MUINAISKLASSILLISET KANSAT.

Kreikkalaisilla ja roomalaisilla kohosi ihmishenki suurempaan

itsenäisyyteen. Sielullinen elämä esiytyi täällä toimimaan etenkin

selvänä ja säännöllisenä _ymmärryksenä_, jonka kuvia tämän

sivistyksen ilmiöt ovat. Ylemmäksi Itämaiden raakaa luonnonpalvelusta

kohosi kreikkalainen jumalamaailma, jossa ihminen esiytyi luonnon

voittajana ja herrana. Lähinnä kehittyi uskonnosta kaunotaide, jonka

tuotteet, muodostellut suhdallisuuden lakien mukaan, ovat pysyneet

kaikkina aikoina muodon täydellisyyden mallikuvina. Sittemmin kehittyi

itsenäinen tiede, selvän ajatuksen ja levollisen mietinnän tuote.

Yhteiskunnassa hyljättiin sekä yksinvaltiuden että pappisvallan

mielivaltaisuus, ja järkevä lainsäätämys, joka sitte roomalaisilla

eteni hyvin suureen täydellisyyteen, koetti jo täällä yhä tarkemmin

järjestellä yhteiskunnallista elämää.

Helleniläiset eli kreikkalaiset.

Suuruuteensa nähden on Kreikanmaalla, syvälle maan sisään pistäytyvien

merenlahtien ja suuren saaririkkauden tähden, tavattoman pitkät rannat.

Sitenpä enimmät sen asujamista helposti pääsivät yhteyteen vierasten

maiden kanssa, joka asia on hyvin paljon vaikuttanut koko kansan

sivistyskehitykseen. Ilma saa raittiista meri- ja vuorituulista

suloista viileyttä. Maa, vaikka osaksi kivinen ja kolea, antaa kyllä

useimmissa paikoissa hyvän sadon, mutta vaatii viljelijältänsä vaivaa

ja ponnistuksia.

Luonnonlaatu on hyvin vaihtelevainen. Voidaan erottaa neljä varsin

erinäistä pääosaa: Pohjois-Kreikka, Hellas, Peloponnesos ja saaret.

Pohjois-Kreikassa oli kaksi maakuntaa ja niiden rajana Pindos-seljänne:

Tessalia oli hymyilevän kaunis ja hedelmällinen, vaan Epeiros täynnä

autioita vuoria, järviä ja metsiä, asujamina vain villiheimoja.

Näiden maakuntain etelärajasta alkoi Hellas. Kauimpana idässä oli

Attika, Atena kaupunkineen, sievä pikku maakunta, jossa monet

purot suikertelivat pitkin viehättäviä laaksoja, ja kukkuloita

kaunistivat muhkeat öljypuistot. Attikan länsipuolella oli Boiotia,

kattilanmuotoinen laakso, keskellä pohjaa suuri Kopais-järvi; se oli

ylävä, järvinen ja sumuinen maakunta ja teki mieleen melkein raskaan ja

vakavan vaikutuksen. Vielä lännempänä oli korkeavuorinen, jylhän kaunis

Fokis sekä muutamia pienempiä maakuntia. Läntisimpänä olivat jylhä

vuorimaa Aitolia ja vähän viljelty, järvinen Akarnania, molemmat

luonnonlaadultaan samankaltaiset kuin läheinen Epeiros. Kapea

Istmos-taipale, jolla kauppakaupunki Korintos oli, erotti Hellaan

Peloponnesosta. Tässä yleensä varsin hedelmällisessä niemimaassa oli

monta luonnonlaadultaan vaihtelevaa maakuntaa: lakea ja hedelmällinen

Akaia, kaunis Elis, etelärannan viljavat tasangot Messenia ja Lakonia,

epätasainen Argos ja sisämaassa vuorinen, jylhän kaunis Arkadia. Saaria

oli kolme pääryhmää: Ionian saaret Kreikan luoteisrannalla, Kykladit

kaakkoisrannan ulkopuolella, ja etempänä idässä pitkin Vähä-Aasian

rantaa Sporadit. Lähellä Hellaan itärantaa oli suuri hedelmällinen

Euboia-saari.

Kreikan asukkaat, jotka luetaan arjalaiseen heimoon, ovat tulleet

maahan monessa osastossa. Vanhimpia puolivillejä asujamia sanottiin

pelasgilaisiksi. He elivät, kuten tarina kertoo, tammenterhoista ja

tekivät suurista kallionlohkareista ilman mitään kiinnittävää

saviseosta suuria rakennuksia, joita on sanottu _kyklopisiksi_.

Akaialaiset, jotka moneen paikkaan, varsinkin Peloponnesoon, perustivat

mahtavia valtakuntia, olivat taruaikaan pääheimona. Mutta

historiallisena aikana vallitsivat ionialaiset ja dorialaiset.

Ionialaiset asuivat vanhastaan Vähä-Aasian länsirannikolla, saarilla ja

Attikassa; viimemainitut vaelsivat tänne pohjoisesta päin ja asettuivat

viimein Peloponnesoon. Näiden luonteen erilaisuuden mukaan kehittyi

kaksi jyrkkää vastakohtaa helleniläisten koko yhteiskunnallisessa ja

henkisessä elämässä. Ionialaiset olivat hempeää, iloista ja notkeaa

luonnetta, nerokkaat ja vilkkaat käsittämään, taipuvaiset kauppaan,

teollisuuteen, taiteihin ja tieteihin, mutta samalla levottomat ja

oikulliset; heillä kehittyi kansanvalta (_demokratia_).

Dorialaiset sitä vastoin olivat vakavat, jurot ja harvapuheiset; he

käsittivät hitaasti, mutta tahdonvoima oli heillä väsymätön;

rauhallisissa toimissa he olivat heikommat ionialaisia, mutta

sodassa urholliset ja kestäväiset. Heillä kehittyi ylimysvalta

(_aristokratia_). Sittemmin kun ionialaiset ja dorialaiset

keskinäisissä taisteluissa uuvuttivat toinen toisensa, esiytyivät taas

akaialaiset huomattavimmiksi.

Taruaika.

Jumala-maailma.

[Kuva: Hebe. Hermes. Hefaistos. Dionysos. Apollon. Ares.

Pluton. Poseidon, Zeus, Artemis. Pallas. | Herakles. Afrodite. Eros.

Here.]

Kreikan jumalat olivat loistava joukko, joka kansan uskonnon mukaan

asuskeli pilvien yläpuolella, korkealla Olympos-vuorella. Etevin

heistä, kaikkein herra oli _Zeus_, "jumalain ja ihmisten isä".

Levollinen ja majesteetillinen hallitusvoima loistavana kasvoista istui

hän valtaistuimellaan ja hänen jalkainsa juuressa seisoi hänen

maallinen vertauskuvansa, kotka, nokassa ukonnuolia, joita jumala

vihanhetkinään saattoi sinkautella uhkarohkeita maan asujamia vastaan.

Zeun puoliso, ylevä _Here_, seisoi puolisonsa sivulla maailmaa

käskevänä hallitsijattarena; komea riikinkukko oli hänelle pyhitetty.

Kaksi Zeun veljeä, _Poseidon_ ja _Hades_ (Pluton), jakoivat

hänen kanssansa maailman vallan. Poseidon vallitsi merta ynnä kaikkia

sen jumaluusolennoita ja hirviöitä. Hän kantoi kädessään pitkää

kolmikärkeä, jolla hän voi sekä nostaa että tyynnyttää myrskyt. Hades

vallitsi manalaa, pimeää ja kolkkoa kuoleman valtakuntaa, jossa hänen

valtaistuintansa vartioitsi kolmipäinen Kerberos-koira. Manalan rajalla

jaoksi pimeä Styx-joki, jonka laineiden yli Karon lauttasi varjot

eli vainajain sielut veneessään, jos heidät oli asianmukaisesti

haudattu maahan. Muista jumalista sanottiin useimpia Zeun lapsiksi.

_Apollon_ eli _Helios_ ajoi taivaalla auringon säteilevillä

vaunuilla. Aamusilla, kun jumalatar _Eos_ (roomalaisten Aurora),

aamurusko, avasi ruusuportit, läksi Apollon valoisasta linnastaan ja

ajoi sitte nelivaljakkoansa länttä kohti, jossa meren jumalatar

_Tetis_ hänet iltasilla otti vastaan saleihinsa. Hänellä oli

Delfissä kuuluisa temppeli; siellä julistettiin jumalain ennustuksia

(orakeleja), joiden uskottiin kohottavan tulevaisuuden esirippua.

_Artemis_, Apollon kaksoissisar, syntynyt niinkuin hänkin

Delos-saarella, oli notkea, kevytjalkainen metsästyksen jumalatar.

[Kuva: Zeus voitonjumalattarineen.]

_Pallas_, neron ja ajatusvoiman personallinen esikuva, oli myöskin

pääjumalan tytär, mutta hän ei ollut syntynyt maallisella tavalla,

vaan kypärä päässä ja keihäs kädessä kerrassaan lähtenyt isänsä,

kaikkivaltiaan Zeun, päästä. Kauneuden jumalatar _Afrodite_ oli

samoin ihmeellistä, vaikk'ei niin ylimaailmallista alkuperää; hän,

katoamattoman kukoistuksen kuva, oli syntynyt meren vaahdosta. Hänen

puolisonsa, ruma ja ontuva _Hefaistos_, takoi suuressa pajassaan

Etnan tuliaukon alla ukonnuolia, joita Zeus viskeli. _Hermes_ piti

jumalain sanansaattajana kädessään käärmeillä kiedottua sauvaa; häntä

kutsuivat avukseen kauppiaat ja kaikki, jotka luulivat tarvitsevansa

älykkäitä keksintöjä, yksinpä varkaatkin. _Dionysolla_, viinin ja

maltillisen elämänilon jumalalla, oli kreikkalaisten uskonnossa tärkeä

sija.

Etevämmät ihmiset uskoi kansa jumalista syntyneiksi. Sankarien,

runoilijain ja viisasten äitejä pidettiin Zeun tai Apollonin

lemmityisinä. Niin laskeutui, uskottiin, jumaluus alas ihmiskuntaan,

mutta inhimillisyys kohosi ylös jumalien piiriin. Heidän tykönsä

nousivat kuoleman jälkeen sankarit, hankittuaan täällä maan päällä

itselleen vaivalla ja taistelulla kuolemattoman nimen.

Elävässä luonnossa oltiin näkevinään jumalallisia voimia. Metsissä,

järvissä ja joissa asuivat jumaluusolennot, joita sanottiin

_dryadeiksi, nereideiksi, nymfoiksi_ tai _najadeiksi_. Moni

eläin ja kasvi oli kansan mielikuvituksessa jumalain voiman kautta

muutettu ihmisolento. Hurja Arkas oli muutettu sudeksi, valittava

Filomela satakieleksi, taidokas Arakne hämähäkiksi. Dafne muutettiin

laakeripuuksi, kun rakastajansa Apollon häntä ahdisteli. Nuorukainen

Narkissos tuli kukaksi, sureva Eko vain tyhjäksi kaiuksi. Niinpä oli

joka olennolla tarinansa, ja kaikki ne tavallaan todistivat jumalain

voimaa ja ihmisen herruutta luonnon yli.

Sankaritarina.

Herakles (dorialainen sankaritarina).

Tirynsin kuninkaan Amfitryonin puolisolle Alkmenelle syntyi poika

Herakles (Herkules), jonka isäksi sanottiin Zeuta. Kun poika oli

kahdeksan kuukauden ijässä, lähetti Zeun puoliso Here vihasta häntä

kohtaan hänen luoksensa kaksi suurta käärmettä. Mutta poika tarttui

pikku käsillään petoja niskaan ja puristi ne kuoliaaksi. Niin osoitti

hän jo kätkyessä sankarivoimaansa.

Sittemmin kerrottiin Herakleen nuorukaiseksi kasvaneena kerran

yksinänsä kävelleen ajatuksissaan. Hän tuli tienhaaraan. Hänen siinä

miettiessään, kumpaako tietä läksisi, astui hänen eteensä kaksi

suurikasvuista naista. Toinen, tosin kaunis, mutta olennoltaan

kevytmielinen ja liikkeiltään kiemailija, puhutteli häntä: "Jos otat

minut ystäväksesi, kuljetan minä sinua suloisinta ja helpointa tietä."

Herakles kysyi: "Kukas sinä olet?" Hän vastasi: "Ystäväni sanovat minua

_Huvitukseksi_, vaan viholliseni _Himoksi_." Toinen nainen

seisoi siinä puhtaana, kainona ja sävyisänä. Kun Herakles kääntyi hänen

puoleensa, sanoi hän: "Minä en hurmaa sinua hekkuman kiusauksilla, jos

seuraat minua; sillä tiedä, että jumalat eivät salli ihmisen päästä

hyvän ja kauniin perille ilman suuria vaivoja ja ponnistuksia. Mutta

minun johdollani sinä saavutat kuolemattomuutta, kunniaa ja kiitosta

sekä jumalain että ihmisten edessä." Näin puhui _Siveys_, ja hänen

tiensä valitsi Herakles. Vanhempana hän meni Tirynsin kuninkaan

_Eurysteun_ palvelukseen, ja kuningas pani hänelle tehtäväksi

kaksitoista kovaa työtä, joiden suorittamisella hän tuotti hyötyä, ja

saavutti sankarin maineen.

Nemeian metsässä Argoliissa oleskeli hirvittävä leijona, hävitellen

lähiseutuja, eikä sitä saatu ammutuksi, kun kaikki nuolet kimmahtivat

pois sen paksusta taljasta. Herakles otti käsin kiinni pedon ja tappoi

sen vahvalla nuijansa iskulla. Taljan hän nylki ja kantoi sitä

täst'edes aina voiton merkkinä. Samoin pysyi nuijakin hänen

mieluisampana aseenaan.

Hydra, satapäinen lohikäärme, hävitteli Lerna-järven seutua.

Koukeroisella miekalla hakkasi Herakles siltä poikki muutamia päitä;

mutta jokaisen pois hakatun sijaan kasvoi kaksi uutta. Viimein

Herakleen uskollinen asekumppani Iolaos sytytti koko metsän tuleen ja

antoi sankarille palavan puunrungon. Nyt Herakles, katkaistuaan pään

poltteli haavaa kekäleellänsä, eikä pää sitte enää voinut kasvaa. Näin

sai hän pedon surmatuksi.

Kokonaisen vuoden ajeli Herakles Artemiille pyhitettyä sarvasta, jolla

oli kultaiset sarvet ja vaskijalat, ja se juoksi niin sukkelaan, että

sitä tuskin nuolikaan saavutti. Hän kantoi sen sylissään Eurysteulle,

joka heti taas lähetti Herakleen Erymantos-vuorelle, missä metsäsika

seutua hävitteli. Senkin Herakles kantoi hartioillaan elävänä Tirynsiin

ja laski kuninkaan eteen.

Hänen käskettiin sitte puhdistaa Elis-maan kuninkaan Augiaan navetat,

joissa oli kolmetuhatta nautaa seisonut pitkän aikaa eikä lantaa ollut

pois luotu. Herakles repi auki yhden seinän ja johti siitä sisään

Alfeios- ja Peneios-joet, jotka pian huuhtoivat pois kaiken lian.

Hän voitti amatsoonit, sotaiset naiset, joita ei siihen asti kukaan

ollut voittanut. Espanjassa ryösti hän karjalaumat jättiläiseltä

Geryonilta, jolla kolminaisessa ruumiissaan oli kuusi kättä ja

kuusi jalkaa. Afrikasta hän nouti hesperidein kultaomenat ja

kävi aina Herkuleen pylväillä (Gibraltarin salmella) asti, jotka

hänestä saivatkin nimensä. Itse manalastakin kävi hän noutamassa

Kerberos-koiran, jolla oli kolme päätä ja häntänä käärme. Mutta

sen käärmeen purema tuotti hänelle sieluntaudin, joka kiihtyi

mielipuolisuudeksi, ja vasta uudet ponnistukset hänet siitä paransivat.

Kun Herakles sai puolisoksensa kauniin Deianeiran, täytyi hänen

matkallansa Tebeen mennä Euenos-joen yli, joka juuri silloin sattui

olemaan tulvillansa. Kentauri _Nessos_, eräs olento, jonka

alapuoli oli nelijalkainen hevonen, mutta ylipuoli ihminen, tarjoutui

kantamaan seljässänsä Deianeiran joen yli. Mutta vietyään morsiamen

toiselle rannalle läksikin Kentauri nelistäen viemään häntä pois.

Herakles silloin heti ampui Kentauriin yhden niistä nuolistansa, jotka

oli Lernan lohikäärmeen sappeen kastamalla tehnyt kuolettaviksi, ja

vapautti morsiamensa. Mutta kuolintuskissaan mietti Nessos kostoa. Hän

antoi Deianeiralle verisen pukunsa, huomauttaen, että hän sillä muka

saisi takaisin miehensä rakkauden, jos hän joskus tulisi vaimolleen

uskottomaksi. Kohta sen jälkeen saattoikin luulevaisuus Deianeiran

seuraamaan neuvoa. Hän antoi Herakleelle komean juhlapuvun, johon oli

kutonut villoja Nesson puvusta. Tuskin ehti Herakles ottaa juhlapuvun

yllensä, kun tunsi kovaa tuskaa, sillä villat ikäänkuin syöpyivät hänen

ruumiisensa. Hän riuhtasi puvun pois yltänsä, vaan nahkaa ja lihaa

läksi mukaan. Nyt Herakles, tuntien eron tulevan tästä elämästä,

kannatti itsensä ylös Oitavuorelle ja nousi polttoroviolle, jonka itse

oli tehnyt. Liekit polttivat kuolevaisen osan sankarista, mutta hänen

henkensä nousi pilvessä Olympon jumalain luo.

Teseus (ionialainen sankaritarina).

Atenan kuningas Aigeus oli Teseun isä, ja Troizenen kuninkaan tytär

Aitra hänen äitinsä. Aigeus, lähteissään vähän ennen pojan syntymää

Troizenesta, oli kätkenyt miekkansa ja kenkänsä suuren kalliolohkareen

alle ja käskenyt Aitran, jos hänelle syntyi poika ja se tuli niin

väkeväksi, että jaksoi nostaa kiven, lähettämään hänet tuomaan noita

kätkettyjä tavaroita Atenaan. Teseus, nuorukaiseksi ehdittyään, nosti

kiven ja läksi sitte matkalle Atenaan.

Hän halusi tehdä jotakin suurta ja kaunista maailmassa. Siihen häntä

kiihotti varsinkin Herakleen maine; sillä tämä sankari oli silloin

kunniansa kukkulalla ja hänet Teseus nyt otti esikuvakseen. Kun äitinsä

ja äitin isä Teseuta kielsivät lähtemästä maata myöten, koska Korinton

taipale oli vaarallinen rosvojen tähden, valitsi Teseus juuri sen tien,

saadakseen sankarimainetta pahantekijäin hävittämisellä.

Ensin hän tapasi Perifates-jättiläisen, joka rautanuijallaan surmasi

matkustajat, kun sai heidät ensin luoksensa houkutelluksi. Teseus

meni myöskin hänen tykönsä, mutta torjui iskun käsillään, tappoi

pahantekijän ja otti nuijan, joka sitte aina pysyi hänen uskollisena

kumppaninaan.

Istmolla oleskeli _Sinnis-rosvo_, joka taivutteli yhteen kahta

nuorta kuusta ja sitoi latvat kiinni sekä niihin matkamiehet yhdestä

jalasta kumpaiseenkin kuuseen. Leikaten poikki nuoran, joka piti kuusia

yhdessä, katseli hän huviksensa, miten erilleen ponnahtavat puut

repivät ihmisiä. Teseus otti rosvon kiinni ja surmasi hänet hänen

omalla tavallaan.

Etempänä sankarin matkalla istui kalliolla meren rannalla

_Skiron_, joka pesetti jalkojaan ohi kulkevaisilla ja heidän sitä

tehdessään potkasi heidät mereen. Teseus myöskin teki, mitä Skiron

pyysi, mutta otti häntä viimein jaloista ja viskasi kauas mereen, jonka

hirviöt hänet söivät.

Viimein tapasi Teseus Prokrustes-jättiläisen, joka huviksensa asetteli

lyhytkasvuisia ihmisiä pitkälle vuoteelle ja venytti heidät sen

pituisiksi, kunnes raukat kovissa tuskissa heittivät henkensä; ja

pitkät ihmiset hän sijoitti lyhyeen vuoteesen ja hakkasi jaloista pois

sen verran, kuin ulottui vuoteen ulkopuolelle. Mutta Teseus voitti

hänet ja pani lyhyeen vuoteesen sekä hakkasi poikki hänen jalkansa.

Puhdistettuaan täten koko tien pahantekijöistä saapui hän onnellisesti

Atenaan, jossa isänsä otti hänet hyvästi vastaan.

Kreta-saarta hallitsi kuningas Minos, joka oli mahtavalla laivastollaan

pakottanut atenalaiset rangaistukseksi hänen poikansa murhaamisesta

lähettämään yhdeksänä vuotena joka vuosi seitsemän nuorukaista ja

seitsemän neitoa Kretaan. Siellä heidät suljettiin suunnattomaan

_labyrintti-rakennukseen_, jonka monenmoisista sokkelokäytävistä

he eivät enää osanneet ulos. Labyrintissa oleskeli Minotauros-hirviö,

puoleksi ihminen, toiseksi härkä, jonka uhreiksi onnettomat viimein

joutuivat. Kun Teseus saapui Atenaan, oli juuri kolmannen kerran

lähetettävä sovittu uhrivero Kretaan. Hän silloin vapaaehtoisesti

yhtyi nuorukaisparveen ja lupasi huolestuneelle isälleen levittää

palatessansa laivan tavallisten mustain purjeiden sijaan valkoiset, jos

hänen onnistui surmata Minotauros.

Kretassa Minos-kuninkaan tytär Ariadne rakastui sankariin ja antoi

hänelle salaa lankakerän, neuvoen Teseuta sitomaan labyrintin suulle

langan pään ja sitte kävellessään vähitellen purkamaan kerää, että

osaisi lankaa myöten jälleen ulos eksyttävistä sokkeloista. Siten hän,

tapettuaan härjän, pelastui, ja silloin myös Minos luopui vaatimasta

veroa. Mutta kotimatkalla ei Teseus muistanutkaan nostaa valkoisia

purjeita. Aigeus kun istuen niemen nenässä meren rannalla ikävällä

odottelemassa laivan palaamista näki mustat purjeet, syöksyi

toivottomuudessaan mereen, jota, kuten kerrotaan, ruvettiin hänestä

sanomaan _Aigeianmereksi_.

Tähän aikaan elivät Attikan maakunnan asujamet kahdessatoista

toisistaan erillisessä kyläkunnassa, kullakin oma hallituksensa. Teseus

sai aikaan kyläkuntain yhtymisen yhdeksi kunnaksi, jonka pääpaikaksi

tuli Atena.

Tyytymättömyydestä kansaan läksi Teseus viimein vapaaehtoiseen

maanpakoon Skyros-saareen. Sen kuningas houkutteli sankarin korkealle

kalliolle, sanoen muka tahtovansa näyttää hänelle kaiken maansa, vaan

sysäsi hänet sieltä mereen. Atenalaiset kuitenkin kohta katuivat

kiittämättömyyttänsä, rakensivat Teseulle temppelin ja alttarin sekä

toivat suurella juhlallisuudella hänen luunsa Skyrosta Atenaan.

Argonautain retki.

Iason, nuori tessalialaisen ruhtinaan poika, tuli tervehtimään

Peliasta, joka oli anastanut hänen isänsä valtakunnan. Päästäkseen

eroon nuorukaisesta taivutti Pelias hänet lähtemään Kolkiisen

Mustanmeren itärannalle noutamaan sieltä kultanahkaa.

Orkomenos-kaupunkia Boiotiassa hallitsi kerran kuningas, jolla oli

kaksi lasta, poika Friksos ja tytär Helle. Äitinsä kuoleman jälkeen

saivat lapset häijyn emintimän, joka väijyi heidän henkeänsä. Eräänä

yönä näyttäytyi lapsille äitivainaja ja antoi heille kultavillaisen ja

kultasarvisen oinaan. Sillä ratsasti Friksos pois sisarensa Hellen

kanssa. Kun he saapuivat salmeen, joka erottaa Aasian Europasta, putosi

Helle veteen, jota siitä päivin on sanottu Helien mereksi eli

Hellespontoksi. Mutta veli vei oinaan Kolkiisen, uhrasi sen siellä ja

ripusti nahkan metsikköön, joka oli pyhitetty sodan Ares-jumalalle.

Tämä nahka piti Iasonin nyt noutaa.

Monta Kreikan kuuluisaa sankaria, myöskin Herakles ja Teseus, saapui

lähtemään retkelle. Suuri laiva rakennettiin ja rakenusmestari Argon

mukaan nimitettiin Argoksi. Iasonin johdolla läksivät sankarit

purjehtimaan. Monen seikkailun jälkeen saapuivat he viimein

Kolkis-maahan Fasis-joelle ja nousivat maalle. Iason silloin meni

maan kuninkaan Aieteen luo ja pyysi kultanahkaa. Kuningas sen

lupasi hänelle, jos hän ensin yksinään valjasti auran eteen kaksi

vaskikavioista, tulta puuskuvaa, raisua härkää, niillä kynti kappaleen

maata, kylvi siihen lohikäärmeen hampaita ja viimein taisteli

asemiesten kanssa, jotka kylvöstä kasvoivat.

Kuninkaan tytär, taikatemppuja osaava _Medeia_, rakastui heti ensi

näkemästä tulisesti Iasoniin ja lupasi auttaa häntä, jos Iason ottaisi

hänet puolisokseen. Medeia antoi sankarille voidetta, jolla hänen piti

sivellä ruumiinsa ja aseensa; siten häneen ei pystynyt härkäin tuli

eikä vaskikaviot. Iason sai härjät kiinni, valjasti ne auran eteen,

kynti vainion ja kylvi lohikäärmeen hampaita. Silloinpa alkoi sotilaita

kypäröineen ja kiipineen hiljakseen kasvaa maasta. Piilopaikastaan

heitti Iason heidän keskelleen kiven, josta he heti joutuivat riitaan

ja tappoivat toinen toisensa. Vaikka Iason nyt oli tehnyt hänelle

määrätyt työt, ei Aietes kuitenkaan tahtonut antaa kultanahkaa. Medeia

sentähden vei Iasonin yöllä metsikköön, jossa nahka riippui, vaivutti

taikajuomalla uneen vartiaksi asetetun lohikäärmeen ja antoi nahkan

Iasonille.

Iason nousi Medeian ja matkakumppaniensa kanssa laivaan. Medeia otti

mukaan pikku Absyrtos-veljensä. Mutta Aietes-kuningas, kuultuaan heidän

pois purjehtineen, läksi ajamaan heitä takaa. Tuntien purjeista isänsä

laivan tappoi Medeia pikku veljensä, viskoi paloitellun ruumiin mereen

ja asetti pään ja kädet kalliohuipulle meren rantaan. Kauhistuksissaan

ei Aietes nyt huolinut muusta kuin poikansa jäsenten kokoamisesta,

voidakseen ne haudata, Siten jäi takaa ajaminen sikseen.

Mutta Medeia ei saanut mitään iloa rikoksestaan. Iason hänet hylkäsi,

ja kostaakseen teki Medeia vielä useampia rikoksia sekä kuoli viimein

inhottuna.

Trojan sota.

Tämä sota on tullut erittäin merkilliseksi siitä, että se on antanut

aihetta kahteen ihanaan sankarirunoelmaan _Iliadiin_ ja

_Odysseiaan_, joiden sepitsijöitä, luultavasti useampiakin

luvultaan, on yhteisellä nimellä sanottu _Homeroksi_ (sokeaksi).

Tapahtuman juoksu oli lyhyesti seuraava:

Troja oli mahtava kaupunki Vähä-Aasian luoteisrannalla ja sitä hallitsi

Priamos-kuningas. Hänen pojistansa oli Paris kaunis, mutta

kevytmielinen ruhtinas. Hän kävi kerran Spartan kuninkaan

_Menelaon_ luona ja vei kavalasti hänen puolisonsa kauniin

_Helenan_ kanssansa Trojaan. Menelaon veli, Mykenan mahtava

kuningas _Agamemnon_, kokosi silloin Trojaa vastaan suuren

kostoretken, johon monta Kreikan jalointa sankaria tuli osalliseksi.

Elävästi ja luonnollisen selvästi ovat nämä sankarit Homeron

runoelmissa kuvatut: kopea, käskeväinen Agamemnon, hyväluontoinen,

kiivaanlainen Menelaos, rohkea _Diomedes_, viekas _Odysseus_,

kunnianarvoinen vanhus _Nestor_ ja varsinkin nuori sankari

_Akilleus_, Tessalian ruhtinaan poika, josta koko sodan menestys

riippui. Trojalaisten puolella oli huomattava varsinkin jalo,

miehuullinen _Hektor_, yksi Priamon monesta pojasta. Kreikkalaiset

tekivät Trojan luo varustetun leirin, turpeilla ja ruo'oilla katettuja

puutöllejä. Lähes kymmenen vuotta kesti tämä taisteluista ja urhotöistä

rikas piiritys. Johtajat taistelivat vaunuissa, joiden edessä oli kaksi

tai kolmekin hevosta; muu väki jalkaisin. Sodan yhdeksästä ensi

vuodesta ei tarina paljoakaan kerro. Sitä vastoin ovat viimeisen

sotavuoden muutamat ratkasevimmat tapaukset tulleet aineeksi, jota

Iliadin kuvailut käsittelevät.

_Taistelu Trojan luona_. Agamemnon tahtoi riistää Akilleulta hänen

sotasaalistansa, kaunista Briseis-orjanaista; siitä alkoi heidän

keskensä turmiollinen riita. Akilleus erosi sotureinensa muista

kreikkalaisista ja oleskeli jonkun ajan joutilaana teltassaan, kitaraa

soitellen. Sill'aikaa Agamemnon petollisen unen houkutuksesta valmisti

yleisen rynnäkön trojalaisia vastaan. Akaialaiset (kreikkalaiset)

asettuivat taistelujärjestykseen.

Niinkuin hulmuelee tuli polttaessaan salot laajat,

Kunnaillen kohoaa valosoihtuja heittäen loitos.

Niinpä akaiaisten kulun aikana vaskien välke

Pilvihin päin ylös nous', sätehillään häikäsi seudun.

Niinkuin hurmaavan isot parvet lintuja nähdään,

Kurjet ja hanhet ja myös kenot joutsenet, ilmojen halki

Lentävän suunnalleen kukin siipien kuntoa koittain,

Tai aleten jyminällä, mi tannertakin tärisyttää,

Niin monet laumat heit' ulos laskivat laivat ja teltat

Tulvimahan nyt Skamandron kentälle, vaan kamalasti

Liikkeen aikana maa tömis miesten ja ratsujen alla.

Niinkuin paimenet saa kililaumat vilkkahat oitis

Toisistaan erilleen, kun ne käy sekasin hakamaassa,

Niin nämä kunkin paikalleen pani päälliköt valmiiks

Otteluhun, kuningas Agamemnon keskellä kulki,

Kasvoiltaan kuni Zeus, jota innostaa ukonilma,

Varreltaan kuni Ares ja rinnaltaan ku' Poseidon.

Niinkuin naudoist' on etevin sekä uhkein härkä,

Koska se uljastelee rotevimpana keskellä karjan,

Niin rotevaks loi Zeus kuningas Agamemnonin silloin,

Ett' etevist' etevin hän, ol' urhoista uljahin urho.

Molemmat sotajoukot olivat jo niin lähellä toisiansa, että taistelu

olisi saattanut alkaa. Silloin astui trojalaisten riveistä esiin

kuninkaan poika Paris, verhonansa kirjava pantterin talja ja jousi

olkapäällä. Kun Menelaos näki hänen lähestyvän, iloitsi hän, niinkuin

nuori leijona nähdessään edessänsä hirven tai vuorikauriin, ja heti hän

täysissä varuksissaan hyppäsi alas vaunuistaan rankasemaan tuota

uskalikkoa. Paris kalveten peräytyi ja sekautui kansalaistensa

joukkoon, niinkuin joku nähdessään käärmeen vavahtaen hypähtää taapäin.

Mutta Hektorin sanat kiihottivat hänet jälleen astumaan esiin, ja siitä

syttyi taistelu hänen ja Menelaon välillä kahden.

Hektor ja Odysseus merkitsivät taistelupaikan ja panivat vaskikypärään

kaksi arpaa päättämään, kumpiko ensin saisi heittää keihäänsä

vastustajaa kohti. Pariin arpa hypähti ulos, hän viskasi ensin: keihäs

sattui Menelaon kilpeen, mutta kärki kääntyi pystymättä metalliin.

Menelaos nosti kilpensä ja rukoili kuuluvalla äänellä: "Zeus, anna

minun niin rangaista häntä, joka ensin loukkasi minua, että vielä

monen miespolven perästä muistettaisiin olla väärin käyttämättä

vierasvaraisuutta ja tekemättä pahaa isännälle." Heitetty keihäs rikkoi

Pariin kilven, lävisti haarniskan ja repäsi ihomekon. Menelaos sivalsi

miekkansa ja iski vastustajaansa kypärään, mutta terä katkesi.

Harmissaan syöksyi hän heti viholliseensa käsiksi, otti häntä kypärästä

ja veti kreikkalaisten sotuririveihin päin. Olisipa hän kuristanut

hänet kuoliaaksi kaulanauhalla, ell'ei Pariin suojelusjumalatar

Afrodite olisi nähnyt hänen hätäänsä, katkaissut nauhaa ja vienyt häntä

vahingotta Trojaan.

Monta päivää taistelivat molemmat sotajoukot vaihtelevalla onnella.

Akilleun ystävä Patroklos puki viimein yllensä hänen varuksensa ja

läksi trojalaisia vastaan. Trojalaiset, luullen häntä Akilleuksi,

pakenivat ja monta heistä kaatui takaa ajavan sankarin miekan iskuista.

Mutta kun hänet intonsa houkutteli liian etäälle, kaatui hän viimein

voimakkaan Hektorin käden kautta.

Nähdessään ystävänsä ruumiin tunsi Akilleus sielunsa synkistyvän; hän

heittäytyi maahan, repi tukkaansa ja valitti katkerasti. Kohta hän sopi

Agamemnonin kanssa ja läksi kostonhaluisena taisteluun, etsimään

Hektoria. Tämä pakeni raivoista vihollistansa, mutta Akilleus ajoi

häntä, niinkuin haukka kyyhkyä ajaa. Niin kiersivät he kolme kertaa

Trojan muurien ympäri. Kun he läksivät neljättä kertaa rientämään samaa

tietä, nousi Zeus Olympolle ja pani kultaiseen vaakaan kaksi kuoleman

arpaa, toisen Akilleulle ja toisen Hektorille. Akilleun arpa nousi,

mutta Hektorin painui syvälle alas. Pallas-Atene-jumalattaren

kehoituksesta, joka Hektoria puhutteli hänen veljensä Deifobon

muodossa, pysähtyi nyt sankari Hektor ja sanoi Akilleulle: "Kuules

minua! Jos Zeus antaa minulle voiton, minä en ollenkaan rääkkää sinua,

vaan riisun varuksesi ja annan ruumiisi maanmiehillesi. Lupaa sinä

myöskin samaa minulle!"

"Älä lörpöttele välipuheista", vastasi vihoissaan Akilleus. "Yhtä vähän

kuin koira voi rakentaa ystävyyttä leijonain ja ihmisten välille, yhtä

vähän voit sinäkään saada sovintoa meidän välillemme. Kaikista

kärsimyksistä, kuin olet keihäälläsi tuottanut minun maanmiehilleni,

saat nyt yht'aikaa koston." Kohta sen jälkeen kaatuikin trojalainen

sankari leppymättömän vastustajansa käden kautta.

Hektorin hautaamiseen loppuu Iliadi. Myöhemmät runoilijat kertovat,

miten Troja sotajuonella valloitettiin kohta hänen kuolemansa jälkeen.

Kreikkalaiset olivat luopuvinaan piirityksestä. Mutta tyhjään leiriinsä

jättivät he suuren puuhevosen, jonka olivat ennen lähtöään rakentaneet.

Tämän hevosen sisään oli kätkeytynyt monta heidän urhollisinta

sankariansa. Kun nyt trojalaiset läksivät viemään suurta hevosta voiton

merkiksi kaupunkiinsa, täytyi heidän repiä muuriinsa iso aukko.

Kreikkalaiset olivat sen aikaa piilossa Tenedos-saarella, palasivat

yöllä kaupunkiin, ja samaan aikaan heidän maanmiehensä tulivat ulos

hevosen sisästä. Troja hävitettiin ja poltettiin, sen asujamet tehtiin

orjiksi. Mutta Menelaos vei kotiinsa Helenan.

_Odysseun harharetket_. Trojan edustalla taistelleiden sankarien

täytyi kotimatkallaan kestää paljo vastuksia. Varsinkin oli niitä paljo

Odysseulla, jonka kymmenvuotiset harharetket ovat Odysseian aineena.

Kerran hän saapui _Kyklopien saareen_. Kyklopit olivat

jättiläisiä, joilla oli ainoastaan yksi silmä keskellä otsaa. He

viettivät pahantekijäin laitonta elämää, eivät kylväneet eikä

istuttaneet, sillä ilman heidän työtänsä kasvoi maa viljaa ja puut

rypäleitä. He eivät tunteneet lakia eivätkä tienneet mitään

kansankokouksista, vaan asuivat kukin yksikseen vuorenluolissa.

Kahdentoista kumppaninsa kanssa astui Odysseus erääsen luolaan, siinä

asuvan jättiläisen ollessa lampaitansa paimentamassa laitumella.

Luolassa oli juustoja korit täynnä ja täysiä maitoastioita sekä

karsinoissa karitsoita ja pikku vuohia. Pianpa jättiläinen palasi

kotiin ja heittää rysäytti niin suuren puutakan maahan, että

kreikkalaiset ryskeestä säikähtäen pakenivat luolan nurkkaan.

Nostettuaan suuren kalliolohkareen luolan suulle, lypsettyään karjansa

ja juotuaan maitoa teki hän tulen ja huomasi silloin muukalaiset.

Turhaan kehoitti Odysseus häntä pelkämään jumalia ja muistamaan, että

Zeus suojelee vieraita. Kyklopi tempasi heti kaksi Odysseun kumppania

ja paiskasi heidät kuin pienet koiranpennut maahan, niin että veri ja

aivot roiskuivat ympäri luolaa, sekä paloitteli heidän ruumiinsa ja söi

ne pala palalta. Siten täytettyään itsensä ihmislihalla ja maidolla

ojensihe hän luolan lattialle ja vaipui sikeään uneen. Odysseus ei

kuitenkaan uskaltanut tappaa jättiläistä, koska kreikkalaiset sitte

eivät olisi jaksaneet nostaa pois kiveä luolan suulta. Seuraavana

aamuna kyklopi herättyään taas otti kaksi Odysseun kumppania ja

syötyään heidät ajoi laumansa laitumelle. Sill'aikaa Odysseus teroitti

hänen nuijansa varrenpään ja kätki sen roskakasaan. Kun jättiläinen

sitte palasi ja taas söi kaksi miestä, lähestyi Odysseus häntä ja antoi

hänelle kannun viiniä, jota kreikkalaisilla oli mukanaan. Iloiten

lahjasta pyysi jättiläinen tietää Odysseun nimeä, voidakseen antaa

hänelle vieraslahjan. Odysseus sanoi nimensä olevan _Ei kukaan_.

"No hyvä," sanoi jättiläinen, "minun vieraslahjani on se, että minä

syön sinut, Ei kukaan, viimeksi kaikista kumppaneistasi." Ja hän vaipui

raskaasen uneen. Hänen maatessaan ottivat kreikkalaiset teroitetun

nuijan, joka oli suuri kuin laivan masto, ja sysäsivät sen yksin voimin

hänen silmäänsä. Jättiläinen alkoi hirvittävästi ulvoa, josta muut

kyklopit kokoutuivat luolan suulle. Heille hän kertoi, että _Ei

kukaan_ oli vahingoittanut häntä ja että _Ei kukaan_ tahtoo

häntä tappaa. Kyklopit arvelivat, että siispä hänelle ei ollut kukaan

tehnyt mitään pahaa, ja menivät pois. Kun jättiläinen sitte laski

laumaansa ulos, pääsivät kreikkalaisetkin ulos siten, että villoista

riippuivat suurten pässien alla, ja purjehtivat pois saaresta.

Uusia seikkailuja oli vielä edessä. Tuulien jumalalta Aiololta sai

Odysseus säkin, johon kaikki tuulet olivat suljettuina. Mutta hänen

maatessaan kumppanit uteliaisuudesta avasivat säkin, kaikki tuulet heti

ryntäsivät ulos ja suuri myrsky nousi. Ainoastaan yksi laiva pelastui.

Sillä Odysseus saapui erääsen saareen, jossa Kirke-noita asui. Hän

muutti kaikki Odysseun kumppanit sioiksi, mutta Odysseus pakotti noidan

viimein muuttamaan heidät jälleen omaan muotoonsa. Sitte Odysseus kävi

Manalassa puhumassa äitinsä kanssa. Saapuipa hän myöskin lähelle

_seirenien_ saarta, jotka suloisella laulullaan houkuttelivat ohi

purjehtijoita luoksensa ja sitte surmaelivat. Ainoastaan siten onnistui

Odysseun päästä joutumasta laulun tenhovoiman uhriksi, että sulloi

vahaa kumppaniensa korviin ja sidotti itsensä kiinni mastoon. Viimein

hän saapui faiakilaisten saareen, jossa hänet otettiin ystävällisesti

vastaan, ja sieltä hänet vihdoinkin saatettiin omaan valtakuntaansa,

pieneen kalliosaareen Itakaan.

Tällä välin oli Odysseun puoliso, ylevä _Penelopeia_, joutunut

pahaan pulaan hävyttömistä kosijoista, jotka Odysseun poissa ollessa ja

Penelopeian pysyessä suostumatta heidän tarjouksiinsa kuluttivat talon

varoja. Aikaa voittaakseen lupasi Penelopeia antaa varman vastauksen

sitte, kuin saa valmiiksi kankaan, jota oli juuri alkanut kutoa; mutta

mitä hän kutoi päivällä, sen hän aina jälleen purki yöllä. Viimein

palasi kauan odotettu Odysseus, surmasi hävyttömät kosijat ja sai

takaisin valtakuntansa ja uskollisen puolisonsa.

Lainsäätämisen aika.

Lykurgos, Spartan lainsäätäjä (noin vuonna 900 e.Kr.).

Kahdeksankymmenen vuoden kuluttua Trojan sodasta (1104 e.Kr.)

siirtyivät dorialaiset, urhollinen vuorikansa, pienestä

Doris-maakunnasta Naupakton kohdalta salmen yli Peloponnesoon,

voittivat niiden ruhtinasten perilliset, jotka olemme oppineet

tuntemaan Trojan sodassa, sekä anastivat koko niemimaan. Kuitenkaan ei

valloitus päättynyt kerrassaan. Päin vastoin vanhemman asujamiston

jäännökset vielä vuosisatoja puolustelivat itseään voitollisia

dorialaisia vastaan. Nämä hajautuivat maahan ja siten syntyi

Peloponnesoon monta valtakuntaa, joista Spartta, Messenia ja Argos

olivat merkillisimmät. Spartassa siirtyi kaupungin nimi voittajille,

jotka sanoivat itseään sparttalaisiksi; voitettuja asujamia sanottiin,

erotukseksi voittajista, lakedaimonilaisiksi. Ne, jotka kauimmin

tekivät vastarintaa, joutuivat orjuuteen, ja heitä sanottiin

heloteiksi. Heidän täytyi sparttalaisille viljellä maata ja heidän

tilansa oli hyvin tukala.

Veljensä kuoltua ryhtyi kuninkaan poika Lykurgos hallitsemaan

Sparttaa sill'aikaa, kuin odoteltiin perillisen syntymistä veljeltä

jääneelle leskelle. Kun kälylle sitte syntyi poikalapsi, julistutti

Lykurgos juhlallisesti sen kuninkaaksi. Lykurgon kuitenkin

paneteltiin tavoittelevan valtaa itsellensä. Hän sentähden läksi pois

isänmaastansa, kunnes nuori kuningas ehtisi kasvaa mieheksi. Ensin

siirtyi hän Kretaan, jonka asujamet olivat sparttalaisten heimolaisia

ja olivat uskollisesti säilyttäneet dorialaisten vanhat tavat. Kretasta

hän matkusti Vähä-Aasiaan. Näillä retkillään saavutti Lykurgos suuren

kokemuksen, joka sitte tuli hänelle hyödyksi, kun häntä, palattuaan

kotimaahan, pyydettiin säätämään lakia Spartalle.

"Siihen asti", sanoo historioitsija Herodotos, "oli sparttalaisilla

melkein huonoin hallitusmuoto koko Hellaassa." Valtiota raateli

sisällinen eripuraisuus, kun maassa asui kaksi toisilleen vihollista

heimoa, vanhemmat akaialaiset asujamet ja sittemmin tulleet

dorialaiset. Hallitus oli välistä rajatonta yksinvaltaa ja välistä

vallatonta kansanvaltaa. Niinpä ei Spartta ollut kovinkaan voimakas

yritteliäitä naapureja vastustamaan.

Poistaakseen häiriötä, joka johtui siitä, että kaksi vihamielistä

heimoa oli maan omistajina, toimitti Lykurgos säännöllisen maan jaon

molemmille. Niinpä dorialaiset myöhemmän tiedon mukaan saivat Spartan

ympäriltä 9,000 suurempaa ja akaialaiset etempää pitkin maan rajoja

30,000 pienempää maapalstaa. Säilyttääkseen sitä järjestystä

säädettiin, ett'ei maatiloja saanut myödä. Kerran matkustaessaan ja

nähdessään yhtä kauas toisistaan pystytetyt rajakivet huudahti

Lykurgos: "Onhan nyt koko maa kuin pelto, jonka veljet ovat

veljellisesti keskenään jakaneet." Kuitenkin häiriytyi tämä omaisuuden

tasainen jako siitä, että varsinainen sparttalaisheimo alinomaisissa

sodissa ja rauhallisen toimeliaisuuden puutteessa yhä enemmän hupeni;

siten väheni tilallisten sparttalaisten luku ja maa kokoutui perinnön

kautta yksityisten sukujen käsiin suuriksi maa-aloiksi.

Ett'ei hallitus vast'edes horjuisi rajattoman kuninkuuden ja

hillittömän kansanvallan välillä, asetti Lykurgos eri valtamahdin

niiden molempain välittäjäksi. Spartassa oli näet neuvoskunta, jonka

jäseniä, niin sanottuja _gerontteja_, piti oleman 30, kun molemmat

kuninkaatkin lukuun otettiin. Geronteilla piti oleman ikää vähintään 60

vuotta. Tämä neuvoskunta oli asetettu puolustamaan kansaa, jos

kuninkaat väärin käyttivät valtaansa, ja toiselta puolen tukemaan

kuninkaan arvoa, jos kansanvalta pyrki liiallisuuksiin hairahtumaan.

Sekä kuninkaita että kansankokousta piti tämä neuvoskunta kovassa

kurissa. Koko hallitusmuoto tuli siten ylimysvaltaiseksi.

Kaksi kuningasta, toinen Prokleen ja toinen Eurysteneen suvusta,

hallitsi aina yht'aikaa Spartassa. Molemmilla oli myöskin sen arvon

ulkonaiset kunniamerkit. Heillä oli kunniasija yleisissä kokouksissa,

he ensin äänestivät neuvoskunnassa, ottivat vastaan vieraat lähettiläät

ja johtivat sotaväkeä sodassa. Kansankokouksessa olivat osallisina

ainoastaan dorialais-sparttalaiset, jotka olivat täyttäneet 30

ikävuotta. Se sai hyväksyä tai hyljätä lakiehdotukset sekä päättää

sodan, mutta ainoastaan lausumalla "olkoon" tai "ei". Se valitsi

myöskin neuvoskunnan jäsenet ja virkamiehet. Sellaisissa vaaleissa

astuivat hakijat yksitellen kansankokouksen editse ja kokous silloin

osoitti suostumustansa vahvemmalla tai heikommalla huudolla sen mukaan,

kuin hakijat sitä miellyttivät; se, jolle oli huudettu kovimmin,

otettiin neuvoskunnan jäseneksi. Kansankokous täten ei voinut tulla

liian paljopuheiseksi eikä vallattomaksi.

Lykurgon kuoleman jälkeen asetettiin jonkun ajan kuluttua

viisi _eforia_ valvomaan koko hallitusmuodon säilymistä ja

noudattamista. He valvoivat neuvoskunnan toimia ja saattoivat vangita

kuninkaatkin, jos huomasivat sen tarpeelliseksi.

Lykurgon lainsäätäminen tarkoitti myöskin sparttalaisten kasvattamista

sotilaskansaksi. Lapsi heti synnyttyään oli valtion oma. Vanhimmat

tarkastivat sen; jos se oli vahva ja ruumiiltaan säännöllisesti

muodostunut, annettiin se hoitajattarelle, joka ei sitä kuitenkaan

saanut hemmoitella; vaan jos se oli heikko taikka muuten vikainen,

heitettiin se rotkoon tai jätettiin muulla tavalla kuolemaan. Kun poika

ehti seitsemän vuoden ikään, otettiin hänet hoitajattarensa hallusta

valtion kasvatettavaksi. Ikäluokkiin jaettuina, nuoremmat aina

vanhempien johdettavina, totutettiin nuoret sotilaan kuuliaisuuteen,

kunnioitukseen vanhempia kohtaan, kestäväisyyteen ja karaistuneesen

elintapaan. He kävivät paljain jaloin ja makasivat ruokovuoteilla,

joita itse kokosivat Eurotas-joen rannoilta; kesällä puettiin heidät

lämpimiin, talvella ohuihin vaatteihin, että tottuisivat kärsimään

sekä kuumaa että kylmää. Heidän ravintonsa oli hyvin niukka, vaan

sen sijaan oli heillä lupa varastaa; mutta jos heidät tavattiin

varkaudesta, kuritettiin heitä viekkauden ja sukkeluuden puutteesta.

Vanhempain miesten edessä nousivat pojat kunnioittavasti istuimiltansa

ja vastasivat seisoen heidän kysymyksiinsä. Taistella ja tapella saivat

he mielin määrin kaduilla, kun vain lakkasivat halvimmankin vanhemman

porvarin käskystä. Pitkiä puheita ei kärsitty; sentähden totutettiin jo

nuorukaisia vastaamaan lyhyesti. Vähäsanaisia, vaan nerokkaasti

sattuvia lauseita sanottiinkin sentähden _lakoonisiksi_ ja hyvin

ylistettiin muinaisaikaan. (Lakonia näet oli sama kuin Spartan alue.)

Nuoret tytöt kasvatettiin yhtä ankarasti kuin pojat. Heillä oli omat

voimisteluharjoituksensa, ja heitä totutettiin karaistuneesen

elintapaan aina kahdenkymmenen vuoden ikään asti. Juokseminen,

painiminen ja korkeain aitain yli hyppiminen oli heistä mieluista

huvia. He olivat vahvat ja sukkelat, heitä elähytti isänmaanrakkaus, ja

sotakunniaa pitivät he suurimmassa arvossa. Sparttalainen äiti antoi

sotaan lähtevälle pojalleen kilven, sanoen: "palaa sen kanssa taikka

sen päällä!" Toinen äiti vastasi, kun hänelle ilmoitettiin hänen

poikansa kuolleen taistelussa isänmaan puolesta: "sitä vartenhan minä

hänet synnytinkin."

Estääkseen ylellisyyttä ravinnossa ja juomassa asetti Lykurgos yhteiset

atriat, joita pidettiin eri paikoissa säädetyn järjestyksen mukaan.

Siellä piti kaikkein käydä syömässä, yksin kuningastenkin. Kun kuningas

Agis kerran palasi sotaretkeltä ja tahtoi syödä kotonaan puolisonsa

luona sekä lähetti noutamaan osaansa yhteisestä atriasta, niin johtajat

eivät sitä antaneet. Tavallisin ruoka oli niin sanottu "musta keitos",

joka oli laitettu verestä ja karvaista yrteistä eikä siis maistunut

hyvältä, mutta oli varsin ravitsevainen.

Ett'ei edes olisi millä hankkiakaan ylellisyyttä, kielsi Lykurgos

käyttämästä kulta- ja hopearahaa ja määräsi rautaiset rahat, niin

raskaat, että noin 30 markan arvoa vetämään tarvittiin pari härkää ja

125 markan summalle piti olla erityinen säilytyshuone. Eihän kukaan,

ajateltiin, taivu lahjain ottoon eikä himoitse rikkautta, kun vähäistä

voittoa, joka hänelle tulisi, kuitenkin olisi mahdoton käyttää ja

säilyttää.

Taide ja kaikenlainen hienostus oli kiellettyä, ett'eivät ne voisi

houkutella ylellisyyteen. Taloja rakentaessa ei saatu käyttää muita

työkaluja kuin kirvestä ja sahaa. Muuta soittoa ei kärsitty kuin

sotamusiikkia. Kuvanveistäjät tekivät ainoastaan aseellisia

jnmalainkuvia. Sellaisia lauluja ainoastaan laulettiin, jotka ylistivät

sankarien kuolemaa tai kehoittivat urhollisuuteen. Että tällainen

mieliala pysyisi voimassa, pidettiin usein sotaisia juhlia.

Taisteluun läksivät sparttalaiset kuin juhlaan. Ennen taistelua

pukeutuivat he purpuravaatteihin, koristivat tukkansa seppeleillä ja

marssivat huilujen soidessa vihollista vastaan. Silloin myöskin

laulettiin sotalauluja, tämän kaltaisia:

Nyt eespäin, sä sankarheimo,

Sä urhean Spartan lapsi!

Käs vasen se kilpeen kiinnä

Ja oikeaan ota keihäs;

Et peljätä saa sä, sillä

Se tapa ei ole Spartan!

Saatuaan lakinsa valmiiksi ilmoitti Lykurgos kansankokouksessa

päättäneensä lähteä Delfiin kysymään neuvoa jumalilta, olisiko vielä

mitään lisättävää hänen lakeihinsa. Ennen lähtöään otti hän kansalta

valan, että se oli pitävä hänen lakinsa, kunnes hän palaisi. Delfissä

vastattiin, että Spartta oli tuleva hyvin kuuluisaksi, jos se piti

Lykurgon lait. Lykurgos lähetti sen vastauksen kirjeessä Sparttaan,

mutta ei itse enää koskaan palannut sinne, että kansa valansa tähden

aina pitäisi hänen lakinsa muuttamatta. Kuollessaan määräsi hän

tuhkansa mereen hajoitettavaksi, ett'eivät sparttalaiset ehkä sillä

tavalla koettaisi päästä valastansa, että veisivät hänen jäännöksensä

Sparttaan.

Lykurgon lakien noudattaminen tekikin sparttalaisista urhollisen ja

mahtavan kansan. Heidän säännöissään oli muun muassa kielletty

kääntämästä selkäänsä viholliselle, vaikka kuinka mahtava voima olisi

ollut vastassa. Monessa sodassa he tätä käskyä tottelivatkin ja

voittivat. Niinpä messeniläiset monella verisellä taistelulla

kukistettiin. Peloponneson useimpien yhteiskuntain täytyi vähitellen

antautua Spartan suojelusherruuden alaisiksi, ja viimein tuli aika,

jolloin Spartta itselleen vaati koko Hellaankin johtovaltaa eli

_hegemoniaa_.

Solon, Atenan lainsäätäjä (noin 590).

Solon oli Atenan viimeisen kuninkaan Kodron sukua. Nuorempana ollessaan

kuljeksi hän kauppiaana pitkillä matkoilla, oppien tuntemaan vierasten

kansain tavat ja lait. Hän harrasti myöskin runoilua ja luonnon

tutkimista. Valtioelämän alalle astui hän vasta erään sodan

johdosta, joka atenalaisilla oli Megaran asujanten kanssa pienestä

Salamis-saaresta. Kyllästyneenä tuohon taisteluun sääsivät atenalaiset

lain, että ken suullisesti tai kirjallisesti esitti saaren takaisin

valloittamista, häntä oli rangaistava kuolemalla. Solon heittäytyi

mielipuoleksi. Äkisti juoksi hän, matkahattu päässä, ikäänkuin pitkältä

matkalta tullen, torille, hyppäsi kivelle ja lausui sepitsemänsä runon

tähän tapaan:

Ihmisien kesken pian moinen kulkevi juttu:

Hän Atenasta on myös: jättäjä hän Salamiin.

ja lopuksi:

Siis Salamiisen valtaamaan sitä kaunista saarta

Pois joka mies Atenan! Kohta on häpeä pois.

Silloin Solon heti valittiin päälliköksi uudelle sotaretkelle, joka

päättyi Salamiin valloitukseen.

Siihen aikaan oli Atenan sisällinen tila hyvin onneton. Kuninkaan valta

oli jo ammoin lakkautettu ja yhteiskuntaa hoiti nyt yhdeksän

_arkonttia_ (hallitsijaa), jotka joka vuosi valittiin ylhäisistä

suvuista. Mahtavat isotilalliset, _eupatridit_, sortivat köyhempää

kansaa; hätä pakotti köyhiä porvareja turvautumaan rikkaihin, jotka

lainatuista rahoistaan ottivat kohtuuttoman suuret korot. Siten joutui

alempi väestö yhä enemmän köyhtyessään epätoivoon, joka sai aikaan

kiihkeitä kapinan yrityksiä. Rauhalliset asujamet olivat jo kauan

vaatineet kirjoitettua lakia, joka suojelisi väkivallalta ja

vääryydeltä. Se toimi annettiin ensin arkontti _Drakonille_. Hän

käsitti tehtävänsä niin, että oli muka kauhulla kukistettava nuo yhä

kiihtyvät kansanliikkeet, ja siten tulivat hänen lakinsa niin

ankaroiksi, että niitä oli mahdoton käyttää; niitä sanottiinkin verellä

kirjoitetuiksi. Sitte valittiin arkontiksi Solon ja annettiin lakien

säätäminen hänen toimekseen. Ja hänen päätehtävänsä oli siis

rauhoittaminen ja sovittaminen.

Hän ensi aluksi alensi köyhäin velat. Alentamalla rahan arvon osasi hän

lievittää köyhäin velkataakkaa, eivätkä rikkaat siltä kuitenkaan

kadottaneet rahaansa. Kiittämättömyyttä hän sentään palkakseen sai.

Rikkaat katsoivat joutuneensa uhraamaan liian paljon, köyhät puolestaan

saaneensa liian vähän. Hän valitti: "Ennen kaikui minun ylistykseni

joka taholta, vaan nyt näen kaikkialla vihaisia silmäyksiä." Kohtapa

kuitenkin alkoi näkyä hänen toimiensa hyviä seurauksia. Keskinäinen

luottamus palasi, ja häntä pyydettiin täydellisesti järjestämään

valtion hallitusmuotoa.

Uusi valtiomuoto, jonka Solon antoi Atenalle, oli varova siirtyminen

vanhasta ylimysvallasta nyt alkavaan kansanvaltaan. Vaikuttavimmaksi

valtiomahdiksi tuli täst'edes kansankokous, joka sääsi lakia, päätti

sodat ja rauhat sekä asetti virkamiehet. Kansa jaettiin varallisuuden

mukaan neljään luokkaan, joilla kaikilla oli yhtä suuri sananvalta

kansankokouksessa; mutta ainoastaan kolmen korkeimman luokan jäsenet

voivat päästä valtion virkoihin, joista ei ollut mitään palkkaa, vaan

usein suuria menoja. Virkamiesten joukossa pysyivät edelleenkin

yhdeksän joka vuosi valittua arkonttia etevimpinä. Estääkseen

kansankokouksen mahdollista maltittomuutta asetettiin sen sivulle kaksi

valvovaa neuvoskuntaa, nyt perustettu _400 miehen neuvosto_ ja

ikivanha _areiopagi_. Tämä viimemainittu, jonka jäseninä olivat

virasta eronneet arkontit, valvoi uskontoa ja tuomitsi hengenasioita.

400 miehen neuvosto tarkasti kaikki asiat, ennenkuin ne esitettiin

kansankokoukselle; areiopagi sai kumota kansan päätökset, jos katsoi

tarpeelliseksi. Solon sanoi näitä neuvoskuntia kahdeksi ankkuriksi,

jotka hän oli sitonut valtiolaivaan, ett'eivät aallot sitä viskelisi.

Kasvattaakseen atenalaisia sivistyskansaksi koetti hän monella tavalla

edistää kansalaisten monipuolista ja vapaata kehitystä. Maaomaisuuden

myönti helpotettiin. Vieraille toimitettiin tilaisuus päästä Atenan

kansalaisiksi. Vanhemmat velvoitettiin opettamaan pojillensa jotakin

käsityötä, ja poika, joka oli saanut sellaisen opetuksen, oli

velvollinen ylläpitämään isäänsä hänen vanhuudessaan. Kaikkein

nuorukaisten piti saaman huolellinen kasvatus, johon kuului ensi

sijassa uskonto, laulu ja soitto, sitte ruumiin harjoittelut ja viimein

luvunlasku ja kirjoitus. Kaikki kansalaiset olivat velvolliset

sotapalvelukseen, johon heitä 18:lla ikävuodella valmisteltiin; kolmen

ensi luokan jäsenten piti palveleman _hopliteina_ (raskasaseisina)

tai ratsumiehinä, vaan varattomat palvelivat kevytaseisena jalkaväkenä

ja sittemmin, kun Atena tuli merivallaksi, laivastolla. Sisällisissä

riidoissa täytyi jokaisen asettua jommallekummalle puolelle ja siten

osoittaa, ett'ei hän ollut välinpitämätön yhteiskunnasta.

Kun Solon sai nämä lakinsa valmiiksi, ahdistelivat häntä pitkän aikaa

joka päivä ihmiset, vaatien tekemään niihin kuka mitäkin muutosta.

Päästäkseen tuosta kiusasta päätti hän joksikin ajaksi lähteä

ulkomaille, vaan otti ennen lähtöänsä atenalaisilta valan, että he

määrätyn ajan pitäisivät hänen lakinsa muuttamatta. Näillä matkoillansa

hän sattui kuningas Kroisonkin luo, josta edellä on kerrottu. Solonin

poissa ollessa alkoivat puolueriidat jälleen Atenassa. Palattuaan sinne

koetti hän niitä välittää, mutta kun se ei onnistunut, erosi hän

surumielin kokonaan valtiollisista toimista. Surukseen näki hän myöskin

entisen ystävänsä Peisistraton kohoavan Atenan itsevaltiaaksi.

Hellaan kukoistusaika.

Tyrannien aikakausi.

Vähän ennen persialaissotain alkua nousi monessakin Kreikan valtiossa

itsevaltiaita, joita sanottiin _tyranneiksi_, ja vaikka useimmat

hallitsivatkin hyvästi, olivat he kuitenkin vihatut, koska he näyttivät

hävittävän entisen vapauden. Nämä tyrannit pitivät ja elättivät

hoveissaan kuuluisia runoilijoita ja taiteilijoita, joten he henkisen,

elämän alalla valmistelivat kukoistusaikaa, joka sittemmin seurasi.

Tyranniutta vastusti tavallisesti Spartta, jonka hallitseva neuvoskunta

yhtä paljon vihasi itsevaltiutta kun kansanvaltaakin.

_Peisistratos ja hänen poikansa_ (561-510). Jo Solonin elinaikana syntyi

Atenassa kolme puoluetta: _tasankolaiset_, suurien maatiluksien isännät,

joita _Lykurgos_ johti: _rannikkolaiset_, kauppiasluokka, johtajana

_Megakles_; ja _vuoristolaiset_, köyhät paimenet, joiden päämieheni oli

kunnianhimoinen ja lahjakas _Peisistratos_. Kun alin kansanluokka oli

toivonut Solonin laeista suurempia etuja, kuin oli sitte saanut, ja

sentähden oli niihin tyytymätön, onnistui Peisistraton helpostikin

kiihottaa mielet. Eräänä päivänä hän haavoitteli itseään ja muulejansa

sekä ajoi siinä tilassa torille, ikäänkuin olisi äsken päässyt murhaa

aikovain vihollisten käsistä. Hän pyysi nyt puoluelaisiltaan

suojelusvartioita. Niitä hänelle annettiinkin ja hän siten sai

miesjoukon, joka nuijinensa aina seurasi häntä. Yht'äkkiä hän pani

toimeen metelin ja anasti lähellä kaupunkia Akropolis-linnan. Siitä

päivin hän vallitsi atenalaisia, mutta ei kuitenkaan lakkauttanut

entisiä virkoja eikä häirinnyt valtiomuodon perustusta. Muutaman vuoden

kuluttua hänet karkoitettiin, mutta liitossa Megakleen kanssa pääsi hän

jälleen valtaan. Silloin hän pani toimeen uuden metelin hurmataksensa

kansaa. Atenassa eli kaunis ja suurikasvuinen nainen, hänet puettiin

täysiin aseihin ja asetettiin komeasti koristeltuihin vaunuihin ajamaan

kaupunkiin. Hänen edeltään lähetettiin kuuluttajia julistamaan:

"Atenalaiset, ottakaa suosiolla takaisin Peisistratos, jota Atena

kunnioittaa enimmän kaikista ihmisistä ja jonka hän nyt vie

takaisin linnaansa." Porvarit varmasti uskoivat tätä naista itse

Atena-jumalattareksi, palvelivat häntä ja ottivat takaisin Peisistraton.

Karkoitettiin hänet vielä toinenkin kerta, mutta hän anasti jälleen

herruuden väkivallalla. Hän vahvisti sitte valtaansa vierailla

palkkajoukoilla ja kokosi itselleen kaikki tulot kaupungista ja maalta.

Peisistratos käytti itsevaltiuttansa lempeästi ja piti aina

yllä Solonin lait. Samaan tapaan hallitsivat hänen kuoltuaan

(527) hänen molemmat poikansa _Hipparkos_ ja _Hippias_. Atenaa

koristeltiin muhkeilla rakennuksilla, joista varsinkin Peisistraton

aikana ylennyt Zeun temppeli oli huomattava. Tähän aikaan aljettiin

veistellä kauneita jumalain patsaita: katujen kulmiin ja maanteiden

varsille pystyteltiin Hermeen patsaita, joiden kantakiviin oli

piirretty muistolauseita. Homeron laulut järjestettiin Peisistraton

toimesta; moni luulee niitä lauluja alkuaan monen eri runoilijain

sepitsemiksi ja vasta Peisistraton aikana kootuiksi.

Hipparkon murhasi kaksi ylhäistä atenalaista, veljekset Aristogeiton ja

Harmodios, joiden sisarta hän oli pahasti loukannut siten, ett'ei ollut

päästänyt häntä julkiseen riemusaattoon. Henkivartiasto heti surmasi

Harmodion. Aristogeiton pääsi pakoon, mutta joutui kiinni, ja Hippiaan

käskystä hänet kiduttaen kuoletettiin. Hippias joutui kaikkein

vihattavaksi ja viimein hänet karkoitettiin. Hän silloin pakeni

kuningas Dareion luo ja yllytti hänet sotaan Atenaa vastaan.

Molempia tyrannein murhaajia, Aristogeitonia ja Harmodiota pidettiin

Atenassa suuressa kunniassa. Eräs sen ajan paraimmista taiteilijoista

teki heistä kuvapatsaat, jotka pystytettiin torille. Usein ylisteltiin

heidän urhotyötänsä lauluissa, tämän kaltaisissa:

Miekkani minä myrttioksiin käärin,

Niinkuin Harmodios ja Aristogeiton,

Kun he tirannin tappoivat ja saivat

Atenalle taas tasa-arvoisuuden.

Jalo Harmodios, sä ethän kuollut,

Sä viel' elät saarill' autuasten,

Siell' on myös nopsajalk' Akilleus,

Tydeun poika Diomedes myöskin.

Miekkani minä myrttioksiin käärin.

Niinkuin Harmodios ja Aristogeiton,

Kun he Hipparkon, Atenan hirmun,

Reippaast' Atena-juhlassa murhasivat.

Ikuinen kunnia teille kukoistaapi,

Kunnon Harmodios ja Aristogeiton,

Kun te tirannin tapoitte ja saitte

Atenalle taas tasa-arvoisuuden.

_Polykrates Samossa. Runoilija Anakreon._ Samon asujamet,

sukuperältään ionialaisia, olivat niinkuin saarikin, jossa asuivat,

saaneet runsaasti luonnonlahjoja. Taideteollisuudestaan antoivat he

monta kaunista näytettä; varsinkin olivat heidän savenvalu-teoksensa

kuuluisat. Heidän yhteiskunnassaan vallitsi vilkas elämä, mutta ilman

malttia ja järjestystä. Kun väkivallantekijän oli yhtä helppo palkata

kätyrikseen omanvoiton-pyyntö kuin vapaussankarinkin sytyttää

innostusta, oli yhteiskunta pulassa mielivallan ja kansanvallan

liiallisuuksien välille, jotka kumpaisetkin yhtä vähän tuntevat malttia

ja kohtuutta. Sellaisissa oloissa yleni Polykrates itsevaltiaaksi.

Vaikeampi oli hänen kuitenkin vastaisuudeksi säilyttää, mitä oli

saavuttanut. Ulkomaiset kuninkaat halusivat haltuunsa hedelmällistä,

mieluisella paikalla olevaa saarta, ja yhteiskunnan sisällä kuohui

tyytymättömyys. Kotoiset viholliset sai Polykrates kuitenkin

kukistetuksi ja voitettuja hän sekä ajoi maanpakoon että tuomitsi

kuolemaan. Kävipä hän sotaretkilläkin, varsinkin ionialaisia vastaan,

ja saattoi valtansa alaisuuteen monta kaupunkia.

Tähän aikaan mietiskeli Kyros uhkaavia aikeita Kreikan pikku valtioiden

vapautta vastaan. Etsiskellessään mahtavaa liittolaista luuli

Polykrates siksi saaneensa Egyptin Amasis-kuninkaan ja teki hänen

kanssansa liiton. Sitte alkoi hän sodan Miletoa vastaan, joka oli

kreikkalaisista kaupungeista mahtavin Vähä-Aasian rannalla, ja

menestystä hänellä oli sillä retkellä niinkuin tavallisesti ennenkin.

Mutta Amasis oli jo kauan katsonut Polykrateen onnea liian suureksi,

että se voisi pysyä ainiaan; sentähden hänen kerrotaan kirjoittaneen

Polykrateelle näin:

"Amasis Polykrateelle. Suloista tosin on kuulla ystävän onnea: mutta

minua pelottaa sinun ainainen menestyksesi, kun tiedän, miten

kateelliset jumalat ovat. Sentähden olisi toivottavaa, että niin

minä kuin minun ystävänikin saisimme kokea vuorotellen onnea ja

vastoinkäymistä. Tottele nyt minun neuvoani: ajattele, mikä sinua

paraiten miellyttää ja minkä kadottaminen sinua syvimmin surettaisi, ja

luovu siitä. Ja ell'ei vast'edes myötä- ja vastoinkäymiset ole yhtä

suuret, niin tee silloinkin tällä tavalla, kuin tässä olen osoittanut."

Polykrates, huomaten kuninkaan neuvon hyväksi, oli silloin

rikkauksistaan ottanut kalleimman taideteoksen, sormuksen, johon oli

smaragdi-kivi sovitettu. Seurueineen purjehti hän eräällä laivallaan

merelle ja viskasi kaikkein nähden kalliin sormuksen aaltoihin. Mutta

muutaman päivän perästä toi kalastaja suuren, kauniin kalan lahjaksi

hallitsijalle. Palvelijat avatessaan kalaa löysivät sen vatsasta saman

kalliin sormuksen ja antoivat sen Polykrateelle. Amasis, kuultuaan

tämän, luopui liitosta, "sillä hän huomasi olevan mahdotonta pelastaa

ihmistä kohtaloansa kärsimästä".

Mitä Amasis pelkäsi, tapahtuikin pian. Polykrates joutui riitaan Lydian

persialaisen maaherran Oroiteen kanssa. Oroites kerran lähetti

sanansaattajan Samoon. Polykrates makasi sanansaattajan tullessa

vuoteessaan, kasvot seinään päin, mutta ei viitsinyt kääntyä eikä

vastata mitään. Jonkun ajan kuluttua houkutteli Oroites Polykrateen

manterelle, otatti hänet kiinni ja mestautti, sekä liitti sitte

Samos-saaren Persian valtakuntaan.

Kun Polykrates maaten otti vastaan persialaisen sanansaattajan, oli

hänen luonansa laulaja _Anakreon_, syntyisin Teios-saaresta. Tämä

runoilija, Solonin sukulainen, eli Polykrateen hovissa, jossa häntä

hyvin kunnioitettiin. Siellä hän runoili monta kauneinta lauluansa ilon

ja nautinnon ylistykseksi.

Polykrateen kukistuttua kutsui Hipparkos Anakreonin Atenaan ja varusti

komean viisikymmen-soutuisen laivan tuomaan runoilijaa Hellaasen. Kun

myöskin Hipparkos kukistui, siirtyi Anakreon Abdera-kaupunkiin ja eli

siellä vanhuutensa päivät, jotka ehkä olivat sitä vähemmin iloiset,

mitä enemmin nautintokyky hänestä väheni.

_Hieron Syrakusassa. Runoilija Pindaros._ Kreikkalaisista Sisilian

kaupungeista oli Syrakusa, dorialainen siirtopaikka, etevin. Rikkauteen

ja mahtavuuteen katsoen pystyi se kilpailemaan yksin ylpeän Kartagonkin

kanssa. Samaan aikaan kuin kreikkalaiset taistelivat ratkasevaa

taisteluansa Persian mahtavaa voimaa vastaan, kerrotaan syrakusalaisten

päällikön _Gelonin_ loistavasti voittaneen kartagolaiset.

Kiitolliset syrakusalaiset silloin hänelle antoivat itsevaltiuden,

jota hän käytti lempeästi. Gelonin seuraaja _Hieron_ enensi hänen

perustamaansa mahtavuutta. Hieronin suurin kunnia on anteliaisuus sen

ajan runoilijoita ja muita taiteilijoita kohtaan, joita hän kokosi

hoviinsa. Heistä mainittakoon varsinkin _Pindaros_, joka Tebessä

syntynyt runoilija on kuolemattomissa lauluissa ylistellyt voittajia

maanmiestensä kilpaleikeissä. Hän viritteli sellaisia säveliä, joihin

kuului vastakaikua ihmisen korkeammista voimista ja jalommista

taipumuksista; hän ei laulanut iloista eikä nautinnoista, vaan

sankarimaineesta ja kuolemattomasta nimestä.

Persialais-sotien aikakausi.

Vähäpä on yleishistoriassa niin suurenmoisia näytelmiä kuin pikku

Kreikan taistelu vapautensa ja sivistyksensä puolesta Persian

jättiläisvoimaa vastaan. Ensi aiheen tähän taisteluun antoi karkoitettu

Hippias, yllyttäen Dareios-kuningasta atenalaisia vastaan. Kuningas

käski heitä antautumaan Hippiaan valtaan. Atenalaiset sen neuvon

ylpeästi hylkäsivät ja odottivat sitte kohta sotaa. Ett'eivät olisi

aivan yksin, antoivat he apua heimolaisilleen ionialaisille, jotka

tähän aikaan luopuivat persialaisista. Mutta saatuaan ionialaiset

uudestaan kukistetuiksi alkoi Dareios heti kostosodan Atenaa vastaan.

Vuonna 493 lähetti hän _Mardonion_ johdolla sekä laivaston että

maasotajoukon. Mutta ankara pohjoismyrsky hävitti laivaston Atos-niemen

luona, heitellen laivat kallioille ja kareille, ja maajoukko kärsi

pahoja tappioita taistellessaan villiä trakialaisheimoa, brygiläisiä

vastaan. Hippiaan yllytyksestä varusti Dareios uuden sotavoiman ja pani

sille johtajiksi ylhäisen medialaisen Datiin ja Ionian entisen

maaherran pojan Artaferneen; Hippias läksi myöskin mukaan oppaaksi.

Karttaakseen vaarallista tietä Atos-niemen ympäri purjehtivat he

Aigeianmertä Arkipelagin saarien ohitse ja nousivat maalle Euboian

saareen. Eretria, joka tämän saaren kaupunki oli yhdessä atenalaisten

kanssa auttanut ionialaisia, valloitettiin ensin ja hävitettiin;

asujamet lähetettiin kahleissa Dareion luo. Samanlaista kohtaloa

aiottiin myöskin Atenalle.

_Maratonin taistelu_ (490). Hippias vei sitte persialaiset

Maratonin kentälle. Yön tullessa näki hän unta: oli muka makaamassa

äitinsä luona. Unen selitti Hippias siten, että hän oli palaava

hallitsijana Atenaan ja elävä lopun ikänsä isänmaassaan. Mutta siinä

toivossaan hän kokonaan pettyi.

Atenassa eli silloin ylhäissukuinen mies _Miltiades_, joka oli

paeten persialaiskuninkaan vainoa tänne asettunut. Hänet valittiin nyt

yhdeksi niistä kymmenestä sotapäälliköstä, joiden tuli johtaa

atenalaisia. Heidän sotajoukossaan oli 10,000 miestä, siihen luettuna

nekin 1,000 miestä, jotka Plataia oli lähettänyt. Tämä pikku kaupunki

oli vähää ennen antautunut Atenan suojelusherruuden alaiseksi.

Näillä kymmenellä päälliköllä oli eri ajatus. Muutamat tahtoivat,

ett'ei taisteltaisi, koska sotavoima oli liian heikko persialaisiin

verraten. Toiset sitä vastoin, varsinkin Miltiades, kehoittivat

taisteluun, ja kun pelkurimpi mielipide näytti pääsevän vallalle,

kääntyi hän Kallimakon puoleen, joka polemarkona eli puolustussodan

korkeimpana johtajana oli sotajoukossa läsnä, ja pyysi häneltä apua

näin sanoen: "Sinusta riippuu, Kallimakos, tahdotko saattaa Atenan

orjuuteen vaiko tehdä sen vapaaksi ja siten pystyttää itsellesi

tuleviksi ajoiksi muistopatsaan, jollaista ei edes Harmodios- ja

Aristogeiton-sankareillakaan ole. Aina kaupungin perustuksesta asti ei

ole suurempi vaara koskaan uhannut Atenaa. Jos nyt emme taistele, niin

pelkäänpä eripuraisuuden hengen hiipivän meidän joukkoomme ja tekevän

meidät medialaisten saaliiksi. Mutta jos taistelemme, ennenkuin

sotaväen rohkeus laimenee, niin me kyllä voitamme, jos vain jumalat

pysyvät puoluettomina."

Päätettiin ryhtyä taisteluun. Kun päivä tuli, jolloin Miltiadeen vuoro

oli johtaa, asetti hän sotajoukon taistelujärjestykseen. Atenalaisten

rintama oli melkein yhtä leveä kuin vihollistenkin; mutta keskus oli

jotenkin ohut ja päävoima koottu kummallekin siivelle.

Kun sotajoukko oli järjestetty ja uhrit näyttivät onnellisia enteitä,

ryntäsivät atenalaiset täydessä juoksussa vihollista vastaan.

Persialaiset luulivat helleniläisiä hulluiksi ja heidän tahallaan

antautuvan varmaan kuolemaan, kun he, niin pieni joukko ja ilman

ratsu- ja jousiväkeä, uskalsivat juoksumarssissa rynnätä. Pitkällisen

taistelun jälkeen saivatkin persialaiset murretuksi atenalaisjoukon

keskuksen ja läksivät ajamaan sitä takaa sisämaahan päin. Atenalaiset

ja plataialaiset sen sijaan voittivat molemmilla siivillä, vaan

antoivat voitettujen vihollisten häiritsemättä paeta. Lähtemättä heitä

takaa ajamaan kääntyivät molemmat siivet niitä vihollisia vastaan,

jotka olivat karkoittaneet keskuksen ja voittivat nekin. Pakenevia

muukalaisia ajettiin sitte takaa aina meren rantaan asti, jossa

atenalaiset valloittivat seitsemän laivaa. Muihin laivoihin kokoutuivat

viholliset ja läksivät kiertämään Sunion-nientä, toivoen ehtivänsä

Atenaan ennenkuin atenalaiset. Mutta voittajat riensivät pikamarssissa

kotikaupunkiansa kohti ja saapuivatkin ensinnä perille. Edeltä juoksi

eräs atenalainen ja huusi torille päästyään: "Iloitkaa, me voitimme!"

sekä kaatui uupumuksesta ja mielenliikutuksesta kuolleena maahan.

Maratonin taistelun jälkeen tuli Miltiadeen nimi vielä kuuluisammaksi

Atenassa. Hän silloin pyysi 70 laivaa sekä sotajoukon ja läksi

Paros-saarta vastaan, koska muka sen asujamet olivat auttaneet

persialaisia. Se yritys ei kuitenkaan onnistunut, jonka tähden hänet

Atenaan palattuaan tuomittiin maksamaan suuri sakko. Hän kun ei sitä

jaksanut suorittaa, pantiin hänet vankeuteen, jossa hän kuoli

taistelussa saamistansa haavoista.

_Xerxeen retki_ (480). Suuttuen Maratonin tappiosta kokosi Dareios

koko valtakuntansa sotavoimat, aikoen itse lähteä johtamaan uutta

kostosotaa. Mutta hän kuoli kesken varustuksiansa. Hänen poikansa

Xerxes läksi Aasiasta viemään länttä kohti suurinta sotajoukkoa,

kuin historia tietää kertoa. Olipa siinä kirjava kansain kokous:

persialaisia komeissa varustuksissaan, medialaisia kalleissa

pukimissaan, indialaisia, joilla oli pajusta palmikoidut panssarit ja

bambu-ruokoiset nuolet, skytialaispaimentolaisia nahkahaarniskoineen ja

sotakirveineen, lyhytnuttuisia arabialaisia pitkine jousineen,

aitiopialaisia leijonan ja pantterin taljat pukimina, kolkilaisia

päässä puukypärät ja kädessä nahkakilvet, nahkapukuisia trakialaisia

lyhyine miekkoineen ja paljo muita.

Kaikki ajettiin pakosta ja hallitsijan käskystä sotaan eikä niitä

muuten voitu pitää koossa kuin kauhulla. Kun sotajoukko kokoutui

Sardeesen, toimitti rikas Pytios pidot kaikelle kansalle. Ennen

sotaväen lähtöä astui hän sitte kuninkaan eteen ja rukoili yhtä suosion

osoitusta. Kuningas lupasi täyttää pyynnön. Silloin sanoi Pytios:

"Herra, minulla on viisi poikaa ja heidän täytyy lähteä sotaan sinun

kanssasi. Armahda, kuningas, nyt minua, vanhaa miestä, ja vapauta

vanhin poikani sotapalveluksesta. Muut neljä seuratkoot sinua." Xerxes

vastasi äkäisesti: "Kelvoton mies, uskallatko ajatella poikaasi, vaikka

olet minun orjani ja sinun oikeastaan pitäisi koko huonekuntasi kanssa

seuraaman sotajoukkoa!" Sitte käski kuningas hakkaamaan Pytion

vanhimman pojan keskeltä kahtia ja panemaan puolikkaat molemmin puolin

tietä, jota sotajoukon piti marssia, niin ett'ei kukaan enää uskaltaisi

pyytää vapautusta sotapalveluksesta.

Ylpeys täytti Xerxeen mielen, kun hän näki olevansa niin paljon kansan

herra. Hellesponton yli oli hän teettänyt siltoja, mutta kova myrsky

rikkoi ne. Silloin hän vihoissaan panetti mereen kahleita ja ruoskitti

aaltoja kolme sataa lyöntiä. Siltain tekijät mestattiin ja uudet sillat

tehtiin. Kun ne saatiin valmiiksi, siirtyi sotajoukko Sardeesta

Abydoon. Ensinnä kulkivat kuorma- ja vetojuhdat ja niiden jäljessä

toinen puoli sotaväkeä, järjestämätön joukko kaikenlaisia kansoja ilman

erotusta. Sitte tuli kuninkaan etujoukkona 1,000 valittua persialaista

ratsumiestä ja yhtä monta keihäsmiestä. Näitä seurasi Ormutsin pyhät

vaunut, kahdeksan valkoista hevosta edessä, joiden ajaja astui

vieressä, sillä ei kukaan kuolevainen saanut nousta niiden vaunujen

istuimelle. Sitte Xerxes itse ajoi istuen korkeissa vaunuissa, joiden

vieressä ajaja astui. Kuninkaan jälkijoukkona oli niinkuin edelläkin

1,000 valittaa ratsumiestä ja yhtä monta keihäsmiestä sekä 10,000 muuta

ratsumiestä ja yhtä monta miestä parasta jalkaväkeä. Kuninkaan seurueen

jäljestä vaelsi kirjavassa epäjärjestyksessä suuren sotajoukon toinen

puoli.

Abydossa piti kuningas tarkastusta, katsellen korkealta valtaistuimelta

väkeänsä. Nähdessään Hellesponton täynnä laivoja ja tasangon Abydon

ympärillä peitettynä ihmisillä ylisteli hän ensin itseään onnelliseksi,

vaan itki sitte, ja kun häneltä kysyttiin syytä, vastasi hän: "Tulin

murheelliseksi ajatellessani, miten lyhyt ihmisikä on; sillä kaikista

näistä ihmisistä ei sadan vuoden kuluttua ole ainoakaan enää elossa."

Laivaston purjehtiessa pitkin rantaa marssi maajoukko Hellesponton yli

Trakian rannalle Doriskon viereiselle tasangolle. Siellä Xerxes luetti

sotaväkensä, joka tapahtui siten, että ensin koottiin kymmenen tuhatta

miestä, jotka sullottiin tiheään ja ympäröitiin kaksiovisella aidalla.

Niiden pois marssittua tuli aituus täyteen toisia miehiä ja sitte taas

toisia, kunnes kaikki väki oli luettu. Tässä Xerxeen joukossa oli

silloin kolmatta miljoonaa miestä, paitsi palvelijoita, kokkeja ja

naisia, joita kerrotaan olleen yhtä paljo.

Tämä ääretön joukko lähestyi hitaasti Kreikanmaata. Herodotos luettelee

jokia, jotka kuivivat, kun sotaväki niistä otti tarpeekseen vettä,

ja kaupunkeja, jotka perin köyhtyivät, kun niiden täytyi toimittaa

sille yksi ruoka-atria. Makedonian kuningas osoitti alammaisuutta

mahtavalle hallitsijalle. Tessalian rajalla otettiin vastaan palaavat

sanansaattajat, jotka oli lähetetty vaatimaan kreikkalaisilta

valtioilta maata ja vettä, noita alammaisuuteen antautumisen merkkejä.

Enimmät sanansaattajat olivat niitä saaneetkin.

Atenaan ja Sparttaan ei ollut lähetetty ketään. Ne molemmat valtiot ja

muut, jotka vielä uskalsivat puolustaa vapauttansa, varustautuivat

rohkeasti vastarintaan.

_Termopylan taistelu_. Kreikkalaisjoukko, päävoimana 300

sparttalaista kuningas _Leonidaan_ johdolla, oli asettunut

Termopylan luo, jossa tie Tessaliasta Hellaasen kulkee ahtaan solan

läpi. Siinä oli myöskin vanhan muurin jäännöksiä, joka oli ennen

muinoin tehty estämään tessalialaisten rynnäköitä. Helleniläiset,

korjattuaan sen muurin, päättivät siinä paikassa odottaa vihollista,

hänellä kun ei siinä ollut hyötyä suuresta miesluvustaan eikä

ratsuväestään.

Suunnattoman tulvan tavalla vyöryivät Xerxeen joukot Tessalian

etelärajaa kohti. Kuningas, kuultuaan pienen joukon kokoutuneen

Termopylan luo, lähetti heti vakoojan sitä tarkastelemaan. Mutta kun

kaikki, mitä tehtiin muurin takana, tietysti pysyi vakoojalta salassa,

niin näki hän ainoastaan ne, jotka olivat vartioina maurilla. Ne olivat

sattumalta juuri sparttalaisia ja vakooja huomasi muutamain heistä

harjoittelevan sotaleikkejä ja toisten järjestelevän ja kampaavan

tukkaansa. Kummastuen tuota näytelmää luki hän heidät ja huomasi joukon

hyvin vähäiseksi. Kun Xerxes kuuli vakoojan kertomuksen eikä ymmärtänyt

niiden miesten varustautuvan voittoon tai kuolemaan, näytti hänestä

heidän käytöksensä naurettavalta. Hän heti lähetti sanansaattajan

vaatimaan heiltä pois aseita. "Tulkaa niitä ottamaan!" vastasi

Leonidas.

Vihan vimmoissaan käski silloin Xerxes medialaisosaston ryntäämään

solaan, ottamaan nuo miehet kiinni ja tuomaan ne vangittuina hänen

eteensä. Mutta kun se joukko ryntäsi solaan, sai se siellä sellaisen

selkäsaunan, että jokaisen ja varsinkin kuninkaan täytyi huomata, että

persialaisjoukossa oli kyllä paljo väkeä, vaan vähä miehiä.

Medialaisten jouduttua niin pahoin tappiolle läksi heidän, sijaansa

osasto varsinaisia persialaisia, jota sanottiin "kuolemattomiksi",

Mutta eivätpä hekään saaneet mitään aikaan, kun he taistelivat ahtaassa

paikassa, jossa heidän suuremmasta miesluvustaan ei ollut mitään etua,

ja sitä paitsi olivat helleniläisten keihäät pitemmät heidän

keihäitänsä. Säännölliseen sotatapaan tottumattomille vihollisilleen

osoittivat sparttalaiset sotakuntoaan loistavalla tavalla. Sekä eespäin

marssiessaan että peräytyessään astuivat he aina tiheissä riveissä.

Kun he vähän väistyivät, juoksivat viholliset heti meluten ja

epäjärjestyksessä muka takaa-ajamaan: mutta sparttalaiset kääntyivät

nopeasti ja surmasivat joka kerralla joukottain persialaisia. Xerxes

katseli korkealta paikalta taistelua ja kolme kertaa sanotaan hänen

vihastuen hypähtäneen ylös kultaistuimeltaan. Viimein täytyi

persialaisten peräytyä, kärsittyään suuren tappion.

Kuningas siis oli suuressa pulassa, vaan eräs karkulainen, Efialtes,

toivoen suurta palkintoa, tarjoutui näyttämään persialaisille polkua

vuoren ylitse. Yön tullessa läksi persialaisjoukko liikkeelle sinne

päin ja päivän koitossa saapuivat he kukkulalle, jota vartioimassa oli

1,000 fokilaista. Nämä nyt äkisti kuulivat keskellä yön hiljaisuutta

kovaa rapinaa maahan pudonneista lehdistä. He nousivat ja tarttuivat

aseihinsa, vaan silloin näkyi jo läheltä pitkät rivit vihollisia.

Fokilaiset vetäytyivät vuoren huipulle ja odottivat siellä

perikatoansa, kun luulivat tuon vihollisten liikkeen tarkoittavan heitä

itseänsä. Mutta persialaiset eivät pitäneet ollenkaan lukua heistä,

vaan riensivät rinnettä alas päin niin nopeasti, kuin suinkin ehtivät.

Helleniläinen sotajoukko toimitti sill'aikaa vuoren solassa uhrin, ja

ennustaja, katseltuaan uhrieläimen sisuksia, lausui seuraavan aamun

tuottavan heille kuoleman. Päivän tullessa toivat vartiat vuorelta

ilmoituksen, että vihollinen oli kiertänyt solan ympäri. Leonidas

silloin päästi muun sotaväen kotiinsa, mutta uskollisena isänmaansa

laeille jäi 300 sparttalaisen kanssa paikalleen, ja heihin yhtyi

myöskin 700 miestä pikku Tespia-kaupungin asujamista.

Auringon noustessa marssi Xerxes joukkoinensa solaa kohti.

Silloin myöskin sparttalaiset ja tespialaiset läksivät varmaan

kuolemaan. Taistelussa, joka nyt oli aukealla kentällä, ajoivat

persialaisjoukkojen päälliköt miehiänsä takaa päin ruoskalla esiin.

Alussa heitä kaatui paljo, moni myöskin syöksyi mereen ja vielä

enempi tallautui kuoliaaksi takaa tunkeutuvien joukkojen jaloissa.

Helleniläiset taistelivat toivottomuuden kiihkolla mahtavaa ylivoimaa

vastaan. Kun heidän keihäänsä katkesivat, syöksyivät he vihollisten

päälle miekka kädessä. Leonidas kaatui sankarillisesti taistellen ja

hänen ympärillänsä monta jaloa sparttalaista. Mutta moni ylhäinen

persialainenkin siinä joutui kuoleman omaksi, muiden muassa kaksi

Xerxeen veljeä. Leonidaan ruumiista kesti kauan kiivasta taistelua;

neljä kertaa täytyi persialaisten peräytyä ja helleniläiset

voitollisesti riistivät ruumiin heidän käsistänsä. Mutta nyt saapui

Efialtes toisen vihollisosaston kanssa. Helleniläiset silloin

peräytyivät solan sisimpään kohtaan ja asettuivat muurin taakse. Kellä

vielä oli miekka jäljellä, hän taisteli sillä; kellä sitäkään ei enää

ollut, hän taisteli paljain käsin. Muukalaiset repivät muurin ja

ahdistivat sitte sekä edestä että sivulta päin. Siten helleniläiset

kokonaan ympäröitiin ja viimein he kaatuivat viimeiseen mieheen asti

nuoli- ja heittokeihäs-sateen alle. Xerxes oli hyvin kiukuissaan

sotaväkensä mieshukasta, jonka sanotaan olleen 20,000. Vimmoissaan

hakkautti hän Leonidaan ruumiista pään ja nauluutti sen paaluun.

Mutta siihen paikkaan, jossa sankarikuningas kaatui, pystyttivät sitte

helleniläiset suuren kivileijonan. Kaatuneiden sparttalaisten

hautakiveen piirrettiin kirjoitus:

Kulkija, vie sana Spartaan, tässä me kaaduimme kaikki,

Uskollisuudella lain käskyä noudattaen.

_Salamiin taistelu_. Yht'aikaa Termopylan taistelun kanssa

soti helleniläisten laivasto salmessa sen paikan kohdalla. Kun

persialaisjoukko nyt eteni Hellaasen ja viimein poltti asujamiensa

tyhjäksi jättämän Atenan, siirtyi myöskin helleniläisten laivasto

Salamis-saaren ja Attikan manteren väliseen ahtaasen salmeen.

Silloin eli atenalaisten keskessä mies, jonka kunniaksi Kreikan

pelastus syystä kyllä luetaan. Tämä mies _Temistokles_ oli jo

nuorukaisena osoittanut vilkasta älyä ja rohkeain toimien kykyä. Kun

Maratonin taistelun jälkeen Miltiadeen nimeä ylisteltiin yli koko

Hellaan ja voittopylväs pystytettiin hänelle Atenaan, astuskeli

Temistokles usein unettomana sen ympäri öillä, ja kun häneltä kysyttiin

syytä, vastasi hän: "Miltiadeen voittopylväs ei suo minulle yön lepoa."

Muut atenalaiset katsoivat sodan päättyneen Maratonin taisteluun, vaan

Temistokles oikein arvasi sen silloin vasta alkaneen. Suurella vaivalla

onnistui hänen taivuttaa maanmiehensä rakentamaan laivasto, joka nyt

sodan uudestaan aljettua olikin hyvin tarpeen. Persialaisten lähdettyä

toisen kerran Kreikkaa vastaan kysyttiin hänen kehoituksestaan Delfin

orakelilta neuvoa, joka vastasi, että atenelaisten tuli kaupunkinsa

hävityksen jälkeen puolustautua puumuurien sisällä. Temistokles silloin

sai maanmiehensä uskomaan puumuureilla tarkoitettavan laivoja, jonka

tähden atenalaiset veivät vaimonsa ja lapsensa turvaan, nousivat

laivoihinsa ja jättivät aution kaupunkinsa alttiiksi Xerxeelle.

Helleniläisessä laivastossa oli Salamiin salmessa 380 laivaa, joista

200 atenalaisten. Vaikka sparttalaiset olivat lähettäneet ainoastaan

7 laivaa, katsottiin kuitenkin heidän kuningastansa _Eurybiadesta_

ylipäälliköksi. Sanoman saavuttua Atenan hävityksestä tulivat

helleniläiset hyvin neuvottomiksi ja erimielisiksi. Muutamat näet,

varsinkin peloponnesolaiset, tahtoivat peräytyä Istmos-taipaleelle,

rakentaa siihen muurin kannaksen poikki ja puolustautua sen turvissa.

Kuningas Eurybiades ja korintolaisten päällikkö Adeimantos kannattivat

sitä mielipidettä. Mutta Temistokles, tajuten, että helleniläiset nyt

saattaisivat itsensä turmioon, jos hajoaisivat, koetti hyvin mietityllä

puheella taivuttaa Eurybiadesta ja muita päälliköitä pysymään yhdessä.

Adeimantos keskeytti sanoen: "Temistokles, kilpaleikeissä annetaan

vitsaa niille, jotka esiytyvät liian aikaisin." "Niin," vastasi

Temistokles, "mutta niitä, jotka esiytyvät liian myöhään, ei

seppelöidä."

Kun persialaislaivaston suuri purjemetsä alkoi näkyä, tuli

helleniläisille vielä suurempi kiihko peräytyä Istmos-taipaleelle.

Silloin Temistokles käytti viekkautta, lähetti uskollisimman orjansa

yöllä sanomaan vihollisille: "Minut lähetti atenalaisten päällikkö

muiden tietämättä, koska hän on kuninkaan puolella ja toivoo teille

voittoa; minä olen tullut sanomaan teille, että helleniläiset

peloissaan neuvottelevat pakoon lähtöä. Nyt te voitte tehdä suurimpia

urhotöitä, jos heitä ette päästä pakenemaan, sillä he ovat keskenään

eripuraiset eivätkä voi tehdä vastarintaa." Viholliset uskoivat orjan

sanat ja purjehtivat heti Salamiin luo piirittämään helleniläisiä,

jotka yhä vielä kiistelivät keskenään.

Auringon noustessa purjehtivat vihollislaivat joka taholta esiin.

Eräällä kukkulalla rannalla istui Xerxes kultaistuimellaan taistelua

katsomassa ja hänen vieressään seisoi kuninkaallisia kirjureja muistiin

merkitsemässä kaikkia urhotöitä, kuin hänen sotaväkensä oli tekevä.

Alussa vallitsi juhlallinen hiljaisuus ja helleniläiset alakuloisina

laskivat laivansa lähemmäksi rantaa. Silloin muutamat heistä, ollen

enemmin kuin muut liikutetut hetken vakavuudesta, olivat huomaavinaan

pitkän naishaamun Pallas-Atena-jumalattaren ja kuulevinaan hänen

kovalla äänellä lausuvan: "Helleniläiset, miten kauan tienne vetää

teitä takaperin?" Eespäin he silloin rohkeasti ohjasivat laivansa kohti

vihollisen tiheään sulloutunutta laivastoa. Runoilija Aiskylos, joka

itse kunnialla taisteli tässä, on eräässä näytelmässään kuvaillut

taistelua näin:

Kun päivän valopyörä kohos taivaallen,

Levittäin laajain vetten yli loistettaan,

Kas silloin reipas sotalaulu Hellenein

Soi, tuhat-äänisnä sen raittiit sävelet

Takaisin rannan kallioista kaikuivat.

Barbarein mielet valtas pelko, kauhistus,

He huomas petoksen, sill' eihän hymni tuo

Pakoa varten juhlivasti raikunut.

Koht' uljaasti se pieni parvi rynnisti,

Heit' innostutti sotatorvein toitotus,

Ja heidän hyökätessään huuto kajahti

Mon'ääninen: nyt, Hellaan pojat, edespäin!

Pelastakaamme vaimot, lapset, isänmaa!

Pelastakaamme pyhyys suurten jumalain

Ja isäin haudat! Kaikest' on nyt ottelu!

Ryskeellä töyttäs laiva laivan kylkehen,

Sen lävistäen vaskikeuloin; ensinnä

Musertui Tyron laiva, sitte toiset muut.

Helleniläisten laivat aina säännönmukaisesti ryntäsivät järjestetyissä

riveissä, mutta viholliset, tietämättä mitään järjestyksestä,

taistelivat ilman yhteistä johtoa; senpä tähden heidän tappionsa pian

olikin ratkaistuna. Kuitenkin muukalaiset tänä päivänä osoittivat

suurempaa urhollisuutta kuin muulloin, sillä nyt he taistelivat

kuninkaansa silmäin edessä ja pelkäsivät hänen vihaansa. Varsinkin

karialainen kuningatar Artemisia, itse ohjaten alustansa, osoitti

neuvokkaisuutta, joka saattoi Xerxeen lausumaan, että hänen miehensä

taistelivat kuin naiset, vaan naiset kuin aika miehet. Persialaisten

tappio oli niin täydellinen, että koko lahden pinta peittyi suuren

laivaston jäännöksistä.

Tästä onnettomuudesta rohkeutensa menettäneenä läksi Xerxes kiireesti

peräytymään Hellesponton rannalle, jätettyään 300,000 miestä parasta

väkeä Mardoniolle, joka luuli maalla voivansa kostaa kärsityn tappion.

Kun Temistokles jonkun ajan kuluttua tuli Olympon juhlaleikkeihin,

kääntyivät kaikki katsomaan häntä ja kova suostumushuuto kajahti joka

taholta eivätkä ihmiset hänen tähtensä muistaneet enää pitää lukua

kilpataistelijoista. Itse hän ilolla tunnusti ystävilleen silloin

saaneensa runsaan palkinnon vaivoista, joita oli kärsinyt Hellaan

tähden.

Maanmiehillensä teki Temistokles vielä hyvän palveluksen siten, että

hänen onnistui sparttalaisten suureksi mielipahaksi saada aikaan

pitkäin muurien tekeminen, joilla Atenan yhteys satamiensa kanssa tuli

turvatuksi.

Kohta atenalaiset kuitenkin unhottivat kiitollisuusvelkansa häntä

kohtaan. Koska hän oli niin paljon arvokkaampi kaikkia muita, ruvettiin

häntä katsomaan valtiolle ja vapaudelle vaaralliseksi mieheksi ja

tuomittiin hänet maanpakoon. Harhailtuaan monessakin paikassa, saamatta

mistään turvaa, kääntyi hän viimein Xerxeen seuraajan kuningas

Artaxerxeen puoleen, joka hänet ottikin vastaan hyvin kunnioittavasti.

Kuten muutamat historioitsijat kertovat, on Temistokles viimein itse

surmannut itsensä, ett'ei hänen olisi täytynyt taistella isänmaatansa

vastaan.

_Kimon_. Tuskin on mikään aika minkään kansan historiassa

ollut sopivampi tuomaan esiin hengen korkeampia voimia kuin se,

jolloin helleniläisten suurenmoinen vapaustaistelu Persian

jättiläisvoimaa vastaan tapahtui. Siinä esiytyi ikäänkuin suuressa

yleishistoriallisessa näytelmässä Europan ja Aasian, sivistyksen ja

raakuuden, vapauden ja itsevaltiuden taistelu. Eipä ihmettä, että

jokainen, joka tunsi itsessään mahtavan hengen, joutui taistelun

esiriviin, varsinkin jos häntä kuuluisain esi-isäin maine kiihotti

urhotöihin. Miltiadeen poika Kimon oli yksi sellainen mies. Miltiadeen

kuoltua vankeudessa pantiin Atenan lakien mukaan hänen poikansa

jatkamaan isänsä vankeutta. Siitä hän kuitenkin pelastui, kun hänen

sisarensa joutui naimisiin rikkaalle Kalliaalle, joka maksoi Miltiadeen

sakon. Kärsitty kova kohtelu ei nuorukaista estänyt antautumasta

valtion palvelukseen. Kun Temistokles sai atenalaiset taivutetuksi

luopumaan kaupungistansa ja nousemaan laivoihin, niin Kimon muiden

surressa riensi ilosta loistavin kasvoin ylös linnaan ja ripusti sinne

suitset uhrilahjaksi, siten merkiten, ett'eivät atenalaiset nyt enää

turvautunet hevostensa nopeuteen. Hän sieppasi linnassa riippuvista

kiivistä yhden ja riensi laivaan, jonne moni seurasi häntä, innostuen

hänen esimerkistään. Salamiin taistelussa hän sitte osoitti loistavaa

urhollisuutta.

Kun yhdistyneet helleniläiset sparttalaisen _Pausaniaan_, ja

atenalaisen _Aristeideen_ johdolla perinpohjin voittivat Xerxeen

tänne jättämän Mardonion Plataian luona, ryhtyi Kimon johtamaan

Atenan laivastoa ja alkoi heti hyökkäyssodan persialaisia vastaan,

vapauttaakseen Vähä-Aasian rannikon ionialais-kaupunkeja. Loistava

kaksoisvoitto Eurymedon-joen luona (466) saattoikin sen tarkoituksen

perille. Persialainen laivasto oli joen suiden edessä; Kimon hyökkäsi

äkisti sen päälle ja voitti sen perin pohjin. Mutta osa voitetuista

pelastui vihollisen maajoukon turviin, joka uhkaavaisena seisoi

rannalla. Silloin atenalaiset nousivat maalle ja, vaikka olivatkin

väsyksissä meritaistelusta, ryntäsivät voiton-iloissaan kovasti huutaen

paljon voimakkaamman vihollisen päälle. Kauan kesti tulista taistelua

ja monta Atenan urhollisinta miestä kaatui. Mutta viimein joutuivat

persialaiset niin täydellisesti tappiolle, että tuskin ainoankaan

heistä sanotaan päässeen pakoon. Heidän leiristään saivat voittajat

äärettömän saaliin. Tämä menestys oli niin päättäväinen, ett'ei

yksikään persialaislaiva sitte enää uskaltanut purjehtia Kreikan

vesille eikä mikään persialainen maajoukko enää marssinut Vähä-Aasian

länsirannalle.

Kun muukalaisten vaara saatiin torjutuksi, alkoi sisällinen

eripuraisuus häiritä Kreikanmaata. Varsinkin vallitsi suuri

erimielisyys molempien päävaltioiden Atenan ja Spartan välillä. Kun

Spartassa tapahtui tuhoinen maanjäristys ja samalla kertaa kauan

sorretut helotit (orjat) nousivat kapinaan, katsoi Kimon, aina

tarkoittaen yksimielisyyden ylläpitämistä helleniläisten kesken,

sitä sopivaksi tilaisuudeksi uudistaa vanhaa, nyt hajonnutta

ystävyysliittoa. Hän sai Atenassa aikaan, että hänet nimitettiin

atenalaisen apujoukon päälliköksi, jonka piti lähtemän Sparttaan. Mutta

kun sparttalaiset epäluuloisuudesta lähettivät atenalaiset takaisin,

käänsi siitä loukkautunut Atenan kansa koko vihansa Kimonia vastaan,

joka nyt karkoitettiin kymmeneksi vuodeksi Atenasta.

Kohta sen jälkeen joutuivat atenalaiset ja sparttalaiset ilmi sotaan.

Oli taistelu Tanagran luona Boiotiassa (457). Ennen taistelun alkua

saapui Kimon ja asettui riviinsä. Mutta atenalaiset sekä harmista että

epäluuloisuudesta ajoivat hänet pois taistelusta. Sen tylyytensä saivat

he maksaa täydellisellä tappiolla. Silloin kansa kutsui takaisin

Kimonin, jonka vaikeaksi ensi työksi tuli sovinnon rakentaminen Atenan

ja Spartan välille. Voidakseen pitää helleniläisten voimia koossa

uudisti hän vielä kerran taistelun persialaisia vastaan. Vaan silloin

hänen urhotöistä rikas elämänsä päättyikin, sillä hän kuoli

Kypros-saarella Kition-kaupunkia piirittäessään.

Kimon oli ylevä kuin Miltiades ja viisas kuin Temistokles, mutta

jalomielisyydeltä ja valtiomies-nerolta etevämpi heitä kumpaakin. Hänen

olemuksessaan oli jotakin ylhäistä, mutta anteliaisuutensa tähden pysyi

hän kuitenkin aina kansan suosiossa.

Hän otatti pois aidat puutarhojensa ympäriltä, että kuka hyvänsä

saisi vapaasti nauttia niiden hedelmiä. Joka päivä laitatti hän

yksinkertaisen, vaan monelle hengelle riittävän atrian, jolle kuka

hyvänsä sai tulla. Jalon olentonsa voimalla korotti hän kansan katseen

ylemmäksi puoluehengen näköpiiriä ja pitämällä helleniläisten voimat

koossa persialaisia vastaan esti hän vielä muutamia vuosia heitä

keskinäisissä taisteluissa tuhoamasta toinen toistansa.

Atenan kukoistusaika (450-429).

Perikles.

Tämä mies, joka oli Atenan johtajana sen loistavimpana ikäkautena,

oli luonnolta saanut kaikki ne edut, jotka yksityisen korottavat

suurta ihmisjoukkoa ylemmäksi. Ollen Xantippon poika, joka oli

persialaissotain aikana saavuttanut yhden loistavan voiton,

ja äitinsä puolelta polveutuen myöskin kuuluisasta suvusta, oli

hänellä jalosukuisuuden etu, jota muinaisajan tasavalloissakin

pidettiin suuressa arvossa. Hänen tavattoman hyviä luonnonlahjojansa

kartutti perinpohjainen ja laaja sivistys. Siitä tuli hänen kiittää

varsinkin filosofi Anaxagorasta, jonka vaikutuksesta hän sai ylevän

maailmankäsityksen ja viehättävän kaunopuheisuuden, jotka aina

mahtavasti vaikuttivat atenalaisiin. Hänen ruumiinsa muoto ei kyllä

täydellisesti tyydyttänyt atenalaisten ankaroita kauneusvaatimuksia,

koska hänen päänsä oli tavattoman pitkulainen, jonka tähden runoilijat

häntä sanoivatkin "päärynäpääksi"; mutta koko hänen olennossaan oli

jotakin omituista ja paljon sanovaa. Hänen kasvoillaan lepäsi aina

juhlallinen vakavuus, joka ei vähästä erehtynyt hymyilemään; hänen

käyntinsä oli hidas ja määräkäs; puhuessaan hän aina noudatti tyyntä

malttia eikä käyttänyt mitään ulkonaisia keinoja liikuttaakseen

tunteita. Kun kerran halpamielinen porvari häntä häpäsi torilla ja yön

tultua seurasi hävyttömyyksillään häntä aina asuntoonsa asti, käski hän

kotiin tultuansa palvelijan heti sytyttämään tulisoitsun ja saattamaan

häpäsijän kotiinsa.

Perikleen ollessa nuorukaisena epäili häntä suuresti Atenan kansa,

sillä monen mielestä oli hänellä sekä samanlainen miellyttävä

äänenluonto ja puhelun viehätysvoima kuin tyranni Peisistratolla.

Sentähden hän kauan pysyi erillään valtiotoimista, peljäten, että häntä

ehkä katsottaisiin vaaralliseksi mieheksi ja ajettaisiin maanpakoon;

vaan sodassa hän oli urhollinen ja pelkäämätön. Sittemmin kuin

Temistokles karkoitettiin ja sota pidätti Kimonia poissa kotimaasta,

alkoi hän ajaa suuren kansanjoukon ja köyhäin asiaa. Heti hän muutti

koko elintapansa. Hän ei astunut muuta tietä kuin torille ja

neuvoshuoneesen; hän hylkäsi kaikki kutsut pitoihin ja seuraelämään.

Itse kansalle hän aina näyttäytyi ikäänkuin kaukaa, hän kun ei ryhtynyt

puhumaan kaikista asioista, vaan ainoastaan kaikkein tärkeimmistä. Vaan

kun hän aina tarkkaan mietti esitelmänsä ja esitystavassaan osoitti

ylevyyttä ja jaloutta, niin hänen aina tyynesti ja kiihkottomasti

esitettyjen puheittensa vaikutus oli mahtava. "Totisesti", sanoo

historioitsija Tukydides, "hän johti Atenan kansaa enemmin kuin se

häntä siten, että hän ottaen voimansa sopivista lähteistä, ei puhunut

vain miellyttääkseen, vaan osasi myöskin sydämmellisesti vastustaa.

Milloin hän huomasi kansan olevan täynnä kopeutta, saattoi hän

sanoillaan sen pelon valtaan; mutta milloin kansa osoitti arkuutta,

virkisti hän sitä rohkeudella ja voimalla." Hänellä olikin liikanimi

"olympolainen", ja hänen sanottiin kantavan kielellään ukonnuolta ja

ukkosta.

Puoluevihan sokasemana saattoi Perikles suurta vastustajaansa Kimonia

kohtaan aikaan maanpakoon tuomion. Mutta kun kansa Tanagran tappion

jälkeen toivoi Kimonia takaisin, silloin Perikles itse ehdotti hänen

kutsumistansa. Kohta sen jälkeen tapahtunut Kimonin kuolema vapautti

hänet vaarallisimmasta kilpailijastaan. Kansanvalta silloin alkoi

edistyä suurin askelin. Areiopagilta otettiin pois oikeus kumota

kansankokouksen päätöksiä. Perikles saattoi hyväksytyksi päätöksen,

että niiden kansalaisten, jotka rupesivat jäseniksi yleisiin

tuomioistuimiin, piti saaman palkkaa, joka alussa määrättiin yhdeksi

oboloksi (noin 30 penniksi) päivältä, mutta sittemmin suurennettiin.

Ehkäpä jo tähän aikaan ruvettiin maksamaan päiväpalkkaa porvareille,

jotka ottivat osaa kansankokoukseen. Ennen hoidettiin sellaisia toimia

ilman palkkiota, mutta juuri sentähden eivät köyhät kansalaiset, joiden

täytyi elää jokapäiväisellä työllään, aina voineetkaan saapua

kansankokouksiin. Täten kehittyvän kansanvallan aikana vaurastui Atena

loistavan mahtavaksi. Sen laivasto vallitsi kaikkia Kreikan vesiä;

Vähä-Aasian rantakaupungit ja Arkipelagin saaret olivat sen nöyriä

liittolaisia. Kopeudessaan päätti kansankokous Perikleen neuvosta

käyttää Atenan kaunistukseen sotarahaston, jonka liittolaiset olivat

yhdessä koonneet ja joka oli ollut sijoitettuna Delos-saareen, mutta

sittemmin siirretty Atenaan. Kun Perikles lausui, että Atena kyllä tiesi

suojella liittolaisia ja että heidän siis ei tarvinnut vaatia mitään

tiliä sotarahaston käyttämisestä, saavuttivat ne sanat helposti

suostumusta, ja vaiensivat kaikki epäilykset tuon teon oikeudesta.

Niinpä näillä varoilla tehtiin komeita kartanoita, jotka saavat

kaukaisimmankin jälkimaailman ihmettelemään, ja kaunotaiteille alkoi

nyt kukoistusaika.

Perikleen viimeisiä ikävuosia synkistytti verinen sota, joka Atenalle

alkoi Sparttaa ja sen liittolaisia vastaan. Perikles itse joutui (429)

ruton uhriksi, joka tämän sodan aikana raivosi Atenassa ja josta

tuonempana kerrotaan laveammin.