Taiteen kukoistus Atenassa.

[Kuva: Akropolis.]

Akropolis-kukkulalle, jolla Atenan linna seisoi kaupungin katujen

päässä, pystytettiin ihanoita muistomerkkejä. Sinne noustiin leveitä

marmoriportaita myöten ja astuttiin sisälle _propylaiain_

suurenmoisesta koruportista. Propylaiat olivat suuri pylväspiha, jossa

oli viisi porttiaukkoa, ja siihen liittyi siipirakennuksia molemmin

puolin. Niiden välinen etusali oli jaettuna kolmeen käytävään

keveillä pylväsriveillä, joiden päällä marmorinen katto lepäsi.

Viisiä portaita noustiin pihasta viidelle korkealle vaskiportille,

joista astuttiin Akropoliin kukkulalle. Siellä seisoi Atenan temppeli,

ihana _Partenon_, ympäröitynä katetulla käytävällä, jonka

kattoa kauniit marmoripylväät kannattivat. Itse temppeli, tehty

Pentelikon-vuoren marmorista, oli helleniläisen rakennustaiteen etevin

mestariteos. Päätypinnat olivat koristetut ihmeteltävillä, puoleksi

kohoavilla kuvauksilla jumalattaren syntymästä ja elämänvaiheista.

Temppelirakennuksen katon alareunaa pitkin oli kuvafriisi, jossa niin

sanotun panatenaia-juhlaretken vaihtelevat kohtaukset olivat erittäin

hienosti ja taiteellisesti esitetyt. Yläosaa kannattivat korkeat

pylväät, joiden väliltä avautui käytävä itse temppelisaliin.

Siellä seisoi jumalattaren kuva, noin 40 jalkaa korkea, ruumis

elefantinluusta, puku ja kypärä kullasta, jota kattoaukosta virtaava

päivänvalo kirkkaasti valasi. Säännöllisen kauneilla kasvoilla lepäsi

lempeä vakavuus. Toisessa kädessä oli hänellä voiton jumalattaren kuva,

toisessa kilpi ja keihäs, jonka kultakärki osoitti kohti korkeutta.

Partenonin vasemmalla puolella oli muhkea _Erekteion_, sekin

pyhitetty tälle jumalattarelle, ja sen lähellä, linnan kukkulan

korkeimmalla kohdalla, seisoi toinen Atenan kuva, 70 jalkaa korkea,

valettu Maratonin voittosaaliista. Kilpi ja keihäs aseinansa seisoi

siinä jumalatar, paljon tarkoittavasti katsellen ulos merelle,

joka oli Atenan vallan ja suuruuden näyttämö. Kuva oli niin korkea,

että purjehtija jo Sunion-niemestä viiden peninkulman päästä voi

nähdä Atenan vaskikypärän välkkyvän auringon valossa. Lähellä

Akropolis-kukkulan juurta oli _Odeion_, pyöreä rakennus, aiottu

soittoa, laulua ja näytelmiä varten sekä koristettu kauneilla

kuvateoksilla. Ulkomuodoltaan oli se Xerxeen teltan kaltainen ja

sisustettu marmorisilla istuimilla. Sen huippuista kattoa kannattamassa

oli niiden laivain mastoja, jotka oli sodissa valloitettu

persialaisilta.

[Kuva: Partenon.]

Nämä rakennukset, joilla Perikles tahtoi maanmiehissänsä herättää

ylevyyttä ja jaloa kunnianhimoa olivat kuolemattomia taideteoksia; ne

täyttivät katselijan sielun puhtaalla selvyyden ja sopusuhtaisuuden

tunteella. Viiden sadan vuoden kuluttua, jolloin ne vielä seisoivat

muuttumattomina, lausui niistä eräs kuuluisa kirjailija: "Näille

mestariteoksille on annettu sellainen elinvoima, että ne vielä

tänäänkin näyttävät ihan äskettäin rakennetuilta; niin suuresti loistaa

niistä nuoruuden kukoistus, jota ei mikään aika voi vähentää, ja tuntuu

ikäänkuin elävä sielu niistä ainiaan huokuisi."

Suurin kunnia näistä taiteentuotteista tulee Perikleen ystävälle,

taiteilija _Feidiaalle_, joka johti rakennustyötä ja itse teki

molemmat Atena-jumalattaren kuvat. Olympiaan teki hän kauniin

Zeus-jumalan kuvan (katso kuva edellä), joka ylhäältä virtaavassa

valossa istui valtaistuimellaan suuren temppelisalin perällä, pitäen

oikeassa kädessään voiton jumalattaren kuvaa ja vasemmassa runsaasti

koristettua valtikkaa. Hänen ruumiinsa yläosa oli loistavaa

elefantinluuta, alaosa kukilla ja kuvilla koristetun manttelin

peitossa. Yhdeksättä sataa vuotta istui tämä jumalan kuva

taiteellisesti tehdyllä valtaistuimellaan helleniläisten kunnioituksen

ja ylpeyden esineenä.

Runoudella oli myöskin Perikleen eläessä kukoistusaikansa. Atenan

teaatterille, jonka varsinainen alkuunpanija Aiskylos oli, sepitsi

pehmeämpiluontoinen _Sofokles_ näytelmiä, jotka ovat kaikkina

aikoina pysyneet verrattomina esikuvina. Runoilija oli nuorukaisena

itse tanssinut voittojuhlassa Salamiin taistelun jälkeen. Kauniin

Antigone-näytelmänsä tähden valittiin hänet Atenan sotapäällikköjen

joukkoon. Koska köyhäin pääsyliput julkisiin näytäntöihin maksettiin

valtion rahaston varoilla, oli kaikilla kansalaisilla tilaisuus nähdä

sellaisia taiteen mestariteoksia ja niistä ammentaa sielun sivistystä.

[Kuva: Sofokles.]

Kansan elämässä vallitsi myöskin sama henki kuin taiteessa. "Me

rakastamme", lausui kerran Perikles, "komeilematonta kauneutta ja

velttouteen vaipumatonta tiedettä. Rikkautta me käytämme välikappaleena

tosi työhön eikä tyhjään sanoilla kerskaamiseen; eikä köyhyys kellekään

meistä ole häpeäksi, vaikka siitä tulee suuri häpeä, jos köyhyyttä ei

vältetä työllä. Pitäessämme huolta kotoisesta elämästämme otamme

myöskin tehokkaasti osaa yhteisiin toimiin eikä työmieskään suinkaan

ole tietämätön yhteiskunnan asioista. Sillä sitä, joka ei ota osaa

valtiolliseen elämään, me emme katso rauhan rakastajaksi, vaan

hyödyttömäksi ihmiseksi, ja totuutta tajuten voimme me lausua

arvostelun taikka ainakin esittää mielipiteen, koska emme katso

lausuttua sanaa toiminnan pidättimeksi. Senpä tähden saatan

liioittelematta sanoa, että meidän valtiomme on kehityskoulu koko

Kreikanmaalle."

Peloponneson sodan aika (431-404).

Sodan syyt ja alku.

Kreikanmaan taivas valasi kirkkaasti sivistyksen kukkia ja voittojen

kypsyneitä hedelmiä. Mutta tuolla alhaalla taivaan rannassa oli synkkä

raita, ja se kasvoi pian ukkospilveksi, joka oli pimittävä taivaan ja

lauetessaan särkevä kukat ja hukuttava hedelmät. Ionialaisten ja

dorialaisten heimoerotus oli jo vanhimmista ajoista saakka tuottanut

monta riitaisuuksien aihetta. Persialaissota tosin sai aikaan sellaisen

yhtymisen, kuin suuren vaaran pelko itsestäänkin vaikuttaa. Mutta

kohtapa näkyi, että se yhteys oli vain satunnainen yhdistyminen. Näiden

heimojen luonteet olivat siksi liian erilaiset, ett'ei voitu estää

pääsemästä epäsopua tuohon sovittuun sointuisuuteen. Vilkas,

hienotuntoinen, ripeästi päättävä ionialainen vaivoin voi tulla yhdessä

toimeen vakavan, juromaisen, hitaasti punnitsevan dorialaisen kanssa.

Päävaltioissa Atenassa ja Spartassa oli eri luonteiden mukaan

kehittynyt erilaiset lait. Atenan ne lait olivat muodostelleet

kukoistavaksi sivistysvaltioksi, jonka jäsenet halveksivat dorialaisia,

noita sivistymättömiä barbaareja, ja antaneet tälle valtiolle

kansanvaltaisen muodon, joka kasvatti kopeutta kansassa itsessään ja

tuli houkuttelevaksi esimerkiksi naapurivaltioiden suurille

kansanjoukoille. Sen sijaan olivat Spartassa kehittyneet lait tehneet

siitä rautaisen sotilasvaltion, jossa halveksittiin ionialaisia,

noita hempeitä, naismaisia miehiä, ja antaneet tälle valtiolle

ylimysvaltaisen muodon, joka vallanpitäjissä kasvatti jäykkää ylpeyttä

ja turhaa kansanvallan pelkoa. Sitä paitsi oli Spartan, joka ennen oli

pitänyt yliherruutta eli ylijohtoa (hegemoniaa) merelläkin, täytynyt

persialaissotain aikana luovuttaa se etu yhä vaurastuvalle Atenalle,

jonka hallussa nyt oli suuret rahavarat, paljo liittolaisia ja mahtava

laivasto. Vuonna 445 tekivät taistelijat rauhan 30 vuodeksi, päättäen,

että kumpikin valtio sai vast'edes pitää liittolaisensa ja ett'ei

kellään liittolaisella ollut oikeutta siirtyä vastustajan puolelle.

Spartalla oli siis täst'edes oleva Peloponneson ja enimpien Boiotian

kaupunkien, vaan Atenalla saarien ja ionialaisten rantakaupunkien

yliherruus. Niinpä oli muodollisestikin tehty kaksi toinen toistaan

tähtäävää liittoa. Molemmat seisoivat taistelukunnossa ja sodan liekki

odotti vain sytyttävää kipinää.

Se singahtikin, kun Kerkyra (Korfu), Korinton siirtopaikka, sotkeutui

sotaan emäkaupunkiansa vastaan ja sen johdosta pyysi Atenalta apua,

jota sieltä helposti saatiinkin. Atenalaiset lähettivät osan

laivastostansa Kerkyralle avuksi. Taistelu silloin laajeni Korinton ja

Atenan sodaksi. Korinttilaiset taivuttivat siirtopaikkansa Potidaian

luopumaan Atenasta, jolle se siihen asti oli maksanut veroa. Mutta kun

atenalaiset nyt pääsivät voitolle, lähettivät voitetut pyytämään apua

Spartasta, joka heti lupasi hyökätä Attikaan, jos Atena teki mitään

pahaa Potidaia-kaupungille. Atenalaiset alkoivat kuitenkin piirittää

sitä ja valloittivat sen vuoden kuluttua. Siten alkoi sota

Atenan ja Spartan välillä, joka sota on saanut nimensä Spartan

peloponnesolaisista liittolaisista.

Rutto Atenassa.

Sparttalaiset hyökkäsivät kuninkaansa Arkidarnon johdolla Attikaan,

polttivat kyliä ja hakkasivat maahan öljypuistoja. Kansa peräytyi

Perikleen neuvosta kaupungin muurien sisälle, ryhtymättä taisteluun

vihollista vastaan. Mutta toinen maanvaiva, paljon turmiollisempi kuin

sota, alkoi raivota tiheään sullotussa ihmisjoukossa, hirvittävä rutto,

joka oli tänne levinnyt Afrikasta ja Aasiasta. Kun kesä oli hyvin kuuma

ja maalta tulleen väestön täytyi asuskella epäterveellisissä ja

kosteissa asunnoissa, kiihtyi siitä taudin voima. Kehen se tarttui,

hän tunsi ensin kovaa kipua päässä; silmät tulivat punaisiksi ja

vihavoittaviksi, kieli veren karvaiseksi ja hengitys haisevaksi; kova

aivasteleminen rupesi vaivaamaan, ja pian siirtyi sairaus alas rintaan

ja vatsaan. Iho tuli täyteen rakkoja ja paisumia ja sisällä tuntui niin

polttavaa kuumuutta, että moni riisui vaatteensa ja viskautui

päistikkaa kylmään veteen. Sitä paitsi vaivasi sairaita alinomainen

jano, joka ei lakannut runsaimmastakaan juomisesta. Kuolettava

alakuloisuus teki kärsimykset vielä vaikeammiksi, Monikin talo jäi ihan

tyhjäksi asujanten kuoleman tähden. Maalta tulleessa väestössä, joka

oleskeli joukottain teltoissa ja julkisissa rakennuksissa, raivosi

kuolema kauheimmasti. Moni kuolevainen ryömiskeli kaduilla ruumisten

seassa, toiset makasivat kaivojen vieressä, joista turhaan olivat

etsineet janonsa sammutusta; moni myöskin kuoli temppeliin, jonne oli

paennut. Välistä tarttui rutto niin äkisti, että ihmiset kuolivat heti

siihen paikkaan. Niiltäkin, jotka paranivat, olivat sekä ruumiin että

sielun voimat turmeltuneet; heiltä katosi muisti niin peräti, että he

aivan unhottivat entiset asiat eivätkä enää tunteneet toinen toistansa.

Luottamus jumaliin lakkasi, kun nähtiin hurskauden ja jumalisuuden

joutuvan saman kovan kohtalon alaisiksi; lakien pelko haihtui, kun

pahantekijä ei luullut elävänsä niin kauan, että ehtisi kärsiä

rangaistuksensa. Nyt uskallettiin paljon enemmin tehdä kaikkea, mitä

hyvänsä mieli halusi. Hillittömästi antauduttiin aistillisiin

nautintoihin, kun sekä elämää että omaisuutta pidettiin yhtä

katoavaisina eikä kukaan enää viitsinyt tehdä työtä, hän kun joka hetki

saattoi odottaa pois joutuvansa. Olivatpa atenalaiset siis kovassa

ahdingossa, kun rutto raivosi kaupungin sisällä ja vihollinen

ulkopuolella.

Nyt aljettiin syyttää Periklestä, joka oli liian suuren ihmisjoukon

kokoamisella kaupunkiin vaikuttanut ilman turmeltumisen; hänet

erotettiin sotapäällikön arvosta ja tuomittiin rahasakkoon. Hän kyllä

kohta sai takaisin entisen asemansa, mutta yhä häntä vielä kohtasi

onnettomuuden isku toisensa perästä, kun näet rutto riisti milloin

minkin jäsenen hänen perheestänsä. Kauan kesti hänen mielenmalttinsa

horjumatta; mutta laskiessaan Atenan tavan mukaan kuolinseppelettä

nuoremman poikavainajansa päähän, joutui hän katkeran surun valtaan,

niin että hän vastoin tapaansa heltyi kyyneliin ja valitukseen. Viimein

tarttui häneen itseensäkin rutto. Hänen ollessaan jo lähellä kuolemaa

ylistelivät ympärillä istuvat porvarit hänen avujansa. Hän silloin

nousten istumaan sanoi: "Minua kummastuttaa, että te luettelette vain

sellaista, jossa onnella on yhtä suuri osa kuin minulla, mutta ette

mainitse kauneinta, sitä, että kenenkään atenalaisen ei ole tarvinnut

minun tähteni pukeutua murhepukuun." Hänen kuolemansa keskellä näitä

kauhun päiviä tuli surulliseksi lopuksi niin loistavalle aikakaudelle.

Alkibiades.

Luonto oli antanut tälle atenalaisten suosikille runsaasti lahjoja.

Hänellä oli kaunis vartalo, vilkas olento ja kauniilta sointuva ääni.

Hänen sielun ominaisuutensa olivat loistavat, mutta osoitti hän myöskin

turmiollista kevytmielisyyttä ja vallatonta uhkarohkeutta. Aikaisin

näkyi hänessä ylpeää itsetuntoa. "Purethan sinä kuin nainen", sanoi

hänelle kumppani, jonka kanssa hän poikana painiskeli. "En, vaan

niinkuin leijona", vastasi Alkibiades. Aikaisin näkyi myöskin lujain

perusaatteiden puutetta. Kun hän kerran läksi tervehtimään holhojaansa

ja sukulaistansa Periklestä, kuuli hän sinne saavuttuaan Perikleen

juuri mietiskelevän tilintekoa, joka hänen oli annettava kansalle.

"Eikö olisi parempi", kysyi Alkibiades, "mietiskellä, miten kokonaan

pääsisit tekemästä tiliä?" Kansalle hän, vaikka tekikin vallattomia

kujeita, oli niin rakas, että, kun hän kerran astui torin poikki, koko

kansankokous iloisesti rähisten juoksi hänelle vastaan; ja kun hän

hämmästyksissään päästi viittansa alta peltopyyn karkaamaan, unhottivat

atenalaiset valtiolliset neuvottelunsa ja läksivät tavoittamaan kiinni

peltopyytä.

Kahdeksan vuoden kuluttua Perikleen kuolemasta oli Atenan ja Spartan

välillä tehty rauha 50 vuodeksi. "Niiden 50 rauhavuoden kuukaudet

tulevat hyvin lyhyiksi", lausui Alkibiades, ja hän piti myöskin

sanansa. Hän taivutti kansan (415) päättämään lähettää meriväkeä

Sisiliaan auttamaan Segesta-kaupunkia Selinusta ja sen liittolaista

Syrakusaa vastaan. Miellyttävällä vakuutusvoimallaan osasi hän helposti

hurmata atenalaiset, jotka eivät luonnostaankaan suinkaan olleet varsin

ajattelevaiset, ja luvata heille pikaista menestystä. Kansa jo

edeltäpäin nautti voitoniloa ja uneksi Sisilian, Kartagon ja Afrikan

valloitusta, jonka jälkeen toivottiin olevan Peloponneson valloituksen

helppoa. Muhkea laivasto varustettiin ja Alkibiades pääsi päällikköjen

lukuun. Mutta ennen laivaston lähtöä kaadettiin yhtenä yönä kaikki

Hermeen patsaat, jotka olivat katujen kulmiin pystytettyinä, ja siitä

uskonnon häväistyksestä epäiltiin yleisesti Alkibiadesta. Heti

laivaston saavuttua Sisiliaan tuli Atenasta laiva noutamaan

Alkibiadesta vastaamaan asiasta. Tiellä hän kuitenkin karkasi ja meni

sitte Sparttaan, jossa hänet otettiin vierasvaraisesti vastaan. Siellä

hän myöskin noudatti Spartan ankaraa elintapaa. Kostaakseen Atenalle

antoi hän sparttalaisille hyviä neuvoja, joita he noudattivatkin. He

vahvistivat Attikan rajalla Dekeleia-linnan, josta sitte joka vuosi

retkeilivät Attikan alueella, sekä lähettivät laivaston Sisiliaan.

Attika tuli siten pahasti hävitetyksi ja Sisiliassa kärsivät

atenalaiset hirvittävän tappion.

Mutta kohtapa Alkibiades joutui Spartan virastojen epäsuosioon. Silloin

hän meni persialaisen maaherran Tissaferneen luo ja osasi taivuttaa

hänet Atenan puolelle. Kohta sen jälkeen maanmiehensä kutsuivat hänet

kansan päätöksellä takaisin. Kahdessa taistelussa Abydon ja Kyzikon

luona voitti hän sparttalaiset sekä maalla että merellä. Kunnioitettuna

voittajana palasi hän nyt Atenaan, tuoden runsaan saaliin ja

voittomerkkejä sekä 200 vihollislaivan hylkyä, jotka hän oli

valloittanut.

Hänen lähestyessään satamaa riensi kaupungin koko väestö sinne,

kaikki ihmetellen häntä ja haluten nähdä niin merkillistä miestä. Kun

hän nousi maalle, kiintyivät kaikkein katseet häneen eikä kukaan

näyttänyt edes huomaavankaan muita päälliköitä. Sitte esiytyi hän

kansankokouksessa ja puolustautui syytöksistä, joita oli tehty häntä

vastaan. Atenalaiset antoivat hänelle omaisuutensa takaisin,

peruuttivat hänestä ennen tekemänsä tuomion ja nimittivät hänet

täysvaltaiseksi päälliköksi sekä maalla että merellä.

Kohta sai Alkibiades kuitenkin kokea kansansuosion horjuvaisuutta. Kun

hänen apupäälliköistänsä eräs oli vastoin hänen nimenomaista kieltoansa

antautunut taisteluun sparttalaisia vastaan ja joutunut tappiolle,

syytti kansa onnettomuudesta Alkibiadesta ja otti häneltä pois

ylipäällikkyyden. Hän silloin siirtyi Trakiaan, johon hän oli itselleen

rakentanut linnan. Sen lähiseudulle saapui atenalainen laivasto.

Laivaväki huolettomasti hajautui joka taholle kokoamaan saalista,

vaikka sparttalaiset olivat taitavan päällikkönsä _Lysandron_

johdolla lähellä valmiina taisteluun. Alkibiades meni atenalaisten luo

varoittamaan päälliköitä ja neuvoi heitä purjehtimaan laivastonsa

kanssa Hellespontoon. Mutta hänet karkoitettiin tylyllä vastauksella,

että hän ei nyt enää ollut käskijänä, vaan toiset miehet. Mitä hän

pelkäsi, toteutuikin kohta. Lysandros hävitti äkkiarvaamattomalla

hyökkäyksellä atenalaisten laivaston kokonaan ja hajoitti heidän

maajoukkonsa. Se tappio (405) ratkasi sodan. Itse Atena joutui

seuraavana vuonna voittajain käsiin; kaupunginmuurit revittiin ja

Spartan mieltä noudattava hallitus, "kolmekymmentä tyrannia",

asetettiin.

Alkibiades koetti silloin paeta persialaisen maaherran Farnabazon luo,

aikoen sieltä mennä edelleen kuninkaan tykö ja koettaa hänen avullansa

pelastaa Atenaa. Mutta Lysandroa tyydyttääkseen lähetti Farnabazos

kaksi salamurhaajaa surmaamaan pakolaista. Nämä eivät uskaltaneet

ryhtyä julki taisteluun, vaan sytyttivät huoneen, jossa Alkibiades

vietti yötänsä. Heräten tulen räiskeestä syöksyi Alkibiades, puukko

kädessä, ulos liekkien läpi, mutta silloin murhaajat surmasivat hänet

etempää ammutuilla nuolilla. Hänen lemmittynsä teki hänelle viimeisen

palveluksen, kääri vaatteihinsa ruumiin ja poltti sen sytytetyn huoneen

liekeissä.

Helleniläisen vapauden viime ajat.

Sokrates. Platon. Aristoteles.

Kun Atenan mahtavuus vaipui, käänsi moni sen ajattelevista miehistä

katseensa pois turmeltuneesta yhteiskunnasta ja ryhtyi tieteellisesti

tutkimaan oleiden peruslakeja ja oikeuden olemusta. Mutta niin vähän

kehittyneet olivat vielä käsitteet sellaisista asioista, että viisauden

opettajat, joita sanottiin _sofisteiksi_, saattoivat miellyttää

yleisöä sellaisiinkin opetuksiin, joissa ei tunnustettu oikean ja

väärän, toden ja valheen välillä olevan mitään erotusta. Silloin

esiytyi mies, joka ihmisolemuksen sisältä veti esiin jumalallisen

huolenpidon siihen paneman omantunnon lain, joka on siveellisen elämän

ijäinen ojennusnuora, siten astuen rehellisen totuuden-etsimisen

tielle. Tämä mies oli _Sokrates_.

Hän oli kuvanveistäjän poika. Jonkun aikaa harjoitteli hän isänsä

ammattia, mutta luopui siitä, voidakseen käyttää kaiken aikansa

totuuden etsimiseen ja sofistein harhaoppien vastustamiseen.

Kasvavaisten nuorukaisten kanssa teki hän likeisiä ystävyysliittoja ja

koetti heissä herättää rakkautta siveellisyyteen ja siveyteen sekä

istuttaa heihin jaloja perusaatteita. Näiden nuorukaisten joukossa oli

Alkibiades, jossa Sokrateen vaikutus ei tosin tukeuttanut, mutta jonkin

verran jalosti luonnon kevytmielisyyttä. Kadulla kohtasi Sokrates

kerran _Xenofonin_, joka silloin oli kaunis nuorukainen. Pidättäen

häntä kepillään kysyi hän: "Sanopas, mistä saadaan ostaa leipää ja

lihaa?" Nuorukainen antoi tyydyttävät vastaukset. "Sanopas sitte,"

jatkoi Sokrates, "missä saadaan oppia näkemään, mikä on oikeaa ja

hyvää?" Sitä Xenofon ei tiennyt. "Seuraa minua, niin saat tietää",

virkkoi viisas, ja siitä hetkestä asti oli Xenofon Sokrateen

uskollisena oppilaana ja ystävänä. Kun atenalaiset Peloponneson sodan

aikana olivat hengen uhalla kieltäneet Megaran asujamia käymästä

Atenassa, rohkeni kuitenkin _Eukleides_, syntyisin siitä

kaupungista, naisen puvussa hiipiä Atenaan, astuen neljä peninkulmaa,

saadakseen vain yhden päivän olla Sokrateen seurassa.

Se 30-miehinen hallitus, jonka sparttalaiset Atenan kukistumisen

jälkeen sinne asettivat, säästi Sokratesta, vaikka hän ihan

suoranaisesti moitti heidän vääryyttänsä ja siveettömyyttänsä. Mutta

kun tyrannit karkoitettiin ja kansanvalta jälleen uudistettiin, alkoi

Sokratesta vastaan vaino, joka päättyi vasta hänen perikatoonsa. Monen

oikein ajattelevan ja isänmaallisen miehen mielestä Sokrates,

puhuessaan ihmisen sisällä asuvasta jumaluudesta, heikonsi luottamusta

valtion jumaloihin ja tuolla opillaan saattoi nuorison harhateille.

Näitä miehiä oli runoilija _Aristofanes_, joka _Pilviksi_

nimittämässään näytelmässä oli julkisesti ivannut häntä. Kahdenkymmenen

vuoden kuluttua esiytyi syyttäjiä vaatimaan kuolemanrangaistusta

Sokrateelle siitä, että hän ei tunnustanut jumalia ja että hän

vahingollisesti vaikutti nuorisoon.

Tuomariensa edessä piti syytetty yksinkertaisen puolustuspuheen,

esittäen tarkan kuvan omasta elämästään. Tuomarit kuitenkin tuomitsivat

hänet syylliseksi. Kun Sokratesta tavan mukaan kehoitettiin sanomaan,

minkä rangaistuksen hän katsoi ansainneensa, niin hän lausui

ansainneensa ylläpidon valtion kustannuksella, joka kunnia tavallisesti

osoitettiin Olympon leikeissä voittajille. Sillä vastauksellaan hän

vielä enemmän suututti tuomarejansa, jotka nyt määräsivät, että hänen

piti juoda myrkkymalja.

Mutta atenalaisten lain mukaan ei saatu mitään kuolemantuomiota panna

toimeen, ennen kuin pyhä laiva (Teseun entinen alus) palasi Delosta.

Niinpä sai Sokrates, vaikka tosin vankeudessa, vielä elää kolmekymmentä

päivää, jona aikana hän piti oppilastensa kanssa monta opettavaista

keskustelua. Eräs heistä oli rahalla lahjonut vanginvartian ja kehoitti

Sokratesta yöllä pakenemaan avonaisesta vankilasta. Vaan Sokrates

hylkäsi sen kehoituksen huomauttaen, että kansalainen on kaikissa

tapauksissa velvollinen tottelemaan valtion lakeja.

Hänen kuolinpäivänsä aamuna saapuivat ystävät jo aikaisin vankilaan.

Hänen vaimonsa Xantippa saapui myöskin sekä repi tukkaansa ja valitti

katkerasti. Hänen poistuttuaan alkoi Sokrates ystäviensä kanssa

tyynesti keskustella sielun kuolemattomuudesta, jonka jälkeen hän

hyvin levollisesti otti myrkkypikarin ja tyhjensi sen. Tuntien

ruumiinvoimainsa vähenevän laskeutui hän hiljaa vuoteellensa ja nukkui

kohta rauhallisesti (399).

Etevin Sokrateen oppilas oli _Platon_. Polveutuen isänsä puolelta

kuningas Kodrosta ja äitinsä puolelta Solonista, oli hän syntyperänsä

kautta määrätty synnyinkaupunkinsa johtavain miesten riviin. Mutta

seurustelu Sokrateen kanssa ja Atenan nyt alkavan rappeutumisen huomio

saattoivat hänet antautumaan tutkimisuralle. Sokrateen kuoltua läksi

hän joksikin ajaksi Atenasta ystävänsä Eukleideen luo Megaraan sekä

sieltä matkoille Egyptiin, Ala-Italiaan ja Sisiliaan. Syrakusassa

hänet ensin vierasvaraisesti otti vastaan tyranni Dionysios, vaan

kykenemättä käsittämään ajattelijan korkeaa oppia kohteli häntä

viimein halpamaisesti. Platon silloin palasi Atenaan, jossa hän

vähenemättömillä sielun voimilla vaikutti kuolemaansa (347) asti.

Platonin mielestä on täysi todellisuus ainoastaan _ideoissa_ eli

aatteissa, henkimaailmassa, jonka hämäränä varjokuvana tämä

vaihtelevainen ja muuttuvainen aistimaailma on. Ihmisen sielu, joka

ijankaikkisuudesta asti on kuulunut aatemaailmaan, on Platonin

käsityksen mukaan niin sanoaksemme sieltä pudonnut alas ja tullut

suljetuksi kuolevaiseen ruumiisen niin kuin vankilaan, jonka ovet

aukenevat silloin, kuin sielu kuoleman kautta lähtee pois maan päältä

ja nousee ylös entiseen kotoonsa. Silloiset ihmiset sanoivat Platonin

filosofiaa akatemialaiseksi, koska hän opetti Akademia-metsikössä

lähellä Atenaa; jälkimaailma on sitä sanonut _idealistiseksi_,

koska sen mukaan täysi todellisuus on olemassa maallisesta elämästä

riippumattomassa _idea-maailmassa_.

Jo Platonin elinaikana nousi hänen vastustajakseen hänen oppilaansa

_Aristoteles_, joka oli syntyisin Makedonian Stageirasta. Hän

kehitti toisen maailmankäsityksen, joka jo lähtökohtaankin katsoen oli

edellisen vastakohta. Aristoteleen mukaan me juuri tämän näkyväisen,

meitä ympäröivän maailman perinpohjaisella tuntemisella voimme

saavuttaa tietoa henkisestä todellisuudesta, joka myöskin on tässä

näkyväisessä maailmassa niinkuin sydän kuoressaan. Tutkimuksen pitää

siis, arveli hän, lähtemän ja alkaman kokemuksesta ja pitämän sitä

tukenansa. Hän huomasi täydeksi todellisuudeksi ne muuttumattomat lait,

joiden kautta aistimaailma pysyy ja on olemassa. Tutkimuksen pitäisi

siis koota ja ottaa huomioon yksityiset ilmiöt ja niistä sitte

johtopäätöksien avulla nousta yleisten lakien tietoon, joten saataisiin

käsite eli idea, jos sitä siksi tahdotaan sanoa. Aristoteleen

filosofian loppukohta on siis siinä, josta Platon tutkimuksensa

alkoi. Aristoteleen aikalaiset sanoivat hänen filosofiaansa

_peripatetiseksi_ (kävelyfilosofiaksi), koska hänellä oli tapana

opettaessaan kävellä edes takaisin Lykeionin varjoisilla käytävillä;

jälkimaailma sanoo sitä _realistiseksi_, koska sen mukaan realinen

eli näkyväinen maailma on täyden todellisuuden kuori eli verho.

Seuraavain aikojen tieteelliseen kehitykseen on Aristoteles hyvin

suuresti vaikuttanut.

Kymmentuhannen paluumatka.

Persian kuninkaalla _Dareios II:lla_ oli kaksi poikaa, Artaxerxes

ja Kyros. Vanhempi Artaxerxes tuli isänsä kuoltua kuninkaaksi, vaan

nuorempi sai Vähä-Aasian eri maaherrakunnaksi. Tämä Kyros oli

kunnianhimoinen ruhtinas ja hovielämässä veltostumaton. Hän päätti

koettaa sysätä Artaxerxestä pois valtaistuimelta. Sitä varten hän

pestautti kreikkalaista väkeä, jonka etevän sotataidon hän kyllä tiesi.

Kreikkalaisilla, joita viimein oli koossa 13,000 miestä, oli johtajina

montakin päällikköä, ja heistä etevin oli _Elearkos_, taitava,

mutta tyly ja ankara mies. Alussa ilmoitti Kyros aikovansa

kreikkalaisia muka käyttää vihollisia naapureja vastaan, mutta kun

päästiin Kilikian vuorensolien ohitse, saatiin tieto hänen

varsinaisesta aikeestaan. Kyron suurista lupauksista suostuivat

kreikkalaiset seuraamaan edelleen ja marssivat yhdessä prinssin oman

kymmentä kertaa suuremman väen kanssa Persian valtakunnan sisäosiin.

_Kunaxan_ läheisellä tasangolla, muutaman päivänmatkan päässä

Babylonista, tapasivat he Persian kuninkaan sotaväen, jossa oli

silmänkantamaton paljous kaikkein kansakuntain miehiä. Kyros heti

järjesti väkensä rynnäkköön. Hänen persialainen sotavoimansa seisoi

vasemmalla siivellä ja keskustassa, helleniläiset oikealla siivellä,

jossa joki suojeli heitä joutumasta paljon suuremman persialaisen

ratsuväen piirityksiin. Helleniläiset alkoivat heti sotalaulunsa ja

läksivät eteenpäin. Kun he sitte tiheissä riveissä ja kovasti huutaen

syöksyivät, keihäät tanassa, vihollisia vastaan, läksivät ne heti

pakoon ja hajautuivat joka taholle. Sill'aikaa Kyros keskustaa johtaen

ahdisti veljeänsä, mutta saatuaan eräästä keihäästä kuolettavan haavan

kaatui hän hevosen seljästä maahan. Koko hänen joukkonsa silloin pakeni

ja samoin myöskin vasen siipi, joka ei vielä ollut ryhtynyt taisteluun.

Helleniläiset, voitettuaan oikealla siivellä, palasivat leiriin ja

huomasivat sen ryöstetyksi. Kohtapa myöskin saapui kuninkaallinen

lähettiläs vaatimaan heitä antamaan pois aseensa, mutta siihen

helleniläiset vastasivat tarvitsevansa niitä yhtä hyvin kuin

vapauttansakin, ja samalla he tarjoutuivat hyvästä palkasta kuninkaan

palvelukseen. Seuraavana päivänä läksivät he liikkeelle saavuttamaan

Kyron voitettua sotajoukkoa, mutta huomasivat, että heitä ajettiin

takaa. He silloin kääntyivät ja tinkivät sopimuksen, jonka mukaan he

saivat oppaita ja luvan häiritsemättä palata kotimaahansa. Muutaman

päivän kuluttua persialaisen sotaväen päällikkö Tissafernes kutsui

kreikkalaisten kaksikymmentä päällikköä telttaansa, otatti vastoin

sanaansa heidät kiinni ja surmautti kaikki tyyni. Kymmenen tuhatta

kreikkalaista, sillä niin monta heitä nyt oli jäljellä, jäi siten ilman

johtajaa keskelle vihollismaata.

Helleniläiset ajattelivat kaikkia asianhaaroja, että he olivat aivan

lähellä kuninkaan pääkaupungin portteja, että ympärillä joka taholla

oli vihamielisiä kaupunkeja ja kansoja, ett'ei ollut yhtään opasta eikä

tiedossa mitään muonan saantia, ja kaiken tämän lisäksi olivat he niin

äärettömän kaukana kotimaastaan. Eipä ihme, että he hämmästyivät. He

selvästi tajusivat, että voittaen he eivät kuitenkaan mitään voittaisi,

mutta voitettuina heistä ei kukaan pääsisi hengissä etemmäksi.

Levottomuudesta ja alakuloisuudesta ei monikaan sinä iltana maistanut

ruokaa, ei tehnyt tulta eikä myöskään moni ollut sinä yönä aseissa. He

makasivat, missä kukin sattui olemaan, mutta nukkumatta, sillä uni

haihtui surusta sekä kotiseudun, vanhempain, vaimojen ja lasten

ikävästä, joita he eivät enää voineet edes toivoakaan jälleen

näkevänsä.

Sotajoukossa oli atenalainen Xenofon, Sokrateen entinen oppilas.

Levottomana, kuten muutkin, nukahti hän, mutta herättyään ajatteli:

"Mitä minä tässä makaan? Yö yhä kuluu ja päivän koitteessa viholliset

luultavasti tulevat. Jos silloin joudumme kuninkaan käsiin, niin meillä

on edessä häpeällinen kuolema." Sentähden hän ensin kutsui oman

osastonsa alapäälliköt kokoon neuvottelemaan ja sai aikaan, että

valittiin uudet päälliköt ja lähdettiin rohkeasti ase kädessä

paluumatkalle.

Tässä nyt näkyi helleniläisten henkinen etevämmyys puhtaimmassa

loistossaan. Persialaisjoukon kiihkeästi takaa-ajamana, ympärillä

pahansuopia kansanheimoja, jotka vuorten rinteiltä vierittelivät

kallionlohkareita ja hirsiä, välistä myöskin viekoiteltuina

petollisilla sovinnon hieromisilla, selvisivät helleniläiset kuitenkin

ihmeteltävän kekseliäästi vaikeasta tilastaan. Heidän sivistyksensä ja

tottumuksensa yhteiskunnalliseen vapauteen ja järjestykseen

vaikuttivat, että aivan arvoon ja päällikkyyteen katsomatta saattoi

kuka hyvänsä hyödyttää keksimiskyvyllään ja viisaudellaan, ja samalla

kuitenkin vallitsi asianmukainen kuuliaisuus. Enimmäkseen huomattiin

Xenofonin neuvot viisaimmiksi ja käytöllisimmiksi, jonka tähden niitä

myöskin noudatettiin. Niinpä hän enemmin vain neuvonantajana kuin

päällikkönä mestarillisesti johti kymmenen tuhannen kreikkalaisen

paluuretkeä. Monissa kahakoissa, jotka matkalla taisteltiin, käytti hän

ratsujoukkoa, linkomiehiä ja muuta kevyttä väkeä raskasaseisten

hoplitein apuna. Se eri aselajien yhdysvaikutus tuotti aina kerrakseen

menestystä, ja Xenofon on esimerkkinsä kautta tullut seuraavien

aikakausien opettajaksi; suuri Kustaa Aadolf perusti uuden sotataitonsa

suureksi osaksi Xenofonin perusaatteiden pohjalle.

Monien vastuksien jälkeen pääsivät nämä kymmenen tuhatta niin

pitkälle, että riemuiten ja ilosta liikutettuina voivat katsella merta

Vähä-Aasian pohjoisrannalta. Byzantionissa hajosi osa heidän

joukostansa; muut menivät Spartan sotapalvelukseen.

Xenofonin yksinkertainen, selvä kertomus tästä retkestä

(_Anabasis_) on tehnyt hänen nimensä kuolemattomaksi.

Epaminondas.

Sparttalaiset, päästyään Atenan kukistuttua Hellaan ylijohtajiksi,

osoittivat kopeutta ja kovuutta sekä muita valtioita että varsinkin

Tebeä kohtaan. Marssiessaan kerran läpi kaupungin anastivat he

kavalasti linnan ja karkoittivat sitte kaikki kansanvaltalaiset sekä

asettivat Tebeen Sparttaa tottelevan hallituksen. Maanpakoon

karkoitetut menivät Atenaan ja palasivat sieltä maalaisiksi

pukeutuneina. Pidoissa, jotka eräs heidän salainen ystävänsä toimitti

enimmille hallitusjäsenille, surmasivat palanneet salaliittolaiset

heidät kaikki. _Pelopidas_, vielä nuori mies, joka oli ensinnä

ehdottanut tätä tekoa ja siinä myöskin uljaimmasti toiminut, valittiin

ynnä kaksi muuta _polemarkoiksi_ eli sotapäälliköiksi.

Sekä sodan johdossa että hallituksessa auttoi Pelopidasta uskollinen

ystävänsä _Epaminondas_, joka oli muita tebeläisiä etevämpi neron

lahjoilta, sivistykseltä ja mielen jaloudelta. Hän oli rehellinen

niinkuin ennen Aristeides ja hän rakasti totuutta niin suuresti, ett'ei

tahtonut edes leikilläkään valehdella. Kun sparttalaiset urhollisen

kuninkaansa _Agesilaon_ johdolla marssivat Boiotiaan, karttoi

Pelopidas alussa ratkasevaa taistelua. Mutta kun kuningas sairastui ja

jätti päällikkyyden alemmalle johtajalle, ei Pelopidas enää epäillyt,

vaan teki rohkean rynnäkön ja saavutti täydellisen voiton. Kun nyt

myöskin Atena liittolaisineen kovasti ahdisti Sparttaa, pani tämä

alulle rauhan hieromiset, jotka oli pidettävä kokouksessa Spartassa.

Muiden valtioiden kanssa sovittiin helposti, mutta kun Tebeä vaadittiin

päästämään vapaiksi Boiotian kaupunkeja, vastasi Epaminondas, joka oli

lähetetty Teben puolesta puhumaan, ett'ei se voinut tapahtua, ennen

kuin Spartta luopui johtamistansa peloponnesolaisista kaupungeista.

Silloin alkoi sota uudestaan.

Spartan kuningas Leombrotos marssi 25,000 miehen kanssa Boiotiaan, jota

vastoin tebeläisillä oli puolustuksekseen ainoastaan neljäs osa siitä

luvusta. Tebessä tämän tähden vallitseva alakuloisuus vaikutti, että

monikin vastusti sotaväen lähtöä pahojen enteiden tähden, joita muka

oli tapahtunut; mutta Epaminondas vastaukseksi lausui säkeen Homerosta:

Yks paras aave tok' on: isänmaan edest' taistella, kuolla.

Sotajoukot tapasivat toisensa _Leuktran_ luona Boiotiassa.

Tebeläisiä ei ollut enempää kuin 6,000 miestä, mutta heidän

ratsuväkensä oli paljon parempi kuin sparttalaisten ja heidän

liittolaistensa. Epaminondas oli ylipäällikkönä ja Pelopidas johti

_pyhää joukkoa_, johon kuuluvat nuoret tebeläiset ylimykset olivat

sitoutuneet aina taistelussa voittamaan taikka kuolemaan. Epaminondaan

toimesta asetettiin sotajoukko uuteen, omituiseen järjestykseen.

Vasemmalle siivelle koottiin enin ja paras väki, niin että rintama

siinä tuli aina 50:kin miestä paksuksi; muu rintama sen sijaan oli

melkoista heikompi ja paljon ohuempi. Koko rintama oli viistossa

asemassa, niin että vahva vasempi siipi ulottui lähemmäksi vihollista,

jota vastoin muu rintama oli sitä etempänä, mitä ohuemmaksi se oli

järjestetty. Vasemmalla siivellään voitti Epaminondas pian vastassa

olevan sparttalaisosaston, jonka rintama tavallisuuden mukaan oli

ainoastaan 12 miestä paksu, johti sitte voitollisen joukkonsa muille

avuksi ja teki vihollisen tappion täydelliseksi. Spartan hallitus

joutui suureen neuvottomuuteen ankaran lain käyttämisestä, joka määräsi

jokaisen taistelusta peräytyneen kunniattomaksi. Silloin Agesilaos

lausui neuvon: "Antakaa lain tänään levätä ja herättäkää se jälleen

huomenna."

Kohta sen jälkeen hyökkäsi Epaminondas Peloponnesoon auttamaan

arkadialaisten kapinaa, ja sillä retkellään hän koetti äkkiarvaamatta

anastaa linnoittamatonta Sparttaa. Ainoastaan töin tuskin sai

Agesilaos-vanhus kaupungin pelastetuksi häviöstä.

Kun Pelopidas ja Epaminondas palasivat kotikaupunkiinsa, ei heille

siellä osoitettu kunniallista vastaanottoa, vaan päin vastoin

ryhdyttiin heitä syyttämään, että olivat pitäneet päällikkyyttänsä

neljä kuukautta kauemmin, kuin laissa määrätty aika olisi ollut. Siitä

lainrikoksesta vaati syyttäjä kuolemanrangaistusta. Pelopidas alkoi

rukoilla ja puolustella itseään, mutta Epaminondas astui esiin ylevänä

ja lausui, että, jos hänet tuomitaan kuolemaan, pitää hänen haudallensa

kirjoitettaman: "Epaminondasta tebeläiset sentähden rankasivat

kuolemalla, että hän pakotti heidät Leuktran luona voittamaan

sparttalaiset ja että hän pelasti Teben häviöstä ja katkoi Kreikanmaan

kahleet." Ei kukaan tuomari uskaltanut tuomita häntä; hän palasi

suostumushuudon kaikuessa tuomioistuimen edestä niinkuin suuresta

voitosta.

Vielä kolme kertaa hyökkäsi Epaminondas Peloponnesoon. Viimein

sparttalaiset saivat apua entisiltä vihollisiltaan ätenalaisilta, jotka

pelkäsivät Teben kasvavaa valtaa.

Viime retkellä syttyi verinen taistelu _Mantineian_ luona (362).

Kun Epaminondas käski väkeänsä olemaan valmiin taisteluun, niin

ratsumiehet heti kiillottivat kypäränsä, jalkamiehet teroittivat

keihäänsä ja miekkansa sekä siloittivat kilpensä. Sitte asettuivat he

taistelujärjestykseen. Epaminondas veti kumpaisenkin siiven takaperin,

antoi keskustan marssia vähän eteenpäin, järjesti koko väen kiilan

muotoiseksi ja läksi sen etupäässä ryntäämään. Viholliset eivät

tienneet odottaa niin nopeaa rynnäkköä eivätkä siis vielä olleet aivan

järjestyneet. Mutta tebeläisten kiilan kärki eteni, niinkuin sotalaiva

työntää keulaansa vihollisen heikkoon kohtaan. Siinä paikassa

tebeläiset voittivat. Mutta kun Epaminondas taisteluninnoissaan eteni

liian kauas, tuotti heittokeihäs hänelle kuolinhaavan. Kaatuneen

ympärillä taistelivat molemmat sotajoukot kauan, tebeläiset koettaen

suojella sotapäällikköänsä ja sparttalaiset saada käsiinsä häntä

elävänä tai kuolleena. Viimein kuitenkin jäi voitto tebeläisille.

Epaminondas oli ennemmin viety pois taistelun pauhinasta. Lääkärit

sanoivat hänen kuolevan heti keihään kärjen pois otettua haavasta,

jossa se vielä oli jäljellä. Tebeläisten palatessa taistelusta kysyi

Epaminondas ensiksi: "Missä on kilpeni?" Kun se hänelle annettiin,

kysyi hän: "Kutka voittivat?" Kuultuaan tebeläisten voittaneen lausui

hän: "Minä olen elänyt kylliksi, sillä kuolenhan voittamattomana",

jonka jälkeen hän itse tempasi keihäänkärjen haavastansa ja kuoli.

Makedonian Filippos.

Eräältä sotaretkeltä toi Pelopidas panttivangiksi makedonialaisen

ruhtinaan pojan _Filippon_, jonka Epaminondas otti perheesensä ja

antoi hänelle hyvän kasvatuksen. Mutta äkisti karkasi nuorukainen

Tebestä, kun sai kuulla isänmaassansa alkaneen sisällisen sodan. Kahden

vuoden sotain jälkeen makedonialaiset valitsivat hänet kuninkaaksi.

Koska hänellä oli yhtä monta vihollista kuin naapuria, sai hän

runsaasti tilaisuutta käyttää synnynnäistä viekkauttaan ja

yritteliäisyyttään. Lännen puolella kukistettiin Ulyria, pohjoisessa

sotaiset paionilaiset; Trakiasta valloitettiin alue, jossa oli

melkoiset hopeakaivokset; viekkaudella ja väkivallalla anastettiin

monta kreikkalaista siirtopaikkaa, muiden muassa tärkeä Amfipolis.

Kehitellen Epaminondaan taistelujärjestyksen perusti Filippos kuuluisan

Makedonian _falangin_, joka oli tiheään sullottu ryhmä jalkaväkeä,

aseina pitkät keihäät. Saatuaan viekkaudella haltuunsa Tessalian omisti

hän myöskin sen maan erinomaisen ratsuväen. Ja sen jälkeen katsoi hän

itseään kyllin voimakkaaksi sekautumaan Kreikan asioihin.

Tähän aikaan taisteltiin siellä niin sanottua _pyhää sotaa_.

Fokiin asujamet, jotka olivat viljelleet Delfin Apollonin temppelille

kuuluvaa maakappaletta, tuomitsi siinä kaupungissa istuva amfiktyonein

neuvosto melkoiseen sakkoon, joka lokrilaisten ja tebeläisten piti

ottaa tuomituilta. Mutta fokilaiset eivät tyytyneet tuomioon, vaan päin

vastoin ryöstivät Delfin temppelin aarteet ja pestasivat niillä

varoilla melkoisen sotajoukon, saattaen siten vihamiehensä suurimpaan

ahdinkoon. Tebeläiset, ollen nyt liian heikot voittamaan fokilaisia,

anoivat apua Filippolta. Hän sitä antoikin mielellään, koska hän siten

sai aiheen ottaa haltuunsa tärkeän Termopylan solan.

Tähän aikaan eli Atenassa Kreikanmaan etevin puhuja _Demostenes_,

joka myöskin oli yhtä suuri valtiomies. Hän alunpitäin ryhtyi

vastustamaan Filippon vallanhimoisia aikeita. Senpä tähden Filippos

sanoikin vähemmin pelkäävänsä atenalaisten aseita ja laivastoja kuin

Demosteneen kieltä. Estääkseen atenalaisia lähettämästä Demosteneen

neuvon mukaan fokilaisille apua ryhtyi Filippos heidän kanssansa

sovinnon hieromisiin, kuluttaakseen siten atenalaisilta aikaa, ja

samalla hyökkäsi Fokiisen, joka maa kukistui pelkästä hänen aseittensa

pelosta ja sai nyt kokea kovaa kohtelua. Fokilaiset menettivät kaksi

ääntänsä amfiktyonein neuvostossa ja Filippos tunnustutti ne itselleen,

saaden siten tärkeän ja laillisen toimivallan Kreikassa.

Uusi "pyhä sota" aljettiin pian, sillä kertaa lokrilaisia vastaan.

Heitäkin muka piti Filippon rangaista Apollonin omaisuuden ryöstöstä.

Mutta marssimatta suorastaan heitä vastaan anasti Filippos Fokiin

pääpaikan _Elateian_, josta hän saattoi uhata sekä Boiotiaa että

Attikaa. Sen tapauksen sanoma herättikin sekä Tebessä että Atenassa

suuren hämmästyksen. Atenassa kutsuttiin heti kansankokous. Tavan

mukaan kutsuivat kuuluttajat puhujia esiytymään, mutta pitkään aikaan

ei kukaan uskaltanut nousta puhelavalle. Viimein esiytyi Demostenes ja

viehättävällä puheella virkisti voiman ja rohkeuden, näyttäen, ett'ei

kaikki vielä ollut hukassa. Atenalaiset tarttuivat aseihin ja

määräsivät Demosteneen pyytämään tebeläisiä liittoon yhteistä

vihollista vastaan.

_Kaironeian_ tasangolla Boiotiassa oli (338) se taistelu, joka

pitkiksi ajoiksi ratkasi helleniläisten kohtalon. Tebeläiset, pyhä

joukko esinnä, seisoivat oikealla siivellä, atenalaiset vasemmalla,

korintolaiset ja peloponnesolaiset keskellä. Filippos itse johti oikeaa

siipeänsä, johon falangi oli asetettu, ja vasempaa hänen poikansa

Aleksander, ympärillänsä valikoitu joukko nuoria makedonialaisia;

Filippon liitossa olevat helleniläiset seisoivat keskustassa.

Aleksander ryntäsi kiivaasti pyhää joukkoa vastaan, joka kauan seisoi

kuin muuri, mutta horjahti viimein ja kaatui viimeiseen mieheen asti.

Heidän ruumiittensa yli syöksyi Aleksander muita tebeläisiä vastaan,

jotka voimakkaasti torjuivat rynnäköitä. Sill'aikaa taistelivat

atenalaiset puolellaan urhollisesti ja alussa heillä olikin hyvä

menestys, sillä he ajoivat vastustajansa pakoon muut kaikki paitsi

falangia. Mutta hyökkäämättä heti falangia vastaan sivulta päin

väsyttivät he liian aikaisin itseään ajamalla voitettuja takaa liian

kauas. Filippos käyttäen tuota erehdystä hyväkseen ryntäsi falanginsa

kanssa luullusta voitostaan palaavain atenalaisten eteen, jotka eivät

kestäneet tätä rynnäkköä, vaan hajautuivat pakoon. Demosteneen, joka

oli heikompi sankari kuin puhuja, sanotaan heittäneen kilpensä ja

juosseen pakolaisten eturivissä. Viimein onnistui myöskin Aleksanderin

voittaa tebeläiset, jonka jälkeen keskustaan sijoitetut helleniläiset

olivat alttiina voittajan mielivallalle.

Voiton jälkeen osoitti Filippos suurta jalomielisyyttä atenalaisia

kohtaan, antaen heille rauhan kohtuullisilla ehdoilla. Kun muutamat

kehoittivat hävittämään Atenaa, vastasi hän: "Mitä! minäkö, joka olen

tehnyt niin paljon maineen eduksi, hävittäisin maineen temppelin!" Sen

sijaan kohdeltiin kovemmin tebeläisiä, joita katsottiin luopuneiksi

liittolaisiksi. Yleisessä kokouksessa, jonka kreikkalaisten valtioiden

edusmiehet pitivät Korintossa, valitutti Filippos itsensä Kreikanmaan

sotapäälliköksi kostosotaan persialaisia vastaan. Jo olivat sotajoukot

laivalla viedyt Vähä-Aasian rannalle, kun Filippon surmasi (336) muuan

makedonialainen ylimys, tuollaisella teolla kostaen jonkun kärsimänsä

loukkauksen.

Luonteeltaan oli Filippos viekas ja kavala; menestyksensä saavutti hän

usein lahjoilla ja houkutuksilla. Hänellä oli puheenpartena, että

kullalla sälytetty aasi voi hypätä minkä kaupunginmuurin yli hyvänsä.

Sellainen luonne oli kyllä hyvin sopiva vahvan vallan perustamiseen;

mutta hänellä ei ollut sellaista mielen ylevyyttä kuin tarvitaan

yleishistoriallisiin urhotöihin.

Elämä ja tavat.

Yleensä säilytti helleniläinen, muuttipa hän mihin hyvänsä, omituisen

elintapansa sekä myöskin jalostuneen ihmisyytensä ja kauneuden

aistinsa. Helleniläiset ja barbaarit olivat siis kaikkialla toistensa

jyrkkinä vastakohtina.

Puku oli yksinkertainen, mutta miellyttävästi, kuitenkin ahdistamatta

mukautuva ruumiisen, ja sitä saatettiin aistikkaasti ja vaihtelevasti

laskostaa ja asetella. Ihoa vasten käytettiin paidan kaltaista

villavaatetta _kitonia_, joka dorialaisilla ulottui polveen asti,

ionialaisilla vieläkin alemma, ja jota vyötäisten kohdalla piti koossa

vyö. Sen päällä käytettiin nelikulmaista villakangas-kappaletta eli

manttelia, johon olkapäät ja selkä verhottiin. Naiset käyttivät myöskin

kitonia, jonka kaksi osaa oli rintaan asti ommeltu yhteen, vaan ylempää

kiinitetty komeilla soljilla; tämä kiton oli tavallisesti pitempi

ruumista, jonka tähden se vyön avulla vedettiin ylemmäksi. Kitonin

päällä käytettiin väljää päällyspukua taikka myöskin lyhempää

manttelia. Jalkimia olivat n.s. sandaalit taikka kengät ja saappaat.

[Kuva: Helleniläinen sotilas.]

Sodassa pidettiin lyhempää kitonia ja sen päällä vaskipanssaria, jonka

toisistaan irtanaista rinta- ja selkäkappaletta yläpuolelta pidettiin

kiinni vitjoilla, alempaa vyöllä. Säärien suojana oli tinasta tai

vaskesta tehdyt levyt. Päässä pidettiin kypärää, joka usein oli

erittäin taiteellisesti tehty ja koristettu. Attikalaisten kypärän

päälaessa oli eteenpäin ulottuva, loistava kampa, johon kiinnitettiin

jouhi- tai myöhemmin höyhentöyhtö. Hoplitit käyttivät suurta soikeaa

kilpeä, joka suojeli päästä aina polviin asti. Kevytaseisilla sitä

vastoin oli tämä puolustusase pienempi. Keihäs ja kaksiteräinen miekka

olivat huomattavimmat hyökkäysaseet. Hoplitein raskas joukko

enimmäkseen ratkasi taistelun; sen asetteli Epaminondas vinorintamaksi,

josta Filippos sitte kehitti Makedonian falangin.

Kotielämä ei kreikkalaisista ollut yhtä tärkeä kuin meistä, koska

kansalainen aina katsoi enemmin kuuluvansa valtiolle kuin perheellensä

ja yleisiä asioita toimiskellen vietti enimmän osan aikaansa poissa

kotoaan. Temppelit ja valtion rakennukset olivat kyllä komeat, vaan

yksityisasunnot Kreikan mahtavuuden aikana yksinkertaiset ja usein

köyhältäkin näyttävät. Etusalin kautta astuttiin pylväskäytävillä

ympäröityyn "aulaan", jossa ei ollut mitään kattoa. Aulan ympärillä

olevia kammareja käytti paraastaan perheenisä vierainensa. Toisen salin

kautta päästiin naisten osastoon, jolla oli nimenä "gynaikonitis".

Siellä oli vaimon huone, orjanaisten makuupaikat, työhuone ja

varastohuoneita. Tämä miehen ja vaimon huoneiden erillisyys osoittaa,

ett'ei muinaiskreikkalaisilla ollut sellaista perhe-elämää kuin meillä.

Varsinainen pääatria syötiin illan tullessa. Pöydässä ollessa

levättiin sohvalla vasemman käsivarren nojassa, jota pidettiin

tyynyntapaista aluista vasten. Ennen atrian alkua pyhitettiin jumalille

juomauhri: se oli muinaisajan ruokarukous. Vieraat koristelivat

itseään ruusu-, myrtti- ja orvokkiseppeleillä. Juhlatiloissa esiytyi

huilunpuhaltaja- ja tanssijanaisia. Joku vieraista lauloi itsekin

säestäen kanteleella ja antoi sitte soittimensa vieruskumppanilleen,

jos hän ehkä tahtoi jatkaa laulua.

Helleniläisten etevimpiä kansanhuveja olivat suuret juhlaleikit.

Kuuluisimmat niistä olivat Olympian leikit, jotka pidettiin joka neljäs

vuosi suurella tasangolla Zeun temppelin edessä Olympiassa. Joka

taholta kokoutui niihin helleniläisiä eivätkä muut saaneetkaan ottaa

niihin osaa. Siinä oli kilpajuoksua, kilpa-ajoa, painiskelua,

nyrkkitaistelua ja kiekon eli diskon heittoa. Kilpa-ajo tapahtui

soikealla radalla, johon oli pystytetty kolme pylvästä. Kilpailevain

vaunujen piti kiertää kaksitoista kertaa niiden ympäri, ennenkuin

kilpailu päättyi. Nyrkkitaistelijain kädet olivat taidokkaasti kiedotut

remeleillä, että voisivat antaa vankempia iskuja. Kiekon heittäjät

heittivät pyöreää diskos-nimistä metallilevyä niin kauas kuin

mahdollista, ja varsinkin tämä leikki oli hyvin suosittu. Näissä

tilaisuuksissa myöskin runoilijat, puhujat ja viisaat esittivät eri

paikoissa neronsa tuotteita, siten saavuttaen itse mainetta ja tuottaen

juhlaleikeille ylevyyttä. Olympian leikeissä voittajaa sankaria

kunnioitettiin suuresti kotiseudussaan. Hänen kunniakseen pystytettiin

kuvapatsaita ja runoilijat ylistelivät lauluissaan heitä. Vuodesta 776,

jolloin voittajain nimet ensi kerran kirjoitettiin muistiin, lukivat

helleniläiset vuotensa. Leikkien väliaikaa sanottiin olympiadiksi ja

aikaa määrätessä ilmoitettiin olympiadin järjestysnumero sekä minä sen

olympiadin vuonna tapaus oli ollut.

Makedonialainen helleniläisyys.

Aleksander suuri (336-323).

Aleksanderin nuoruus.

Alusta loppuun asti oli Aleksanderin elämässä jotain ihmeellistä ja

erinomaista. Aristoteles, aikakauden suurin ajattelija, tuli hänen

opettajaksensa. Filippos kutsuessaan häntä sanoi kirjeessään vähemmin

kiittävänsä jumalia siitä, että hänellä oli poika, kuin siitä, että

poika oli syntynyt Aristoteleen aikana. Tämän opettajan johdolla sai

Aleksander tietoja, jotka asettivat hänet aikansa sivistyksen

kukkulalle. Senpä tähden hän sanoikin saaneensa isältään elämän, vaan

Aristoteleelta oppineensa sitä käyttämään. Aikaisin jo näkyi hänessä

rohkeutta ja neuvokkaisuutta. Niitä hän näytti kesyttäessään hänen

isällensä lähetettyä tessalialaista _Bukefalos_-ratsua, joka oli

niin kipakka ja hurja, ett'ei kukaan uskaltanut nousta sen selkään. Kun

moni jo turhaan oli yrittänyt ohjata hevosta, lähestyi Aleksander,

tarttui Bukefalon suitsiin ja käänsi ratsun kohti aurinkoa, hän kun oli

huomannut hevon pelkäävän omaa varjokuvaansa. Ripeästi hypähti hän nyt

selkään ja hillitsi ratsua ja Bukefalos sitte nöyrästi totteli häntä,

vaikk'ei koskaan toista ratsastajaa. Filippos ylpeillen pojastaan

lausui silloin: "Etsi, Aleksander itsellesi toinen kuningaskunta;

Makedonia on sinulle liian pieni!"

[Kuva: Aleksander Suuri.]

Palava kunnianhimo liikkui aikaisin Aleksanderin mielessä. Kuullessaan

kerrottavan isänsä voittoja lausui hän pahoillaan: "Isäni toden totta

ei jätä minulle enää mitään tekemistä." Kun Aristoteles kertoi hänelle,

että moni taivaankappale kyllä oli yhtä suuri kuin maakin, itki

nuorukainen ajatellessaan, että hän luultavasti ei saisi noista monista

maailmoista yhtäkään valloitetuksi. Enimmin kaikista kuolevaisista

ylisteli hän Akilleuta onnelliseksi, koska hänellä oli ollut sellainen

ystävä kuin Patroklos ja hänen kunniansa oli tehnyt kuolemattomaksi

sellainen runoilija kuin Homeros. Ja tämän muinaisen laulajan runoelma

olikin hänelle niin rakas, että hän sotaretkillään aina piti kanssansa

Aristoteleen tarkastamaa Iliadin kopiota ja yöksi asetti sen päänsä

alle miekkansa viereen.

Tulinen kiivaus, joka eksytteli verisiin kostotöihin oli jo alusta

alkaen Aleksanderin luonteen pahin vika. Kun hän kahdenkymmenen vuoden

ikäisenä nuorukaisena nousi isänsä kuoltua valtaistuimelle, uudistivat

Tebe ja Atena entisen liittonsa Makedoniaa vastaan. Nopeasti kuin

leimaus riensi Aleksander Tebeä vastaan, joka kiivaalla taistelulla

valloitettiin. Kiukuissaan Aleksander hävitytti kaupungin kokonaan;

ainoastaan temppeli säästettiin sekä se talo, joka oli ollut runoilija

Pindaron omana. Atenalaiset, kauhistuen rangaistusta, joka oli

kohdannut Tebeä, laittoivat lähettiläitä pyytämään Aleksanderilta

rauhaa. Hän vaati, että hänelle annettaisiin kymmenen puhujaa, niiden

joukossa Demostenes. Mutta eräs atenalainen Aleksanderin ystävä saattoi

kuninkaan luopumaan siitä vaatimuksestaan. Atenan täytyi vain luvata

pysyä vast'edes horjumattoman uskollisena Aleksanderille.

Persian valtakunnan valloitus.

Korintossa pidetyssä kokouksessa, jossa oli läsnä valtuutettuja

kaikista Kreikan valtioista, päätettiin ryhtyä jo Filippon varustamaan

sotaretkeen persialaisia vastaan. Ennen lähtöänsä Aasiaan päätti

Aleksander kysyä neuvoa Delfin orakelilta; mutta kun hän saapui eräänä

sellaisena päivänä, jota katsottiin onnettomaksi, ei temppelin

naispappi suostunut istuutumaan kolmijalalle. Aleksander silloin otti

rohkeasti hänet kiinni käsivarresta ja talutti istuimelle. "Poikani,

sinä olet voittamaton", lausui papitar vähän äkeissään, kun näki,

ett'ei vastusteleminen auttanut. Mutta silloin Aleksander päästi hänet

irti ja lausui olevansa aivan tyytyväinen siihen orakeli-vastaukseen.

Ennen lähtöään jakeli hän maatiluksia, kyliä ja kaupunkeja ystävilleen.

Perdikkas, eräs Aleksanderin sotapäälliköistä, kysyi sen johdosta:

"Mitäs sitte jää itsellesi?" Aleksander vastasi: _toivo!_

Kevään tultua purjehti Aleksander Hellesponton yli Vähä-Aasiaan. Hänen

sotaväessään oli lähes 40,000 miestä, kaikki karastuneita ja hyvin

harjautuneita sotilaita. Vanhan Trojan luona toimitti Aleksander

juhlalliset leikkitaistelut Akilleun haudan ympärillä.

Persian kuningas Dareios Kodomannos osoitti sellaista halveksimista

vihollistansa kohtaan, että kuultuaan Makedonian sotajoukon

nousseen Aasian rannalle lähetti maaherroilleen käskyn ottaa kiinni

Aleksander, antaa hänelle keppiä selkään ja toimittaa hänet väkinensä

valtakunnan kaukaisimpaan maakuntaan. Noin 120,000 miehen suuruinen

persialaisjoukko koottiin _Granikos-joen_ varrelle Frygiaan (334)

panemaan toimeen käskyä. Aleksanderin päälliköt eivät olisi lähteneet

kaalamalla joen yli ryntäämään, mutta hän lausui: "Hellespontos

häpeäisi, että on kantanut ylitsensä meidät, jos nyt pelkäisimme tätä

pientä puroa." Hän syöksyi sotamiehinensä jokeen ja kaaloi onnellisesti

ylitse. Lyhyellä taistelulla persialaiset kokonaan voitettiin ja heidän

rikkailla aarteilla täytetty leirinsä joutui voittajan käsiin.

Granikon taistelun jälkeen valloitettiin helposti koko Vähä-Aasia.

Otettuaan haltuunsa rantakaupungit marssi Aleksander sisämaahan, ja

saapui Frygiaan Gordion-kaupunkiin. Siellä säilytettiin vanhoja

kuninkaan vaunuja, joiden aisaan ies oli kiinnitetty hyvin mutkikkaalla

solmulla. Vanha tarina kertoi, että ken aukasi solmun, oli pääsevä

Aasian herraksi. Aleksander sivalsi miekkansa ja leikkasi yhdellä

iskulla solmun rikki, sanoen: "Millä tavalla se auaistaan, ei merkitse

mitään."

Tarsossa kääntyi Aleksander kovin sairaaksi, kun oli varomattomasti

uinut Kydnos-joessa. Lääkäri Filippos oli tehnyt lääkejuoman. Silloin

tuotiin kirje uskolliselta päälliköltä Parmenionilta, joka kirjoitti:

"Älä luota Filippoon; persialaiskuningas on suurella rahasummalla

lahjonut hänet ja luvannut tyttärensä hänelle puolisoksi." Mutta kun

Filippos levollisesti astui sisään ja hyvästi kesti Aleksanderin

tutkivan katseen, otti Aleksander toisella kädellään pikarin ja

tyhjensi sen, samalla antaen toisella kädellään lääkärille Parmenionin

kirjeen. "Paranemisesi vapauttaa minut", sanoi lääkäri, ja Aleksander

parani.

Dareios oli tällä välin lähestynyt 600,000 miehen kanssa. Mutta

pysymättä tasangolla, jossa olisi voinut levittää joukkonsa ja kokonaan

piirittää makedonialaiset, siirtyi hän ahtaille poluille, joilla niin

suuren ihmispaljouden oli vaikea liikkua. Tämän tyhmyyden syynä oli

imartelevain hovimiesten lausuma pelko, että Aleksander pakenemalla

ehkä pelastuu pian tapahtuvasta rangaistuksestaan.

Dareion kulku tapahtui seuraavassa järjestyksessä. Edellä kannettiin

hopea-alttarilla tulta, jota persialaiset sanoivat pyhäksi ja

ijankaikkiseksi. Sitte seurasivat magilaiset, laulaen maansa pyhiä

lauluja. Näiden jälkeen astui 365 purpurapukuista nuorukaista. Heidän

jäljessään vetivät valkoiset hevoset auringonvaunuja, joita vähän

matkan päässä seurasi kahdentoista kansakunnan ratsuväki erilaisine

aseineen ja tapoineen. Jäljempänä astui "kuolemattomain joukko",

kymmenen tuhatta miestä, kalliimmin koristettuina kuin mitkään

muut barbarit, sillä heillä oli kultaiset kaulavitjat sekä nutut

koristettuna kullalla ja aluspuku jalokivillä. Vähän matkan päässä

näistä marssi se viidentoista tuhannen suuruinen joukko, jota sanottiin

"kuninkaan sukulaisiksi" ja joka oli koristeltu melkein naisten tapaan;

heidän aseensa olivat komeat ja muotonsa ylellinen. Kammaripalvelijoita

edellänsä ajoi sitte Dareios komeissa vaunuissa korkeammalla kaikkia

muita; kullasta ja hopeasta tehdyt jumalankuvat koristivat vaunujen

molempia sivuja. Jalokiviä loisti ikeen alta, jonka päällä seisoi kaksi

kyynärän pituista jumalankuvaa, tehdyt puhtaasta kullasta. Kuninkaan

puku oli ylellisen komea; mantteli loisti kullasta ja sapelin tuppi oli

tehty jalokivistä. Kymmenen tuhatta keihäsmiestä seurasi häntä, joilla

oli hopealla silatut ja kultakärkiset keihäät, ja näiden jäljessä

kolmekymmentä tuhatta miestä jalkaväkeä. 600 jalan päässä ajoi Dareion

äiti vaunuissa ja toisissa Dareion puoliso, joukko ratsastavia naisia

seuranansa. Heidän jäljestänsä tuli muu sotajoukko kirjavassa

epäjärjestyksessä.

Makedonialaisjoukko sen sijaan oli aivan toisen näköinen; ei miehet

eikä hevoset loistaneet kullasta eikä kirjavista vaatteista, vaan

olivat sen sijaan puetut rautaan ja vaskeen. Se joukko voi helposti

sekä pysähtyä että marssia eteenpäin, sitä ei haitannut tarpeeton väki

eikä liiat kantamiset.

Aleksander vei joukkonsa mitään häiriötä kohtaamatta ahtaan

_Issos_-solan läpi. Suurella tasangolla solan suun pohjoispuolella

seisoi Persian sotavoima. Kokenut päällikkö _Parmenion_, joka

johti vasenta siipeä, koetti estää vihollista äkkiarvaamatta

piirittämästä ja levitti sentähden rintamansa aina alas mereen asti.

Oikealla siivellä ryhtyi Aleksander rohkeasti rynnäkköön ja eteni

vastustamattomasti vihollisjoukkojen lävitse. Uljaasti riensi hän

joukkonsa etupäässä Dareiota vastaan, joka istui vaunuissansa

korkeammalla kaikkia muita ja siten kiihotti sekä omaa väkeänsä

puolustukseen että vihollisia rynnäkköön. Siellä nyt alkoikin tulisin

taistelu. Turhaan Dareion veli johti ratsumiehensä vaunujen eteen ja

turhaan myöskin persialaisväen urhollisimmat päälliköt riensivät sinne;

kaikki he kunnialla kaatuivat kuninkaansa silmäin edessä. Vaunuhevoset,

joita oli pistelty keihäillä, joutuivat tuskasta raivoihinsa ja

alkoivat hyppiä, niin että näytti kuninkaan täytyvän pudota vaunuista;

silloin Dareios hyppäsi maahan ja peljäten muuten joutuvansa

elävänä vihollisen käsiin nousi ratsun selkään ja kiiruhti pois

taistelukentältä.

Silloin muutkin läksivät pakoon, heittäen pois aseensa. Makedonialaiset

ajoivat voitettuja takaa ja saivat persialaisten valloitetusta leiristä

suuren saaliin. Dareion äiti ja puoliso joutuivat Aleksanderin käsiin,

joka heitä kohteli erinomaisen arkatuntoisesti.

Isson taistelun jälkeen saavutettiin menestys toisensa perästä. Koko

Foinikia, paitsi Tyroa, antautui heti. Rohkealla sillan teolla yhdisti

Aleksander saaren, jossa Tyros oli, mannermaahan ja siten saatiin

viimein sekin valloitetuksi kiihkeän vastarinnan jälkeen. Vihoissaan

tuosta itsepäisyydestä naulitutti kuningas 2,000 vankia ristiin ja

30,000 Tyron asujanta myötiin orjiksi. Palestina antautui

vapaaehtoisesti ja Egyptissä otettiin Aleksander vapauttajana vastaan.

Oleskellessaan Egyptissä perusti Aleksander Nilin suuhun Aleksandrian,

tulevan maailmankaupungin, ja teki retken Libyan hieta-aavikoille,

jossa hän Ammonin papeilla julistutti itsensä jumalan pojaksi. Tällä

välin kokosi Dareios Eufratin tasangolle lukemattoman sotajoukon.

Saatuaan siitä tiedon palasi Aleksander Egyptin ja Syrian kautta sekä

meni Eufratin yli. Suurella tasangolla _Arbelan_ luona, lähellä

vanhaa Nineveä, tapasivat armeijat toisensa.

Ennen taistelun alkua lähetti Dareios Aleksanderille kirjeen,

tarjoutuen luovuttamaan sen puolen valtakuntaa, joka oli Eufratin

länsipuolella, ja antamaan tyttärensä hänelle puolisoksi. Aleksander

vastasi: "Kaksi aurinkoa ei voi paistaa rinnakkain taivaalla, eikä

myöskään kaksi maailman-valtakuntaa vallita vierekkäin maan päällä."

Parmenion silloin lausui: "Minä ottaisin tarjouksen vastaan, jos olisin

Aleksander." Kuningas vastasi: "Niin minäkin tekisin, jos olisin

Parmenion."

Vielä taistelun edellisenä aamuna makasi Aleksander niin

raskaasti, että Parmenionin täytyi häntä herättää. "Herra," sanoi

päällikkö-vanhus, "sinähän makaat, niinkuin jo olisimme voittaneet."

"No emmekö sitte ole voittaneet," vastasi kuningas, "kun vihollinen

kerran on edessämme?"

Aleksander johti nytkin oikeaa siipeä ja Parmenion vasempaa. Molempain

siipien taistellessa riensi eräs persialainen ratsuosasto kiertotietä

ryöstämään makedonialaisten kuormastoa. Parmenion sen huomattuaan

lähetti heti sanansaattajan ilmoittamaan vaaraa kuninkaalle. Mutta

Aleksander vastasi: "Mene takaisin ja sano Parmenionille, että jos

voitamme, niin saammehan takaisin oman omaisuutemme, vieläpä anastamme

vihollisenkin tavarat." Aleksander tunkeutui oikean siipensä etupäässä

siihen paikkaan, jossa Dareios istui vaunuissansa. Kun Dareion ajaja,

joka istui hänen edessänsä hevosia ohjaamassa, lävistettiin keihäällä,

levisi persialaisarmeijaan huhu, että kuningas itse oli surmattu, ja

siitä syntyi suuri häiriö.

Makedonialaisten vasen siipi oli Parmenionin johdolla täll'aikaa

ahdingossa. Mutta viimein kuitenkin makedonialaiset pääsivät voitolle

sielläkin, kun persialaiset menettivät rohkeutensa, kuullessaan

kumppaniensa joutuneen tappiolle toisella siivellä. Siten tuli

Aleksanderin voitto täydelliseksi.

Sitte seurasi läheisten tärkeäin maakuntain valloittaminen. Molemmat

pääkaupungit, Susa ja Babylon, antautuivat heti ja voittaja sai niistä

äärettömän saaliin. Aleksander kiirehti nyt Persepoliisen, koska sai

kuulla asujanten aikovan ryöstää Dareion aarteet: hän ehtikin perille

hyvään aikaan ja jakeli aarteet urhollisimmille sotilailleen. Mutta

kohta Persepoliisen tultuaan hairahtui hän juovuspäissään poltattamaan

kauniin kuninkaallisen palatsin, ollen itsekin sen sytyttämisessä

osallisena. Pakomatkalla Baktraan kavalsivat Dareion omat palvelijansa

ja surmasivat hänet. Aleksander ei suinkaan palkinnut murhamiestä,

vaan päin vastoin jätti hänet Dareion äitille, joka hänelle

kosti hirmuisesti. Mutta samalla Aleksander itse myöskin tahrasi

saavutettujen voittojensa kunniaa kopeudella ja sopimattomalla

julmuudella; Parmenionin poika Filotas mestattiin ainoastaan

perusteettoman epäluulon tähden, ja kohta sai isäkin kärsiä saman

kohtalon.

Indian retki. Aleksanderin kuolema.

Valloitettuaan Baktran päätti Aleksander lähteä retkelle Indiaan, jota

maata silloin, niinkuin nykyaikaankin, katsottiin koko maailman

rikkaimmaksi. Hän marssi pitkin Indus-jokeen laskevan Hydaspeen varsia.

Kaikkialla ottivat läheiset ruhtinaat hänet vastaan alammaisuuden

osoituksilla. Ainoastaan Poros-kuningas ei tahtonut taistelutta uhrata

valtakuntaansa, vaan kokosi kaiken sotavoimansa ja läksi valloittajaa

vastaan. Urhollisen puolustuksen jälkeen joutui hän, menetettyään

taistelussa kolmatta kymmentä tuhatta miestä, tappiolle ja viimein

vangiksi. Hänet vietiin Aleksanderin eteen, joka häneltä kysyi,

millaista kohtelua hän toivoi. "Kuninkaallista", vastasi Poros. "Mutta

etkö pyydä mitään enempää?" kysyi vielä Aleksander. "En," vastasi

Poros, "sana kuninkaallinen käsittää kaikki." Ihmetellen tätä sielun

ylevyyttä, jota ei edes vastoinkäyminenkään näyttänyt voivan kukistaa,

antoi Aleksander hänelle takaisin valtakuntansa, vieläpä sitä

suurensikin uusilla maakunnilla.

Voitettuaan Poron marssi Aleksander sisämaahan, jossa asuvaiset

rauhalliset kansat eivät tehneet sanottavaa vastarintaa. Saavuttuaan

lähelle erästä kaupunkia, jossa joukko bramaaneja (indialaisia

viisaita) oli koossa, halusi Aleksander puhella heidän kanssansa ja

lähetti sitä varten heidän luoksensa filosofi Onesikriton. Hän

tapasikin viisitoista bramaania, jotka seisoivat liikahtamatta koko

päivän auringon noususta laskuun asti ja sitte yöksi palasivat

kaupunkiin. Onesikritos taivutti erään heistä, Kalanon, lähtemään

Aleksanderin luo, ja tältä bramaanilta kuningas suurella mieltymyksellä

kuuli monta kohtaa bramaanein salaperäisestä opista. Tämä Kalanos,

sittemmin tuntien vanhuudenheikkoutensa enenevän, päätti kansansa

tavan mukaan itse elämänsä. Hän näet teki itse rovion ja sanottuaan

jäähyväiset nousi sille palamaan.

Aleksander marssi edelleen aina Hyfasis- (Bejah-) joelle asti.

Sotamiehet olivat jo kauan tyytymättöminä seuranneet häntä ja alkoivat

nyt julki kinastuksen, kun hän aikoi mennä vielä senkin joen yli,

sekä jyrkästi vaativat paluumatkalle lähtöä. Aleksander silloin

vimmassa pysyi kolme päivää teltassaan, mutta viimein hän huomasi

välttämättömäksi taipua ja antoi, vaikka harmissaan, paluukäskyn.

Laivaston johtaja Nearkos purjehti pitkin Aasian rantaa Persian

lahteen. Aleksander sill'aikaa maajoukon kanssa marssi pitkin Gedrosian

polttavia hieta-aavikoita. Vaunut siellä upposivat hietaan, juhdat

kuolivat ja moni sotamieskin nääntyi janoon. Kerran olivat sotamiehet

löytäneet jostakin vuorenkolosta vähän vettä ja toivat sen kuninkaalle.

Aleksander kuitenkin kaatoi veden maahan, sanoen: "Liian vähä tätä on

jakaa kaikille."

Palattuaan koetti Aleksander sulattaa yhteen makedonialaisia

ja persialaisia. Hän itse otti puolisokseen Dareion vanhimman

tyttären Statiran ja naittoi ystävälleen Hefaistionille nuoremman

sisaren. Kahdeksan kymmentä päällikköä naitettiin ylhäissukuisten

persialaisnaisten kanssa ja myöskin alhaisempia makedonialaisia

taivutettiin suurilla palkinnoilla, koko 10,000 miestä, ottamaan

persialaisia naisia vaimoikseen.

Suosio, jota Aleksander osoitti persialaisille alammaisilleen, teki

heti makedonialaiset tyytymättömiksi. Mutta kun hän ilmoitti aikeensa

lähettää kotiin ne sotamiehet, jotka eivät enää kyenneet palvelemaan,

alkoi julki meteli ja kaikki pyysivät yht'aikaa eroa. Aleksander heti

otatti kiinni ja mestautti kolmekymmentä kapinoitsijaa ja lausui vihan

voimalla muille: "Menkää nyt ja kertokaa kaikkialla, että olette

hyljänneet kuninkaanne ja jättäneet hänet voitettujen barbaarien

suojeltavaksi." Ja sitte hän sulkeutui palatsiinsa, eikä näyttäytänyt

kahteen päivään. Kolmantena päivänä, kun jo päällikköjen virat oli

annettu ylhäisimmille persialaisille, rukoilivat makedonialaiset

polvillaan kuninkaalta anteeksi ja saivatkin.

Suuria valloituksia mietiskellen oleskeli Aleksander viimeisen

ikävuotensa Babylonissa, jonka hän aikoi tehdä uuden valtakuntansa

pääkaupungiksi. Siellä hän otti vastaan vierasten kansain lähettiläitä

ja suunnitsi suurenmoisia sotaretkiä kauas skytialaisia, Kartagoa, jopa

Italiaakin vastaan. Mutta samalla hän antautui irstaisuuden valtaan ja

vietti yöt päivät ylellisissä juomingeissa. Valvottuaan kerran koko

yön kääntyi hän tautiin. Tuntien voimansa riutuvan antoi hän

sinettisormuksensa eräälle päällikölleen Perdikkaalle. Tämän kysyessä,

kuka oli tuleva kuninkaan seuraajaksi, vastasi hän: "Arvokkain." Hänet

haudattiin hänen perustamaansa Aleksandriaan.

Aleksanderin alapäälliköt, joita on sanottu _diadokeiksi_ (vallan

jakajiksi), taistelivat keskenään vallasta ja perustivat Aleksanderin

valtakunnan lohkaistuista osista uusia kuningaskuntia.

Diadokein aika.

Helleniläinen sivistyspiiri.

Varsinaiseen Kreikanmaahan näyttivät Aleksanderin sotaretket ja hänen

kuolemansa jälkeiset taistelut hyvin vähän koskeneen. Mutta nämä

tapaukset vaikuttivat, että Kreikanmaalle jäi ainoastaan ala-arvoinen

sija suuressa helleniläismaailmassa, joka nyt avautui. Silloisen

sivistyksen emämaana ja suurien muistojen kotona pidettiin sitä

kuitenkin aina kunniassa.

Arvokkaimpana Kreikan valtioista oli edelleenkin Atena, taiteen ja

sivistyksen pääpaikka. Siinä kaupungissa vallitsi yhä Perikleen henki.

Akropolis-kukkulalta loisti Atena-jumalattaren kuvapatsas maailman

kauneimman temppelirakennuksen ylitse. Propylaiain pylväskäytäviä

pitkin astuivat öljylehväseppeleillä koristetut nuorukaiset ja neitoset

panatenaiain juhlasaatossa. Teaatterissa esitettiin Aiskylon,

Sofokleen, Euripideen ja Aristofaneen näytelmiä. Pnyksiltä kaikuivat

puhujain sanat kuuntelevalle ihmisjoukolle. Akademian ja Lykeionin

metsiköissä keskustelivat viisaat miehet oppilastensa kanssa tieteen

suurimmista totuuksista. Elämässä ja tavoissa pysyi täällä,

tapain turmeluksen yhä karttuessa, vähäinen jäännös muinaisajan

yksinkertaisuutta ja puhtautta. Tebe kohosi vähäksi ajaksi jälleen

kukistuksestaan. Lännempänä kolkossa ja yksinäisessä vuoriseudussa oli

Delfi ja sieltä kysyivät helleniläiset vielä neuvoa orakelilta, sinne

kokoutui hurskasten neuvonkysyjäin anteliaisuudesta suunnattomat

rikkaudet. Vielä lännempänä asuivat soiden ja vuorien keskellä hurjat

_aitolilaiset_, kohoten Aleksanderin kuoleman jälkeen melkoisen

varakkaiksi ja urhollisuudestaan peljätyiksi.

Istmos-taipaleella oli Korintos kehittynyt maailman mitä vauraimmaksi

kauppakaupungiksi, mutta rikkauden mukana seurasi myöskin kaikenlainen

ylellisyys. Alussa oli kaupungissa kauan makedonialainen varustusväki

uhkaavaisena koko Kreikanmaalle. Argos, vaikka tosin ilman valtiollista

merkitystä, oli kauan eräänä kaunotaiteiden pääpaikkana. Spartta oli

vaipunut; Lykurgon lait olivat suureksi osaksi unhottuneet; maatilukset

olivat kokoutuneet joidenkuiden rikasten sukujen käsiin ja muu kansa

eli köyhyydessä. Kuninkaat _Agis_ ja _Kleomenes_ koettivat

tehokkaasti uudistaa vanhaa yhteiskunta-järjestystä, mutta turhaan, ja

sitte Spartta vähitellen turmeltui rosvovaltioksi. Pohjoisrannalla sen

sijaan tekivät _Akaian_ kaksitoista kaupunkia voimakkaan liiton,

joka varsinkin sitte tuli mahtavaksi, kuin _Aratos_ (245) pääsi

sen johtajaksi (strategoksi); Korintos ja Boiotia yhtyivät silloin

liittoon ja myöhemmin myöskin Atena. Siten tuli Akaian liitto Hellaan

etevimmäksi vallaksi.

_Makedoniassa_ oli neljänä ensi vuonna Aleksanderin kuoleman

jälkeen _Antipater_ valtakunnan-hoitajana. Monien riitojen jälkeen

anasti hänen poikansa, väkivaltainen _Kassandros_, hallituksen ja

osoitti sitte verenhimoista kovuutta hävittäessään Aleksanderin sukua.

Kun säännöllinen vallanperimys vasta myöhään tuli toimeen, oli

jokaisessa hallitsijan muutoksessa kauan levottomuksia ja mylläköitä.

_Trakian_ villien asujanten keskuudessa alkoi helleniläinen

sivistys vähitellen levitä. Siellä oli kauimpana Bosporon rannalla

rikas kauppapaikka ja mahtava yhteiskunta _Byzantion_.

_Vähä-Aasian_ länsirannalla viljavissa ja hyvin viljellyissä

seuduissa kukoistivat vielä helleniläiset siirtopaikat. _Miletos_,

joka oli persialaissotain aikaan ollut maailman etevimpiä

kauppakaupunkeja, oli tosin jo vähän vaipunut silloisesta

kukoistuksestaan, mutta tärkeä vaikutusvalta sillä sentään vielä nytkin

oli. _Efesos_ sitä vastoin oli kasvanut; komea Artemiin temppeli,

joka paloi samana yönä, kuin Aleksander syntyi, rakennettiin jälleen

entiseen loistoonsa. _Smyrna_, jonka Aleksander uudestaan perusti,

vaurastui kohta Vähä-Aasian tärkeimmäksi kauppapaikaksi. Aleksanderin

kuoltua syntyi monta pikku valtakuntaa, joissa helleniläinen sivistys

vallitsi. Sellaisia oli Pergamos samannimisine pääkaupunkineen (lähellä

vanhaa Trojaa) luoteisrannalla. Sen maan kuninkaat olivat kuuluisat

tieteiden rakkaudestaan, jota sinne koottu suuri kirjasto todistaa. Kun

papyruksen tuonti tuli estetyksi, keksittiin täällä sittemmin niin

tärkeäksi käyneen _pergamentin_ teko eläinten nahoista.

Pohjoisrannalla olivat Bitynian ja Ponton valtakunnat, edellisessä

pääkaupunkina _Nikomedia_; sisämaassa Kappadokia ja Armenia.

Etelärannan ulkopuolella oli _Rodos_-saari mahtavana ja

itsenäisenä kauppa-tasavaltana. Samannimisessä, lujasti linnoitetussa

pääkaupungissa kukoistivat rauhalliset toimet ja kaunotaiteet. Kuuluisa

oli suuren suuri _Rodon kolossi_, vaskinen Apollonin kuva, joka

seisoi toinen jalka toisella, toinen toisella sataman haarakkeella ja

oli niin suuri, että laiva pääsi täysissä purjeissa laskemaan jalkojen

välitse.

_Syriaan_ perusti Aleksanderin sotapäällikkö _Seleukos_

mahtavan ja kauan pysyvän valtakunnan, johon Palestinakin kauan kuului.

Siellä syntyi loistavia, sivistykseltään helleniläisiä kaupunkeja,

joista etevimmät olivat _Antiokia_ ja _Seleukeia_.

_Egypti_ tuli Aleksanderin päällikön _Ptolemaion_ aika

kukoistavaksi valtakunnaksi, jonka kuninkailla oli yhä edelleenkin sama

nimi. Tästä valtakunnasta ja sen kukoistavasta pääkaupungista kerrotaan

kohta laveammin.

_Mustameren_ rannoilla oli helleniläisiä kaupunkeja, enimmäkseen

Mileton siirtopaikkoja, ikäänkuin sivistyksen majakka tulina

tiettömissä metsäseuduissa ja raakalaisheimojen keskellä. Ne

harjoittivat tuotteliasta kauppaa lähikansain kanssa, vaihtaen heiltä

turkiksia ja merenkultaa (bernsteiniä). Etevin tämän kaupan

varastopaikka oli rikas Byzantion.

Lännen puolella oli Italian etelärannalla niin paljo kreikkalaisia

siirtopaikkoja, että sitä seutua yleensä sanottiin "Suur-Kreikaksi".

Huomattavin niistä oli rikas, ylellisyydessä elävä Tarentum. Sisilian

koko itäpuolta hallitsi mahtava Syrakusa, joka oli kehittänyt voimansa

lakkaamattomissa sodissa Kartagoa vastaan.

Aleksandrian mahtavuus.

Helleniläistyneistä valtakunnista, jotka syntyivät Aleksanderin

kuoleman jälkeen, ei mikään kehittynyt niin kukoistavaksi kuin

_Ptolemaiojen_ kuningassuvun hallitsema Egypti. Molemmat

ensimmäiset Ptolemaiot olivat rauhalliset ja suosivat kauppaa ja

teollisuutta, tieteitä ja taiteita. Kolmas hallitsi samaan tapaan,

mutta oli myöskin voitollinen sotapäällikkö ja valloittaja. Hänen

aikanaan oli valtakunnan mahtavuus suurin.

_Aleksandria_, valtakunnan äsken perustettu pääkaupunki, kasvoi jo

ensimmäisten Ptolemaiojen aikana itämaiden suurimmaksi, komeimmaksi ja

rikkaimmaksi kaupungiksi. Elämä ja tavat olivat täällä kreikkalaiset,

vaan muissa valtakunnan osissa viisasti säilytettiin ja uudistettiin

suuri osa siitä yhteiskuntajärjestyksestä ja niistä tavoista, jotka

olivat vallinneet muinaisten egyptiläis-faraoiden aikana.

Kaupunki oli vähän matkan päässä eräästä Niilin suurimmasta

suuhaarasta, pitkällä maankielekkeellä, joka sulki sisäpuolellensa

neljä eri satamaa. Etevimmän eli "suuren sataman" vierellä oli

lujasti linnoitettu ja muurilla muusta kaupungista erotettu osa

_Brukeion_. Siinä seisoi meren rannalla muhkea ja komea

kuninkaallinen palatsi. Vähän matkan päässä siitä, samoin meren

rannalla, oli Aleksanderin hautarakennus, sekin muhkean kartanon

kaltainen. Lähimmässä viereisessä kaupunginosassa yleni komea

_Serapeion_, temppelirakennus, pyhitetty muinaisegyptiläiselle

jumalalle Serapiille, jonka palvelus nyt oli yhteinen helleniläisille

ja egyptiläisille. Suuren sataman vieressä oli myöskin Rakotis-niminen

kaupunginosa, juutalaisten asuinpaikka, joita suurin joukoin

muutti Aleksandriaan. Kauimpana lännessä sijaitsi "hautakaupunki"

(nekropolis), kallioihin hakattuja katakombeja sekä niiden yhteydessä

palsamoimista varten aiotut rakennukset.

Aleksandrian suuruus oli muinaisaikaan hyvin kuuluisa. "Kun minä",

kirjoittaa eräs, joka oli kaupungin nähnyt omin silmin, "astuin sisään

aurinkoportista, huikenivat silmäni komean kaupungin näöstä. En ole

koskaan ennen nähnyt mitään niin ihanaa. Aurinkoportista kulki

kummallakin puolella pylväskäytävä suorassa linjassa kuuportille.

Keskellä näin avaran torin, johon lukemattomia katuja yhtyi, ja kaikki

ne kadut olivat tungokseen asti täynnä ihmisiä, ikäänkuin kaikki kansa

olisi ollut matkustamassa. Hyvän aikaa käveltyäni saavuin Aleksanderin

kaupunginosaan ja luulin näkeväni ihan toisen kaupungin, sillä niinkuin

äsken näin äärettömän pitkiä, suoria pylväskäytäviä, niin oli niitä

täälläkin, mutta kaarevia ja mutkikkaita niin pitkälle, kuin silmä

kantoi. Kaksi ilmiötä näytti minästä ihmeelliseltä: että niin suuri

kaupunki oli kaikkialta niin kaunis ja että kaupungin suuruus näytti

niin hyvin vastaavan asujanten paljoutta." Aleksandriassa kihisi

monenmoisia kansakuntia ja siellä kuului erilaisimpia kieliä.

Kreikkalainen sivistys ja kreikkalaiset tavat kuitenkin pääsivät

vähitellen valtaan. Väkiluku näyttää kaupungin kukoistusaikana olleen

noin yksi miljoona.

Vilkas teollisuus pani kaikki voimat liikkeelle. "Täällä ei kukaan elää

joutilaana", kirjoittaa toinen siellä kävijä samalta ajalta; "eräs

puhaltaa lasia, toinen tekee purpuraa, kolmas papyrusta, kaikki

kehräävät ja kutovat; he näyttävät osaavan ja harjoittavan kaikkia

mahdollisia taitoja." Edullisen asemansa tähden tuli Aleksandria kohta

itämaisen kaupan suureksi varastopaikaksi. Faraoiden tekemää ja

Ptolemaiojen jälleen aukasemaa kanavaa myöten Niilin itäisimmästä

suuhaarasta Punaiseenmereen tuli mukava purjehdustie Indiaan, jonka

tuotteita tätä kautta tuotiin Aleksandriaan ja sieltä sitte levitettiin

yli koko sivistyneen maailman. Paljon käytettyjen karavaanimatkueiden

kautta oltiin yhteydessä Damaskon, Arabian ja Sisä-Aasian kanssa.

Toiselle taholle purjehtelivat Aleksandrian kauppalaivat pitkin

Välimeren rantaa kukoistavaan kauppakaupunkiin Kyreneen ja rikkaasen,

mahtavaan Kartagoon asti. Kauppaa harjoittivat paraastaan juutalaiset,

siten vaurastuen hyvin varakkaiksi, mutta myöskin vetäen päällensä maan

omain asujanten vihan, joka usein puhkesi verisiksi meteleiksi.

Ensimmäiset Ptolemaiot olivat suuret taiteen ja tieteen suosijat.

Heidän turvissaan kehittyi täällä lavea yleissivistys jossa itämainen

luonne sekautui yhteen helleniläisen kanssa. Rakennusmestarit ja

kuvanveistäjät kilvan kaunistelivat kaupunkeja temppeleillä ja

palatseilla, jumalain kuvapatsailla ja muilla kuvilla. Kreikkalaisen

muodon-täydellisyyden ohella esiytyi täällä itämainen mieltymys

liioittelemiseen, haaveksimiseen ja suunnattomaan suuruuteen.

Täällä kukoisti "aleksandrialainen" runous, joka milloin osoitti

aikakauden komeilevaa opillisuutta ja liikanaista hienostusta,

milloin tavoitteli luonnontilaan ja muinaisaikaan palaamista.

Kuuluisimmaksi tuli aleksandrialaisten tieteellinen tutkimus.

Ptolemaios II perusti _museionin_ (museon). jonka suuri kartano

kohosi lähelle hallituspalatsia. Täällä elätettiin oppineita miehiä,

jotka koko ikänsä kuluttivat syvällisiin tutkimuksiin. Etenkin heitä

varten koottiin suuri _Aleksandrian kirjasto_, joka säilytettiin

osaksi museionissa ja osaksi myöskin serapeionissa ja joka sisälsi

kaukaisimpainkin maiden etevimmät kirjalliset tuotteet. Täten opittiin

Aleksandriassa tuntemaan indialaisia kirjoja. "Seitsemälläkymmenellä"

tulkitsijalla käännätettiin vanha testamentin kirjat Hebrean

kielestä kreikaksi. Paljo hieroglyfikirjoituksia koottiin

muinaisegyptiläisen pappissivistyksen ajoilta. Mutta enimmin

tietysti kokoutui tänne helleniläisen opin ja terävä-älyisyyden

kirjallisuustuotteita. Monipuolinen oli todellakin oppineiden

aleksandrialaisten toimeliaisuus. _Maneton_ tutki Egyptin vanhinta

historiaa, _Eratostenes_ perusti tieteellisen tähtitieteen ja

_Eukleides_ kirjoitti mittaustieteen oppikirjan, jota vielä

meidän aikoinammekin käytetään. Tieteellisillä voitoillaan ovat

aleksandrialaiset tutkijat paljon vaikuttaneet seuraaviin aikoihin.

Pitkällisen rauhan aikana kehitellen kotoisia elinkeinoja pysyi Egyptin

valtakunta kauan varsin voimakkaana. Erääsen aikaan vallitsi se Syriaa

ja Palestinaa, ulotti valtaansa ja vaikutustansa syvälle Sisä-Afrikkaan

ja vallitsi hedelmällistä Kyrenen rannikkoa. Kreikan pikku valtioiden

monissa riidoissa oli Egyptin kuningas mahtavana ja usein käytettynä

välittäjänä. Aratos piti häntä tukenaan, Spartan kuningas Kleomenes

kuoli vankina Aleksandriassa, Rodon ja Byzantionin kanssa tehtiin

likeiset liitot. Paljo sekä Kreikan kaupunkien että monen

barbaarikansan lähettiläitä oleskeli aina Aleksandriassa.

Vielä sittekin, kuin Egyptin valtakunnan vauraus väheni ja se viimein

kukistettiin, säilyi Aleksandrian kukoistus ja kesti vielä Rooman

vallan aikanakin.

Roomalaiset.

Rooman vanhin historia perustuu ainoastaan epävarmoihin tarinoihin.

Vasta gallialaisten hyökkäyksestä maahan (noin vuodesta 390 asti)

voidaan katsoa täysin luotettavan historian alkavan.

Siinä maassa, jonka nimi nyt on Italia, asui muinaiseen aikaan monta

eri kansan heimoa. Pohjoisosa, Gallia cisalpina, s.o. "Alppein

etelänpuoleinen Gallia", ei oikeastaan kuulunut Italiaan, vaan se,

kuten nimestäkin näkyy, luettiin Galliaan. Tämä maa, Padus- (Po-) joen

jakama kahteen puolikkaasen, oli metsäinen, hedelmällinen ja kuuluisa

terveellisestä ilmastaan. Asujamet olivat myöskin gallialaista heimoa.

Keskiosassa, jota varsinkin sanottiin Italiaksi, asui kolme pääheimoa:

etrurilaiset, sabinalaiset; ja latinalaiset. _Etrurilaiset_, joita

vahva pappishallitus piti koossa, pääsivät aikaisin korkeammalle

sivistysasteelle kuin muut heimot; he harjoittivat laveaa kauppaa,

heillä oli omituinen hyvin kehittynyt rakennustaide, ja varsinkin

heidän poltetut saviteoksensa olivat huomattavat. _Sabinalaiset_,

joita mahtavain sukujen päämiehet hallitsivat, olivat Italian suurin

heimo, moneen pienempään kansaan jakautuneena. _Latinalaiset_,

joiden yhteiskunta oli luonteeltaan kansanvaltaisempi, tekivät aikaisin

keskenään vapaiden kaupunkien liiton, ja sen johtajana oli ensin

Alba Longa, sittemmin Rooma. Näiden kolmen heimon asuinala on

hedelmällinen seutu, jonka läpi Apenninein raitis vuori-ilma virtailee;

luonnonlaatuun katsoen voi se elättää suuren ja elinvoimaisen väestön.

"Ison-Kreikan" kaupungit, varsinkin _Kuma (Cumae)_ ynnä sen

siirtopaikka _Neapoli_, ja dorialainen _Tarentum_, antoivat

lähimmälle ympäristölle helleniläisen luonteen ja levittivät tärkeitä

sivistyssiemeniä varsinaiseen Italiaan.

Rooma, ollen seudussa, jossa etrurilaisten, sabinalaisten ja

latinalaisten alueet sattuivat yhteen, otti itseensä vaikutuksia

kaikilta näiltä kolmelta kansalta. Pakolaisia ja irtolaisia oli, kuten

tarina kertoo, kaupungin vanhin väestö, kuitenkin sukuperältään

latinalainen. Sitte mainitaan sabinalaisia sinne muuttaneen. Ja viimein

etrurilaiset pitkälle kehittyneen hallitusmuotonsa kautta mahtavasti

vaikuttivat siihen. Jo Rooman vanhimmassa yhteiskunnassa näkyi kaksi

jyrkkää vastakohtaa, sabinalais-etrurilainen ylimysvalta ja

latinalainen kansanvalta, keskenään taistelleen.

Roomalaisten luonteessa oli varsinkin huomattavana kylmäkiskoinen

vakavuus ja pirteä järkevyys, joka enemmin taipui jokapäiväiseen

toimeliaisuuteen kuin runollisuuteen tai tieteelliseen tutkimukseen.

Roomalaisella ei ollut kreikkalaisen kevyttä suloutta, vaan sen sijaan

etevä arvokkaisuus ja horjumaton luonteenlujuus.

Tarumainen aika.

Kuninkaat.

_Romulus_. Alba Longassa hallitsi kuningas Numitor, jonka nuorempi

veli Amulius sysäsi valtaistuimelta. Anastaja Amulius määräsi sitte

Numitorin tyttären Rea Silvian vestaaliksi eli Vesta-jumalattaren

papiksi, jonka piti elää ikänsä ainaisessa neitsyydessä. Siten hän

toivoi voivansa estää Rea Silviaa tulemasta äitiksi ja poikia

ilmestymästä, jotka voisivat rangaista häntä. Mutta Rea Silvialle

syntyi kuitenkin kaksoispojat _Romulus_ ja _Remus_, joiden

isäksi hän sanoi sotajumalaa Marsia. Amulius panetti molemmat äsken

syntyneet pojat arkkuun, joka sitte heitettiin Tiber-jokeen. Mutta joki

oli silloin tulvillaan yli reunojensa, niin ett'ei päästy oikeaan

virran uomaan asti. Täyttääkseen kuninkaan käskyä panivat palvelijat

arkun niin kauas veteen, kuin helposti pääsivät. Vaan kun vesi

laskeutui, jäikin siis arkku kuivalle. Kerrotaan silloin naarassuden

läheisiltä vuorilta tulleen sinne hentojen lasten itkua kohti ja

säälistä hoitaneen niitä. Siitä tilasta löysi lapset eräs paimen, vei

kotiinsa ja kasvatti heidät.

Romulus ja Remus kasvoivat reippaiksi nuorukaisiksi ja vahvistivat

voimiansa ajelemalla metsän petoja ja taistelemalla ympäristön rosvoja

vastaan. Mutta nämä kerran ottivat kiinni Remuksen ja veivät Numitorin

luo, syyttäen Remuksen raastaneen hänen maitansa. Paimen silloin

ilmoitti Romulukselle, mitä tiesi heidän syntyperästään, ja Numitor

tuli vakuutetuksi, että Remus oli hänen tyttärensä poika. Veljekset

kokosivat joukon nuorukaisia, surmasivat Amuliuksen ja saattoivat

Numitorin jälleen kuninkaaksi.

Vaan nyt alkoi veljesten tehdä mieli perustaa kaupunki siihen paikkaan,

johon heidät oli jokeen heitetty ja jossa he olivat kasvaneet. He

saivatkin luvan. Ympäristön paimenet tulivat tämän uuden yhteiskunnan

ensimmäisiksi asukkaiksi. Kun kaupunki oli perustettu, alkoi veljesten

kesken riita vallasta ja etevämmyydestä; sillä he kun olivat kaksoiset,

eikä siis ikä voinut ratkaista, kumpaisellako oli oikeus antaa nimi

uudelle kaupungille ja hallita sitä, tuli tuosta riita, kunnes he

viimein sopivat ratkasemaan asian lintujen lentoa tarkastamalla

ja sen mukaan. Romulus asettui sitä varten Palatinus- ja Remus

Aventinus-kukkulalle. Ensin näkyi Remukselle sovittu merkki, kuusi

korppikotkaa. Mutta kun heti sen jälkeen Romulukselle näkyi kaksitoista

kotkaa, niin kumpaistakin veljestä oma puolueensa tervehti kuninkaaksi.

Siinä tilaisuudessa Romulus tappoi veljensä. Toinen tarina kertoo

Remuksen, veljeänsä pilkatakseen, hypänneen alotetun muurin yli, ja

silloin kiukustuneen Romuluksen surmanneen hänet, sanoen: "Käyköön

samoin jokaiselle, joka yrittää nousemaan minun muurieni ylitse!"

Romulus siis pääsi yksin valtaan ja uusi kaupunki nimitettiin hänen

nimensä mukaan. Roomalaiset, lukien vuosiansa kaupungin perustuksesta,

olettivat tämä tapahtuneen vuonna 753 e.Kr.

Houkutellakseen enemmän väkeä kaupunkiin julisti Romulus sen pyhäksi

turvapaikaksi. Hänen kerrotaan myöskin asettaneen alussa 1O0

arvokkainta miestä pysyväiseksi neuvoskunnaksi eli senaatiksi sekä

panneen toimeen muutamia jumalanpalvelus-menoja.

Kun uudessa yhteiskunnassa ei ollut vaimoja, eivätkä naapurikansat

vapaaehtoisesti antautuneet avioliiton rakentamisiin sen kanssa, päätti

Romulus viekkaudella ottaa, mitä ei muuten saanut. Hän valmisti

juhlalliset leikit merenjumalan Neptunuksen kunniaksi ja kutsui

naapureja niihin tulemaan. Suuri joukko myöskin tuli, varsinkin

sabinalaisia. Keskellä leikkejä Rooman nuorukaiset, nähtyään sovitun

merkin, sivalsivat miekkansa ja ryöstivät suuren joukon neitosia.

Loukatut isät valmistautuivat taisteluun. Sabinalaiset, jotka olivat

mahtavimmat, marssivat suurena joukkona Rooman alueelle. Siitä

syttyneen taistelun aikana juoksivat sabinalaiset naiset, jotka nyt

olivat roomalaisten vaimoina, tukka hajalla ja vaatteet revittyinä,

isäinsä ja miestensä väliin sekä taivuttivat rukouksillaan ja

kyyneleillään heidät lopettamaan sodan. Liitto tehtiin, jonka mukaan

roomalaiset ja sabinalaiset liittyivät yhdeksi kansaksi, mutta

hallituspaikaksi tuli Rooma. Sata sabinalaista sijoitettiin senaattiin

ja Romuluksen piti ottaa hallituskumppaniksensa sabinalaisten kuningas

Tatius. Kohta sen jälkeen Tatius kuitenkin eräässä kapinassa surmattiin

ja tarinan mukaan senaattorit murhasivat Romuluksen.

Varmaankin tässä tarinassa on monta piirrettä Rooman vanhimmasta

tilasta. Latinalainen alkuväestö ja sittemmin siirtyneet sabinalaiset

näyttävät siis olleen kahtena yhteiskuntana, toinen Palatinus-, toinen

Aventinus-kukkulalla. Romulus ja Remus ovat näiden kahden yhteiskunnan

vertauskuvia. Tarina perustajasta, jota muka susi imetti ja joka

ennemmin surmasi veljensä kuin salli muuriensa yli kenenkään nousta, on

myöskin sepitty aivan Rooman kansan hengen ja käsitystavan mukaan.

_Tarkvinius Superbus_, Rooman viimeinen kuningas, oli suvultaan

etrurilainen ja sai Superbus- (tyrannin-) nimen ankaruutensa ja

ylpeytensä tähden. Murhattuaan edelläkävijänsä Servius Tulliuksen

toimitti hän myöskin monta hänen ystäväänsä, valtakunnan ylhäisimpiä

miehiä, mestatuksi tai maanpakoon ajetuksi. Alussa oli hänellä

menestystä, koskapahan Rooman herruus latinalaiskansojen yli hänen

toimestaan uudistui ja vahvistui. Roomaan rakennettiin muhkeita

kartanoita. Niistä ensi sijassa mainittakoon _Kapitoliumille_

perustettu temppeli, pyhitetty kolmelle etevimmälle jumalalle,

Jupiterille, Junolle ja Minervalle, sekä koristettu jumalain kuvilla.

Sitä paitsi rakennutti hän valmiiksi suuren _Circus Maximus_

rakennuksen, jossa julkiset leikit pidettiin, ja teetti suuret viemärit

eli kloakit vetämään pois likavesiä kaupungista.

Mutta Tarkviniuksen piirittäessä Ardea-kaupunkia sattui tapaus, jonka

tähden hänet karkoitettiin kuninkaan istuimelta. Kun muutamat kuninkaan

miehistä olivat hänen poikansa Sextuksen luona, johtui puhe heidän

vaimoihinsa, ja he rupesivat kiistelemään, kuka heistä olisi

kiitettävin. Eräs läsnäolijoista Kollatinus sanoi: "No hyvä, nouskaame

ratsujemme selkään ja lähtekäämme katsomaan vaimojamme. Miehen

äkkiarvaamaton tulo on kyllä hyvä koetuskeino." Ehdotus miellytti, ja

kiireesti lähdettiin Roomaan. Kuninkaan poikain vaimot elivät iloiten

ja pitoja pitäen. Sitte läksivät he Kollatia-kaupunkiin, jossa

huomattiin Kollatinuksen vaimon Lukretian vielä myöhään yöllä istuvan

palvelustyttöjensä keskellä villoja kehräämässä. Kunniapalkinto

määrättiinkin hänelle.

Muutamain päiväin kuluttua saapui Sextus, Kollatinuksen tietämättä,

Kollatiaan ja teki kavalasti väkivaltaa Lukretialle. Hänen lähdettyään

kutsui vaimo isänsä, miehensä sekä muutamia sukulaisia, kertoi heille

häväistyksensä, vaati heitä kostamaan ja sysäsi itse puukon

sydämmeensä. Todistajain joukossa oli myöskin Brutus, kuninkaan

sukulainen. Hän oli ainoastaan siten säilynyt kuninkaan epäluuloiselta

julmuudelta, että oli olevinaan mielipuoli. Tämä Brutus nyt veti puukon

pois haavasta ja vaati läsnäolijoita karkoittamaan Tarkviniusten sukua

ja poistamaan kuninkuutta. Kapina, joka siitä alkoi, saattoikin kohta

toivotun tarkoituksen perille.

Tasavallan perustus (509).

Kun nyt kuninkaan valta oli poistettu, annettiin hallitusvalta kahdelle

joka vuosi valittavalle konsulille, jotka alussa käyttivät samaa valtaa

kuin kuninkaat. Arvon merkiksi seurasi heitä 12 liktoria, jotka kukin

kantoivat vitsakimppua ja siihen pistettyä kirvestä. Ensimmäiset tähän

arvoon valitut olivat vapautustyön molemmat johtajat Brutus ja

Kollatinus. Nuoren tasavallan täytyi heti olla valmiina kestämään sekä

sisällistä salaliittoa että ulkonaista sotaa.

Ylhäissukuisten nuorukaisten joukossa oli Roomassa montakin, jotka

kaipasivat vallatonta elämää, jota olivat saaneet kuningasvallan aikana

vapaasti harjoittaa, ja olivat nyt kiukuissaan, että uuden valtiomuodon

mukaan oli kaikilla sama laki. He salaa päättivät avata Rooman portit.

Tarkviniukselle. Mutta ennen kuin sanansaattajat, jotka he aikoivat

lähettää karkoitetun kuninkaan luo, ehtivät lähteä, tuli salaliitto

ilmi. Syylliset vietiin vangittuina konsulien eteen, jotka istuivat

virkaistuimillaan tuomitsemassa. Ylhäiset nuorukaiset olivat sidotut,

häpeäpatsaihin; kaikkein hämmästykseksi oli heidän joukossaan kaksi

Brutuksen poikaa ja kaksi Kollatiuksen veljenpoikaa. Horjumattoman

vakavasti katseli Brutus, miten hänen poikiansa, niinkuin muitakin

salaliittolaisia, ruoskittiin vitsoilla ja miten heidät sitte

mestattiin kirveellä, vaikka kyllä hänen isälliset tunteensa näkyivät

rangaistusta toimeen pannessa. Kollatinuksen, jolla ei ollut yhtä

suurta mielenlujuutta, täytyi, varsinkin siitä syystä, että hän kuului

Tarkvinius-sukuun, luopua virastaan ja lähteä maanpakoon. Kohta sen

jälkeen kaatui Brutus kaksintaitelussa erästä Tarkviniuksen poikaa

vastaan.

_Horatius Kokles_. Tarkvinius oli yllyttänyt etrurilaisten

mahtavan kuninkaan _Porsennan_ sotaan Roomaa vastaan. Tämä oli

voittajana tulossa suuren sotajoukon kanssa ja hänen onnistui saada

kaupunki piiritetyksi. Ainoastaan Tiber-joki esti häntä enää kaupunkiin

pääsemästä; hän ryntäsi sodanhimoisen joukkonsa kanssa sillalle, joka

joen molemmat rannat yhdisti. Pieni joukko roomalaisia, jotka olivat

sillalla vahdissa, läksi pakoon. Ainoastaan yksi mies Horatius Kokles,

jäi sillan korvalle seisomaan. Kaksi muuta, tämän urhollisen

esimerkistä rohkaistuen, liittyi häneen, ja ne kolme miestä, sillan

portin teljeten, estivät sillä tavoin kilvillänsä ja miekoillansa

vihollisrynnäkköä. Sill'aikaa revittiin puusiltaa heidän takanansa;

viimeiseen lautaan ryhtyessään huusivat roomalaiset omillensa, että nyt

itsensä pelastakoot. Kaksi menikin takaisin, vaan Horatius jäi

yksiksensä ja taisteli, kunnes silta hänen takaansa romahti veteen.

Sitte hyppäsi hän kaikin aseineen virtavaan jokeen. Ja rohkeasti ui hän

omiensa luo, jotka riemuten nostivat hänet virrasta. Vihollisten

heittokeihäät eivät tavanneet häntä.