät masennella.

Vergilius oli käytökseltään vaatimaton ja umpimielinen, mutta

kunnioitus, jota hän herätti kaikissa, oli niin suuri, että kun hän

astui teaatteriin, kaikki läsnäolijat nousivat seisomaan hänen edessään

niinkuin Augustuksen.

_Horatius_ oli Filippin taistelussa sotinut Augustusta vastaan,

mutta sitte saanut anteeksi ja päässyt Maecenaan likeiseksi ystäväksi,

joka hänet myöskin vei Augustuksen seurapiiriin. Hänen sieviä suloisia

laulujansa, jotka kehoittavat tyytyväisyyteen ja viattomaan elämän

iloon, on kaikkina aikoina luettu ja suosittu. Miespolvea toisensa

perästä ovat sellaiset laulut viehättäneet kuin esimerkiksi tämä:

Tyynnä irakilainen on taisteluissa,

Tyynnä mediläinen on melskehissä;

Tyynt' ei purpuraan, jalokiviin eikä

Kultahan myydä.

Suuret aarteet, konsulin liktoritkaan

Ei ne poista haikean sielun tuskaa;

Myöskin hohtoisan hovin harjan alla

Väikkyvi murhe.

Mieli viihtyy, vaikk' olis suolatölkki,

Halpa vanhempain peru, pöytään panna,

Kunp' ei pelko tai himo ahneuden

Pois ota unta.

Miksi karkoittaa moni elämänsä,

Miksi muunne hän kotoansa pyrkii?

Ei nuo intoiset toki itseänsä

Karkuhun pääse.

Tuska tunkee myös varustettuun laivaan,

Peljättää ei voi sitä ratsuparvet,

Kiireisempi tuulta, mi pilven nostaa,

Nopsempi peuraa.

Tyydy päivän riemuhun, heitä tumma

Tulevaisuus, nauraen tuskas liennä,

Eihän maailmass' ole kaikin puolin

Loistava onni.

_Ovidius_, jolla on ollut vähä vertaisiansa, jos katsotaan

kuvitusvoiman rikkautta ja esitystavan vilkkautta, sepitsi kuuluisan

runoelman _metamorfosit_ (muutokset); se oli kokoelma tarumaisia

satuja ihmisten muutoksista eläimiksi ja muiksi luonnon esineiksi.

Ollen tottunut ylempäin yhteiskunta-luokkain kaikkiin irtaisuuksiin

sepitsi hän myöskin muita lauluja, jotka ovat todistuksena yleisestä

tapain turmeluksesta ja vaikuttivat vahingollisesti silloin jo hyvin

syvälle vaipuneesen miespolveen. Luultavasti Augustus, vakava

tapaintuomari, osaksi juuri sen tähden karkoitutti Ovidiuksen pieneen

Tomi-kaupunkiin Mustanmeren rannalle, josta hän tuon tuostakin lähetti

Roomaan valittelevia murherunojansa.

Tähän aikaan eli roomalaisen historiankirjoituksen mitä suurin mestari

_Livius_. Hänen teoksensa, joka käsitti Rooman historian kaupungin

perustuksesta aina hänen aikaansa saakka, oli 140 kirjaan jaettuna,

joista on säilynyt ainoastaan 1-10 ja 21-45, viimeinen päättyvä

Makedonian kuninkaan Perseun tappioon. Livius ei ole niin merkillinen

tarkkuudesta ja perinpohjaisuudesta kuin siveellisestä puhtaudesta ja

jalosta isänmaallisuudesta. Häntä jo elinaikanaan niin ylisteltiin,

että eräs porvari etäisestä Gades-kaupungista matkusti pitkän tien

Roomaan ainoastaan näkemään tätä historioitsijaa.

_Augustuksen perhe ja viimeiset vuodet_. Yksityisessä elämässään

ei Augustus ollut onnellinen. Hänen tyttärensä _Julia_, jota hän

suuresti rakasti, tuotti kevytmielisyydellään hänelle paljon huolta;

vahingollisen esimerkin tähden, jota Julia osoitti, katsoi Augustus

olevansa pakotetta karkoittamaan hänet kaukaiseen saareen. Hänen toinen

puolisonsa, vehkeilevä _Livia_, tuotti hänelle toisella tavalla

monta ikävää hetkeä. Ensimmäisestä aviostaan oli Livialla kaksi poikaa

_Drusus_ ja _Tiberius_, joista kansa rakasti Drususta; tämä

oli sitä paitsi kuuluisa urhotöistään germanialaisia vastaan. Tiberius

oli toimelias ja järjestystä rakastavainen, mutta tylytapainen ja

umpimielinen, jonka tähden häntä ei Augustus eikä kansakaan suosinut.

Seuraajakseen valitsi Augustus ensin sisarensa pojan Marcelluksen;

mutta kuolema kohta korjasi tämän nuorukaisen, josta niin paljon

toivottiin. Kaksi imperaattorin lapsen lasta, Julian ja Agrippan

poikaa, kuoli kohta toinen toisensa perästä. Drusus oli myöskin kuollut

kukoistavimman miehuutensa ijässä. Niinpä oli jäljellä ainoastaan

Tiberius.

Tämä tulikin Augustuksen seuraajaksi, mutta sai sekä imperaattorin että

hänen seurueensa puolelta kokea vastenmielisyyttä, joka ehkä perustui

Augustuksen pelkoon, että hän oli sopimaton tehtävään, joka hänellä oli

edessään. Augustus ikään kuin veti ihmisiä puoleensa. Tiberius sen

sijaan karkoitti. Kuitenkin oli Tiberiuksessa vikainsa ohella

muutamissa tapauksissa jotakin kunnioituksen arvoista. Hänen luonteensa

pohjalla oli muinaisroomalaisuutta, esi-isäin kunnollista, vaikka

ankaraa olemusta, joka ei tähän aikaan juuri ketään miellyttänyt.

Mutta hänen tylyyteensä ja umpimielisyyteensä kätkeytyi ihmisten

halveksiminen sekä epäluuloisuus ja kostonhimoisuus. Sitä paitsi oli

hän Rodos saarella oleskellessaan antautunut irstaasen elämään, joka

heikonsi hänen sielunsa voimia.

Terveyttään parantaaksensa läksi Augustus viime vuotenaan (14 j.Kr.)

matkalle Kampaniaan, jossa hänet kuolema tapasi. Myöhemmän kertomuksen

mukaan on Livia, hankkiakseen valtaa Tiberiukselle, myrkyttänyt sen

puun fiikunat, josta imperaattori-vanhus niitä tavallisesti itse

poimiskeli.

Rooman valta Augustuksen seuraajien aikana.

_Rooman maailman-valtakunta_. Rooman maakunnat ja alusmaat olivat

ikäänkuin kukoistavana kehyksenä Välimeren ympärillä, jota myöten oli

helppo liikkua niiden välillä. Italia, valtakunnan emämaa, sijaitsi

keskessä, latinalaiset länsimaat toisella ja kreikkalaiset itämaat

toisella puolella.

[Kuva: Forum-tori Roomassa.]

Seitsemällä kukkulallaan seisoi Rooma, maailman ylpeä hallitsija

häikäsevässä komeudessaan. Vanhempi osa oli kasvanut Forumin, avaran

kokouspaikan, ympärille, johon Rooman kansa muinoin aina kokoutui

harjoittamaan valtaansa ja taistelemaan sisällisiä riitojansa. Toisella

puolella rajoitti sitä Kapitolium Jupiterin ja Junon temppeleineen,

toisella Palatinus-kukkula, jolle imperaattorin palatsi rakennettiin.

Aukean torin toista laitaa pitkin kävi riemusaatto-tie, jota myöten

voitolliset päälliköt olivat kulkeneet; nyt rakennettiin siihen heidän

kunniaksensa suurenmoiset kaarevat riemuportit. Tämän vanhemman

kaupunginosan pohjoispuolelle kasvoi Augustuksen aikana uusi, vielä

komeampi osa sen suuren kentän ympärille, jolla oli nimenä Kampus

Martius ja jossa Panteon seisoi. Roomassa arvataan imperaattori-ajan

alussa olleen noin kaksi miljoonaa asujanta.

Pääkaupungin pohjoispuolella oli lähinnä maakunta Gallia Cisalpina eli

Alppein etelänpuolinen Gallia ja siinä suuret kaupungit _Ravenna_

ja _Mediolanum_ (Milano). Alppein toisella puolella oli osaksi

äskettäin valloitettu Gallia Transalpina, nykyään jaettuna neljään

maakuntaan, jotka olivat etelässä Narbonensis, keskimaassa Lugdunensis,

pohjois- ja itäosassa Belgika sekä lounaisosassa Akvitania.

Narbonensis-maakuunassa oli kaupungit _Massilia_, muinaisajan

suurimpia ja sivistyneimpiä, _Narbo_ (Narbonne) ja _Nemausus_

(Nimes); Lugdunensiissa Caesarin legaatin perustama, pian kukoistavaksi

vaurastunut _Lugdunum_ (Lyon); paljon myöhemmin tuli pienen,

Seine-joen varsilla asuvan kansan, _pariisilaisten_ kaupungista

_Pariisin_ alku. Reinin ja sen sivujokien varsille perustivat

roomalaiset koko joukon kaupunkeja, joista _Trier_ ja vähän

nuorempi _Köln_ (Kolonia Agrippinensis) olivat erittäin

huomattavat. Samoin kuin Rein, tuli myöskin Tonava Rooman rajajoeksi,

kun roomalaisten valtaan Augustuksen aikana joutui maakunnat Raetia,

Vindelicia, Norikum ja Pannonia. Sielläkin kasvoi uusia kaupunkeja,

niinkuin Augustuksen mukaan nimitetty _Augusta_ (Augsburg).

Pyreneain niemimaa, joka vasta Augustuksen aikana kokonaan

kukistettiin, jaettiin kolmeen maakuntaan. Huomattavimmat

kaupungit olivat _Gades_ (Cadiz), _Korduba_ (Kordova), _Kartago

Nova_ (Kartagena) ja _Tarrako_ (Tarragona). Läheisessä Afrikan

maakunnassa uusi Kartago, jota Kajus Grakkus oli alkanut, jonka Caesar

oli perustanut ja joka Augustuksen aikana valmistui, alkoi ripeästi

kukoistaa Rooman siirtokuntana. Numidian muutti Caesar maakunnaksi.

Sisiliassa valtakunnan vanhimmassa maakunnassa säilytti Syrakusa

arvonsa, pysyen vanhan maailman etevimpien kaupunkien luvussa.

Idän puolella oli jylhä Illyria, jota roomalaiset keisariajan alussa

juuri parhaillaan valloittivat. Makedonia oli yhdistetty Tessalian

kanssa yhdeksi maakunnaksi. Trakia tuli vasta myöhemmin (46 j.Kr.)

maakunnaksi. Siellä harjoitti kreikkalainen siirtopaikka

_Bysantion_ vieläkin laajaa kauppaa. Moesia (nykyinen Bulgaria)

oli jo tasavallan aikana osaksi kukistettu.

Kreikanmaalla, jonka suurin osa oli Rooman maakuntana ja nimeltään

_Akaia_, oli jäljellä muinaisen suuruuden muistot. Vanhaa

_Atenaa_, helleniläisen sivistyksen taimitarhaa, kohtelivat

roomalaisetkin kunnioituksella; vielä seisoi Pallas-Atena

Akropolis-kukkulalla, vielä kulkivat juhlasaatot propylaiain

marmoriportaita ihanaan Partenoniin. Caesarin uudestaan perustama ja

Augustuksen aikana valmistunut _Korintos_ kasvoi pian jälleen

muinaismaailman mitä rikkaimmaksi, kauneimmaksi ja ylellisimmäksi

kaupungiksi.

Vähä-Aasiassa oli Augustuksen aikana kolme Rooman maakuntaa (Aasia,

Pontos ja Kilikia), joihin Tiberiuksen aikana tuli lisäksi neljäs

(Kappadokia), sekä koko joukko alusmaita. Kaupungeista oli huomattava

varsinkin komea _Nikomedia, Efesos_ suurenmoisine Artemiin

temppeleineen, kukoistava _Smyrna_ sekä vapaa, rikas ja lujasti

linnoitettu _Rodos_, jossa suuri "kolossi" vielä seisoi sataman

suulla. Valtakunnan suurimpia maakuntia oli Syria, johon Palestinakin

kuului. Rikas, ylellinen _Antiokia_, keisarikunnan kolmas

kaupunki, oli Syrian maaherran asuinpaikkana, ja Jerusalem, kuulumatta

suurimpain kaupunkien lukuun, oli kuitenkin tärkeä paikka. -- Kreta oli

yhdessä Kyrenen kanssa eri maakuntana.

Hedelmällinen, muinaismuistoista rikas Egypti, jonka Augustus teki

maakunnaksi, oli imperaattorin välittömästi hallittavana. Pääkaupunki

_Aleksandria_ oli väen paljoudelta ja komeudelta ainoastaan Roomaa

heikompi, mutta sivistykseltä ja tieteelliseltä vaikutusvallalta

kaikkia sen ajan kaupunkeja mahtavampi. Noin puolitoista miljoonaa

ihmistä eli siellä ja Museionin oppineiden tieteelliset järjestelmät

sisälsivät sen ajan kaiken viisauden. Tämän vilkkaan kaupungin vieressä

seisoi suurenmoisessa autiudessaan muinaisajan hautapatsaana vanha

Memfis Apis-temppeleineen, pyramiideineen ja mumioineen muistuttamassa

kaiken katoavaisuutta.

_Elämä ja tapain turmelus_. Niinkuin muinoin roomalaisten

valloituksissa samoin nyt heidän ylellisyydessään oli jotakin

hämmästyttävää. Roomalaisen ylimyksen koti oli suurempi kuin palatsi,

se oli pikku kaupunki eri puistoineen, kalalammikkoineen,

pylväskäytävineen ja orjakartanoineen. Usein oli koko palatsi tehty

marmorista, lattiat koristetut kalliilla mosaikilla, johon oli

sovitettu pieniä erivärisiä marmoripaloja, välistä toista sataakin

neliötuuman alalle, taidokkaasti vaihteleviksi kuviksi, ja seinät

sievistetyt kauneilla maalauksilla. Talouskalut olivat kalliista

aineista tehdyt hienoimman aistin mukaan. Etevimpäin taiteilijain

veistämät kuvapatsaat kaunistivat huoneita; kaunistekoiset marmori- tai

metallipöydät, taiteelliset astiat poltetusta savesta sekä kultaiset ja

hopeaiset juoma-astiat ja pöytäkalut, komeat pronssiset lamppukruunut

y.m. kuuluivat keskinkertaisenkin varakasten talouskaluihin. Lasia

ruvettiin keisariaikana yleisemmin käyttämään ja posliinikin näyttää

olleen tuttu.

Maaseuduille rakennuttivat roomalaiset muhkeita "huviloita", jotka

useimmiten ympäröitiin suurenmoisilla puutarhoilla ja niissä viljeltiin

varsinkin jaloja hedelmiä. Niinpä kirsikkapuu, jonka Lukullus ensinnä

toi Aasiasta Italiaan, levisi keisariaikana valtakunnan kaikkiin

maakuntiin. Useimpien nykyisten puutarhakasvien leviäminen alkoi

keisariaikana, ja samoin öljypuiden ja fiikunapuiden viljeleminen.

Viinin viljelys rupesi vähitellen leviämään Espanjaan ja Galliaan.

Suurissa teennäisissä kalalammikoissa elätettiin pöydän varalle koko

joukko kaikenlaisia kalliita kaloja.

Kalleihin atrioihin ja juominkeihin tuhlattiin suunnattomia summia.

Ylellisyys oli ensimmäisten Caesarein aikana suurempi, kuin osataan

arvatakkaan. Kaikista maailman seuduista koottiin Roomaan

harvinaisimpia herkkuja, ja ruokia arvosteltiin enemmin kalleuden ja

vaikean saannin kuin maun mukaan. Usein syötiin kaloista ja linnuista

ainoastaan pienet, erittäin herkulliset osat; oli pitoja, joissa

vieraille tarjottiin paistettuja riikinkukon aivoja ja muita sellaisia

kalliita ruokia.

Vaatetuksessa ja koristuksissa vallitsi rajaton ylellisyys.

Muinaisaikaan niin kallista purpuraa käytettiin nyt ihan yleisesti,

tehtiinpä siitä huonekalujen päällystäkin. Kiinasta ja Indiasta

ruvettiin tuomaan silkkiä: se oli vielä niin kallista, että siitä

maksettiin painonsa kultaa, mutta sen enemmin sitä himottiin. Jo

Tiberiuksen aikana kiellettiin miehiä käyttämästä silkkipukua.

Vaatteuksen muoto oli joko kreikkalainen mantteli tai roomalainen toga,

joita yhä enemmin käytettiin sekaisin. Gallialaiskuosiset housut

tulivat myöskin yhä yleisemmiksi.

Ylellisyyden ohella, jota laeilla turhaan koetettiin vastustaa, versoi

tapain turmelus, repien kaikki häveliäisyyden ja siivouden rajat.

Tiberius koetti alussa ehkäistä tuota turmeluksen tulvaa, mutta viime

vuosikseen siirtyi hän Kapri-saarelle, jossa hän, kuten panettelijat

sopottivat, antautui luonnottomaan irstaisuuteen, vaikka oli silloin jo

70 vuoden ijässä. Häntä seurasi Drusuksen pojanpoika Kajus Caesar,

liikanimeltä _Kaligula_, joka jo aikaisin osoitti huonoja

taipumuksia. Kahdeksana ensi kuukautena hän jotenkuten osoitti

ansaitsevansa kansan rakkautta, mutta parattuaan eräästä taudista

näytti hän aivan kadottaneen järkensä. Neljä vuotta hän vietti

hurjan tuhlaavaista ja häpeällisen siveetöntä elämää, kunnes hänet

murhattiin (41). Häntä seurasi setänsä _Klaudius_, heikko ja hyvää

tarkoittavainen mies, mutta puolisojensa ja vapautettujen orjainsa

kokonaan hallittava. Puolisoista oli Messalina hävyttömän irstas ja

Agrippina juonikas ja kopea. Agrippinan poika ensi aviosta _Nero_

tuli Klaudiuksen kuoltua (54) imperaattoriksi. Ollen iloinen ja

nautinnonhimoinen teki hän hallituksensa hurjain huvitusten ja

vallattoman irstailemisen ajaksi. Alimmallekin kansanluokalle koetti

hän toimittaa iloisempaa elämää ja orjia suojella julmalta kohtelulta,

ja koko hänen hallitusaikansa olivat miekkailuleikit kielletyt. Mutta

hän oli mieleltään itsekäs, uskonnoton ja julma, milloin luuli henkensä

olevan vaarassa. Niinpä hän myrkytti veljensä Britannikuksen, ja hänen

oma äitinsä Agrippina joutui hänen toimittamansa salaisen murhavehkeen

uhriksi. Tulipalo, ehkäpä hänen itsensä sytyttämä, hävitti seitsemän

päivää pääkaupunkia, jota hän oli halunnut kerran saada kauniimmin

rakennetuksi. Eräästä tornista katseli hän vallattoman iloisena tuota

hirvittävää näytelmää, kantele kädessä laulaen Trojan hävityksestä.

Vieroittaaksoen itsestänsä kansan raivoa syytti hän Roomassa eläviä,

väärin käsitettyjä kristittyjä, joita ihmisjoukon mieliksi sitte

hirveästi mestaeltiin. Erään hänen henkeänsä vastaan tehdyn salaliiton

ilmi saaminen antoi aihetta uusiin verinäytelmiin; silloin joutui Neron

epäluulojen uhriksi myöskin hänen opettajansa, viisas _Seneka_.

Kun viimein kapinoita alkoi valtakunnan eri osissa, lopetti Nero

toivottomuudessaan itse elämänsä. Silloin sammui (68) Augustuksen suku.

Tähän asti eivät imperaattorit yleensä olleet vastustaneet paheita eikä

siveettömyyttä, vaan päin vastoin näyttäneet itse huonoa esimerkkiä.

Roomalaisten kansanhuvitukset osoittivat suurta raakuutta, joka

piileskeli ulkonaisen hienostuksen alla, ja sydämmettömyyttä, jota

verenvuodatukseen tottumus oli kasvattanut. Kilpa-ajoja pidettiin

vieläkin suuressa sirkuksessa, jota viime aikoina ja varsinkin Caesarin

toimesta oli melkoisesti laajennettu. Nero, joka piti kunnianansa olla

erinomainen laulaja ja kilpa-ajaja, esiytyi kansan huviksi julkisesti

sellaisissa näytännöissä ja pakotti ylhäisten roomalaistenkin tekemään

samoin.

Vielä suositummat olivat villi-eläinten ja miekkailijain taistelut.

Etäisimmistä maista tuotiin suunnattomilla kustannuksilla joukottain

villi-eläimiä taistelemaan kansan huviksi. Caesarin toimittamissa

leikeissä esiytyi siten 400 leijonaa ja 40 elefanttia. Alussa tyytyi

kansa katselemaan, miten petoja joukottain kaadettiin; sittemmin tuli

tavaksi sitoa kuolemaan tuomittuja henkilöitä paaluun petojen

revittäväksi. Miekkailun suosio turmeltui oikeaksi raivoksi. Välistä

voitiin nähdä aina 10,000:kin miekkailijaa ikään kuin säännöllisessä

sodassa kansan huviksi taistelevan keskenään hengen edestä. Kun nämä

veriset huvitukset olivat, kuten mainittu, lakkautettuina Neron

hallitusajan, ryhdyttiin niihin uudella raivolla hänen kuoltuaan,

vaikka silloin alkoikin parempi hallitus. Monenmoisten levottomuuksien

jälkeen, joita kesti puolitoista vuotta, nousi _Flaviusten_

sukuinen päällikkö _Vespasianus_ valtaistuimelle. Hän rakennutti

suunnattoman pyöröteaatterin "Kolosseumin", johon mahtui 87,000

katsojaa; suurimmaksi osaksi rakensivat sen juutalaiset vangit, jotka

oli kuljetettu hävitetystä Jerusalemista Roomaan. Tätä teaatteria

vihkiessä Vespasianuksen pojan ja seuraajan _Tituksen_ aikana,

joka muuten oli lempeä ja ihmisellinen ruhtinas, surmattiin juhlan

kunniaksi yli 9,000 villi-eläintä. Maaseutukaupungit kilpailivat

sellaisten näytäntöjen toimeen panossa itse Rooman kanssa. Trierin

suuri pyöröteaatteri oli ainoastaan vähän pienempi; Nimes'issä ja

monessa muussa kaupungissa oli samanlaisia, tavattoman suuria

rakennuksia. Sehän todistaa, mitenkä tuollaisiin leikkeihin mieltymys

oli kaikissa kansan luokissa kehittynyt itsekkääksi julmuudeksi.

[Kuva: Kolosseum.]

Toivottomuus sydämmessään kirjoitti jalo _Tacitus_ tämän

turmeltuneen ajan historian. Kuuluen itse vanhan Rooman etevimpiin

sukuihin katsoi hän vanhan ajan yksinkertaisuutta ja tasavaltaisia

hyveitä rakkaaksi mallikuvaksi, josta hänen aikansa hirvittävän

välttämättömyyden pakosta yhä etemmäksi poistui. Säälimättä tuomitsee

hän hallitsevain henkilöiden irstaisuutta ja rikoksia, ihmisjoukon

orjamaisuutta ja Rooman yhteiskunnan mädännyttä elämää, samalla myöskin

ikään kuin lohdutuksekseen esittäen ne oikean roomalaismielen,

velvollisuudentunnon ja vapaudenrakkauden harvinaiset piirteet, joita

siellä täällä näkyi.

Trajanus. Hadrianus. Antoninukset.

Aika, jona nämä keisarit hallitsivat, on kauneimpia ajanjaksoja

ihmiskunnan historiassa ja tuotti ilmi muinaisklassillisen maailman

sivistyskehityksen runsaat hedelmät. Mutta niitä hedelmiä oli jo syönyt

siveellisen turmeluksen mato ja uusien olojen enteet alkoivat yhä

selvemmin näkyä.

Kun Tituksen veli _Domitianus_, pelkuri ja salakavala

hirmuvaltias, surmattiin (96), otti Rooman senaatti vähäksi aikaa

käsiinsä entisen vaikutusvaltansa yleisiin asioihin. Vanha,

kunnioitettu senaattori _Nerva_ puettiin sitte Caesarein

purpuraan, mutta hän kuoli jo kahden vuoden kuluttua. Silloin tuli

_Trajanus_, syntyjänsä espanjalainen ja sotaväen mitä etevin

päällikkö, valtakunnan hallitsijaksi. Sekä muodoltaan että

sielunjaloudeltaan ja muinaisroomalaisten hyveittensä puolesta oli hän

Scipionein ajan miehiä. Vaikka ollen tottunut käyttämään miekkaa,

kunnioitti hän kuitenkin suuresti lakeja ja osoitti asianmukaista

kunnioitusta myöskin valtion virastoja kohtaan, vaan samalla vaati

tarkkaa kuuliaisuutta käskyläisiltään. Ollen itse kansan miehiä osoitti

hän käytöksessään kansaa kohtaan tasavaltais-ajan sääliväisyyttä ja

koetti vihastuessaankin aina kukistaa luonnettansa.

Rooman kansassa koetti hän herättää eloon urhotöihin kykenevää

henkeä johtamalla sitä taas valloitusten uralle. _Dacialaiset_,

Ala-Tonavan varsilla asuva kansa, olivat osoittaneet vihamielisyyttä

roomalaisia kohtaan. Heitä vastaan läksi Trajanus nyt sotaan, teki

heidän maansa Rooman maakunnaksi ja teetti muhkean sillan Tonavan

poikki tulevien sotaretkien varalle. Partilaisten kanssa oli

roomalaisilla alinomaisia riitoja suojelusoikeudesta Armeniaan. Heitä

vastaan alkoi myöskin Trajanus sodan ja teki sinne onnellisesti kaksi

retkeä. Paitsi Armeniaa tehtiin silloin myöskin Assyria ja Mesopotamia

Rooman maakunniksi, ja vanha, melkein kokonaan rappeutunut Babylon

anastettiin joksikin ajaksi. Kesken näitä voitollisia retkiänsä kuoli

Trajanus (117) Selinus-kaupungissa Kilikiassa. Syystä kyllä lausui eräs

silloinen kirjailija, että "Rooman yhteiskunta Caesarein voimattomuuden

tähden vanheni ja kuihtui, kunnes se Trajanuksen aikana jälleen kohotti

voimakkaat käsivartensa ja vastoin kaikkein luuloa astui vanhuuden

heikkoudestaan esiin nuorentunein voimin".

Trajanusta seurasi ottopoikansa _Hadrianus_, joka myöskin oli

syntyisin Espanjasta. Hadrianus oli runsaslahjainen ja monipuolisesti

sivistynyt mies. Hänellä oli vahva, sotaisista harjoituksista hyvin

karaistunut ruumis, ja ollen taitava kaikissa sotatoimissa oli hän

partilaisretkillä tehnyt monta urhotyötä. Samalla hän myöskin rakasti

ja harjoitti kaunotaiteita; hän itse harjoitteli maalausta ja runoilua

sekä oli mielellään osallisena oppineiden neuvotteluissa.

Lakitiedettäkin tutki hän innolla. Hänen vilkas mielensä ja

levähtämätön toimi-intonsa saattoivat häntä tutkistelemaan ja

kokoomaan kokemusta mitä erilaisimmilta aloilta.

Hallitukseen ryhdyttyänsä teki Trajanus heti rauhan partilaisten kanssa

ja antoi heille takaisin, mitä Trajanus oli valloittanut. Sitä vastoin

hän tehokkaasti työskenteli rauhallisten toimien alalla.

Roomaan hän perusti _Atenaeum_-akatemian runoilijain, taiteilijain

ja oppineiden kokouspaikaksi sekä kreikkalaisen ja roomalaisen

kirjallisuuden korkeammaksi opetuslaitokseksi. Hänen _edictum

perpetuum_-julistuksensa valmisteli yleisen lakiteoksen

järjestelemistä. Roomalainen lakitiede alkoi tästä lähtein kehittyä

laajaksi järjestelmäksi, oikeaksi tarkkaälyisyyden ja käytöllisen

viisauden jättiläisteokseksi.

Hadrianus hallitusaikanaan matkusteli, useimmiten jalkaisin, melkein

kaikki maat, jotka silloin kuuluivat Rooman valtaan. Trakiaan hän

perusti Adrianopolin, Galliassa toimitteli laveaa järjestelemistä,

Britanniaan, joka oli Domitianuksen aikana tullut Rooman maakunnaksi,

hän teetti nykyisten Carlisle- ja Newcastle-kaupunkien välille lujan

muurin villien _piktiläisten_ ja _skotilaisten_ hyökkäyksiä

vastaan; Espanjaan rakennutti hän linnoja maan asujanten turvaksi vielä

kukistamattomia vuoristolaisia vastaan. Atena laajennettiin melkoisesti

ja koristettiin suurenmoisilla rakennuksilla. Siellä hän myöskin otti

vastaan puolustuskirjoituksia kristityiltä ja kielsi maaherroja

vainoilemasta heitä uskonsa tähden. Tonavan rannalla hän totutti

sotamiehensä kuria noudattamaan ja marssi itse jalkaisin legioneinsa

etupäässä; Aleksandriassa hän keskusteli oppineiden kanssa tieteen

syvällisimmistä asioista.

Kaksi merkitykseltään tärkeää sotaa käytiin Hadrianuksen

hallitusajan lopulla. Valtakunnan itärajalla torjuttiin onnellisesti

_alanilaisten_ rynnäkkö, joka jo ennusti germanialaista

kansainvaellusta. Samaan aikaan tekivät juutalaiset kapinan erään

_Bar-kokban_ (tähden pojan) johdolla, joka sanoi itseään

Messiaaksi, ja vasta verisellä sodalla saatiin se kakistetuksi, kun

siinä jo oli kaatunut puoli miljoonaa ihmistä.

Viimeiset vuotensa oleskeli Hadrianus enimmäkseen komeassa huvilassansa

Tiburin luona synkkänä ja raskasmielisenä. Ennen kuolemaansa (138) otti

hän ottopojakseen jalon _Antoninus Piuksen_ (hurskaan), joka tuli

hänen seuraajaksensa. Tämän hallituksesta ei historia tiedä juuri

mitään erityistä; hänen aikansa oli rauhallinen ja valtakuntaa johti

tunnollinen ja hyvää tarkoittava ruhtinas. Häntä seurasi (161)

ottopoikansa _Markus Aurelius_, joka myöskin otti Antoninus-nimen.

Ollen oppinut, mietiskelevä filosofi käytti hän enimmän aikansa

tutkimisiin. Opintojen rauhasta riistivät hänet pois tuon tuostakin

keisarikuntaa uhkaavat vaarat. Germnnialaiskansat, joiden keskuudessa

_markomannien_ liitto oli peljättävin, alkoivat sodan ja tuottivat

kerran roomalaisille tuntuvan tappion. Tämä onnettomuus oli niin suuri,

että keisarin, voidakseen jatkaa sotaa, täytyi toimittaa aseita orjille

ja miekkailijoille sekä myödä palatsin kalliit koristukset. Viimein

onnistui kuitenkin roomalaisten taistelemalla saada jotenkin

kunniallinen rauha; mutta täst'edes aljettiin yleisemmin kuin ennen

vuosiveroilla ostaa pohjoisten raakalaiskansain ystävyyttä.

Nuoremman Antoninuksen kuollessa (180) loppui Roomaa keisarivallan

kaunein aikakausi. Hänen poikansa ja seuraajansa _Kommodus_ oli

kaikkein kurjimpia hallitsijoita. Nyt alkava aika oli merkillinen

hillittömästä sotilasvallasta valtakunnan sisällä ja suurilla

ponnistuksilla usein onnettomastikin käydyistä sodista ulkovihollisia

vastaan.

Diokletianus.

Diokletianus, syntyänsä orjan poika Dalmatiasta, oli kykynsä tähden

noussut korkeimpiin sotavirkoihin. Kun keisari Numerianus

paluumatkallansa Persian sodasta oli kuollut, valitsivat sotapäälliköt

Diokletianuksen keisariksi (284). Numerianuksen veli, Karinus,

voitettiin suuressa taistelussa, ja dalmatialainen orjan poika tuli

koko roomalaismaailman herraksi.

Mutta Diokletianus ymmärsi, että tämä valtakunta oli liian avara yhden

miehen hallita; sentähden hän päätti jakaa koko roomalaisen alan

kahteen osaan ja otti toiseksi keisariksi Maksimianuksen, joka oli

talonpoikaista syntyperää Illyriasta. Jonkun vuoden kuluttua kumpikin

keisari vielä otti itselleen apukeisarin. _Diokletianus_, joka hoviansa

piti Nikomediassa, Vähä-Aasian luoteiskulmassa, asetti apulaisekseen

Pannonian, Illyrian ja Kreikan yli erään _Galeriuksen_, joka

nuoruudessaan oli karjopaimenena ollut. _Maksimianus_ taas, joka

Milanossa hallitsi läntistä maailmaa, heitti Gallian, Britannian ja

Espanjan sivistyneelle _Konstantiukselle_, jota kalpean muotonsa tähden

sanottiin _Klorukseksi_. Niinkuin yhteistä valtakuntaa piti näiden

neljän miehen yksimielisesti hallitseman, ja mitä kukin heistä sääsi, se

oli olevinansa ikään kuin yhteisestä hengestä lähtenyttä ja tuli kohta

yleiseksi laiksi koko keisarikunnassa. Näin piti hallitusvaivan oleman

jaettuna, vaan hallituksen kuitenkin yhteisenä.

Mutta alammaisille kävi tämä nelinkertainen hovinpito ja virkamiesten

enennetty lukumäärä kovin rasittavaksi. Diokletianus rakasti loistoa ja

komeutta, hän tahtoi ylentää keisarillisen arvon "jumalalliseksi

majesteetiksi", jota kansa ainoastaan vaivaloisesti ja suurimmilla

kunnian osoituksilla voisi lähestyä. Sen tähden hän ei enää

menestynytkään Roomassa, jossa senaatin ja väestön muinaisista ajoista

peritty arvo häntä loukkasi, vaan järjesti palatsinsa Nikomediassa

persialaisen kaavan mukaan. Suuri joukko hovipalvelijoita piti huolen

kaikista noudatettavista juhlatempuista; itse keisari ei enää tyytynyt

entisten hallitsijain purpuraviittaan, vaan koristi otsansa valkoisella

helminauhalla, ja kuka ikänä pääsi häntä lähestymään, sen täytyi

itämaisen tavan mukaan langeta kasvoillensa hänen jalkainsa juureen.

Eittämättä Diokletianus kuitenkin saattoi järjestystä hallintoasioihin.

Mutta tämä tarkka virallinen järjestys esti alammaisten vapaata tointa,

ja maanviljelys niinkuin teollisuuskin alkoi nääntyä verokuormain alla.

Kaksi vuosikymmentä hallittuansa päätti Diokletianus palata yksinäiseen

elämään ja pakotti silloin Maksimianuksenkin luopumaan keisariudesta.

Samana päivänä, 1 p. toukok. 305, tekivät molemmat keisarit, toinen

Nikomediassa, toinen Milanossa, julkisen luopumuksensa, ja Diokletianus

muutti syntymäseuduilleen Dalmatiaan, jonne hän oli Salonaan

rakennuttanut itsellensä suuren komean palatsin. Siellä hän sitte

hiljaisuudessa eli viimeiset yhdeksän ikävuottansa, hoitaen

yrttitarhojaan ja rakennuksiaan ja unhottaen maailman meteliset menot.

Nämä vuosikaudet olivatkin erinomaisen melskeiset; sillä keisarit ja

apukeisarit taistelivat toisiansa vastaan, ja vuonna 308 oli yht'aikaa

kuusi sellaista hallitsijaa. Eikä Maksimianuskaan ajan pitkään voinut

hillitä levotonta mieltänsä, vaan pukeutui uudestaan purpuraan,

kehoittaen Diokletianusta seuraamaan esimerkkiä. Mutta Diokletianus

vastasi hymyillen: "jos näkisit, kuinka kaunista kaalia minä omilla

käsilläni Salonassa kasvatan, et sellaista pyyntöä tekisikään."

Maksimianus saikin surmansa näissä meteleissä. Mutta eipä

Diokletianuskaan vallan koskematta jäänyt. Hänen puolisonsa ja

tyttärensä joutuivat murhattaviksi, ja hän itsekin lienee elämänsä

katkaissut, karttaaksensa pahoja kohtauksia. Hänen palatsinsa rauniot

ovat vielä nähtävinä; ne ovat niin avarat, että koko nykyinen kaupunki

Spalatro niissä on saanut sijansa.

_Sullan paluu ja hirmuhallitus_. Hyvin varustetun sotajoukon