_Mucius Scaevola_. Vaikka vihollisten kuningas siis ei voinutkaan

päästä itse kaupunkiin, esti hän kuitenkin kaiken tavaran tuonnin ja

uhkasi nälkään näännyttää hätäytyneen kaupungin. Silloin päätti eräs

ylevä nuorukainen, Mucius, tehdä jalon teon, saattaaksensa viholliset

hämmästykseen. Hän meni yksinään vihollisten leiriin, pitäen

väkipuukkoa salassa viittansa alla. Estämättä pääsi hän kuninkaallisen

teltan eteen, jossa sotaväelle juuri palkkaa maksettiin. Mucius,

tuntematta kuningasta, töytäsi sen päälle, jota useimmat sotamiehet

puhuttelivat, ja puukotti kuninkaallisen kirjurin kuoliaaksi.

Sotamiehet paikalla ottivat tuntemattoman kiinni, ryöstivät hänen

aseensa ja veivät hänet kuningas Porsennan eteen. Pelkäämättä lausui

jalo nuorukainen: "Nimeni on Mucius, olen Rooman kansalainen ja tahdoin

tappaa isänmaani vihollisen. Koska olen erehtynyt, tahdon sinulle

tunnustaa, ett'en ole ainoa henkeäsi väijymässä." Kuningas peljästyi ja

uhkasi poltattaa hänet, jos ei ilmoittanut kaikkia salaliitossa olevia.

Roomalainen nuorukainen ei sanaakaan vastannut enää, vaan paljasti

oikean käsivartensa, meni likellä olevalle hiilokselle, pisti,

kasvojansa väräyttämättä, kätensä tuleen ja antoi sen siinä palaa

hiljakseen. Ympärillä seisovaiset hämmästyivät ja ihmettelivät, ja

kuningas huusi: "Mene, mene rankasematta! Olet ollut vihollisempi

itsellesi kuin minulle. Minä soisin, että tuommoinen urhollisuus sotisi

minunkin puolestani!"

Kuningas peljästyi sellaisia miehiä ja tarjosi nyt itse roomalaisille

rauhaa. Rooman täytyi antaa muutamia kansalaisia pantiksi ja ennen

etrurilaisilta valloittamansa maa takaisin.

Kansa korkeasti ylisti Horatius Koklesta ja Muciusta ja antoi heille

runsaita lahjoja; Mucius sai kunnianimen Scaevola, s.o. "vasenkätinen",

ja tämän nimen perivät myöskin hänen jälkeisensä.

_Kloelia_. Roomalaisten panttivankien joukossa, jotka vietiin

etrurilaisten maalle, oli myöskin eräs ylhäissukuinen neitsyt Kloelia.

Kohta ensimmäisenä yönä petti hän vartijansa, pakeni muiden neitsytten

kanssa ja viskausi Tiberiin. Onnellisesti ui hän toiseen rantaan ja

tuli Roomaan takaisin. Hänen leikkikumppaninsa jotka seurasivat häntä,

olivat samoin päässeet vankeudestansa. Vaan roomalaiset laittoivat

karanneet neitoset jälleen Porsennalle takaisin. Hän kiitti ja

ihmetteli Kloeliaa ja lahjoitti hänelle vapauden, sekä salli hänen

valita vielä muutamia muitakin pantiksi annetuista kanssansa. Kloelia

valitsi nuorimmat neitosista ja palasi niiden kanssa ilomielin Roomaan.

Tasavallan nuoruus.

Patrisit ja plebejit.

Rooman väestö oli jaettuna kahteen jyrkästi eroavaan

yhteiskunta-luokkaan, patriseihin ja plebejeihin. Patriseja, jotka

alussa olivat hallitsevana luokkana, oli monta sukua, ja perinnölliset

suku- ja perhenimet erottivat niitä toinen toisestaan. Plebejeillä,

jotka suurimmaksi osaksi olivat myöhemmin tulleita latinalaisia, ei

ollut mitään osaa yhteiskunnan hallituksessa eikä valtion maan

viljelemisessä. Osa köyhimmistä oli antautunut ylhäisten sukujen

suojaan, ja heitä sanottiin _klienteiksi_.

Patrisein kovuus köyhiä plebeijejä ja klienttejä kohtaan, joiden oli

täytynyt joutua heille velkaisiksi, ynnä alinomaiset sodat, joissa

köyhänkin täytyi itse pitää yllä itsensä, saattoi viimein alemman

kansanluokan toivottomuuteen. Patrisit koettivat alussa suojella

itseään asettamalla uuden virkamiehen, _diktaattorin_, joka oli

nimitettävä puoleksi vuodeksi niin usein, kuin yhteiskunta oli

vaarassa, ja joka siksi ajaksi sai rajattoman vallan.

Kerran kun oli puhe uudesta sotaretkestä, pääsi plebejein kauan kytenyt

suuttumus puhkeamaan. He läksivät aseellisena joukkona sabinalaisten

alueelle, "pyhälle vuorelle". Kunnianarvoinen senaattori _Menenius

Agrippa_ osasi kuitenkin taivuttaa heidät palaamaan. "Kerran", sanoi

hän, "paheksuivat ruumiin jäsenet, että heidän piti työllänsä hankkiman

kaikki ja että vatsa vain nautti heidän vaivansa hedelmiä. Niinpä he

sopivat, että kädet lakkasivat toimittamasta vatsalle mitään ruokaa

sekä suu ottamasta vastaan ja hampaat puremasta. Mutta kun vatsa jäi

tyhjäksi, kuihtuivat samalla itse jäsenetkin." Kansa käsitti helposti

sadun sovituksen ja lupasi palata, kuitenkin ainoastaan sillä ehdolla,

että velalliset oli päästettävä vapaaksi ja plebejeille annettava

oikeus siitä alkain joka vuosi valita kaksi (sittemmin viisi)

loukkaamatonta virkamiestä, niin sanottua _kansantribunia_, jotka

heitä suojelisivat patrisein sorrolta. Kansantribuneilla ei

ollut mitään erityistä virkamies-arvoa, mutta lausumalla pienen

_veto_-sanan (minä kiellän) voivat he tehdä minkä hyvässä senaatin

päätöksen voimattomaksi.

Tähän aikaan alkoi kansankokous (comitia) tulla paljon vaikuttavaksi.

Siinä oli kolme toinen toistaan myöhemmin syntynyttä muotoa: comitia

curiata, comitia centuriata ja comitia tributa. Kuria-kokouksessa eli

vanhimmassa kansankokouksessa oli äänivalta ainoastaan vanhain sukujen

(gentes) jäsenillä; tässä olivat patrisit kaikkivaltiaina. Centuriain

kokouksen, jota tarina sanoo kuningas Servius Tulliuksen asettamaksi,

katsotaan saaneen alkunsa siitä pyrinnöstä, että kuninkuuden

kukistuessa plebejit taipuisivat uuteen järjestykseen. Näissä

kokouksissa olivat äänivaltaiset kansalaiset jaetut varallisuutensa

mukaan viiteen luokkaan; joka luokka oli edelleen jaettu centurioihin.

joista kullakin oli yksi ääni; mutta ensi eli rikkaimpien luokassa oli

enempi centurioita kuin kaikissa muissa yhteensä. Rikkaimmat olivat

jäseninä 18 _ratsu-centuriassa_, siten nimitetyissä sen tähden,

että niiden jäsenten (ritarien) piti sotaan saapuman hevosen kanssa.

Tämän laista kansankokousta käytettiin enimmiten tasavallan vanhimpina

aikoina tärkeimpiä asioita käsitellessä. Kansantribunit alkoivat pitää

tribus-kokouksia, joissa kansa oli jaettu ainoastaan eri asuinpaikkain

mukaan Rooman alueen sisällä _tribuksiin_ eli piireihin. Näissä

kokouksissa olivat plebejit voitolla.

Cincinnatus.

Tätä miestä, joka oli eräästä Rooman ylhäisimmästä suvusta, mainitaan

arvokkaana ensimerkkinä isänmaanrakkaudesta ja yhteiskunnallisista

hyveistä, joista sen ajan roomalaiset olivat huomattavat. Se hänellä

sopi hyvästi yhteen sotilaan jäykän käytöksen ja patrisin ylpeyden

kanssa.

Kansalaisriitojen lakkaamatta kestäessä sisällisesti kävi Rooma

alinomaisia sotia naapurejansa, varsinkin pieniä ja urhollisia

latinalaiskansoja _aekviläisiä_ ja _volskilaisia_, vastaan.

Sekä itsepäisellä kansantribunien vastustamisella että taisteluissa

noita ulkonaisia vihollisia vastaan tuli Cincinnatus mainioksi.

Vuonna 458 sattui konsuli Minuciuksen johtama roomalainen sotajoukko

joutumaan Algidus-vuorella suureen hätään, kun aekviläiset sen kokonaan

piirittivät. Roomassa oli hämmästys niin suuri, kuin olisi vihollinen

jo aivan kaupungin porttein edessä. Silloin päätettiin nimittää

Cincinnatus diktaattoriksi.

Pienellä maatilallaan työskenteli hän par'aikaa lapiolla ja auralla,

kun senaatin lähettiläät tulivat hänelle ilmoittamaan tärkeään virkaan

nimitystä. Hän heti riisui työpukunsa, otti ylleen valtiopuvun ja

riensi kaupunkiin. Siellä hän viipymättä pani toimeen sotaväen oton ja

kokosi miehistön. "Eespäin, lipunkantaja! ja te jäljestä, sotamiehet!"

komensi hän lyhyeen, ja väki läksi rientämään Algidus-vuorelle.

Heti perille savuttuaan hyökkäsi Cincinnatus vihollisen päälle.

Piiritetyt roomalaiset, elpyen saadusta avusta, tekivät myöskin

voimakkaan hyökkäyksen. Vihollisten täytyi siis taistella kahtaanne

päin, eivätkä he voineet kestää sitä. Paljo heistä surmattiin,

jäännökset piiritettiin ja tehtiin kykenemättömiksi jatkamaan

taistelua. He nyt nöyrästi rukoilivat diktaattorilta armoa. Hän vastasi

ei tarvitsevansa aekviläisten verta, vaan sallivansa heidän lähteä

tiehensä. Mutta heidän täytyi ensin antaa pois aseensa ja omaisuutensa,

mitä heillä oli mukana, sekä puoli-alastomina astua ikeen (jugum)

alitse, joka tehtiin kahdesta pystytetystä keihäästä ja kolmannesta

niiden päähän sitoen. Sellaista pois marssimista pidettiin suurimpana

häpeänä.

Voitetun saaliin jakoi Cincinnatus omille sotamiehilleen, mutta

Minuciuksen sotamiehet eivät saaneet mitään. Heille hän sanoi: "Teille

ei mitään saalista tule viholliselta, jonka saaliiksi itse olitte

vähällä joutua, ja sinä, Minucius, johda alempana päällikkönä

legiooneja, kunnes osoitat konsulille sopivaa rohkeutta."

Päätettyään, onnellisesti sodan palasi voittaja Cincinnatus muhkeassa

riemusaatossa Roomaan. Sitte luopui hän diktaattorin virasta, riisui

valtiopukunsa ja palasi maatilalleen jälleen kyntämään.

Decemvirit. Kahdentoista taulun laki.

Kun plebejeillä ei vieläkään ollut täydellistä lain turvaa, vaativat he

yhä pontevammin kirjoitettua lakia. Itsepäisen vastarinnan jälkeen

täytyi hallitsevaisten taipua. Ensinnä laitettiin lähettiläitä

Ala-Italian kaupunkeihin ja Atenaan ottamaan selkoa viisaimmista

laeista. Lähettilästen palattua valittiin kymmenen miestä (latinaksi

_decemviri_), ja annettiin heille rajaton valta sekä toimeksi

säätää lakia sen mukaan, kuin Rooman valtiolle paraiten soveltui. He

astuivat valtaansa vuonna 451, ja oli se annettu heille yhdeksi

vuodeksi. Sinä aikana olivat decemvirit taipuvaiset ja oikeuden

tuntoiset sekä käyttivät valtaansa kansan mielen mukaan. Virkavuotensa

loppuun asti olivat he saaneet valmiiksi kymmenen lakitaulua; mutta kun

vielä muutamia oli kirjoittamatta, valittiin decemvirejä myöskin

seuraavaksi vuodeksi. Eroavista decemvireistä valittiin Appius Klaudius

uudestaan. Hänen onnistui kohta saavuttaa suuri vaikutusvalta myöskin

virkaveljeinsä kesken. Heidän hallituksensa muuttui nyt ankaraksi ja

rasittavaksi, niin että kansalaiset kohta alkoivat peljätä henkensä ja

omaisuutensa vaaraa. Vuoden lopulla decemvirit esittivät kaksi uutta

lakitaulua, mutta eivät näyttäneet haluavansa erota, vaan pysyivät

virassaan, tehden sen nojalla yhä uusia väkivaltaisuuksia. Eräs niistä

tuotti heidän kukistuksensa.

Appius näet koetti häpeällisellä tavalla anastaa kaunista Virginiaa,

Virginiuksen tytärtä, joka oli arvokkaimpia plebejejä. Virginia oli

kihlattu entiselle kansantribunille Iciliukselle. Kun Appiuksen ei

onnistunut saavuttaa häntä imarteluilla eikä lupauksilla, taivutti hän

erään klienttinsä julistamaan Virginian orjansa tyttäreksi ja

omaisuutenansa vaatimaan häntä takaisin. Klientti otatti Virginian

kiinni, vei hänet Appiuksen tuomioistuimen eteen ja tuomitutti

itsellensä. Töin tuskin onnistui Iciliuksen taivuttaa Appius jättämään

lopullinen tuomio tuonemmaksi. Sill'aikaa ehti tytön isä Virginius,

saatuaan sotapalveluksesta loma-ajan, tulla leiristä Roomaan ajamaan

tyttärensä asiaa.

Seuraavana päivänä oli koko tori täynnä kansaa, kokoutunutta sinne sekä

uteliaisuudesta että osanottavaisuudesta. Virginius saapui tyttärensä

kanssa, molemmat syvän surun puvussa ja ystävien saattamana. Kun Appius

oli noussut tuomioistuimelle, uudisti klientti väärät lauseensa tytön

syntyperästä ja vaatimuksensa, että hänet annettaisiin hänelle.

Klientti koetti ottaa kiinni Virginiaa, mutta ystävät valitellen

asettuivat piiriin isän ja tyttären ympärille. Silloin Appius käski

liktorinsa hajoittamaan ihmisjoukkoa ja ottamaan tyttöä kiinni. Kansa

hajautui nyt itsestään ja tyttö seisoi jätettynä väkivallan saaliiksi.

Kun Virginius ei enää nähnyt mitään pelastuksen keinoa, pyysi hän

Appiukselta lupaa kysyä ennen tytöstä eroamistansa hänen läsnäollessaan

hänen imettäjältänsä asian oikeaa laitaa, että voisi hyvillänsä erota

tytöstä, ell'ei hän olisikaan hänen oikea isänsä. Vietyään tyttärensä

vähän syrjemmäksi tempasi Virginius puukkonsa ja pisti häntä sillä

rintaan, sanoen: "Ainoastaan tällä tavalla voin pelastaa sinun

kunniasi, lapseni." Sitte kääntyen Appiuksen puoleen lausui hän: "Tällä

verellä vihin minä sinun pääsi manalan jumalille." Puukko kädessä

tunkeutui hän väkijoukon läpi pois ja läksi leiriin. Icilius näytti

veristä ruumista kansalle ja kehoitti kaikkia kansalaisia nousemaan

decemvirejä vastaan. Appiuksen liktorit voitettiin ja hän itse pakeni

asuntoonsa. Kansa vaelsi toisen kerran Pyhälle vuorelle eikä ennen

palannut, kuin senaatti määräsi, että decemvirein piti luopuman

virastaan ja konsulien jälleen ryhtymän hallitsemaan entiseen tapaan.

Appius Klaudius nyt heti vedettiin oikeuden eteen ja heitettiin

vankeuteen, jossa hän itse surmasi itsensä.

Tämän kansanliikkeen kautta kehittyi myöskin hallitusmuoto vapaammaksi.

Nyt säädettiin, että tribus-kokouksissa tehtyjen päätösten piti oleman

sitovaiset koko kansalle. Näyttää myöskin plebejein pääsy senaattiin

tulleen näiden tapausten jälkeen yleisemmäksi, kuin ennen oli

luvallista.

Gallialaisten hyökkäys.

Noin vuonna 390 hyökkäsi gallialaisia kansanheimoja Etruriaan, ruveten

piirittämään Klusiumia, jonka asujamet hädässään pyysivät roomalaisilta

apua. Roomalaiset lähettivät gallialaisten luo sanansaattajia

kieltämään heitä anastamasta Etruriaa ja muistuttamaan, että heillä ei

ollut mitään oikeutta siihen. Mutta gallialaiset vastasivat: "Meillä on

oikeus aseissamme: kaikki on urhollisten omaa." Lähettiläät ottivat

sitte osaa hyökkäykseen, jonka kaupungin asujamet tekivät, ja tappoivat

erään gallialaisen päällikön. Kostaakseen tätä loukkausta läksivät

gallialaiset marssimaan Roomaa kohti. Pienen Allia-joen varrella oli

taistelu, vaan roomalaiset, peljästyen vihollisten kovaa huutoa,

tavatonta suuruutta ja hurjaa näköä, pakenivat lyhyen taistelun

jälkeen; osa heistä pelastui uimalla Tiberin yli, vaan muut hakattiin

kuoliaaksi. Ainoastaan oikea siipi pääsi jotenkin eheänä pakoon.

Pelastuneet sotilaat kokoutuivat Kapitoliumille, jonne myöskin senaatti

ja muut hallitusmiehet menivät. Ainoastaan vanhimmat senaattorit jäivät

Roomaan kuoleman uhreiksi. He koristivat itsensä kaikilla arvonsa

merkeillä ja asettuivat virkaistuimilleen keskelle toria odottamaan

vihollisten tuloa.

Gallialaiset, nähdessään Rooman portit avoinna ja muurit tyhjinä,

epäilivät alussa jotakin kavallusta, mutta uskalsivat viimein hyvin

varovasti levitä kaupunkiin. Huomattuaan senaattorit, jotka

liikahtamatta istuivat torilla, luulivat he alussa heitä Rooman

suojelusjumalain kuvapatsaiksi. Eräs gallialainen, rohkeampi muita,

astui viimein esiin ja veti jotakuta ukkoa parrasta. Vanhus nosti

elefantinluisen sauvansa ja löi gallialaista voimakkaasti päähän.

Kiukustuen surmasivat gallialaiset silloin senaattori-vanhukset, jonka

jälkeen kaupunki ryöstettiin ja poltettiin.

Gallialaiset ryhtyivät nyt piirittämään Kapitoliumia ja nälkään

näännyttämään sen puolustajia. Kerran he löysivät kapean polun, joka

vei ylös vuorelle, jolle Kapitolium oli rakennettu. Puolen yön aikaan

alkoivat he ihan hiljaa kiivetä sitä polkua myöten yksitellen, ja

yritys onnistui niin hyvin, että esimmäinen mies pääsi jo aivan

kukkulalle, kenenkään roomalaisen tai edes koirankaan havahtumatta.

Mutta hanhet, joita Juno-jumalattaren varalla elätettiin temppelissä,

alkoivat yht'äkkiä kovasti kaakottaa. Siitä heräsi roomalainen

_Manlius_. Hän heti riensi vaarapaikalle, sysäsi alas esimmäisen

gallialaisen, joka juuri oli päässyt ylös kallion laidalle. Hän

pudotessaan veti kaikki muutkin kumppaninsa alas. Manliusta ylistettiin

suuresti tästä teostansa.

Kun piiritystä oli kestänyt lähes kuusi kuukautta, olivat molemmat

puolueet jo taipuvaiset rauhaan. Gallialaiset olivat kyllästyneet

pitkään ajanhukkaan, jota paitsi heitä paha kulkutauti surmaeli;

linnaan suljetuilla roomalaisilla oli niin suuri näljänhätä, että

heidät täytyi syödä kilpensä ja nahka kengistänsä. Roomalaiset siis

lähettivät nyt erään sotapäällikön tekemään sopimusta. Gallialaisten

päällikkö Brennus suostui lähtemään pois Roomasta ja sen alueelta, jos

hänelle punnittiin 1,000 naulaa kultaa. Sitä punnitessa käytti Brennus

vääriä painoja, ja kun roomalaiset sitä valittivat, heitti hän

kopeasti vielä miekkansa vaakaan, sanoen: "Voi voitettuja!" Mutta

_Kamillus_, joka tällä välin oli nimitetty diktaattoriksi, oli

koonnut sotajoukon Etruriassa ja Latiumissa sekä saapui nyt Roomaan.

Tultuaan paikalle, jossa neuvottelua pidettiin, huusi hän heti: "Te

roomalaiset, ottakaa pois kultanne, ja te gallialaiset, painonne!

Raudalla roomalainen ostaa vapautensa eikä kullalla." Seuraavana

päivänä gallialaiset voitettiin ja heidän leirinsä valloitettiin;

Brennus itse otettiin kiinni ja surmattiin.

Kun nyt roomalaiset saivat jälleen haltuunsa hävitetyn kaupunkinsa,

tahtoi osa heistä asettua vähää ennen valloitettuun etrurilaiseen

kaupunkiin Vejiin. Mutta Kamilluksen onnistui saada aikaan, että

tyydyttiin asumaan vanhassa Roomassa. Kukin sai rakentaa, mihin tahtoi;

siten tuli uusi kaupunki hyvin säännöttömäksi muodoltaan. Vanha

valtiolaitos uudistettiin nuoremmassa muodossa.

Liciniuksen lait.

Kaksi patrisein etuoikeutta antoi heille yhä edelleenkin muita

rasittavan mahtavuuden. He näet yksin saivat olla valtion ylimmissä

viroissa ja yksin pitää kaiken valtionmaan. Sitenpä he olivat paljon

mahtavammat ja rikkaammat plebejejä. Jo kauan olivat kansantribunit

koettaneet valmistella plebejeille oikeutta päästä konsulinvirkaan ja

edistää valtionmaan tasaisempaa jakoa. Osaksi olivat he päässeetkin

pyrintönsä perille, kun näet erityisillä peltolaeilla oli pieniä

maapalstoja jaettu plebejeille ja konsulinvirka oli myöskin jo jonkun

aikaa ollut avoinna ja konsulinvaltaiset sotatribunit, osaksi

plebejejä, olivat sill'aikaa käyttäneet korkeinta valtaa. Täydellinen

luokkain tasa-arvoisuus saavutettiin kuitenkin vasta niillä

laeilla, jotka tribunit _Licinius_ ja _Sextius_ saattoivat

hyväksytyksi.

Liciniuksen ehdottamat lait määräsivät: että toinen konsuleista oli

täst'edes oleva plebeji, että plebejejä piti päästettämän johonkuhun

suurista pappiskunnista, että kellään ei pitänyt oleman enempää kuin

500 auranmaata (noin 125 hehtaaria) valtionmaata, ja että velat oli

vähennettävä siten, että maksetut korot luettiin pois pääomasta.

Kymmenen vuotta patrisit Kamillus-vanhuksen johdolla itsepäisesti

vastustivat näitä ehdotuksia. Viimein he kuitenkin taipuivat (vuonna

366), vaan ainoastaan sillä ehdolla, että korkein tuomiovalta oli

erotettava konsulinvirasta ja annettava _preettorille_, joka piti

valittaman patriseista. Kohtapa kuitenkin plebejit saivat itselleen

tingityksi pääsyn siihenkin virkaan ja vähitellen myöskin kaikkiin

muihin.

Niin päättyi tämä taistelu ylimysvallan ja kansanvallan sovintoon.

Vanhemmassa Rooman yhteiskunnassa taistelivat nämä voimat taistelunsa

lain rajapiirin sisällä ja päätökseksi tuli terveellinen tasapaino ja

rauhallinen tasa-arvoisuus säätyjen kesken. Suurten miesten ja

kelvollisten kansalaisten kasvattamisessa kilpailivat kauan patrisit ja

plebejit keskenään, ja juuri sen tähden, että tie valtion

kunniavirkoihin oli molemmille avoinna, saattoi se taistelu tuottaa

niin kauneita hedelmiä.

Samnilaissodat.

Sabinalaisheimoon kuuluvat samnilaiset olivat Italian kansain kesken

tunnetut ylpeydestään ja sotaisesta rohkeudestaan. Vuonna 342 koettivat

he anastaa Kampanian suurinta ja rikkainta kaupunkia Kapuaa. Mutta

ahdinkoon joutuneet kampanialaiset antautuivat vapaaehtoisesti Rooman

turviin, ja senaatti silloin alkoi samnilaisia vastan hirvittävän

taistelun, joka kesti koko 70 vuotta.

Ensimmäisessä sodassa oli verinen taistelu Gaurus-vuoren luona. Siinä

roomalaiset ja samnilaiset ensi kerran koettivat voimiansa. Kauan

samnilaiset pitivät horjumattoman sankarillisesti puoltansa ja jo oli

päivä pitkälle kulunut, vaan silloin Rooman konsuli sotajoukkoineen

teki vielä viimeisen rynnäkön. Samnilaiset yön tullessa väistyivät

taistelukentältä kauhuissaan, koska, kuten he sanoivat, "roomalaisten

silmät paloivat".

Toisessa sodassa houkutteli samnilaisten taitava päällikkö

_Pontius_ roomalaiset korkeain kallioiden väliseen ahtaasen

laaksoon, jota sanottiin _Kaudinan soliksi_. Mitään vaaraa

aavistamatta johtivat konsulit sotajoukon toisesta suusta alas

laaksoon; mutta tultuaan sen toiseen päähän huomasivat he sen

suljetuksi suurilla puukasoilla ja kiviröykkiöillä. Silloin he myöskin

huomasivat läheisten kukkulain olevan täynnä aseellisia samnilaisia,

jotka jo osoittivat heitä kohtaan voittajan kopeutta. Roomalaiset

yrittivät taistelemalla päästä läpi, mutta se ei onnistunut. Kun ne jo

monta päivää olivat suljettuina ja näljänhätä alkoi heitä vaivata,

täytyi heidän lähettää pyytämään Pontiukselta rauhaa. Pontius silloin

kysyi vanhalta isältään, mitä hänen pitäisi tehdä. Isä vastasi: "Laske

kaikki roomalaiset vapaasti ja loukkaamatta tiehensä!" Pontius

kummastellen tuota vastausta ja luullen sanansaattajan kuulleen väärin,

lähetti toistamiseen kysymään neuvoa isältä. Ukko silloin vastasi:

"Surmaa kaikki roomalaiset ilman erotusta!" Pontius, vielä enemmin

hämillään, tuotti luoksensa ukon, ja vanhus lausui: "Sinun täytyy joko

surmata kaikki roomalaiset, että heidän voimansa heikkonisi, taikka

jättää heidät kaikki loukkaamatta, että he olisivat teille

kiitolliset." Pontius ei kuitenkaan tehnyt kumpaistakaan. Hän sen

sijaan esitti roomalaisille kaksi ehtoa: joko kuolla taikka astua ikeen

alitse.

Kauan epäiltyään roomalaiset viimein pakosta valitsivat jälkimmäisen

ehdon. Aseettomina ja puoli-alastomina astui ensin 600 ritaria, sitte

konsulit ja viimein koko muu sotaväki; samnilaiset ase kädessä ja

pilkallisesti hymyillen katselivat häpeäretkeä. Roomalaisten leiri ja

kaikki irtain omaisuus jäi voittajain käsiin. Häpeissään ja kiukuissaan

palasivat voitetut viimein Roomaan. Senaatti ei kuitenkaan vahvistanut

tehtyä sopimusta, vaan jätti valan rikosta karttaakseen samnilaisille

kaikki, jotka olivat suostuneet rauhan tekoon. Pontius ei ottanut heitä

vastaan, vaan lausui: "Joko täytyy roomalaisen sotajoukon, joka oli

samnilaisten vallassa, jälleen palata entiseen asemaansa taikka täytyy

teidän pitää sovittu rauha." Sotaa jatkettiin nyt yhä kiukkuisemmasti.

Roomalaisten saavuttamat voitot haihduttivat piankin häpeän, joka oli

tullut heidän sotakunniallensa. Samnilaisten täytyi ottaa vastaan

rauha, joten he kadottivat suuren osan alueestansa.

Sittemmin alkaneessa kolmannessa sodassa oli samnilaisilla apuna

apulilaiset, etrurilaiset, umbrilaiset ja gallialaiset. Neljä Rooman

sotajoukkoa läksi eri paikkoihin vihollisia vastaan. Yksi niistä ryhtyi

taisteluun samnilaisia ja heihin liittyneitä gallialaisia vastaan

Sentinumin luona (295). Kun gallialaiset tekivät ankaran hyökkäyksen

sotavaunuillaan ja saattoivat roomalaiset epäjärjestykseen, näytti

yleinen pako olevan tulossa. Sinä hetkenä konsuli _Decius_,

niinkuin hänen isänsä eräässä latinalaissodassa juhlallisesti vihitti

itsensä ja vihollisen manalan jumalille, peitätti päänsä ja ajatti

hevosensa vihollisen tiheimpään ryhmään, jossa hän kuoli lukemattomista

iskuista. Kun täten oli jälleen elpynyt usko jumalain apuun, kiihtyivät

roomalaiset uuteen taisteluun, joka päättyi vihollisen täydelliseen

tappioon. Toisella kerralla Pontius itse otettiin kiinni, vietiin

riemusaatossa Roomaan ja siellä mestattiin. Samnilaisten maa

hävitettiin ja kansan täytyi tyytyä voittajan määräämiin koviin

ehtoihin.

Sota Pyrrosta vastaan.

Tarentum-kaupungin kanssa alkoi riita, kun sen asujamet rauhan aikana

olivat hätyyttäneet roomalaisia laivoja, jotka sattuivat purjehtimaan

liian läheltä kaupungin satamaa. Rooman lähettiläitä, jotka saapuivat

Tarentumiin vaatimaan hyvitystä, loukattiin, ja silloin heti alkoi

sota. Tarentumin asujamet kutsuivat avukseen Epeiron kuninkaan

_Pyrron_. Hän oli urhollinen mies, mutta luonteeltaan epävakainen

ja seikkailunhaluinen. Taistelussa häntä vastaan sai Rooma ensi kerran

nähdä ja kokea Makedonian "falangia" sekä sota-elefantteja.

Ensi taistelussa, joka oli lähelle Liris-jokea, osoittivat roomalaiset

suurta urhollisuutta. Seitsemän kertaa johdettiin heidät taisteluun,

mutta joka kerran joutuivat he epäjärjestykseen odottamattomasta

elefanttein hyökkäyksestä, joilla oli seljässä tornit täynnä

jousimiehiä. Viimein joutuivat roomalaiset perin tappiolle. Pyrros

lähetti kuitenkin jo nyt Demosteneen oppilaan, taitavan puhujan

Kineaan, Roomaan tarjoamaan rauhaa; hän tarjoutui päästämään lunnaitta

vapaaksi vangit ja auttamaan roomalaisia valloittamaan Italiaa,

pyytämättä siitä muuta kuin heidän ystävyyttänsä. Osa senaatista näytti

mieltyvänkin ehdotukseen. Mutta sokea _Appius_-vanhus silloin

kannatti itsensä senaattiin ja taivutti voimakkailla sanoillaan

senaatin antamaan ylpeän vastauksen, että Rooma ei voinut ryhtyä

mihinkään neuvotteluihin Pyrron kanssa, ennen kuin hän sotajoukkoineen

poistui Italian alueelta.

Askulumin luona oli sitte uusi taistelu, jossa Pyrros vasta toisena

päivänä, menetettyään paljon väkeä, pääsi hiukan voitolle. Kun hänelle

toivotettiin onnea tästä menestyksestä, vastasi hän: "Vielä yksi

sellainen voitto, niin minä olen hukassa." Nytkin hän tarjosi rauhaa,

mutta yhtä turhaan.

Pyrros sai myöskin nähdä roomalaisten lahjomatonta rehellisyyttä.

Turhaan koetti hän rahoilla ja lupauksilla lahjoa rehellistä

_Fabricius_-konsulia. Sittemmin kirjoitti kuninkaan lääkäri

Fabriciukselle kirjeen, tarjoutuen määrätystä palkinnosta myrkyttämään

kuninkaan. Fabricius ei ottanut tarjousta vastaan, vaan päin vastoin

ilmoitti asian kuninkaalle, joka ihmetyksissään huudahti: "Ennen

aurinko eksyisi radaltaan kuin Fabricius oikealta tieltä."

Kun Pyrrolla ei ollut mitään toivoa saada sotaa kunnialliseen

päätökseen, suostui hän mielellään syrakusalaisten pyyntöön ja läksi

auttamaan heitä kartagolaisia vastaan. Mutta eipä hänelle sielläkään

käynyt toivon mukaan. Sen tähden hän tarentumilaisten pyynnöstä palasi

Italiaan. Silloin syttyi ratkaseva taistelu Beneventumin luona.

Roomalaiset ottivat nyt elefantteja vastaan palavilla nuolilla, joihin

oli kääritty tappuroita ja sitte pistetty tervaan. Siten saivat he nuo

suuret eläimet ajetuksi takaisin vihollisen omaan sotajoukkoon, jossa

ne saivat aikaan suuren häiriön ja viimein yleisen paon. Pyrros palasi

muutamain ratsumiesten kanssa Tarentumiin ja purjehti sieltä Epeiroon.

Tarentumin täytyi kohta sen jälkeen (272) antautua roomalaisille, jotka

tästä lähtein vallitsivat Italiaa Rubikonjoesta aina Messinansalmeen

asti.

Pyrron sanotaan Sisiliasta lähteissään lausuneen: "Mikä oivallinen

taistelupaikka tähän meiltä jää _Kartagolle_ ja _Roomalle_!"

Tasavallan mahtavuuden aika.

Punilaissodat.

Ensimmäinen punilaissota.

Taistelu, joka vähäisestä aiheesta alkoi Rooman ja Kartagon, suuren

sotilas-tasavallan ja rikkaan kauppias-tasavallan välillä, kasvoi aikaa

myöten laajaksi sodaksi, jossa roomalaiset kehittivät voimiansa ja

perustivat suuren valtansa.

Nyt oli sodittava sen ajan etevintä merivaltaa vastaan. Roomalaiset

olivat tottumattomat merisotaan; sen tähden täytyi heidän laivain

puutteessa viedä sotajoukkonsa veneillä Sisiliaan. Rannalle ajautuneen

kartagolaisen laivan mukaan rakensivat he sentään kohta itselleen

laivaston. Heillä ei tosin ollut kartagolaisten purjehdustaitoa, mutta

he korvasivat sen puutteen rynnäkkösilloilla, joilla voivat kiinnittää

kartagolaiset laivat roomalaisiin. Siten taisteltiin ikään kuin maalla,

ja roomalaiset helposti pääsivät voitolle.

Roomalaisten etevimpiä päällikköjä oli _Regulus_, sekä uljas

että rehellinen mies. Voitettuaan kartagolaiset meritaistelussa

Eknomus-niemen luona purjehti hän suoraa päätä Afrikkaan. Alussa

hänellä oli loistava menestys, mutta viimein kartagolaiset kokosivat

paljon suuremman voiman, voittivat Reguluksen ja ottivat hänet

vangiksi. Tässä vastoinkäymisessäkin pysyi hänen rohkeutensa

horjumattomana.

Kun kartagolaiset kärsivät Sisiliassa useampia tappioita, laittoivat he

lähettiläitä Roomaan sopimaan vankien vaihtamisesta aiotun rauhan

aluksi. Näiden lähettiläiden kanssa lähetettiin myöskin vangittu

Regulus, jonka täytyi luvata palaavansa Kartagoon, vaikk'ei lähetystö

saisikaan Roomassa mitään aikaan. Kun Rooman senaatti kysyi häneltä

yksityistä mielipidettänsä, kielsi hän hyväksymästä Kartagon ehdotusta,

ja se hyljättiinkin. Vaikka hän tiesi saavansa Kartagoon palattuaan

kärsiä hirmuisinta kidutusta ja vaikka sekä senaattorit että hänen oma

puolisonsa kaikin tavoin koettivat taivuttaa häntä jäämään Roomaan,

pysyi hän kuitenkin lupaukselleen uskollisena. Kartagolaisten kerrotaan

sitte leikanneen hänen silmäluomensa ja panneen hänet makaamaan vasten

auringonpaahdetta sekä viimein pistäneen naulatynnyriin, jossa häntä

vieriteltiin, kunnes kuoli. Tätä tapausta on tosin moni epäillyt, koska

vasta myöhemmin eläneet roomalaiset historioitsijat sen kertovat. Mutta

Regulusta kuitenkin aina on mainittu loistavana esimerkkinä

roomalaisesta rehellisyydestä.

Rauhassa (241) täytyi Kartagon luovuttaa Sisilia, joka nyt tuli Rooman

ensimmäiseksi provinsiksi eli maakunnaksi.

Toinen punilaissota.

Sill'aikaa kuin roomalaiset valloittivat Alppien itä- ja eteläpuolisen

Gallia Cisalpinan, koetti Kartago hankkia korvausta tappioistaan

valloittelemalla uusia aloja Espanjasta. Kartagolainen päällikkö

_Hamilkar_ oli sen retken johtajana. Ennen lähtöäänsä Espanjaan

vei hän yhdeksvuotisen poikansa _Hannibalin_ alttarin luo, jossa

hän juuri uhrasi jumalille, ja käskettyään kaikkein muiden poistua

antoi hän pojan syleillä alttaria ja jumalan kuvan edessä vannoa valan,

että hän oli koko ikänsä pysyvä roomalaisten vihollisena. Sen valansa

pitikin Hannibal hirvittävän uskollisesti kuolemaansa asti.

Jonkun ajan kuluttua Hamilkarin kuolemasta ryhtyi Hannibal itse sodan

johtamiseen. Sotilaat rakastivat nuorta päällikköä, jota he katsoivat

urhollisen isänsä kuvaksi. Hyökkäyksissä oli hän aina ensimmäinen,

peräytymässä viimeinen. Rohkeus, joka ei säikähtänyt vaarallisimpiakaan

yrityksiä, kekseliäisyys, jolta ei koskaan puuttunut keinoja,

uutteruus, joka ei mitään tiennyt väsymyksestä, olivat hänen

huomattavimmat ominaisuutensa. Hän kykeni olemaan jalomielinen ja

ylevä, mutta ei hän myöskään kammonnut julmuutta eikä uskottomuutta.

Hannibal ryhtyi heti ahdistamaan roomalaisten liittolaiskaupunkia

Saguntumia. Kun Rooman lähettiläät saapuivat kieltämään häntä tästä

yrityksestä, ei hän päästänyt heitä edes puheilleenkaan. Kaupunki

valloitettiin sankarillisen vastarinnan jälkeen ja hävitettiin. Silloin

Roomasta laitettiin Fabiuksen johdolla lähettiläitä Kartagoon vaatimaan

Hannibalin jättämistä roomalaisten käsiin taikka, jos siihen ei

suostuttu, julistamaan sotaa. Kartagon senaatti ei oikein tiennyt, mitä

tehdä. Fabius kääri viittansa kokoon, sanoen: "Tässä on sota ja rauha,

valitkaa!" "Me otamme, mitä annat", vastasivat kartagolaiset. "No,

ottakaa sitte sota!" virkkoi Fabius.

_Hannibalin retki Alppein yli_. Jätettyään Espanjaan sotajoukon

ja lähetettyään toisen joukon puolustamaan Afrikkaa, johti Hannibal

Ebro-joen yli 90,000 miestä jalkaväkeä, 12,000 ratsumiestä ja 37

elefanttia. Sotajoukon ytimenä oli urhollinen ja hyvin harjoitettu

Numidian ratsuväki. Ennen lähtöään näki hän unissaan jumalain kaltaisen

nuorukaisen, joka sanoi: "Seuraa minua, äläkä katsahda muuanne!"

Hannibal oli häntä seuravanaan, mutta vilkasi uteliaisuudesta viimein

taaksensa ja näki suunnattoman suuren käärmeen kiemurtelevan, kaadellen

puita ja pensaita laajalti sekä levittävän ympärilleen rankkasadetta ja

ukon jyräyksiä.

Raivattuaan itselleen tien Etelä-Gallian kansanheimojen keskitse ja

suurella vaivalla päästyään Roonen ja sen sivujoen Durancen yli, saapui

hän Alppein juurelle 60,000 miehen kanssa. Sotaväki ensin peljästyi

nähtyään nuo taivasta tavoittelevat vuoren kukkulat, paksu lumivaippa

hartioilla. Eräs gallialainen kansa, _allobrogilaiset_, oli

myöskin retkeä estääkseen varustanut aseellisella väellä soveliaat

paikat. Mutta kun viholliset tapansa mukaan yöksi vetäytyivät pois,

anasti Hannibal heidän asemansa. Viholliset, nähdessään päivän

koitteessa afrikkalaisten aseiden jo välkkyvän kukkuloilta, luopuivat

sillä kertaa vastustuksesta, vaan uudistivat kohta sen jälkeen

hyökkäyksensä ja tekivät Hannibalille paljon vahinkoa. Eräs toinen

heimo osoitti alussa petollista ystävyyttä. He tulivat sotajoukolle

vastaan, lehteviä oksia ja seppeleitä kantaen, jotka alppikansoilla

olivat ystävyyden merkkinä. Mutta äkisti he kokoutuivat ja alkoivat

ahdistaa sotaväkeä sen juuri kulkiessa pitkin syvää, epätasaista

laaksoa. Viholliset, ollen kukkuloilla, tulivat vuorten äyräille ja

vierittelivät sieltä alas suuria kallionkappaleita. Sotajoukon onnistui

kuitenkin päästä solan läpi, vaan paljo sekä ihmisiä että juhtia joutui

hukkaan.

Yhdeksäntenä päivänä pääsi Hannibal Alppein korkeimmille harjoille.

Pakkanen, autius ja suurina höytäleinä putoileva lumi saattoi

sotamiehet suureen tuskaan. Hannibal heidät pysäytti ja näytti eräältä

huipulta Italian kauneita seutuja Po-joen varrella, jotka olivat tuolla

alhaalla Alppein juurella. Siten hän heitä jälleen rohkasi ja tuotti

heille uutta toivoa.

Laskeutuminen oli paljon vaarallisempi kuin nouseminen, sillä kapea tie

meni useinkin jyrkästi syvyyteen, eikä kukaan voinut lumen alta tietää,

millaiselle pohjalle hän astui. Kaikki, jotka hairahtuivat oikealta

polulta, vierivät kauhistaviin kuiluihin. Kerran täytyi Hannibalin

lapioittaa lumi pois ja äärettömällä vaivalla tehdä tie jyrkän rinteen

ohitse. Toisen rinteen sotilaat ensin kuumensivat tulella ja kaatoivat

sen päälle viinietikkaa, joten kallio tuli hauraaksi. Rauta-aseillaan

mursivat he sitte pois hauraan kiven ja saivat valmiiksi tien, joka

mutkistellen vei alemmaksi. Kohtapa sotajoukko jo saapui lämpimämpiin

ja paremmin viljeltyihin seutuihin. Retki Alppein yli oli kestänyt 15

päivää. Sotaväestä oli jäljellä ainoastaan 20,000 miestä, 6,000

numidialaista ratsumiestä ja muutamia elefantteja.

Nyt alkoi Hannibalille loistava voittoretki. Ensin (218) voitti hän

konsuli Scipion Ticinus-joen varrella, sitte toisen konsulin

Semproniuksen Trebian varrella ja seuraavana vuonna konsuli

Flaminiuksen Trasimenus-järven luona.

_Hannibal Fabiusta vastaan. Kannan taistelu._ Roomalaiset nyt

hädän hetkenä nimittivät diktaattoriksi _Kvintus Fabiuksen_, joka

taistelua karttamalla ja vuoren kukkuloiden miehittämisellä osasi

hidastuttaa voittajan retkeä ja saattaa hänet pahaan ahdinkoon.

Roomalaiset sotamiehet eivät olleet hyvillään sellaisesta sotatavasta,

vaan sanoivat Fabiusta hidastelijaksi (cunctator); mutta myöhemmin

elänyt runoilija syystä kyllä laulaa:

"Yks' oli mies, joka vitkahan säilytti valtion meille."

Seuraavana vuonna, kun Fabius jo oli luopunut diktaattorin virasta,

uskalsi malttamaton konsuli Terentius Varro, vastoin virkaveljensä,

varovaisemman Aemilius Paulluksen neuvoa, ryhtyä taisteluun. Sen

ajattelemattomuuden tähden saivat roomalaiset kärsiä hirvittävän

_tappion Kannan_ (Cannae) luona (216). Joka taholta piiritettyinä

surmattiin heidät siellä melkein viimeiseen mieheen asti; 45,000 miestä

makasi taistelukentällä, niiden joukossa 80 senaattoria ja jalo konsuli

Aemilius Paullus. Tämän voiton kautta pääsi Hannibal melkein koko

Ala-Italian herraksi.

Rooma osoitti onnettomuudessa jaloutensa. Senaattorit juhlallisesti

kiittivät palaavaa konsuli Terentius Varroa, ett'ei hän epäillyt

tasavallan tulevaisuudesta. Ei kukaan edes puhunutkaan rauhasta, eikä

Hannibalin lähettiläitä, jotka toivat rauhan ehdotusta, päästetty

kaupunkiin. Orjille annettiin aseita ja saavutetun voiton jälkeen

vapaus. Uusia legioneja koottiin, joilla _Marcellus_, "Rooman

miekka", alkoi saavuttaa menestystä pienemmissä taisteluissa.

_Syrakusan valloitus (212)._ Vähän jälkeen Kannan taistelun

valitsi Hannibal pääpaikakseen Kapua-kaupungin, jossa hänen karaistunut

sotajoukkonsa veltostui ylellisestä elämästä. Marcellus sill'aikaa

saavutti pienempiä voittoja ja alkoi (214) piirittää Syrakusaa, joka

oli luopunut Hannibalin puolelle.

Syrakusa oli sekä maan että meren puolelta hyvin varustettu, ja sitä

paitsi puolustettiin sitä monella nerokkaalla keinolla, jotka etevä

suuretieteen tutkija _Arkimedes_ oli keksinyt. Maan puolelta

ryntäävää vihollista vastaan asetti hän heittokoneita, jotka milloin

viskelivät nuolia ja keihäitä, milloin suuria kiviä, tehden paljon

vahinkoa. Meren puolella, jossa Marcellus itse johti rynnäkköä, kävi

roomalaisille yhtä huonosti. Kaupungin muureilta pudoteltiin

teräväpäisiä hirsiä, jotka lävistivät laivat, taikka vedettiin

rautakoukuilla laivan perä ilmaan, niin että keula upposi mereen.

Kerrotaanpa muutamia laivoja sellaisilla koneilla nostetun aivan ylös

vedestä, heilutellun ilmassa ja viimein lyödyn rikki muureja vasten

taikka heitetyn alassuin mereen. Kun roomalainen laivasto poistui

muurien luota etemmäksi, käänsi Arkimedes niitä kohti suuria

polttopeilejä, joten muutamat laivat roomalaisten suureksi kauhuksi

syttyivät tuleen keskellä merta.

Näin kesti piiritystä kaksi vuotta ja osan kolmattakin. Viimein

valloitettiin kaupunki äkkiarvaamatta (212). Asujanten leikkien ja

pitoja pitäen viettäessä eräänä yönä Artemis-jumalattaren juhlaa anasti

Marcellus yht'äkkiä erään tornin, jota ei kyllin huolellisesti

vartioitu. Siitä levisivät sitte roomalaiset kaupunkiin. Marcellus

käski, mikäli mahdollista, säästää asujanten henkeä, ja halusi

varsinkin saada Arkimedesta elävänä käsiinsä. Mutta se toivo ei

toteutunut. Roomalainen sotamies tunkeutui tutkijan lukuhuoneesen ja

kehoitti häntä seuramaan itseänsä. Arkimedes, ollen tutkimisiinsa

vaipuneena ja kummarruksissaan tarkastelemassa hiekkaan piirustettuja

kuvioita, ei liikahtanut, vaan vastasi: "Älä riko minun ympyröitäni!"

Ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä suuttunut roomalainen

lävisti hänet heti miekallaan.

Kohta Syrakusan valloituksen jälkeen kaatui Marcellus taistelussa

Hannibalia vastaan, jonka sanotaan vuodattaneen kyyneliä, kun sai

kuulla arvokkaan vastustajansa kuolleen.

_Scipio Afrikanus Vanhempi_. _Publius Scipio_, sen Scipion

poika, joka taisteli Ticinuksen varrella, saavutti viimein voiton

roomalaisille. Kun hänen isänsä ja setänsä kaatuivat Espanjassa,

pidettiin Roomassa kansankokous heidän seuraajansa valitsemista varten.

Mutta ei ketään ollut, joka olisi tahtonut ottaa vastaan vaarallista

päällikön tointa. Viimein astui kokoutuneen kansan eteen aukealle,

kaikkein nähtävälle paikalle nuori Scipio ja ilmoitti ottavansa vastaan

päällikkyyden. Hänen kookas vartalonsa ja jalo muotonsa vaikuttivat

mahtavasti kansaan; hän oli myöskin hyvin tunnettu haaveksivasta

mielestään, jota unet ja jumalain näyt pitivät virkeänä, sekä paljon

tavoittelevasta kunnianhimostaan. Kansa vastasi hänen tarjoukseensa

riemuhuudolla ja hän kohta läksi päälliköksi Espanjaan.

Pian hän valloitti uuden Kartagon (Cartagenan), kartagolaisten

pääpaikan Espanjassa, ja sai ylevällä lempeydellään puolellensa monta

Espanjan pikku ruhtinasta. "Nuorukainen", sanottiin, "on tullut

Espanjaan, jumalain kuva, joka voittaa kaikki sekä aseilla että myöskin

hyvyydellä ja armeliaisuudella". Kahdella ratkasevalla voitolla kukisti

hän kartagolaisten voiman siinä maassa. Hyvin varustetun sotajoukon

kanssa marssi hän sitte itse Afrikkaan. Tehden liiton Numidian

kuninkaan Masinissan kanssa sai hän hyvän apulaisen, hyökkäsi yöllä

kartagolaisten leiriin, poltti sen ja hävitti melkein koko heidän

sotajoukkonsa. Silloin heidän täytyi hädissään kutsua Hannibal

takaisin.

Viholliset tapasivat toisensa _Zaman_ luona viiden päivänmatkan

päässä Kartagosta (202). Ennen taistelua Hannibal, mielessä synkkiä

aavistuksia, pyysi puhella Scipion kanssa kahden kesken. Hetkisen

pysyivät nämä molemmat kuuluisat sotapäälliköt vaiti, kun yhtyivät.

Viimein Hannibal alkoi puhua. Hän huomautti onnen vaihtelevaisuutta ja

lausui, että rauha varmaankin olisi parempi kuin luultu voitto,

ja esitti rauhan ehdot. Mutta kun Scipio niitä ei hyväksynyt,

turvauduttiin aseihin. Seuraavana päivänä oli verinen taistelu.

Kartagolaisten elefantit peljästyivät ja syöksyivät heitä itseään

vastaan, heidän gallialaiset joukkonsa pakenivat, ja kokeneet sotilaat,

jotka Hannibal oli tuonut Italiasta, kaatuivat täällä urhollisesti

taistellen. Niinpä oli Kartagon viimeinen sotajoukko perin pohjin

voitettu. Scipio sai tämän urhotyönsä ja voittonsa muistoksi liikanimen

Afrikanus. Rauha täytyi nyt (201) tehdä voittajan määräämillä ehdoilla:

Kartagon piti luopua kaikista Afrikan ulkopuolisista alusmaistaan,

maksaa 10,000 talenttia, antaa pois sotalaivastonsa, paitsi kymmenen

laivaa, ja sitoutua olemaan ilman Rooman suostumusta ryhtymättä sotaan

mitään ulkovaltaa vastaan.

Turhaan nyt Hannibal koetti taivuttaa itäisiä valtakuntia sotaan Roomaa

vastaan; se taistelu tuotti vain onnettomuutta niillekin valtakunnille.

Niinpä ensinnä Makedonian kuningas _Filippos_, Hannibalin

liittolainen, nöyryytettiin suurella taistelulla, jossa makedonialaiset

joutuivat perin pohjin tappiolle. Sen jälkeen voitettiin sekä maalla

että merellä Syrian kuningas _Antiokos_, joka oli ottanut

torviinsa pakolaisen Hannibalin. Rauhan teossa täytyi hänen sitoutua

luovuttamaan alueensa Rooman liittolaiselle Vähä-Aasian kuninkaalle

_Eumeneelle_, antamaan laivastonsa roomalaisten hävitettäväksi ja

jättämään Hannibal heidän käsiinsä. Hannibal kuitenkin karttoi

roomalaisten kostoa pakenemalla Bitynian kuninkaan Prusiaan luo, joka

antoi hänen asuakseen erään linnan.

Mutta roomalaisten pelosta kuningas jonkun ajan kuluttua salli heidän

sotaväellä piirittää linnan. Silloin Hannibal, päästäkseen elävänä

joutumasta kiihkeäin vihollistensa käsiin, otti myrkkyä, jota hänelle

aina oli varalla povessansa. Samana vuonna kuin Hannibal (183) kuoli

myöskin hänen voittajansa Scipio.

Kartagon häviö.

Sill'aikaa kuin Rooma toisen punilaissodan jälkeen perusti ja vahvisti

herruuttansa Kreikan maassa, vaurastui Kartago rauhan hiljaisuudessa

jälleen hyvinvoivaksi. Se ei miellyttänyt roomalaisia; vanha kateus

heräsi uudestaan. Tähän aikaan Rooman senaatti myöskin koetti kaikin

tavoin muuttaa alusmaita provinseiksi eli maakunniksi. Varsinkin vanha

sensori _Kato Vanhempi_ esiytyi Kartagon leppymättömänä

vihollisena; mitä hyvänsä hän puhui senaatissa, lausui hän aina

lopuksi: "Muuten on minun mielestäni Kartago hävitettävä."

Masinissa, joka hyvin tiesi tämän mielialan ja sitä paitsi Rooman

liittolaisena oli myöskin Rooman hallituksen suojassa, nosti Kartagoa

vastaan koko joukon rajariitoja, ja roomalaiset ratkasivat ne aina

hänen eduksensa. Viimein koetti Masinissa anastaa suurta osaa Kartagon

alueesta ja teki kaupunkia vastaan niin monta väkivaltaisuutta, että

sen asujamet viimein tarttuivat aseihin ja karkoittivat hänet.

Roomalaiset heti katsoivat sitä rauhan rikkomiseksi ja lähettivät (149)

Afrikkaan sotajoukon. Peljästyen pyysivät kartagolaiset rauhaa ja

lupasivat pysyä tottelevaisina. Mutta roomalaiset tahtoivat sotaa

ja vaativat Kartagoa ensin antamaan 300 ylhäistä nuorukaista

panttivangeiksi. Se vaatimus täytettiin heti. Sitte he vaativat pois

kaikkia aseita ja sotalaivoja. Kun sekin käsky täytettiin, esitti

roomalainen päällikkö kohtuuttoman vaatimuksen, että asujamet itse

repisivät oman kaupunkinsa ja siirtäisivät sen kauas sisämaahan, joten

se olisi lakannut olemasta kauppakaupunkina.

Silloin heräsi toivottomuuden rohkeus kartagolaisissa ja he

varustautuivat kaikin voimin taisteluun. Temppelit tehtiin asepajoiksi

ja kaikenikäiset miehet ja naiset tekivät yöt päivät työtä, kooten

puollustusneuvoja. Orjat vapautettiin ja varustettiin sotamiehiksi.

Valtion rakennuksia revittiin, että siten saataisiin kiviä, hirsiä ja

metalleja. Naiset leikkasivat tukkansa, josta tehtiin jousenjänteitä

sekä nuoria heittokoneihin. Kohta oli Kartago erinomaisen hyvässä

puolustuskunnossa. Roomalaiset alkoivat kaupungin piirityksen, mutta

eivät saaneet tänä eikä seuraavanakaan vuonna aikaan niin mitään.

Scipio Afrikanus Vanhemman pojan ottopoika, nuori _Scipio

Aemilianus_, oli piirityksessä monestikin osoittanut suurta

etevyyttä. Viimein hän pääsi konsuliksi ja ylipäälliköksi. Silloin

sorrettiin vaivaloisen sodan kautta Kartagon voima (146). Roomalaisten

onnistui hyvin tarkkaan piirittää kaupunki, joten siinä alkoi

hirvittävä näljänhätä. Viimein he rynnäköllä tunkeutuivat kaupunkiin

niille kaduille, jotka veivät itse linnaan. Kansa puolustautui

kuitenkin niin sitkeästi, että joka kartano täytyi ottaa valloittamalla

niinkuin linna. Valloitetut kaupungin osat sytytettiin tuleen ja

edelleen leviävät liekit viimein lopettivat vastarinnan. Linnaan

pakkautunut ihmisjoukko pyysi armoa; näiden onnettomain sallittiin

kyllä pitää henkensä, mutta suurin osa heistä vietiin orjiksi. Toinen

joukko, joka oli kokoutunut erääsen etevimpään temppeliin, sytytti itse

sen tuleen, ja silloin muiden muassa myöskin kartagolaisen ylipäällikön

puoliso rohkeasti syöksyi liekkeihin. Kaupunki oli nyt roomalaisten

vallassa. Scipio olisi mielellään säästänyt sitä, mutta Rooman

senaatista tuli käsky, että Kartago piti kokonaan hävitettämän. Niinpä

kaupunki sytytettiin ja se paloi koko 17 päivää. Hyvin pahoillaan

katseli Scipio tuota hävitystä ja lausui aavistuksen, että kerran oli

varmaankin koston päivä tuleva Roomalle.

Kartagon maa-alue tuli Afrikan nimellä uudeksi Rooman maakunnaksi. Sen

maaherra asettui Utikaan, johon osa Kartagon entisestä kaupasta

vähitellen siirtyi. Numidian puolinen raja vedettiin tarkkaan,

järjestetty ja yleensä kohtuullinen verotus pantiin toimeen, ja ne

kaupungit, jotka olivat taistelun aikana liittyneet Roomaan, saivat

itsehallinnon.

Samana vuonna, kuin Kartago kukistui, hävittivät roomalaiset myöskin

rikkaan Korinton, Akajan liiton pääpaikan, ja tekivät liiton alueen

maakunnaksi, joka sai nimekseen Akaia.

Rooman sotaväki ja kansa.

Rooman sotalaitos.

Järjestysaisti ja käytöllinen ymmärrys olivat roomalaisilla kaksi

etevää ominaisuutta, joita he osoittivat oivallisen sotalaitoksensa

kehityksessä.

Rooman sotajoukko oli jaettu _legioneihin_. Joka legionissa oli

viisi tai kuusi tuhatta miestä ja jakautui kolmeen manippeliin. Joka

manippelissa oli 20 centuriaa. Aikaa myöten jäi manippeli melkein

kokonaan pois ja legioni jakautui suorastaan 60 centuriaan, joissa

kussakin oli 60-100 miestä. Joka legioniin kuului 300 ratsumiestä,

nekin jaettuna pienempiin osastoihin. Liittolaiset ja erittäin asetetut

apujoukot vahvistivat legionin voimaa.

Legioni-sotamiehet olivat tavallisesti hyvin raskasaseiset.

Keskiruumiin suojana oli heillä panssari, enimmiten tehty nahkasta ja

peitetty tinatulla rautapellillä, jonka pikku kappaleet osaksi

peittivät toinen toistansa, niinkuin kalan suomukset tai linnun

höyhenet. Panssari ulottui rinnasta vyöhön asti ja oli kahdessa osassa,

jotka sivuilta kiinnitettiin toisiinsa solilla. Alempia ruumiinosia

peittivät säärihaarniskat ja lyhyet puolisaappaat. Päässä pidettiin

vaski- tai rautakypärää, joka ulottui alas olkapäihin asti, mutta jätti

kasvot paljaiksi. Puolustusaseina käytettiin suurta soikeaa tai

pienempää pyöreää kilpeä. Lyhyt, vaan vahva ja terävä miekka sekä pitkä

keihäs olivat huomattavimmat hyökkäysaseet. Paitsi näitä oli

sotamiehellä marssiessa raskas taakka ruokavaroja ja paaluja leirin

varustusta varten. Mutta kun hän oli karaistunut harjoituksesta ja

tottumuksesta, kesti hän helposti ne vastukset.

Joka legionissa oli kuusi kansan ja konsulien asettamaa sotatribunia

ylipäällikköinä. Nämä tribunit puolestaan asettivat eri centuriain

päälliköt, niin sanotut centurionit. Etevin centurioni säilytti

legionin sotamerkkiä, joka tasavallan viime aikoina oli riuvun nenään

kiinnitetty kotkankuva. Ylipäälliköllä oli apunansa niin sanottuja

_legaatteja_, jotka toimittelivat hänen käskyjänsä sekä olivat

tarpeen tullessa hänen sijaisinansa.

Taisteluun ryhtyessä asetettiin sotaväki kolmeen linjaan, joissa

kussakin oli monta miesriviä. Ensimmäinen linja oli keihäsmiehiä,

_hastati_, enimmäkseen nuorta, äskettäin otettua sotaväkeä.

Toisessa linjassa seisoivat niin sanotut _principes_ eli

keski-ikäinen miehistö ja kolmannessa linjassa vanhat kokeneet sotilaat

(_triarii_). Legionin edelle oli sijoitettu kaikenlaista kevyttä

väkeä, varsinkin linko- ja jousimiehet, ja molemmilla sivuilla oli

liittolaisten paikka. Legionein alaosastot olivat asetetut määrättyjen

välimatkain päähän toisistaan, niin että niitä tarpeen mukaan helposti

voitiin siirtää etemmäksi toisistaan tai lähemmäksi taikka myöskin

kokonaan vaihtaa. Kevyet joukot alkoivat taistelun saattaen

hyökkäyksellään vihollisen häiriöön. Täytettyään sen tehtävänsä taikka

jouduttuaan tappiolle vetäytyivät ne legionin rivien välisiin aukkoihin

taikka siiville. Sitte ryntäsivät keihäsmiehet. Jos heidätkin ajettiin

takaisin, peräytyivät he toisen linjan aukkoihin, joka nyt marssi esiin

ja tavallisesti saavutti voiton. Koko tämän ajan lepäsivät vanhat

sotilaat. Vasta sitte kuin toisenkin linjan täytyi peräytyä, läksivät

he yhdessä molempain edellisten linjain jäännössotilasten kanssa

taisteluun. He olivat sotaväen viimeinen toivo.

Pisimmilläkään marsseilla ei sotajoukko missään viettänyt yötä

tekemättä ja varustamatta itselleen leiriä. Ei koskaan ryhdytty

taisteluun, ennen kuin oli valmiina leiri, johon saatettiin tappiolle

joutuessa peräytyä. Nelikulmainen leiri ympäröitiin paaluvallilla,

johon tarpeesen sotamiehet kuljettivat paaluja mukanaan, ja vallin

eteen kaivettiin joka puolelle syvä hauta. Sisällä oli miehistön

risuvajat, nahkoilla peitettyinä, ja niiden välillä säännölliset kadut

ja poikkikadut. Roomalaiset asuivat keskellä, liittolaiset heidän

kummallakin puolellansa. Leveä katu jakoi leirin kahteen pääosaan.

Toisessa niistä oli sotapäällikön teltta ja sen edessä aukea paikka,

jossa hän voi pitää puheita sotamiehille.

Jos jotakuta kaupunkia ei voitu valloittaa rynnäköllä, aljettiin hidas,

säännöllinen piiritys. Silloin ympäröitiin koko kaupunki muurilla, ja

välistä täytyi tehdä vähän ulommaksi vielä toinenkin muuri ylt'ympäri,

jos odotettiin apuväkeä tulevan kaupungille. Sisemmän muurin päälle

asetettiin heittokoneita, jotka viskelivät suuria nuolia ja

kivenlohkareita piiritettyjen päälle. Kaupungin muureja kohti

kuljetettiin, pyöräin päällä puutorneja, joissa oli keskellä silta,

aiottu laskettavaksi muurin laidalle. Toinen piirityskone oli

muurinmurrin, pitkä hirsi, jonka toisessa päässä oli suuri, oinaanpään

muotoinen rautakärki. Köysillä tai vitjoilla ripustettiin hirsi

puutelineihin, niin että sotamiehet saattoivat sen päätä kaikin voimia

sysiä muuria vasten, joka siitä usein murtui taikka kaatui. Vesoista

palmikoitua ja härjännahkoilla peitettyä rynnäkkökattoa kuljetettiin

myöskin, ja sen suojassa työskenteli muurinmurrin taikka myöskin

koverrettiin kaupungin muurein alustaa.

[Kuva: Roomalainen päällikkö puhuu sotamiehillensä.]

Suurin palkinto, jonka voittanut sotapäällikkö voi saada, oli

_triumfi_ eli kunniakas riemusaatto pääkaupunkiin. Kadut, joita

myöten saatto kulki, olivat kylvetyt täyteen kukkia ja suitsutus

tuoksui jumalain alttareilta. Ensinnä astuivat soittajat ja laulajat,

juhlalauluja esittäen. Heidän jäljessään kuljetettiin uhriksi

määrättyjä härkiä, joiden päät olivat koristetut nauhoilla ja sarvet

kullatut. Niitä seurasi vaunusto, täynnä viholliselta otettua saalista:

kulta- ja hopea-astioita, aseita, kuvapatsaita ja muita kalleuksia.

Tauluille, joita kannettiin mukana, oli kuvattuna valloitetut kaupungit

ja kirjoitettuna kukistettujen kansain nimet. Vaunuston jäljessä

kuljetettiin voitettuja kuninkaita ja päälliköitä sekä muita vankeja

kahleissa. Näiden jäljestä astuivat liktorit, vitsakimput käärittyinä

laakeripuun lehvillä. Vihdoin ajoi korkeammalla kaikkia muita komeissa

kullatuissa vaunuissa voittanut sotapäällikkö, yllä kullalla kirjaeltu

purpuravaate, päässä laakeriseppele, oikeassa kädessä laakerioksa ja

vasemmassa elefantinluinen valtikka, jonka päässä istui kotka. Hänen

sukulaisensa ja ystävänsä, kaikki valkoisissa vaatteissa, saattoivat

riemuvaunuja. Riemupäällikön takana seisoi orja, pitäen hänen päänsä

päällä kullasta ja jalokivistä loistavaa kruunua, mutta myöskin

alinomaa kuiskaten hänen korvaansa: "Muista, että olet ihminen!"

Vaunujen edellä tai jäljessä astuivat konsulit ja senaattorit, ja

sivulla ratsastivat legaatit ja sotatribunit. Viimeisinnä marssi

voittanut sotajoukko laakerin oksilla koristettuna, kantaen saatuja

voitonpalkinnoita ja huutaen _io, triumfe_, johon huutoon

kansanjoukko kaikin voimin yhtyi. Retki kävi Kapitoliumiin, jossa

päällikkö laski kultaisen kruunun Jupiterin syliin. Vangit sitte joko

vietiin vankiloihin taikka surmattiin. Valloitusten aikakautena olivat

tällaiset riemusaatot hyvin tavalliset.

Roomalaisten elintapa.

Roomalaisten yksityisessä elämässä vallitsi ensi aikoina hyvin tarkka

kohtuullisuus, joka sitte, kuin Rooma saavutti voittojensa kautta

äärettömät rikkaudet, muuttui vähitellen hekkumalliseksi ylellisyydeksi

ja hillittömäksi tuhlaukseksi.

Rooman kansalaisen etevin vaatteus oli _toga_, villainen

päällysvaate, joka peitti koko ruumiin. Se oli alapäästä pyöristetty ja

yhteen ommeltu, mutta ylhäältä avoin rinnasta asti. Oikealta olkapäältä

ulottuva suikale, jonka pää heitettiin vasemman olkapään yli, teki

laskoksen (sinus), jonka koristuksen kukin saattoi mielensä mukaan

asettaa pienemmäksi tai laajemmaksi. Itse toga oli joko ruumiin

mukainen taikka hyvin väljä, mutta väljyyttä pidettiin velttouden

merkkinä eikä ollenkaan suosittu. Ne, jotka tahtoivat näyttäytyä

kansalle jonkun viran hakijoina, käyttivät valkoista togaa (toga

candida), josta heitä sanottiin kandidaateiksi. Togan alla käytettiin

pienempää valkoista aluspukua, niin sanottua _tunikaa_, joka

olikin köyhempien ja orjain ainoa vaatteus. Naiset käyttivät pitkää

_stola_ nimistä pukua, joka oli koristettu pitkillä rimpsuilla.

Sen päällä oli heillä väljä, ompeluksilla koristetta mantteli eli

viitta. Tavallisesti olivat tasavallan aikaisten naisten vaatteet

valkoiset.

[Kuva: Roomalainen asunto sisältä.]

Roomalaisten kodoissa oli enempi yhteiselämää perheen jäsenten

kesken kuin kreikkalaisilla. Paras huone oli _atrium_, suuri,

nelikulmainen sali, johon valo tuli katon keskipalkkaan jätetystä

aukosta. Sateella tuli siitä vettäkin pieneen säiliöön, joka oli tehty

aukon kohdalle kivilattiaan. Atriumissa oleskeli roomalainen emäntä,

ankara, kunniallinen "matroona", piikoinensa, jotka kutoivat ja

kehräsivät. Siellä otti isäntä vastaan vieraitansa ja siellä olivat

myöskin perhejumalain ja esi-isien kuvat. Atriumista vei kolme ovea

kolmelle taholle pienempiin kammareihin, joita käytettiin makuu- tai

ruokahuoneina.

Roomalaiset söivät pääatriansa (_coena_) noin kello 4

iltapäivällä. Ensi aikoina istuttiin pöydässä, mutta sittemmin tuli

yleiseksi kreikkalainen tapa syödä nojasillaan. Joka sohvalla makasi

tavallisesti kolme henkilöä. Ruokapöydät olivat pitkät ja kapeat ja ne

asetettiin siten, että niistä tuli nelikulman kolme sivua. Neljäs sivu

jätettiin tyhjäksi, että orjat mukavammin pääsivät palvelemaan. Atrian

pääosana olivat liha- ja kalaruoat. Niitä syödessä käytettiin

ainoastaan veistä, jota isäntä ei kuitenkaan toimittanut vieraillensa.

Sittemmin käytettiin myöskin ruokaliinaa, mutta senkin saivat vieraat

tuoda itse mukanaan. Varsinaisen atrian jälkeen tuotiin uudet pöydät,

täynnä hedelmiä, viinirypäleitä, leivoksia ja torttuja jäljisteeksi.

Vieraita huvitettiin atrian aikana soitolla ja laululla.

[Kuva: Karakallan Sirkus.]

Roomalaisilla oli myöskin julkisia juhlaleikkejä, vaikk'ei niin

kuuluisia kuin kreikkalaisilla. Yleisimmät leikit pidettiin suuressa

sirkuksessa (Circus Maximus), pitkänpyöreässä rakennuksessa, joka oli

erittäin sitä varten tehty kaupungin vilkkaimpaan osaan. Siellä

toimitettiin varsinkin kilpa-ajoja. Ajoradan toisessa päässä oli

aituus, josta nelivaljakot läksivät kilpaamaan, ja lähellä toista päätä

seisoi kääntöpylväs, jonka ympäri ajaessa piti kiertää.

Tasavallan häviö.

Grakkus-veljekset.

Sill'aikaa kuin Rooma vastustamattomalla voimalla eteni valloitusuralla

ja levitti valtaansa joka taholle, alkoi yhteiskunnan sisällä näkyä

eripuraisuutta, josta oli aikaa myöten johtuva verisiä taisteluita.

Patrisein ja plebejein vanha säätyerotus oli tosin tasoittunut, mutta

itse nuo valloitussodat olivat kasvattaneet uuden erotuksen, joka

tuskin oli vähemmin jyrkkä ja rasittava. Muutamista sekä patrisi- että

plebejisuvuista, joiden jäsenet olivat olleet valtion korkeimmissa

viroissa, kehittyi näet vähitellen sotilas- ja virkamiesylimystö eli

aateli. Hallitsevain sukujen jäsenet, sanoen itseään ylhäisiksi

(_nobiles_), koettivat kateuden kiihkolla estää kaikkia muita

valtion jäseniä, heidän mielestään alhaissukuisia (_ignobiles_),

pääsemästä etevimpiin virkoihin, varsinkaan konsulin ja tuotteliaihin

provinsin-maaherrain virkoihin. Vallan ohessa olivat nämä ylimykset

anastaneet haltuunsa melkein kaikki valtionmaat, joten uudestaan

alkoivat samat epäkohdat olla haittana kuin ennen Liciniusten lakein

hyväksymistä. Sitä paitsi olivat he osaksi ostamalla, osaksi ilmeisellä

väkivallalla saattaneet haltuunsa suuret maatilukset, ja kun heidän oli

edullisempi viljelyttää näitä laajoja maitansa orjilla, niin siten yhä

enemmin hävisi entinen vapaa maanviljelijä-luokka. Siitä alkoi kasvaa

suuria yhteiskunnallisia vaaroja. Aukko levisi yhä suuremmaksi vallassa

olevan mahtavan ylimystön ja muun kansanjoukon välille, jolla ei ollut

mitään ja joka elikin vain siitä, että möi ääniänsä enimmän

tarjoavalle. Tämä epäkohta saatettiin kuitenkin vielä korjata siten,

että Liciniusten lakein uudistamisella pakotettiin hallitsevat suvut

antamaan pois osa anastamastansa valtionmaasta ja sen jakamisella

varattomalle kansalaisjoukolle perustettiin tarpeellinen keskiluokka ja

vapaa maata viljelevä väestö.

_Tiberius Grakkus_, tähän asti vähän kokenut mies, ryhtyi äsken

viitattuun vaikeaan työhön. Kahdeksantoista vuoden ijässä oli hän

lankonsa, nuoremman Scipio Afrikanuksen, käskyn alaisena osoittanut

etevyyttä sekä Kartagon piirityksessä että Espanjan sodassa. Mutta

vasta Rooman ja Italian onnettoman tilan kokemus saattoi hänet astumaan

kansan puolesta taistelijaksi. Matkallaan Roomasta Espanjaan näki hän,

kuten kerrotaan, Etruriassa kaikkialla vain autioita viljavainioita

eikä ketään muita työmiehiä kuin orjia, jotka rauta-jalassa muokkasivat

peltokappaleita. Liikutettuna siitä näöstä vuodatti hän kyyneliä ja

päätti toimia niin, että köyhät saisivat maata.

Vuonna 133 otti Tiberius Grakkus vastaan kansantribunin viran. Heti

siihen ryhdyttyään ehdotti hän peltolain, joka tavallansa oli vain

Liciniusten lakein uudistus, koska se sisälsi, ett'ei kellään yleensä

pitäisi olla enempää kuin 500 roomalaista auranalaa valtion maata, vaan

isä kuitenkin saisi sitä paitsi pitää kahta poikaansa kumpaakin varten

250 auranalaa; täten jäävä liikamaa olisi jaettava 30 auranalan

suuruisina palstoina varattomille kansalaisille katoamattomiksi

perintötiloiksi, joiden isännät maksaisivat vuotuista veroa valtiolle;

maiden erotteleminen ja jakaminen olisi kolmimiehisen valiokunnan

toimitettava. Varsin kaunopuheisesti ja sattuvasti puolusti tribuni

lakiehdotustansa. "Pedoilla", sanoi hän, "jotka kuljeksivat maassamme,

on omat metsänsä ja luolansa, joihin voivat pistäytyä turvaan. Mutta

näillä urhollisilla roomalaisilla, jotka ovat Italiaa puolustaessaan

katsoneet kuolemaa kasvoista kasvoihin, ei ole mitään muuta tässä

maailmassa kuin valoa ja ilmaa, joita heiltä toki ei voida riistää.

Ilman kotia ja ilman mitään turvapaikkaa harhailevat he kedoilla

vaimoinensa ja lapsinensa. Heidän päällikkönsä pettävät heitä, kun

kehoittavat heitä taistelemaan hautojensa ja kotijumalainsa puolesta,

sillä näiden roomalaisten joukossa ei ole ainoatakaan, jolla olisi oma

kotiliesi tai oma perhehauta, vaan he taistelevat ja kuolevat toisten

ylellisyyden yllä pitämiseksi ja heidän rikkauksiensa kartuttamiseksi.

Heitä sanotaan maailman herroiksi, eikä heillä kuitenkaan ole edes

jalan leveyttäkään omaa maata." Vallanpitäjät eivät tosin voineet

millään tavalla vastustaa hänen sanojansa, mutta he taivuttivat toisen

tribunin _Oktaviuksen_ vastustamaan ehdotusta, joten tarpeellinen

tribunien yksimielisyys tuli häirityksi. Tiberius ensin koetti

taivuttaa häntä mukautumaan kansan tahtoon, mutta huomattuaan sen

turhaksi vaivaksi ryhtyi hän levottomuutensa pakosta viimein

väkivaltaiseen ja oikeastaan laittomaan keinoon, vaatien kansaa

erottamaan Oktaviusta virastaan. Äänestyksen kautta kadottikin Oktavius

todella virkansa ja sai ainoastaan töin tuskin henkensä pelastetuksi

kiihtyneen ihmisjoukon käsistä.

Nyt peltolaki ilman muita vaikeuksia hyväksyttiin. Kolmemiehiseen

valiokuntaan, jonka tuli panna jako toimeen, asetettiin Tiberius itse

ynnä hänen nuorempi veljensä, kahdenkymmenen vuoden ikäinen Kaijus

Grakkus ja hänen appensa Appius Klaudius. Siitä yhä enemmin kiihtyi

ylhäisten viha. Grakkus syystä kyllä pelkäsi oman turvallisuutensa

olevan vaarassa eikä sentähden näyttäytynyt torilla ilman 3,000 miehen

suuruista seuralaisjoukkoa. Hän koetti uudella ehdotuksella saavuttaa

vielä suurempaa suosiota köyhäin kansalaisten puolelta ja heitä yhä

lujemmin liittää itseensä. Kun näet Pergamon kuningas Attalos oli

testamentannut valtakuntansa ja muut varansa Rooman valtiolle, ehdotti

tribuni, että kuninkaallinen perintö jaettaisiin köyhimmälle kansalle

ja että kansankokous saisi päättää, miten Pergamon maa olisi

käytettävä. Siten voivat uudet maatilalliset saada apua asustumiseensa.

Vastustajat puolestaan jo uhkailivat ruveta syyttämään rohkeaa kansan

ystävää heti hänen tribuni-vuotensa loputtua.

Sekä hänen omansa että hänen lakiensa turvallisuus näytti siis

vaativan, että hänellä olisi vielä seuraavanakin vuonna tribunin virka.

Vastustajat puolestaan koettivat kaikin voimin estää hänen uudestaan

valitsemistansa. Vaalikokousta pidettiin ja ensimmäiset tribukset

olivat jo antaneet äänensä Grakkukselle. Vaan silloin vastapuolue sai

aikaan, että kokous hajoitettiin huomeiseen asti, jolloin äänestystä

piti jatkettaman Kapitolium-kukkulalla. Siinä kokouksessa häirittiin

heti äänestystä väkivaltaisilla kahakoilla. Senaatti kokoutui läheiseen

temppeliin neuvottelemaan ja käski konsuli Mucius Scaevolaa ase kädessä

suojelemaan tasavaltaa. Tämä laintaitava mies kyllä tajusi Grakkuksen

ehdottaman lain kohtuullisuuden ja sen tähden neuvoi taipuvaisuuteen,

mutta silloin nousi ylipappi Scipio Nasika ja huusi: "Konsuli kavaltaa

yhteiskuntaa; ken tahtoo suojella lakia, seuratkoon minua!" Monen

senaattorin ynnä heidän puoluelaistensa ja orjainsa johtajana, joilla

oli aseina sauvoja sekä penkkien ja istuimien kappaleita, riensi hän

Kapitoliumille. Kansanjoukko siirtyi kaikkialla syrjään. Grakkus yritti

paeta, mutta nyt alkaneen melun aikana hänet surmattiin. Hänen

ruumiinsa heitettiin Tiberiin, ja kolmesataa hänen puoluelaistansa

samoin surmattiin tässä metelissä.

Työ, jonka uhriksi Tiberius Grakkus oli joutunut, eli alkajaansa

kauemmin. Peltolaki pysyi voimassa ja jako-oikeuteen asetettiin heti

uusi jäsen surmatun sijaan. Kuitenkin alkoi maanjakoa vastaan kiivas

taistelu niin hyvin senaatin kuin myöskin italialais-liittolaisten

puolelta, he kun alkoivat peljätä menettävänsä osan maista, jotka he

olivat saaneet haltuunsa joko vuokraamalla tai ostamalla.

_Kaijus Grakkus_. Kohtapa kuitenkin esiytyi peltolaille toinen

vielä peljättävämpi puolustaja, murhatun Tiberiuksen oma veli.

Kostonhimo enemmin kuin hyvänteko kiihotti Kaijus Grakkusta työhönsä.

Mutta vaikkapa tarkoitus ei ollutkaan yhtä puhdas, niin Kaijus sitä

vastoin oli luonnonlahjain runsaudelta ja kiihkoisuudelta veljeänsä

etävämpi. Tiberiuksen murhan jälkeen, jolloin vielä viholliset olivat

liian mahtavat, vetäytyi hän yksityiselämän hiljaisuuteen. Mutta siellä

hän ahkerasti harjoitteli kaunopuheisuutta ikään kuin hankkiakseen

itselleen siivet, joilla voisi kohota valtaan. Kansa pian otti hänen

sanansa vastaan pauhuisella suostumuksella ja suosi häntä enemmän kuin

ketään muuta puhujaa. Se menestys saattoi ylimykset häntä epäilemään,

ja karkoittaakseen tätä pelkonsa aihetta, lähettivät he hänet

kvestoriksi (qvaestor) eli sotarahaston hoitajaksi Sardiniaan. Mutta

kun senaatti tahtoi yhä edelleenkin pitää häntä siellä, palasi hän

yht'äkkiä saaresta Roomaan ja haki kansantribunin virkaa, joka hänen

onnistui saadakin (123).

Tiberius Grakkus oli taistellut yhtä yhteiskunnan epäkohtaa vastaan;

Kaijus sen sijaan tarkoitti koko valtiomuodon parantelemista. Ensin hän

saattoi aikaan sen kansan päätöksen, että tribuni voitiin vast'edes

valita edelleen seuraavaksikin vuodeksi; sitenpä hän, jos pysyisi

kansan suosiossa, saisi aikaa tehdä työnsä loppuun. Miellyttääkseen

aikeihinsa kaupunkilaisia toimitti hän viljalain, joten köyhemmät

porvarit, valtionrahastosta annettavan avun kautta, saivat viljaa

huokeammasta hinnasta. Vallan siirtämiseksi suuren kansanjoukon käsiin

lakkautettiin centuria-kokousten jako viiteen varallisuusluokkaan; sen

sijaan saivat kaikki centuriat äänestää joka kerraksi erittäin arvalla

määrätyssä järjestyksessä.

Sen jälkeen kohta päätettiin asettaa jako-oikeus entiseen valtaansa.

Jaettavaksi ruvettiin nyt myöskin antamaan sellaista valtionmaata, jota

ei vielä ollut kellekään vuokrattu. Siitä tehtiin ensin Italiassa,

sitte myöskin maakunnissa roomalaisia siirtokuntia, joihin köyhiä

kansalaisia lähetettiin. Tehtiinpä sittemmin myöskin suuremmoinen

päätös: rakentaa jälleen Kartago ja jaella sen valtiolle omistettu

maa-alue roomalaisille siirtolaisille.

Kaijus Grakkus, täten saaden suuresta kansanjoukosta itselleen yhä

varmemman tuen, samalla myöskin koetti tehdä vastustajiansa keskenään

eripuraisiksi. Ylimystössä, joka oli niin yksimielisesti noussut

Tiberius Grakkusta vastaan, oli todella kaksi melkoisen erilaista osaa:

ne ylimykset, joiden hallussa oli korkeimmat virat ja joiden keskuksena

oli senaatti, ja _ritarit_, suurinta veroa maksavat, jotka olivat

kaikista rikkaimmat. Nämä ritarit yhtyivät yhtiöiksi, vuokrasivat

maakunnista valtion tulot ja harjoittivat sitte siellä kovaa

kiskomista. Nyt ehdotti Kaijus Grakkus, että ritareille annettaisiin

valtiollisten riitojen tuomio-oikeus, jota tähän asti olivat ainoastaan

senaattorit käyttäneet ja usein väärinkin. Ehdotettu laki hyväksyttiin.

Rooman kauppiasylimystö siten erosi sukuylimystöstä ja siirtyi kansan

puolelle. Senaatti kadotti myöskin suuren osan vaikutuksestansa

hallintoon, koska siihen kuuluvia asioita ruvettiin ratkasemaan

kansankokouksen päätöksillä. Senaatin tekemä Aasian verotusjärjestelmä

lakkautettiin ja uusi maata rasittava, mutta ritareille edullinen

pantiin toimeen. Verrattomalla toimeliaisuudella hoiti tribuni itse

erilaisimpia ja sotkuisimpia tehtäviä: hän valvoi viljan jakelemista,

valitsi tuomioistuinten jäsenet, perusti siirtopaikkoja, jopa johti

senaatin kokouksiakin.

Täten perustettuaan aivan uuden valtiomuodon koetti Grakkus

tyydyttääkseen italialais-liittolaisia hankkia heille Rooman

kansalaisoikeutta. Mutta siinä hän kohtasi jyrkkää vastarintaa juuri

itse kansan puolelta, joka, ollen arka Rooman kansalaisen

etuoikeuksistaan, ei suinkaan tahtonut antaa niistä osaa

liittolaisille. Täten tribunin ja kansan välille syntynyttä

erimielisyyttä käytti senaatti hyväkseen varsin taitavasti. Tribuni

Livius Drusus, joka oli senaatin puolella, osasi taivuttaa kansan

paljon lempeämmäksi ylhäisiä kohtaan. Kun Grakkuksen kansansuosio siten

jo oli vähennyt, tuli arvan kautta hänen tehtäväkseen lähtö Kartagoon

valmistelemaan uuden siirtopaikan perustamista sinne. Tätä hänen

poissaolonsa aikaa käyttivät hänen vastustajansa miten parhaiten

taisivat. Suoritettuaan tehtävänsä riensi Grakkus Roomaan, mutta eipä

enää onnistunut hänen pyrintönsä; häntä ei palattuaan valittu

seuraavaksi vuodeksi tribuniksi. Heti silloin konsuli Opimius ehdotti,

että Kartagon uudestaan rakentamisen päätös kumottaisiin, koska muka

sitä kaupunkia hävittäessä oli koko se paikkakunta kirottu. Asia oli

ratkaistava kansankokouksessa. Toisen konsulin toimittaessa tavan

mukaan pyhitysuhria Kapitoliumilla kehoitti eräs oikeudenpalvelija

kaikkia "huonoja kansalaisia" poistumaan; näyttipä hän samalla myöskin

tahtovan tehdä väkivaltaa Grakkukselle. Mutta tämän ystävät silloin

hänet heti surmasivat. Rankkasade viimein hajoitti kokouksen

suuressa sekasorrossa. Senaatti käski Opimiusta "katsomaan, ett'ei

valtiolle mitään vahinkoa tapahtuisi". Kansa asettui nyt vartioimaan

Grakkuksen asuntoa. Seuraavana päivänä anastivat tribunin suosijat

Aventinus-vuoren. Senaatti oli koonnut suuren joukon kannattajiansa ja

suojattejansa sekä raskasaseista sotaväkeä ja jousimiehiä. Opimius

hyökkäsi näiden johtajana Aventinukselle kokoutunutta kansanjoukkoa

vastaan, joka kohta joutui häiriöön ja kokonaan hajautui. Kaijus

Grakkus pakeni Dianan temppeliin. Hänen sanotaan siellä rukoilleen

jumalatarta, että Rooman kansa, rangaistukseksi kiittämättömyydestään,

ei koskaan pääsisi orjuudesta, johon se hänen hylkäämisellänsä

vapaaehtoisesti antautui. Temppelistä hän pakeni Tiberin yli pyhään

metsikköön ja siellä hänen käskystään uskollinen orja lävisti hänet

sekä sitte surmasi itsensäkin. Grakkuksen pään otti eräs ylimys,

saadakseen siten halpamaista voittoa. Konsuli oli näet luvannut hänen

päänsä tuojalle sen painon kultaa, ja ylimys nyt kaatoi irti hakattuun

päähän koko joukon sulaa lyijyä saadakseen vielä suuremman summan.

Neljättä tuhatta kansanpuolueen miestä kaatui samaan aikaan ylimysten

koston uhreina.

Kaijus Grakkus joutui kyllä saman kovan kohtalon omaksi kuin hänen

veljensä, mutta hän kuitenkin ennen kuolemaansa ehti hankkia tuhansille

kansalaisille maata ja omat asuinpaikat, heikontaa ylimysten valtaa ja

antaa italialais-liittolaisille paremman tilan toivoa. Johdonmukaisen

selvästi ja kekseliään viisaasti johti hän työtänsä, ja se kehittyi

uudeksi yhteiskuntajärjestykseksi, jonka peruspiirteet hän jo oli

suunnitellut. Hänen rukouksensa, jos hän sitä tuolla Dianan temppelissä

muuten olikaan lausunut, toteutui tosiaankin tavallansa, sillä Rooma

nyt vastustamattomasti edistyi yksinvaltaa kohti. Mutta sillekin oli jo

Kaijus Grakkus laskenut perustuksen.

Grakkuksien vihamiehet kirosivat heidän muistoansa. Mutta kaipaus

herätti kansan toivottomuudestaan. Se pystytti julkisesti Grakkuksien

kuvapatsaat, se pyhitti ne paikat, joissa heidät oli surmattu, ja

uhrasi siellä maan hedelmäin esikoiset, ja moni myöskin kävi niissä

paikoissa rukoilemassa.

Marius.

Ollen syntyään alhaisesta säädystä, maamiehen poika latinalaisesta

pikku kaupungista Arpinumista, kasvoi Marius niinkuin kansan miehet

ainakin hyvin vähätaitoisena, mutta elinvoimiltaan turmeltumattomana.

Hänellä tosin oli raaka ja jäykkä luonto, mutta pohjaltaan rehellinen

ja isänmaallinen mieliala, vaikka palava kunnianhimo, joka on monen

hyvänkin toimen vaikutin, hänessä myöskin kehitti huonoja luonteen

puolia.

Ensimmäisen sotapalveluksensa suoritti hän nuoremman Scipion johdolla

Numantian piirityksessä Espanjassa, osoittaen siellä suurta

urhollisuutta. Roomaan palattuaan valittiin hänet kansatribuniksi.

Hänen siinä virassaan toimeen panemansa laitokset tarkoittivat petoksen

estämistä äänestyksessä sekä köyhäin hävyttömän vaateliaisuuden

poistamista viljan jaossa. Ne osoittavat hänessä silloin

enemmin vallinneen oikeudentunnon kuin minkään kansanjoukkojen

viehättämishalun. Kuitenkin ylhäiset aavistivat jo aikaisin hänestä

saavansa vastustajan.

_Sota Jugurtaa vastaan_ näytti selvästi ylimystön itsekkäisyyden

ja antoi Mariukselle tilaisuutta osoittaa hyvää sodan johtotaitoa.

Masinissan poika Micipsa jakoi ennen kuolemaansa valtakuntansa kahdelle

pojalleen ja antoi myöskin osan veljensä pojalle _Jugurtalle_.

Tämä heti murhautti toisen serkkunsa. Eloon jäänyt veljes Adherbal

pelkäsi henkensä olevan vaarassa ja pyysi Roomasta apua. Senaatti

laittoi sinne lähetystön, mutta Jugurta lahjoi lähettiläät, niin että

he tuomitsivat hänen eduksensa. Heti sen jälkeen hyökkäsi Jugurta

myöskin Adherbalin päälle ja surmautti hänet hirveästi kiduttavalla

tavalla. Nyt täytyi senaatin ainakin näön vuoksi lähettää sotajoukko

Afrikkaan. Jugurta taaskin lahjoi päällikön ja sai häneltä rauhan.

Mutta tribuni Memmius paljasti kansalle koko tuon hävyttömyyden

ja sai aikaan, että Jugurta kutsuttiin Roomaan. Siellä tämä

viekas afrikkalainen lahjoi yhden tribunin, ja kun Memmius sitte

kansankokouksen edessä vaati häntä nimittämään ne Rooman ylimykset,

jotka olivat ottaneet häneltä vastaan rahaa, lausui lahjottu tribuni

mahtikieltonsa (veto-sanansa) kaikkea Jugurtan tilintekoa vastaan, että

kansankokouksen täytyi tyhjin toimin erota. Saaden uutta rohkeutta

tuosta menestyksestä murhautti kuningas sitte julkisesti kadulla

Masinissan pojanpojan Massivan, jota eräs roomalaispuolue aikoi

korottaa Numidian valtaistuimelle. Sen jälkeen Jugurta purjehti mitään

kärsimättä Afrikkaan. Katsoessaan laivasta taaksensa Roomaan, huudahti

hän: "Voi, sinua kavala kaupunki, sinä olisit kyllä tarjona kaupaksi,

jos vain löytyisi ostaja."

Nyt lähetti senaatti Jugurtaa vastaan konsuli Metellus-vanhuksen, joka

johti sotaa tehokkaasti ja voitollisesti. Mutta entisen häpeän

seurauksista hän sillä menestyksellään ei kuitenkaan saanut säätyänsä

pelastetuksi. Tutkinto, joka kesti koko kaksi vuotta, pidettiin

tuomarein edessä, jotka toimivat niin ankarasti, että neljän konsulin,

niiden joukossa myöskin Opimiuksen, täytyi lähteä maanpakoon.

Rohkaistuneena kansanpuolueen voitosta pyysi Marius Metellukselta

loma-aikaa lähteäkseen Roomaan hakemaan konsulin virkaa. Ja hän viran

saikin "sotasaaliksi ylhäisiltä".

Uusi konsuli alkoi virkansa tärkeällä toimella. Hän otti sotajoukkoon

vähimmin verotetut kansalaiset, joilla ei tähän asti ollut oikeutta

sotapalvelukseen. Tämä muutos, vaikka se alkuaan tehtiin yksinomaan

sotalaitoksen eduksi, oli hyvinkin tärkeä; sillä oikeastaan vasta

yhdeksänvuotisen sotapalveluksen jälkeen saatiin oikeus hakea

korkeampia valtionvirkoja. Niinkuin Grakkukset olivat hankkineet

kansalle osallisuuden valtion maahan, niin hankki Marius sille pääsyn

valtion virkoihin.

Kun Marius tuli Metelluksen jälkeen päälliköksi Afrikkaan, loppui sota

siellä pian. Valloitettuaan Numidian valtakunnan useimmat kaupungit

tunkeutui päällikkö äsken kootun kansan-sotajoukkonsa kanssa

sanomattomien vastuksien läpi vedettömäin ja myrkyllisistä käärmeistä

viliseväin seutujen kautta Jugurtan tärkeimpään kaupunkiin sekä ryösti

ja hävitti sen perin pohjin. Kohta sen jälkeen valloitettiin se

vuorilinna, jossa kuningas säilytti aarteitansa. Jugurta pakeni

sukulaisensa Mauretanian kuninkaan Bokkuksen luo, joka kuitenkin

taivutettiin antamaan pois pakolainen. Marius vietti nyt Roomassa

muhkean riemusaaton kansan iloitessa. Jurgurtan täytyi kahleissa astua

voittajan vaunujen edellä; sitte hänet alastomana sysättiin

maanalaiseen vankeuteen. Kuusi päivää sai hän siellä kärsiä näljän

tuskia, kunnes vartiat hänet viimein kuristivat kuoliaaksi.

_Sota kimbriläisiä ja teutonilaisia vastaan_. Valtakunnan

pohjoisrajaa uhkasi hirvittävä myrsky. Kaksi pohjoismaista kansaa,

_kimbriläiset_ ja _teutonilaiset_, oli lähtenyt liikkeelle

asuinpaikoiltaan, joiden sanotaan olleen Itämeren rannoilla, ja he

siirtyivät yhä edemmäksi etelää kohti. Jättiläisvartalollaan, hurjalla

rohkeudellaan ja inhottavalla muodollaan levittivät he kaikkialle

kauhistusta. Kolmessa taistelussa peräkkäin voittivat he Rooman

sotajoukot, joita ylhäissukuiset konsulit johtivat. Italia jo vapisi

noiden hirvittäväin raakalaisten pelosta eikä vuodeksi 104 kukaan

uskaltanut hakea konsulin virkaa. Marius otti vastaan sen vaikean

toimen ja ylimysten vastustamatta valittiin hänet neljä kertaa

peräkkäin (vuosiksi 104-101) konsuliksi.

Saapuessaan Galliaan, jossa hän oli luullut kohtaavansa raakalaiset,

hän ei heitä tavannutkaan, koska kimbriläiset olivat hävitellen

kulkeneet Espanjaan ja teutonilaiset toiselle taholle. Vasta kahden

vuoden kuluttua palasivat he. Marius tänä väliaikana harjoitti

sotamiehiänsä, totutti heitä kärsimään vaivoja, vahvisti heidän

rohkeuttansa ja sai heidät noudattamaan ankaraa kuria. Käskynsä alaisia

kohteli hän oikeudentuntoisesti. Kun hänen veljensä pojan, erään

sotajoukon päälliköistä, murhasi muuan sotamies, jota hän oli häväisten

loukannut, tutkitutti Marius tarkkaan asian, ja kun syytetty kertoi

koko tapauksen, pani päällikkö itse hänen päähänsä seppeleen, jollaisia

muuten annettiin kiitettävistä teoista. Siten hän, vaikka hänen

olemuksensa olikin ankara, tyly ja vastenmielinen, saavutti sotamiesten

kunnioituksen, jotka huomasivat juuri hänet oikeaksi mieheksi

vastustamaan kimbriläisiä.

Raakalaisten palattua tapasi Marius ensin teutonilaiset (102). Iser- ja

Roone-jokien yhtymäpaikassa oli roomalaisilla linnoitettu leiri, jonka

sisällä Marius piti väkeänsä, totutellen sotamiehiä näkemään

vihollisten villiä muotoa, kuulemaan heidän kovaa huutoansa ja

tuntemaan heidän aseitansa. Eräs teutonilaispäällikkö oli niin nenäkäs,

että vaati Mariusta kaksintaisteluun. "Jos olet kyllästynyt elämään,

niin voithan hirttää itsesi", vastasi roomalaispäällikkö. Viimein

raakalaiset kulkivat leirin ohitse, huutaen roomalaisille sotamiehille

menevänsä nyt Italiaan ja kysyen, eivätkö roomalaiset tahtoneet

lähettää terveisiä vaimoillensa ja lapsillensa. Töin tuskin saattoi

Marius hillitä väkensä raivoa. Mutta raakalaisten mentyä seurasi

roomalaisjoukko jäljestä ja saavutti heidät _Akva Sekstian_

(nykyisen Aixin) luona, johon Marius asettui edulliseen paikkaan. Ensi

päivänä hyökkäsi hän teutonilaisten liittolaisten ambronilaisten päälle

ja voitti heidät kokonaan. Roomalaiset takaa ajaen ryntäsivät

voitettujen leiriin ja kohtasivat siellä ambronilaisten vaimot, jotka

kirveillä ja miekoilla ahdistivat milloin roomalaisia, milloin omia

pakenevia miehiänsä, kunnes hekin kaatuivat voittajain käden kautta.

Nyt seurasi kamala yö; teutonilaisten valituksia kaatuneiden

veljein tähden ja heidän hurjia sotalaulujansa kuului joka taholta

roomalaisten leiriin. Päivän koittaessa asetti Marius sotaväkensä

taistelujärjestykseen ja antoi ratsuväkensä alottaa taistelun.

Raskaina, tiheinä joukkoina vyöryivät teutonilaiset roomalaislegioneja

vastaan. Mutta puolen päivän aikaan alkoivat raakalaisten rivit horjua,

ja kun uusi väijyksiin asetettu roomalaisjoukko yht'äkkiä syöksyi

esiin, tuli voitto täydelliseksi. Kaatuneita vihollisia sanotaan olleen

niin paljo, että Massilian asujamet kauan aitasivat viinitarhojansa

heidän luillaan.

Seuraavana vuonna kimbriläiset ajoivat roomalaispäällikön

_Katuluksen_ Ylä-Italiasta pois Po-joen toiselle puolelle. Heidän

aikomuksensa oli yhdistyä teutonilaisiin, joiden kohtalosta he eivät

vielä tienneet mitään, sekä sitte marssia suoraa päätä Roomaan. Mutta

keväällä 101 yhtyivät sen sijaan Marius ja Katulus, ja roomalaiset,

50,000 miestä, menivät jälleen Po-joen yli. Kimbriläiset nyt ryhtyivät

sovinnon hieromiseen ja tarjosivat rauhaa, jos roomalaiset suostuivat

antamaan maata heille ja heidän veljillensä teutonilaisille. "Teidän

veljenne teutonilaiset", vastasi Marius, "ovat saaneet maan, jota

heiltä ei suinkaan koskaan riistetä." Ja näyttääkseen kimbriläisille

heidän veljiensä kohtalon tuotti hän esiin teutonilaisten vangitun

kuninkaan Teutobakin.

_Vercellan_ kedolla lähellä Veronaa oli ratkaseva taistelu.

Kimbriläiset olivat asettuneet suureen nelikulmaan ja ensimmäinen rivi

oli sidottu kiinni rautakahleesen, että miehet pysyisivät oikein

taajassa. Roomalaisten puolella johti Katulus keskijoukkoa. Marius oli

asettanut väkensä molemmille siiville. Raakalaisjoukot vyöryivät esiin

kuin suuren meren aallot. Roomalaiset ottivat levollisessa

järjestyksessä ja säännöllisesti tihennetyissä riveissä vastaan tuiman

rynnäkön. Puoli-alastomat ja siis helposti haavoittuvaiset kimbriläiset

eivät vaskimiekoillaan, jotka taipuivat joka iskusta, voineet kestää

roomalaisten harjautuneita ja hyvin johdettuja legioneja, kun lisäksi

vielä aurinko ja tuuli olivat heillä haittana. Katulus saavutti ensin

keskustassa ratkasevan menestyksen ja kohta tuli roomalaisten voitto

täydelliseksi taistelukentällä. Mutta voitetut pakenivat vaunulinnaansa

ja siellä miesten sivulla taistelivat kimbriläisnaiset, jotka viimein

lävistivät itsensä kuoliaaksi, kun ei enää näkynyt mitään pelastuksen

toivoa. Viimein syöksyi kimbriläisten leiristä esiin suuri joukko

koiria, joita vastaan roomalaisten täytyi taistella monta tuntia.

Kimbriläisiä sanotaan maanneen kentällä, jossa hirmuinen taistelu oli

riehunut, enempi kuin 120,000, ja kuitenkin saattoi Marius vielä ottaa

36,000 vankia. Sivistymätön mies, karkea sotilas oli tässä mahtavalla

voimain punnituksella pelastanut etelämaailman sivistyksen ja sen

laeilla järjestellyn yhteiskunta-laitoksen.

Jo taistelukentällä aljettiin kiistellä, kumpiko oli enemmin tehnyt

voiton saavuttamiseksi. Moni tahtoi antaa ylimys Katulukselle suurimman

kunnian. Mutta yleinen ääni antoi palkinnon ylipäällikölle. Marius piti

komean riemusaaton, johon hän salli Katuluksenkin ottaa osaa.

Riemusankarin edellä kuljetettiin vangittua Teutobak-kuningasta, joka

oli niin pitkä, että ulottui ylemmäksi voitonmerkkejä. Kansa, katsoen

Mariusta omaksi päällikökseen, sanoi häntä Rooman kolmanneksi

perustajaksi ja uhrasi atrioilla juomauhria hänelle niinkuin jumalalle.

Marius ja Sulla.

Sulla oli monessa suhteessa Mariuksen vastakohta. Ollen syntynyt

ylhäisestä suvusta oli hän saanut hienon sivistyksen, mutta myöskin

imenyt ylhäisten itsekkäisyyden ja turmeltuneet tavat. Hän himoitsi

nautintoja enemmin kuin kunniaa. Hänellä oli tarkka arvostelukyky,

tavaton valtiomiehen taito ja ripeä toimintavoima, mutta samalla

hillitsemätön nautinnonhimoisuus ja kylmä sydämmettömyys. Kykenemättä

rakkaudella ja innostuksella antautumaan mihinkään suureen tehtävään ja

uskomatta siveellistä maailman järjestystä, hän ei antanut töitänsä

velvollisuudentunnon, vaan nautinnon ohjata. Sentähden hän myöskin

katsoi elämänsä runsasta menestystä ainoastaan sattumuksien leikiksi.

Ja koska hän luki suuret tekonsa sattumuksen ansioksi, sanoi hän

itseänsä mielellään "onnelliseksi".

Jo siihen aikaan, kuin Sulla oli Mariuksen käskyn alaisena, voitiin

aavistaa hänestä tulevan Mariukselle kilpailijan. Kun Marius vastuksia

kärsien taisteluilla kukisti Jugurtan voiman ja pakotti hänet

pakenemaan, niin Sulla se juuri ystävyyden teeskentelemisellä ja

hyvillä sanoilla sai taivutetuksi kuningas Bokkuksen antamaan

pakolaisen roomalaisille. Senpä tähden ylhäisten puolue ylistelikin

Sullaa sodan varsinaiseksi päättäjäksi. Ratkasevassa taistelussa

kimbriläisiä vastaan seisoi Sulla neuvonantajana Katuluksen sivulla. Jo

silloin vallitsi erimielisyys hänen ja Mariuksen välillä. Sitte

seuraavassa liittolaissodassa osoitti Sulla sellaista etevyyttä, että

hän himmensi kunniakkaan kilpailijansa. Siispä kun oli aljettava sota

Ponton mahtavaa kuningasta _Mitridatesta_ vastaan, joka pyrki

Vähä-Aasian herraksi sekä sitä varten hyökkäsi Rooman liittolaisten

päälle ja surmautti joukottain Rooman kansalaisia, niin Sulla valittiin

senaatin vaikutuksesta konsuliksi ja päälliköksi Mitridatesta vastaan.

_Mariuksen pako ja väkivalta-hallitus_. Raivoissaan kilpalijansa

korotuksesta liittyi Marius väkivaltaiseen kansantribuniin

_Sulpiciukseen_. Tämän onnistui saada aikaan kansanpäätös, jonka

mukaan päällikkyys oli riistettävä Sullalta ja annettava Mariukselle.

Töin tuskin pääsi Sulla pakenemaan hänelle määrättyjen legionein luo,

jotka seisoivat Kampaniassa, mutta ne hänen puheestaan niin mieltyivät

häneen, että kivittivät ne sotatribunit, jotka aikoivat Mariuksen

puolesta ryhtyä sotaväkeä johtamaan. Sitte Sulla läksi kuuden legionin

kanssa Roomaa vastaan. Kun vastapuolue teki itsepäistä vastusta, käski

hän jousimiesten ampua tulisia nuolia taloihin ja sieppasi itse

sydämmettömän päättäväisesti soitsun, osoittaen siten aikeensa sytyttää

kaupungin. Silloin täytyi kaiken vastustuksen lakata. Sulla marssi

voitollisesti Roomaan ja Mariuksen täytyi paeta.

Vaihtelevia kohtaloita kärsi päällikkövanhus pakomatkallansa.

Kiihkeästi vainottuna onnistui hänen päästä Ostiaan, josta hän löysi

heikon venheen ja nousi siihen. Myrsky ajoi venheen Circeji-kaupunkiin.

Väsyksissä merimatkasta ja näljänvaivoista täytyi hänen vihollistensa

väijymisiä karttaakseen paeta syvälle läheisiin metsiin. Siten saapui

hän lähelle Minturna-kaupunkia. Silloin hän yht'äkkiä huomasi toisella

puolellaan vihamielisen ratsujoukon ja toisella kaksi laivaa. Hän

riensi heti toiseen laivaan ja saikin aluksi turvaa merimiehiltä. Mutta

kohtapa he katuivat. Mariuksen kerran maatessa rannalla purjehtivat he

kavalasti pois jättäen vanhuksen oman onnensa nojaan. Hämmästyen läksi

hän kulkemaan tiettömiä soita, kunnes viimein saapui yksinäiseen

majaan. Siinä asui vanha ukko, joka liikutettuna Mariuksen onnettomasta

kohtalosta kätki hänet luolaan Liris-joen rannalle. Mutta kun Sullan

ratsumiehet tulivat sinnekin, riensi hän Minturnan suolle, riisui

vaatteensa ja piilottui ruohokkoon, jossa vesi ulottui hänelle kaulaan

asti. Ratsumiehet sittekin huomasivat hänet, vetivät ylös ja veivät

vankina kaupunkiin.

Minturnan neuvosto aikoi nyt Rooman senaatin käskyn mukaan surmata

Mariuksen. Kimbriläinen orja lähetettiin miekka kädessä vankilaan

panemaan murhaa toimeen. Mutta kun orja huomasi vankilan hämärässä

päällikkö vanhuksen julman katseen ja kuuli hänen kovalla äänellä

ärjäsevän: "orja! uskallatko tappaa Mariusta?" pakeni hän kauhuissaan

ja viskasi pois miekkansa. Minturnalaiset katsoivat orjan pelkoa

jumalain viittaukseksi ja vapauttivat Mariuksen, joka pääsi sitte

vahingotta meren yli Afrikkaan. Saatuaan matkalla kuulla, että hänen

poikansa ja muutamia puoluelaisiaan oli Numidiassa, purjehti hän ensin

vanhan Kartagon satamaan. Mutta hänen noustuaan maalle ja viivyttyään

vähän aikaa hävitetyn kaupungin jäännöksiä katselemassa saapui maaherra

Sekstiukselta liktorin kautta hänelle käsky heti lähteä pois Afrikasta.

Pitkän ajan oli Marius vaiti synkkiin mietteihin vaipuneena. Viimein

hän lausui: "sano Sekstiukselle, että näit Marius-vanhuksen Kartagon

raunioilla!"

Ennen lähtöään Afrikasta tapasi hän poikansa ja muutamia

puoluelaisiaan, jotka olivat olleet vähällä joutua Numidian kuninkaan

vangeiksi. Heidän kanssansa purjehti hän Afrikan rannasta etäiseen

Cercina-saareen ja vietti siellä talven, mietiskellen kostoa.

Tällä välin oli Sulla lähtenyt sotajoukkoinen retkelle. Uusi konsuli

_Cinna_ oli kansan puolueen miehiä, mutta hänen virkaveljensä

Oktavius ja ylhäisten puolue olivat karkoittaneet hänet pois Roomasta.

Tämä Cinna nyt kehoitti Mariusta palaamaan Italiaan. Hänen noustuaan

Etrurian rannalle riensivät hänen puoluelaisensa joka taholta sinne

kokoon. Hän marssi nyt Cinnan kanssa Roomaa vastaan. Senaatilla kun ei

ollut keinoja millä puolustaa kaupunkia, täytyi sen tunnustaa Cinna

konsuliksi ja lähetystön kautta pyytää häntä tulemaan Roomaan. Kun nämä

lähettiläät vietiin Cinnan eteen, istui hän virkaistuimellaan, yllänsä

kaikki konsulinarvon virkamerkit. Ääneti seisoi Marius hänen sivullaan,

mutta päällikkövanhuksen katse paloi vihasta ja kostonhimosta.

Cinna kulki sisälle kaupungin portista, mutta Marius jäi vähäksi aikaa

ulkopuolelle, lausuen katkeralla äänellä: "maanpakolaistenhan ei ole

lupa astua kaupunkiin; jos minua tarvitaan, on minun tuomioni

peruutettava." Sentähden täytyi kutsua kansa kokoon kumoamaan Mariuksen

maanpako-tuomiota. Mutta kun kolme osastoa oli ehtinyt äänestää hänen

takaisin kutsumisensa puolesta, ei hän enää kauemmin jaksanut pidättää

hurjaa kiihkoansa. Hän marssi aseellisten puoluelaistensa kanssa

kaupunkiin ja pani heti toimeen kauhistavan verisaunan. Hänen

pienimmästäkin viittauksestaan surmasivat asemiehet suuren joukon

vastaan tulevia ihmisiä, ja nekin, joiden tervehdykseen Marius vain ei

vastannut, hakattiin säälimättä kuoliaaksi. Kun tällaista murhailua

kesti viisi päivää, kyllästyi siihen Cinna. Mutta kun villejä

orjalaumoja ei saatu lakkaamaan, piiritti Cinna heidät äkisti yöllä ja

surmautti kaikki tyyni. Verisaunan lakattua Marius ja Cinna

nimityttivät omavaltaisesti itsensä konsuleiksi. Marius oli nyt

seitsemättä kertaa valtion korkeimmassa virassa, vaan eipä sitä kunniaa

kestänyt kauan. Senaatille tuli Sullalta kirje ilmoittaen, mitä

voittoja oli saavutettu Kreikanmaassa, ja lupasi hän kohta palata

kostamaan vihollisillensa. Se sanoma herätti Mariuksessa levottomuutta,

jota hän koetti juomisella tukeuttaa. "Vaikka leijona on poissa",

lausui hän, "niin kuitenkin tuntuu kamalalta hänen luolassaan

oleskelu." Viimein hän kääntyi ankaraan tautiin. Kuumeen houreissa oli

hän johtavinaan Rooman sotajoukkoja Mitridatesta vastaan, mutta

levollisempina välihetkinä valitti hän kuolevansa, saamatta toivettaan

toteutumaan. Kuollessaan (86) oli hän 70 vuoden ikäinen ja oli pitänyt

17 päivää seitsemättä konsulinvirkaansa.

_Sulla Mitridatesta vastaan_. Sill'aikaa kuin Marius Roomassa

päästi kostonhimonsa ankarasti raivoamaan, taisteli Sulla valtakunnan

mitä vaarallisinta vihollista vastaan. Kuningas Mitridates oli voimakas

ja toimelias mies. Juosten sai hän kiinni nopeimmankin metsänotuksen,

hän jaksoi hillitä hurjimmankin hevosen ja metsästysretkillä kaatoi

hän tulisimmassa ratsastusvauhdissa saaliinsa. Hän suosi omalla

tavallansa kreikkalaista taidetta ja historian kirjoitusta, hän puhui

kahtakymmentä kahta kieltä ja muisti joka sotamiehen nimen koko

sotajoukossaan. Kaikki keinot olivat hänestä yhtä luvalliset hänen

pyrkiessään toivotun tarkoituksen perille; väkivaltaa ja viekkautta,

julmuutta ja uskottomuutta käytti hän, eikä säästänyt ihmishenkeä.

Aluksi hän anasti osan Paflogoniaa, sitte murhautti Kappadokian nuoren

kuninkaan, voidakseen anastaa hänen maansa ja viimein hän sytytti

sisällisen sodan Bityniassa ja auttoi siellä toista puoluetta. Kun nyt

roomalaiset auttoivat toista puoluetta ja sitä paitsi asettivat

Kappadokiaan uuden kuninkaan, alkoi hän yhdessä Armenian kuninkaan

kanssa sodan heitä vastaan. Helposti sai hän valloitetuksi Vähä-Aasian

länsirannikon ja levitti sitte kaikkiin niihin kaupunkeihin käskyn

surmata yhtenä päivänä kaikki niissä elävät roomalaisperheet. Kun

roomalaisia vihattiin heidän saaliinhimonsa tähden, toteltiin tuota

käskyä mielellään, ja nyt tehdyssä hirvittävässä verisaunassa sanotaan

hukkuneen yhdeksättä kymmentä tuhatta roomalaista.

Mitridates itse jäi Aasiaan, valiten asuinpaikakseen Pergamon, ja

lähetti päällikkönsä _Arkelaon_ Kreikanmaahan, jossa hän toivoi

yhtä suuren vihan roomalaisia kohtaan vallitsevan kuin Aasiassakin.

Koko joukko kreikkalaiskaupunkeja antautuikin heti Mitridateen

puolelle, niiden joukossa varsinkin Atena. Nyt saapui Sulla

Kreikanmaahan ja marssi suoraa päätä Atenaa kohti sekä koetti kaikin

voimin nopeasti päästä kaupungin herraksi. Saadakseen piiritysneuvoja

hakkuutti hän puut Akademian metsiköstä ja poistaakseen varain puutetta

ryösti hän Delfin temppelin. Näljän hätä pian alkoi hirveästi raivota

Atenassa, ja silloin täytyi kaupungin ruveta hieromaan sovintoa, mutta

kuitenkin otettiin se äkkiarvaamatta väkirynnäköllä. Ryöstäen ja

murhaten tunkeutuivat Sullan sotamiehet kaupunkiin ja panivat toimeen

hirvittävän verisaunan. Vasta seuraavana päivänä hillitsi Sulla

sotamiestensä hurjan raivon ja armahti kaupunkia, sanoen "antavansa

anteeksi monelle muutamien, eläville kuolleiden tähden".

Kahdessa verisessä taistelussa voitti Sulla Arkelaon. Viimeinen ja

verisempi taistelu pysyi kauan ratkasematta. Jo yrittivät roomalaiset

peräytymään, vaan silloin Sulla rohkeasti hyppäsi maahan ratsunsa

seljästä ja tempasi lippumiehen kädestä kotkamerkin, sanoen:

"Tässä minä tahdon kuolla! Jos teiltä kysytään, missä luovuitte

päälliköstänne, niin sanokaa: Orkomenon luona!" Sotamiehet häpeissään

palasivat ja vihollinen voitettiin ankaralla taistelulla niin perin

pohjin, että Arkelaon itsensä täytyi pysyä kaksi päivää piilossa

eräässä suossa, ennenkuin hänen onnistui päästä pakoon.

Sittemmin ollessaan suullisesti Sullan puheilla täytyi Mitridateen

tyytyä voittajan määräämiin ehtoihin. Kuninkaan piti luovuttaa kaikki

valloituksensa, maksaa 2,000 talenttia ja antaa pois 70 laivaa.

Vähä-Aasian kaupungeista kiskottiin sitte äärettömiä summia; heidän

täytyi yhdessä maksaa pakkoveroa 20,000 talenttia ja sitä paitsi

kalliilla tavalla ravita ja vaatettaa Sullan sotajoukkoa. Näillä

kiskomisilla hankki hän itselleen runsaat varat kohta alkavaan

sisälliseen sotaan.