Itämaiden hedelmällisen luonnon helmassa alkoi oikeastaan
inhimillisen sivistyksen kehityshistoria. Siellä elettiin meidän
sukukuntamme lapsuutta; mielikuvitus, jolla ei vielä ollut ymmärrystä
ohjaajana, antoi muodon ja suunnan koko sielunelämän toiminnalle.
Itsenäisyyden puutteessa kuin lapset, vaipuivat ihmiset ehdottomasti
ulkonaisten voimain itsevaltiuden alle; pappisvalta (_hierarkia_)
ja rajaton kuninkuus (_despotia_) olivat siis itämaisen
yhteiskunta-rakennuksen molemmat pääpylväät. Yleisesti vallitsevasta
monivaimoisuudesta sai perhe-elämä omituisen muodon. Taiteen tuotteet,
ollen hillittömän mielikuvituksen lapsia, tulivat haaveellisuuden ja
eriskummallisuuden ilmiöiksi; usein olivat ne hallitsijan käskystä
tehtyä orjantyötä, joka muodottomalla suuruudellaan todisti tottelevain
tahtojen paljoutta ja ainejoukkonsa jäykkyydellä itsenäisen elämän
puutetta. Tutkimus, työskennellen mielikuvitus-voiman palveluksessa,
kääntyi mielellään ihmeellisyyden ja salaperäisyyden alalle.
Egyptiläiset.
Niilin kostuttamana on Egypti siitä joesta saanut omituisen luonteensa.
Niili tulee Sisä-Afrikan järvistä, saa Abessinian vuoristoista monta
sivujokea ja kokoutuu suureksi leveäksi kymiksi Nubian pengermaassa,
jossa se syöksyy alas monesta äkkijyrkästä koskesta. Tyynenä ja
rauhallisena juoksee se sitte etelästä pohjoista kohti läpi Egyptin,
joka on kummallakin puolella ikäänkuin tämän mahtavan kymin vehreänä
kehyksenä; lähellä suutansa jakautuu joki moneen haaraan ja muodostaa
matalan deltan eli suistomaan. Niilin vesi alkaa nousta kesäkuussa ja
on tulvillaan yli maan heinäkuusta syyskuuhun asti. Siihen aikaan on
maa järvenä, josta kaupungit ja korkeimmat kukkulat pistävät ylös kuin
saaret. Kun vesi jälleen aleten vetäytyy joen äyrästen väliin, jää
siitä jäljelle lihavaa mutaa, joka sangen suuresti edistää maan
hedelmällisyyttä. Kanavilla ja keinotekoisilla suluilla leviteltiin jo
vanhimpina aikoina tulvavettä ja sen siunausta etäisimpiinkin
paikkoihin. Niinpä tuli Egypti aikaisin varsin viljavaksi maaksi;
maanviljelys, varsinkin vehnän viljelys, oli jo historiallisen ajan
alussa hyvin vaurastunut.
Egyptissä oli kolme pääosaa: Ylä-, Keski- ja Ala-Egypti.
Ylä-Egyptissä oli kaupunki _Tebe_, Keski-Egyptissä _Memfis_
ja Ala-Egyptissä _Sais_, kaikki kolme olleet hallitsijain
asuntoina, kukin eri aikanansa.
Asujamet olivat sekautuneet eri roduista. Vanhimmat asujamet olivat
osaksi mustat iholtaan. Heidät kukisti aikaisin eräs Aasiasta tullut,
valkoiseen rotuun kuuluva heimo, joka vähitellen levitti omaa
sivistystänsä etelään päin pitkin Niilin rantoja. Kieli, jota muinoin
puhuttiin, oli koptinkielen kaltaista, joka ei vieläkään ole kokonaan
hävinnyt.
Memfiin valtakunta (4000-2100 e.Kr.).
Jo vuonna 4000 e.Kr. oli Egypti järjestettynä kuningaskuntana, jonka
hallitsija asui Memfiissä. Siellä hallitsi toinen toisensa jälkeen
kymmenen kotimaista hallitussukua, yhteensä toista tuhatta vuotta.
Sitte oli jonkun aikaa sisällisiä levottomuuksia ja viimein ulkomaista
herruutta.
Egyptin jumalanpalvelus.
Hallitsevaa heimoa itseään johti mahtava ja elämän kaikkiin suhteihin
syvälle vaikuttava papisto, joka muiden asujanten rinnalla oli
salaperäisenä, erotettuna säätynä. Pappien herruus oli rasittava, matta
monessa kohdassa myöskin edullinen. He viimein vaivuttivat kansan
taikuuteen ja sokeaan vääräuskoisuuteen. Mutta hurja vallattomuus
kukistui alun-pitäin uskonnon kautta; korkeamman, yliaistillisen
maailman ajatus heräsi ja totuttiin tottelemaan siveellisesti
järjestäviä voimia. Täten kehittynyt uskonto oli hyvin kirjava
luonnonpalvelus; jumalat näet olivat luonnon ja yksityisten
luonnon-esineiden vertauskuvia (symbooleja). Niinpä kannettiin
kiitollisuusuhria Niilille ja hedelmälliselle maalle, auringolle ja yön
kirkkaille tähdille; pelosta kumarruttiin myöskin luonnon hävittävien
voimain eteen. Etevimpiä jumaloita olivat _Osiris, Ftah_ ja
_Amun_.
[Kuva: Egyptiläisen temppelin sisus.]
_Osiris_ on käsitetty Niilin ja hänen puolisonsa _Isis_
Egyptinmaan vertauskuvaksi. Voitollisena, niin kertoo jumalaistaru,
hallitsi Osiris kauan puolisonsa kera maata, mutta hänen veljensä
_Set_ eli _Tyfon_, joka oli mätäkuun polttavan kuumuuden
hallitsija, hyökkäsi viimein hänen päällensä ja karkoitti hänet. Sitte
hallitsee Set; 72 gasellia vaunujensa edessä, kulkee hän läpi maan,
ajaen edellään tulta purskuvia hevosia. Vankeudessa kovasti kohdeltu
Isis valittaa janoa. Osiris, joka on paennut, palaa takaisin; hänen
paluupäiväänsä vietettiin joka vuosi Egyptissä suurena juhlana, jolloin
sulut avattiin esiin vyöryville vesijoukoille. Mutta Set, liitossa
Aitiopian kuninkaan kanssa, vangitsee Osiriin siten, että kavalasti
taivuttaa hänet astumaan arkkuun ja sitte paiskaa kannen kiinni hänen
päällensä. Jumalan ruumis hakataan kappaleiksi ja viedään kauas pois.
Surren etsii Isis puolisonsa ruumista, löytää sen ja vie takaisin
Egyptiin. Tällä välin on heidän molempain poikansa _Horus_
kasvanut; voitollisesti kukistaa hän Tyfonin ja kostaa isänsä puolesta.
Hän perii maanpäällisen jumalais-valtakunnan, mutta Osiris, joka
jälleen virkoaa henkiin, perustaa eri valtakunnan maan alle ja
hallitsee siellä vainajain sieluja.
Osiriin tarun ovat kertoneet kreikkalaiset kirjailijat, jotka ehkä ovat
sen huonosti käsittäneet ja väärin kirjoittaneet. Kuitenkin lienee se
yksityiskohdissaankin alkuansa tarkoittanut Niiliä ja Egyptinmaata.
Toisen selityksen mukaan on Osiris nouseva aurinko, Isis aamunkoitto ja
Horus puolipäivän aurinko; heidän vihollisensa Set on silloin yön
pimeys ja hänen puolisonsa _Neftys_ auringonlasku.
_Ftahia_, tulen jumalaa, palveltiin Memfiissä valon isänä, joka
"vierittelee munaansa (aurinkoa) taivaalla". Hänen vertauskuvanansa oli
kovakuoriainen, jota siis pidettiin pyhänä ja usein kuvattiin
vierittämässä muniansa lannassa. Härkä oli _Apis_ nimellä hänelle
pyhitetty, ja tästä kehittyivät omituiset uskonnolliset menot.
Määrättyjen vuosien kuluttua tuotiin näet Apis esiin mustan härjän
muodossa, jolla oli valkoinen nelikulma otsassa, kotkan kuva seljässä
ja kuoriainen kielessä. Etelä-Egyptistä, jossa sitä ensin näytettiin,
vietiin se suuren pappijoukon ympäröimänä suurilla juhlallisuuksilla
Memfiisen Apis-temppeliin. Kalliita mattoja oli levitetty tielle, jota
myöten härkä astui komeilla peitteillä verhottuna; papit, jotka sitä
saattoivat, lauloivat pyhiä lauluja, ja yli koko maan vietettiin
ilojuhlia. Apista elätettiin sitte temppelissä ja hänen kuoltuaan
pidettiin surujuhlia.
_Amun-Ra_, auringon jumala, oli Ylä-Egyptissä jumalanpalveluksen
pääesineenä. Jumalaistaru kertoo, mitenkä hän tarkoilla aseillaan
kaatoi jättiläiskäärmeen _Apapin_, pimeyden jumalan. Aurinkoa
ajateltiin hänen laivaksensa, jolla hän purjehti taivaan valtamerta.
Kaksitoista kiertotähteä oli hänellä palvelijoina, ja tähtisikeröt
(konstellatsionit) kuuluivat hänen taruunsa. Koska aurinko kulkee
oinaan tähdistön läpi, kuvattiin Amun-Ralla olevan oinaan pää.
_Aurinkovuoteen_ perustuvan ajanluvun vertauskuvana oli
_Foinix-lintu_, joka kuvasi kautta katoavien vuosisatain yhä
jatkuvaa aikaa. Hän eli, kertoo tarina, 500 vuotta, joiden kuluttua hän
itse teki rovionsa ja siinä poltti itsensä; mutta rovion liekeistä
nousi uusi nuorentunut Foinix, yhtä kaunis kuin entinenkin.
Eläinmaailman katsottiin olevan yhteydessä jumaluuden kanssa ja
esittävän vertauskuvia siitä. Niilin krokodiileja pidettiin muutamissa
paikoissa pyhinä, ja Memfiissä oli niillä komea temppeli, mutta samalla
kannettiin myöskin kiitollisuusuhria ikneumonille, joka syö krokodiilin
munia. Pyhä oli ibis-lintu, joka näyttäytyy silloin, kuin Niilin vesi
on korkeimmillaan, ja jota sentähden tervehdittiin palaavan Osiriin
sanansaattajana. Pyhiä olivat myöskin kissat ja koirat; tulipaloissa
egyptiläiset ennemmin huolehtivat kissojen pelastamista kuin tulen
sammutusta; kun koira kuoli, ajelivat talon asukkaat päänsä, niinkuin
rakasta sukulaista surressa.
Egyptin uskonnon etevimpiä vertauskuvia oli _sfinksi_, makaavan
leijonan kuva, jolla oli ihmisen tai välistä oinaan pää. Tämän
ihmeolennon merkitys oli salaperäinen. On huomautettu, että tuo
omituinen ihmis- ja eläinmuotojen yhdistys osoittaa egyptiläisten
uskonnon ja maailmankäsityksen laatua. Niinpä he ottivat eläinmuodot
avuksi myöskin jumaliansa kuvatessaan. Osiris sai härjän, Isis lehmän
ja Amun oinaan pään.
Egyptiläisillä vasta esiytyy ensi kertaa jonkinlainen käsitys sielun
kuolemattomuudesta ja kostosta kuoleman jälkeen. Se oppi oli kerrottuna
"Kuolemankirjassa", josta täydellisempi tai vajavampi ote tavallisesti
pantiin haudatun ruumiin viereen. Sielun luultiin kuolinhetkenä
eroavan ruumiistaan ja joutuvan "kuoleman valtakuntaan" (manalaan),
jossa sen täytyi suorittaa monta eri työtä: taistella käärmeitä ja
krokodiileja vastaan sekä viimein seisoa tekemässä elämästään tiliä
manalan ankaralle tuomarille Osiriille ynnä hänen apulaisilleen,
kahdelleviidettä jumalalle. Kukin näistä apulaisista tutki erilaatuisia
syntejä; siispä luettiin kaksiviidettä kuolemansyntiä, joista sielu
piti tunnustettaman vapaaksi, ennenkuin hän voi välttää manalan
rangaistukset. Jos hänet vapautettiin, sai hän yhdessä auringonjumalan
ja hänen seurueensa kanssa purjehtia aurinkoveneessä päivällä pitkin
taivasta, yöllä maan alla. Viimein sielu jälleen yhdistettiin
ruumiisensa, joka siten heräsi puhtaampaan ja parempaan elämään. Tämän
uskonsa mukaan egyptiläiset pitivät erityistä huolta vainajain
ruumeista, jotka hyvin huolellisesti palsamoitiin ja sitte säilytettiin
lujissa hautakammioissa.
Kun joku kuoli, annettiin ruumis heti palsamoitavaksi. Talon erilaisen
varallisuuden mukaan valmisteltiin ruumista kolmella eri tavalla.
Kallein tapa oli sellainen, että otettiin pois aivot ja sisukset,
täytettiin vatsa kalleilla yrteillä ja maustimilla ja ruumis pantiin
natroniin eli lipeäsuolaan seitsemäksikymmeneksi päiväksi. Toiset tavat
olivat yksinkertaisemmat ja helpommat. Papillinen tuomioistuin saattoi
kieltää hautauksen, jos vainaja oli viettänyt häpeällistä elämää;
kuninkaatkin pelkäsivät sitä rangaistusta.
Kun papit olivat laajaoppisia miehiä, kohteli kansa heitä
taika-uskoisella kunnioituksella. Niinkuin heillä oli suuri
vaikutusvalta hallitukseen, niin myöskin yksityishenkilöt olivat
kaikissa asioissaan heidän holhouksensa alaiset. Papit olivat
tuomareina kaikissa riidoissa, lääkitsivät kulkutauteja, sekä
unenselittäjinä ja ihmeentekijöinä ympäröitsivät itsensä
yliluonnollisella loistolla. He sääsivät koko joukon sääntöjä
elintavasta, ruokajärjestyksestä ja puhtaudesta, joten egyptiläisten
kotielämä oli täpö täynnä uskonnollisia, pappein valvonnan alaisia
toimituksia.
Memfis, Pyramiidit. Katakombit.
_Memfis_, Egyptin vanha pääkaupunki, oli nykyisen Kairon
paikoilla, jossa Niili alkaa jakautua seitsemään suuhaaraansa. Se oli
melkoisen suuri, ja koko joukko muhkeita rakennuksia oli siinä. Kaikkia
muita korkeammalle yleni Ftahin suunnattoman suuri temppeli, jonka
rakentamisessa monikin Egyptin kuningas oli ollut osallisena. Eräs
heistä pystytti siihen oman ja puolisonsa kuvapatsaan, jotka kumpikin
ovat 18 metriä korkeat ja hakatut yhdestä ainoasta kallionkappaleesta.
Lähellä oli Apis-härjän temppeli, jonka Psamatik rakennutti hyvin
komeaksi; siihen saatettiin pyhä härkä juhlakulussa. Kaupungin
länsi- ja pohjoispuolella oli kaivettuja järviä, niistä erittäin
merkillinen Moiris, johon laskettiin Niilin liika tulvavesi. Keskellä
järveä, jossa syvyys oli noin 90 metriä, kohosi veden pinnasta kaksi
korkeaa pyramiidia, ja kumpaisenkin päällä istui suunnattoman suuri
kivikuva valtaistuimella. Kuusi kuukautta juoksi Niilin tulvavesi
järveen, jossa veden syvyyden mittoina pyramiidit seisoivat, ja kuusi
kuukautta juoksi se taas takaisin Niiliin.
Moiris-järven rannalla oli ihmeellisesti rakennettu hallituspalatsi,
jota on sanottu _labyrintiksi_. Siinä oli kaksitoista pihaa
rakennuksilla ympäröitynä yhteisen muurin sisällä sekä 3,000 huonetta,
joista puolet maan päällä. Herodotos, joka itse on kävellyt noissa
maanpäällisissä huoneissa, kertoo niistä: "Ne ovat yliluonnollista
työtä, sillä tiet saleista ja sokkelokäytävät pihojen läpi ovat
varsin moninaiset ja ihmeelliset, kun astuu pihoista huoneihin,
esikartanoihin, uusiin saleihin ja uusiin pihoihin. Katot ovat kivestä
samoin kuin seinätkin, ja seinät täynnä hakattuja kuvia. Joka pihassa
on valkokivinen pylväskäytävä, joka osa hyvin tarkkaan toiseensa
liitettynä; ja nurkassa, johon labyrintti loppuu, seisoo pyramiidi,
neljäkymmentä käsivarren pituutta korkea, ja sen päällä suuria
kivikuvia. Sisälle on tehty tie, joka vie maan alle." Maanalaiset
huoneet olivat enimmäkseen niiden kuningasten hautakammioita, jotka
olivat pyramiidin rakentaneet, sekä pyhäin krokodiilien. Labyrintistä
on nyt enää jäljellä ainoastaan mitättömiä jäännöksiä.
Memfiin ympärillä olivat avaralla, autiolla tasangolla mahtavat
pyramiidit, 40 luvultaan, hajallansa 8 peninkulman alalla. Kaukaisessa
muinaisuudessa, varsinkin 4:nen hallitsijasuvun aikana, on ne
rakennettu hautakammioiksi kuninkaille. _Kufu_ (Keops-),
_Shafra_- (Kefren-) ja _Menhera_- (Mykerinos-) kuningasten
mukaan on kolme suurinta pyramiidia nimitetty. Pyramiideja
rakennuttavain kuningasten nimet ovat säilyneet vihattuina kansan
muistossa, he kun rasittivat kansaa kovalla orjantyöllä. Suurinta eli
Kufun pyramiidia on ollut koko 30 vuotta rakentamassa 100,000 ihmistä,
jotka joka kolmas kuukausi vaihdettiin. "Näinä vuosina", sanoo vanha
kreikkalainen historioitsija Herodotos, "vallitsi kaikenlainen kurjuus
Egyptissä ja temppelit pidettiin suljettuina."
Aavikon reunassa seisovat nämä ikimuinoisen, mutta kuolleen
sivistyksen muistomerkit ikäänkuin merkitsemässä maanpaikkaa, jossa
yleishistoriallinen elämä ensin alkoi. Hämmästyttävä on niiden suuruus.
Suurin niistä, Kufun pyramiidi, on 142 metriä (480 jalkaa) korkea
eli siis korkeampi Europan korkeimpiakin kirkontorneja, ja sen
kiviröykkiöstä voitaisiin rakentaa kuusi tai seitsemän jalkaa korkea
muuri ympäri koko Suomenmaan. Kapeat, viettävät käytävät, joiden suu
oli koko rakennusta verhoavan graniittikerroksen peitossa, johtavat
nelikulmaiseen hautakammioon, jossa kuninkaan palsamoitua ruumista
säilytettiin. Monenlaisilla, osaksi hyvinkin nerokkailla laitoksilla on
kammion katto suojeltu suunnattoman kivijoukon painolta. Hautakammio
tehtiin ensin; sen päälle rakennettiin pengermäinen kerros, joka
ylhäällä päättyi huippuun. Mitä kauemmin kuningas eli, sitä useampia
kivikerroksia ladottiin toisten kerrosten päälle. Viimein täytettiin
pengermät ylhäältä alaspäin, joten alkuansa rapunkaltainen rakennus
muuttui valmiiksi pyramiidiksi. Kun silloin ei ollut nykyajan
nostokoneita, on kivet täytynyt paraastaan käsivoimalla hinata
viettävää pintaa myöten ylös paikoillensa, mihin mikin oli sovitettava.
Eipä siis ihme, että pyramiideja rakennuttavain kuningasten nimet
tulivat vihatuiksi.
Yhden pyramiidin edessä noista kolmesta suurimmasta seisoo
jättiläis-sfinksi, 25 metriä (84 jalkaa) korkea, 33 metriä (110
jalkaa) pitkä, joka kokonaisena hakattiin irti kalliosta. Ennen muinoin
oli tällä kivikuvalla etukäpälien välissä pikku temppeli. Nykyään on
temppeli poissa ja itse sfinksistä näkyy ainoastaan suunnaton pää
hiekasta. Yhteydessä pyramiidien kanssa on pitkät jonot yksityisiä
hautakammioita, n.s. _katakombit_, joiden silmänkantamattomien
yksitoikkoisten rivien keskeltä itse pyramiidit kohoavat, niinkuin
faraot ylenivät sorrettua kansaa korkeammalle. Ensin tullaan pitkään
saliin, jonka seinissä vainajain nimet ja kuvat ovat piirrettyinä.
Niiden takana on kammareja, seinät täynnä elävästi maalattuja, vielä
täydessä komeudessaan loistavia kuvia muinaisten egyptiläisten
kotielämästä. Osa hautoja oli hakattuna vuoren sivuun. Erittäin
merkilliset ovat Beni-Hassanin kylän kalliohaudat, rivi luolia, joiden
edessä on pitkä pylvässali. Niissä säilytettiin palsamoidut ruumiit
(_mumiat_), suljettuina puukoteloihin, jotka asetettiin seisomaan
seinää vasten. Rypistyneinä ja kuivaneina seisovat nämä mumiat osaksi
vielä tänäkin päivänä hautakammioissaan.
Yhteiskunnallinen elämä ja tavat.
Koko hallituksessa oli papillinen luonne. Kuningas, _farao_, oli
todella ylimmäinen pappi, paavikuningas, jossa jumaluuden koko elämän
ajateltiin asuvan. Sinä silmänräpäyksenä, jolloin hän nousi
valtaistuimelle, kohosi hän kansan silmissä jumalaksi, ja hänen koko
elinaikansa osoitettiin hänelle kaikkea jumalalle tulevaa kunnioitusta.
Tämä maan päällä alkanut jumaluus jatkui, kuten uskottiin, kuoleman
jälkeen yhä edelleen. Kaikkia faraovainajia katsottiin jonkinlaisiksi
jumaluusolennoiksi, joiden puoleen hallitseva kuningas saattoi kääntyä
rukouksissaan.
Egyptin hallintoa hoiti monilukuinen ja hyvin järjestetty
virkamiessääty, joka suosi laveaa kirjoittelua ja säännöllisimmästi
teki kaikki tilinsä. Käsikirjoitusten joukossa, jotka ovat säilyneet
meidän aikoihimme, on suuret kasat virkakertomuksia sekä luettelojen ja
laskujen palasia. Koko maa oli jaettu moneen hallintopiiriin, joissa
kussakin oli joku temppeli pääpaikkana. Koska lyötyä metallirahaa ei
vielä käytetty, suoritettiin kaikki verot tavaroissa; kanavista tuotiin
kalakymmenyksiä, viljelymaista maantuotteita ja rantaseuduista karjaa.
Lainkäyttöä hoitivat tuomioistuimet, joiden jäsenet kuuluivat
pappissäätyyn. Asiain käsittely ja ajo oli tehtävä kirjallisesti eikä
suullisesti, ett'ei mitään olisi olemassa, joka ehkä voisi liikuttaa
tuomaria.
Asujamet olivat jaetut luokkiin, joita on sanottu _kasteiksi_,
vaikka ne eivät olleet niin jyrkästi erotetut kuin esim. Indiassa.
Etevimmät kastit olivat pappien ja sotilasten; muuten olivat
maanviljelijät, käsityöläiset, kauppiaat ja paimenet eri luokkina.
Papeilla, valtakunnan ylhäisimmillä miehillä, oli paras osa koko maan
tiluksista, jotka vuokrattiin heidän hyväkseen ja pidettiin vapaina
kaikesta veronmaksusta. Sotilailla oli myöskin suuria etuoikeuksia.
Maanviljelijät olivat oikeastaan vain kruunun tai ylhäisempäin luokkien
vuokramiehiä ja velvolliset verona maksamaan viidennen osan maansa
tuloista. Suuri osa asujamista oli orjia, niiden joukossa paljo
neekerejäkin.
[Kuva: Egyptiläisiä sotilaita.]
Elintapa kehittyi varsin hienostuneeksi. Moni elinkeino oli hyvin
vaurastunut. Niinpä suuri joukko ihmisiä kutoi kankaita villasta,
pummulista ja liinasta, usein erittäin hienojakin, sekä painoivat
niihin kauneita värikuvia. Metallin valmistustaito sekä talouskalujen
teko posliinista ja lasista oli edistynyt sangen eteväksi. Egyptin
taideteollisuuden tuotteita kuljeteltiin kaukaisimpiinkin maihin.
Alussa harjoitettiin vaihtokauppaa, sittemmin käytettiin arvon
mittareina metalleja, varsinkin kultasormuksia, joita annettiin painon
mukaan. Pukimina oli liinainen vaatekappale, jonka helmassa välistä oli
rimpsuja, sekä sen päälle heitetty valkoinen villaviitta, jota ei
kuitenkaan saatu koskaan käyttää temppelissä. Ylhäisten kartanot olivat
monta huonekertaa korkeat; niistä ulkoni parvekkeita, ja niiden
ympärillä oli suoria puistokujia ja säännöllisiä kukkapenkkejä.
Ylensyömiseen ja juopumiseen olivat egyptiläiset halukkaat, ja
kaikenlaiset paheet pääsivät heidän seassaan aikaisin vallalle. Tapain
turmeluksen lisäksi tuli pitkälliset sisälliset riidat, jotka
valmistelivat Memfiin valtakunnan hajoamista. Uusi valtakunta syntyi
tähän aikaan Etelä-Egyptissä. Noin vuonna 2000 tuli maahan syrialaisia
ja arabialaisia paimentolaisheimoja, jotka tulella ja miekalla
hävittivät ennen niin kukoistavan valtakunnan. Heidän kuninkaansa,
joita sanottiin _hyksoiksi_, s.o. paimenkuninkaiksi, hallitsivat
Ala-Egyptiä 600 vuotta.
Teben valtakunta (1500-670). Saisin valtakunta (670-523).
Jo ennen hyksojen tuloa oli kaksi kotimaista hallitsijasukua asunut
"sataporttisessa" Tebessä Ylä-Egyptissä. Tebenkin kuninkaat olivat
jonkun aikaa hyksojen alammaisina. Mutta urhollinen _Ahmes_ teki
kapinan, menestyen niin hyvin, että valloittajat karkoitettiin (1500)
ja ajettiin Aasiaan.
Hyksojen karkoitus oli urhotyö, joka uudisti kansakunnan ja virkisti
isänmaallisen mielen. Lähinnä seuraavat kotimaiset hallitsijasuvut,
asuen Tebessä, ympäröivät itseään ennen näkymättömällä loistolla ja
korottivat valtakunnan varallisuutensa kukkulalle. Tämä kukoistusaika
kesti seitsemättä sataa vuotta. Kuninkaat, joista kuuluisimmat olivat
_Totmes III, Setos I, Ramses II_ ja _Ramses III_, kävivät
onnellisia valloitussotia, mutta ovat varsinkin tehneet muistonsa
kuolemattomaksi suurenmoisten, muhkeain kartanoiden rakennuttamisella.
Kun Teben valtakuntakin hajosi, perusti _Psamatik_ (noin 670)
Ala-Egyptiin uuden valtakunnan, jonka pääkaupungiksi tuli Sais.
Ramses II. Pentaur.
_Ramses II:sen_ aikana (1180-1114), jota kreikkalaiset
historioitsijat mainitsevat _Sesostris_ nimellä, oli
egyptiläisellä Teben valtakunnalla loistavin aikakautensa. Hän oli
mahtava sotajoukkojen johtaja, joka _Kadeshin_ luona Syriassa
voitti Libanonin luona asuvan urhollisen "ketalaiskansan" ja siten
vähäksi aikaa pakotti alammaisuuteensa Syrian. Etelässä ja lännessä
levitti hän Egyptin herruutta kauas Sisä-Afrikkaan.
Urhotyöt herättivät eloon runouden. Ilmestyi runoilijajoukko, jota on
yhteisellä nimellä sanottu _Pentauriksi_ ja joka on sepinnyt
ensimmäiset historiallisesti tunnetut runokappaleet. Niissä ylisteltiin
Ramsesta ja hänen urhotöitänsä. Kuuluisimmaksi tuli Pentaurin laulu
Kadeshin taistelusta. Ramseen esiytymisestä siinä taistelussa
lauletaan:
Kuningas silloin kohos' urhomielin,
Aseihin tarttui, rautapuku yllä,
Niin näöltään kuin Baal on otellessaan...
Leiskahti ylös kuningas ja syöksyi
Katalain ketalaisten hyökyriviin;
Hän yksin ol' eik' kenkään hänen kanssaan.
Runoilija sitte kertoo, miten kuningas rukoili avukseen Amun-Ra'ta,
lausuen muun muassa:
On valtava ja suur' Egyptin herra,
Kuitenkin hän on kaikkivaltas suhteen
Kuin halpa matkalainen erämaassa.
Mit' on nää semiläiset sua vastaan?
Mä runsaat uhrit olen tuonut sullen,
Vangeilla täyttänyt sun pyhän majas.
Rakensin sulle temppelin myös uljaan,
Miljoonat vuodet kestäen se seisoo.
Lavensin valtakuntaas maailmalla,
Mä sulle portit pilviin yltäväiset
Ja niiden eteen lipputangot nostin.
Abusta hankin sulle obeliskit.
Ikuiset kivet pyhitin mä sulle.
Sinulle laivan' tuovat merten takaa
Kaikkien kansakuntain aartehia.
Sun ajatustes neuvo ohjaa työni,
Ja Amun käskyjä mä noudattelen.
Mä huudan sua: harras rukouksen'
Maailman ääriin saakka kaikukohon.
Viimein kerrotaan, miten kuningas voitti viholliset:
Hän heidät löi, kuin Baal lyö taistellessaan.
Pirstoiksi sortui vihollisten vaunut
Tuhansin määrin. Kalpen' ajomiehet,
Ei yks'kään käsi nouse taisteluhun,
Kauhistus heidän jäsenensä halvas'.
Ramses myöskin teki muistonsa pysyväiseksi suurilla rakennuksilla,
joihin töihin hän käytti paljoja sotavankejansa, ett'ei varsinaisten
egyptiläisten tarvinnut rasitusta kärsiä. Merkillisimmät niistä olivat
molemmat "valtakunnan temppelit" Teben luona sekä kuninkaallinen
palatsi "Ramesseum", jonka esipihassa kuninkaan suuri kuvapatsas
seisoi.
Valtakunnan temppelit.
Niilin länsirannalla siinä kohdassa, jossa joki laajenee 386 metriä
(1,300 jalkaa) leveäksi, oli "sataporttinen" Tebe. Vastapäätä
itärannalla, jossa nyt pienet kylät _Karnak_ ja _Luksor_
ovat, kohoaa vieläkin mahtavia jäännöksiä molemmista valtakunnan
temppeleistä, joiden välillä oli käytävä ja sen kummallakin puolella
rivissä suuria sfinksejä. Toisen, nykyään jo ihan hävinneen
temppelirakennuksen edessä on vielä kaksi korkeata, kivestä hakattua
kuninkaankuvaa, joista toisen, _Memnonin patsaan_, sanottiin ennen
muinoin auringon noustessa, omituisella tavalla helisseen.
Avaralla neliskulmaisella tiilipengermällä, joka kohoaa joen rannasta,
seisoo egyptiläinen temppeli mahtavain ulkomuurien ympäröimänä, jotka
kätkevät pyhän rakennuksen sisustan maailman katseilta ja siten tekevät
sen luonteeltaan salaperäiseksi ja juhlallisen vakavaksi. Ahdas
porttiaukko, joka on ainoana silmiin pistävänä erimuotoisuutena muurin
muuten yksitoikkoisessa pinnassa, näyttää pikemmin pois käskevän kuin
sisälle kehoittavan ohitse astujaa. Vaan kun siitä käydään sisälle,
astutaan kaksinkertaisen sfinksi- ja oinasrivin -- jäykkäin
ihmeellisten kivikuvain -- välitse temppelirakennuksen pääovelle. Sen
edessä istui usein suuria, kivestä hakattuja jumalain tai kuningasten
kuvia ikäänkuin vartioimassa pyhää paikkaa. Ei mitään ikkunoita ole
särkemässä seinien kokonaispintaa, jotka ovat peitetyt ikäänkuin
jättiläistapetilla. Se on salaperäistä, kirjavaa kuvakirjoitusta, joka
esittää piirteitä jumalain ja hallitsijain elämästä. Portti oli kahden
tornimaisen _pyloonin_ välillä, jotka samoin kuin muurikin
kapenivat ylöspäin ja kohosivat ylemmäksi muuta rakennusta. Pyloonien
etusivuun oli tehty syvennykset suurten mastopuiden panoa varten,
joiden huippuihin juhlapäiviksi kiinnitettiin häilyviä lippuja. Välistä
oli esipihassa myöskin _obeliskeja_, suuria pylväitä, jotka olivat
hakatut yhdestä kivestä ja täynnä kuvia ja piirustuksia. Temppeliin
astuttua tullaan ensin saliin, jonka kolmea sivua ympäröivät kivitetyt
käytävät aivan lähellä muureja. Toisen pylooni-portin läpi päästään
sitte varsinaiseen temppelisaliin, jonka mahtava kivikatto lepää riviin
asetettujen pylvästen päällä. Viimein alkaa temppelin sisäosa, joukko
suurempia tai pienempiä saleja ja huoneita, joiden sisimpänä keskuksena
oli "kaikkein pyhin", s.o. matala ja synkkä komero, jossa jumalan kuva
vallitsi taikka ehkä myöskin joku pyhä eläin liikkui salaperäisessä
hämärässä. Kaikissa huoneissa ovat seinät, katto ja pylväät
niinkuin ulkomuuritkin täynnä kuvia, joiden kirjava väriloisto ja
vertauksellinen merkitys enentävät mahtavaa vaikutusta. Jumalain ja
kuningasten kuvapatsaat katselevat horjumattomalla levollisuudella
temppelissä kävijöitä, samalla kuin historiallisten tapausten tai
kotitoimien maalatut kuvat heille esittävät vaihtelevaa ulkoelämää.
[Kuva: Egyptiläisen temppelin ulkopuoli.]
Egyptiläisten kuvakirjoitus ja kirjallisuus.
Egyptiläisillä oli omituinen kirjoitustapa, _hieroglyfit_,
oikeastaan sama kuin "pyhät päällekirjoitukset", niin nimitetyt
sentähden, että niitä paraastaan piirrettiin temppelien seiniin. Ne
olivat kuvia, jotka usein merkitsivät kuvatun esineen alkukirjainta,
mutta joskus myöskin koko esinettä, jota tahdottiin mainita,
taikka oli niissä käsitteet esitettyinä vertauskuvallisilla merkeillä.
Paitsi näitä varsinaisia hieroglyfejä, joita piirrettiin temppelien
seiniin, pylväihin tai obeliskeihin, oli myöskin olemassa niistä
johdettu lyhennetty aapisto, jota käytettiin kirjoissa ja muissa
kirjoituksissa. Kauan oli uuden ajan oppineiden mahdoton lukea tätä
kirjoitusta; mutta tämän vuosisadan alulla onnistui ranskalaisen
_Champollionin_ ratkaista tämä arvoitus, niin että nyt osataan
lukea hieroglyfi-aakkosia yhtä hyvin kuin omia kirjaimiammekin.
Kirjoitusaineena käyttivät egyptiläiset _papyrusta_, josta
_paperi_-sana on johtunut. Sitä tehtiin erään senaikaisen
ruokokasvin, papyruksen, sisäkalvoista. Monta sellaista papyrus-arkkia,
ainoastaan toiselle puolelle kirjoitettuna, kiinnitettiin toisiinsa
ja kierrettiin puukapulan ympärille melkein samoin kuin meillä
seinäkarttaa ja rullakartiineja. Sellaisia papyrus-kääröjä, muinaisajan
kirjoja, on suuri joukko säilynyt meidän aikoihimme.
Egyptin kirjallisuus, pappien tekemä ja heidän yksinomaisuutensa, oli
rikas erilaisista teoksista. Historialla, sekä runopukuisella että
aikakirjoiksi (kronikoiksi) ja hallitsijain luetteloiksi muodostetulla,
oli egyptiläisillä hyvin arvokas sija. Runoelmia, kaunopuheisuuden
tuotteita, jopa romaanejakin oli heillä myöskin. Mittaus- ja
tähtitieteen alalla, jotka olivat pappien mielityötä, tehtiin jo
kaukaisessa muinaisuudessa tärkeitä keksintöjä. Kreikkalaiset olivat
tässä egyptiläisten oppilaita.
Vanha Egypti, josta sivistyksen historia alkaa, on ihmiskunnan
kehitystyöhön pannut melkoisen osansa. Ajatus, että henkimaailma
hallitsee aistimaailmaa, että henki on kuolematon ja että sen työt
elävät katoavaisuutta kauemmin, se ajatus on täällä juurtunut kaikiksi
ajoiksi. Mutta vapauden ja edistyksen elinvoimat eivät suinkaan ole
virtailleet ulos tästä maasta. Tuntuu ikäänkuin ruumiin hajua Egyptin
koko historiasta. Orjuutettu kansa rakensi vuosisadan toisensa jälkeen
hautoja kuninkailleen ja itselleen. Äärettömän yksitoikkoisesti
rakennettiin temppelejä ja vietettiin juhlia kankean muuttumattomuuden
jumalille. Tämä kansa, joka kumartui maahan eläinmuotojen edessä,
osoitti myöskin eläimellisten kiihkojen valtaanpääsemisellä ja
siveellisen elämän mätänemisellä, miten vähä oli tilaisuutta jalon
ihmisyyden siellä toimia.
Assyrialaiset ja babylonialaiset.
Kaksi suurta jokea, Eufrat ja Tigris, jotka ennen mereen laskemistansa
juoksevat yhteen, tekevät suuren kosteikon äärettömäin aavikkojen
keskelle. Jokien välistä maata sanotaan Mesopotamiaksi, jolla
puuttomalla, vaan ruohoisella tasangolla paimentolaiset ovat perin
ammoisista ajoista asti liikkuneet karjalaumoinensa. Toisella puolen
Tigristä kohoaa Assyria penkereittäin, joita Armenian rajavuoret
tekevät. Paljo puroja juoksee läpi maan, metsiä on vuorotellen avarain
laidunmaiden kanssa ja hedelmäpuut, varsinkin taatelipalmut, menestyvät
erinomaisen hyvin. Etelämpänä, missä Eufrat ja Tigris yhtyvät, on
Babylonia, alava tasanko, mutta niin ylen hedelmällinen, että vilja
siellä antoi aina 300:kin jyvää jyvästä. Eufratin jokavuotiset tulvat,
jotka saavat alkunsa lumijoukkojen sulamisesta Armenian vuoristossa,
vaikuttavat, samoin kuin Niili Egyptissä, hedelmöittävästi, vaikka ne
täällä ovat väkivaltaisemmat ja välistä saavat aikaan suuria
hävityksiä. Täälläkin alkoi kansa aikaisin johtaa tulvavettä ja
tasoitella sen vaikutusta suurenmoisilla suluilla, haudoilla ja
kanavilla.
Tähän Kaksoisjoen maahan oli vanhimpina aikoina asettunut eräs
turanilainen kansa, tullen Keski-Aasian ylängöltä. Sittemmin oli
Hindukush-vuoriston itäisiltä rinteiltä saapunut tänne semiläinen kansa
kushilaiset sekä pitkällisten ja kiivasten taistelujen kautta päässyt
valtaan. Turanilaisten ja kushilaisten yhteen sulamisesta syntyi
kaldealainen kansa, jonka historia mainitsee asuneen Kaksoisjoen
alemmilla rannoilla. Sieltä eräs osa siirtyi pohjoiseen päin, Tigriin
keskipalkoille, antaen alun Assurin vallalle ja assyrialaiskansalle.
Kaldealaisilla kehittyi melkoinen sivistys. Jo
turanilaiset olivat kehittäneet oman kirjoituksen, merkillisen
_nuolenpääkirjoituksen_, joka jäi perinnöksi kaldealaisille.
Tämä kirjoitus "oli alkuaan, niinkuin egyptiläistenkin, pelkkää
kuvakirjoitusta. Mutta kuvien piirtäminen kiviin ja savilevyihin, joita
Kaksoisjoen maassa muun puutteessa käytettiin paperin sijasta, ei
suinkaan ollut helppo asia. Siitäpä seurasi, että kuvien sijaan syntyi
vain suoraviivaisia kuvioita, joista oli melkein mahdoton enää havaita
pienintäkään yhtäläisyyttä niiden esineiden kanssa, joita ne oikeastaan
olivat esittävinänsä. Nämä kuviot saivat sitte pian pysyväisen muodon,
niin että jokaisella sanalla tuli olemaan oma, määrätty suoraviivainen
kuvionsa eli merkkinsä, joka myös samalla merkitsi sanan ensi tavua.
Kun sitte vielä noille suorille viivoille, joista jokainen merkki oli
kokoonpantu, annettiin koristeeksi nuolenpään muoto, niin oli
nuolenpää-kirjoitus valmis." Nykyajan oppineiden on onnistunut tulkita
tätä kauan ymmärtämätöntä kirjoitusta, josta on saatu päivän valoon
melkoisia jäännöksiä sekä Babyloniassa että Assyriassa.
Turanilaisilla oli tapana koettaa loitsimisilla parannella tauteja.
Siitä kehittyi kaldealaisilla varsinainen _lääkintätaito_, josta
he saavuttivat suurta mainetta. Tämän ohessa muitakin tieteitä jo
aikaisin alkoi kukoistaa kaldealaisten keskuudessa. Tähtitaivas, tuo
loistonsa vuoksi jumaloitu, herätti henkiin _tähtitieteen_, joka
Eufratin ja Tigriin alavarsilla edistyi niin pitkälle, että se jätti
jäljelle egyptiläistenkin pyrinnöt tällä alalla. Aurinkovuodelle jo
täällä määrättiin pituudeksi 365 päivää ja 6 tuntia. Se jaettiin sen
ohessa, paitsi 12 kuukauteen, niinkuin Egyptissäkin, lisäksi vielä
52 viikkoon, joissa jokaisessa oli 7, auringon, kuun ja viiden
kiertotähden mukaan nimitettyä päivää eli vuorokautta. Olipa tarkempaa
ajanmääritystä varten vielä vuorokausikin jaettu 24 tuntiin, tunti 60
minuuttiin sekä minuutti 60 sekuntiin, ja tämä jako on, niinkuin
tiedämme, kaldealaisten perintönä säilynyt tähän päivään asti.
Kaldean tutkijat sitä paitsi jo määräsivät _auringonradan_ eli
_ekliptikan_ taivaalla sekä jakoivat sen 12 osaan, joita
nimitettiin niiden tähtisikeröiden mukaan, joiden ohi auringon
arveltiin vuoden kuluessa kulkevan. Sillä maa ei liikkunut auringon
ympäri kaldealaisten käsityksen mukaan, vaan aurinko liikkui ja maa
seisoi paikallansa, niin että kun maasta katsoen auringon asema
kiintotähtien suhteen vuoden mittaan muuttui, se oli auringon liikkeen
seurausta ja siitäpä juuri syntyi ekliptika. Mutta auringonrataa
määrättäessä muukin tähtitaivas tuli tarkan tutkinnon esineeksi.
Kiintotähdet asemansa puolesta merkittiin ja nimitettiin, kuun rata
laskemalla mitattiin ja monta semmoistakin tähteä keksittiin, jota
pelkällä silmällä ainakin meidän aikanamme olisi mahdoton erottaa. Näin
tähtitiede kaldealaisten keskuudessa kohosi ihmeteltävään kukoistukseen
ja sen rinnalla myöskin laskuoppi eli matematiikki Eufratin ja Tigriin
alavarsilla kehkeytyi muun Itämaan suhteen verrattoman korkealle. Tämän
lisäksi tähtien tutkiminen vielä herätti henkiin harrastuksen, johon
äärettömästi aikaa tuhlattiin ja paljo päänvaivaa pantiin, vaikka se
muuten tuskin tieteen nimeä ansaitsee. Vähitellen oli nimittäin kaikkia
tähtiä, koko taivahan säteilevää sotajoukkoa ruvettu pitämään
jumalaisina olentoina, vaikka tosin arvoltaan alempina kuin kuun,
auringon ja kiertotähtien jumalat, joiden palvelus oli jo aikaisemmin
alkanut. Vaan samassa itsestään syntyi arvelu, että jumalajoukko
tämmöinen mahtoi melkoisessa määrin vaikuttaa maailman menoon sekä
ihmisten elämään, ja siitä sai alkunsa tuo kuuluisa _tähdistä
ennustus_ eli _astrologia_, joka tähtien keskinäisestä asemasta
sekä tähtitaivaan ulkomuodosta koki tulevaisia ennustaa. Tähtein
katselmuksia pantiin siitä alkain toimeen kaikissa tärkeimmissä
asioissa ja lopulta juuri tämä tieteen haara kohosi kaikkia muita
kukoistavammaksi Kaksoisjoen alueella.
Assyria ja Ninive.
Tarinain mukaan, joita kreikkalaiset historioitsijat ovat muistiin
kirjoittaneet ja joita kauan on pidetty eittämättömän totena
historiana, on Assyrian valtakunnan perustanut mahtava valloittaja
Ninus, jonka puoliso Semiramis kerran sai häneltä luvan hallita yhden
ainoan päivän. Silloin Semiramis ensi urhotyökseen surmautti puolisonsa
ja hallitsi sitte kauan ja loistavasti. Viime aikain keksinnöt ovat
kuitenkin täydelleen osoittaneet, että näitä luultuja hallitsijoita ei
ole koskaan ollut historiallisesti olemassa. Sitä vastoin mainitaan
assyrialaisissa ja babylonialaisissa kirjoituksissa _Nin_-jumalaa,
päivänvalon herraa, ja _Sammuramit_-jumalatarta (kreikkalaisten
Semiramista), yön hallitsijaa, joka levittää valoansa yli maailman, kun
aurinko on ikäänkuin kuolleena vaipunut vuorten taa.
Assyrialaisten varsinainen kansallisjumala oli kuitenkin _Assur_,
sotajumala, joka kuvataan jousta ja nuolia kantavaksi. Sotaan ja
taisteluun täytyikin maan asujanten olla alusta aikain aina valmiina.
Maassa oli joukottain villieläimiä, varsinkin leijonia ja suuria
villihärkiä, joiden kanssa ihmisen täytyi alussa taistella olemassa
olostaan. Assyrian ulkopuolella eli joka taholla vihollisia heimoja:
pohjoisessa, Armenian vuoristossa, asui hurjia rosvokansoja, joilta ei
saattanut odottaa muuta kuin rauhattomuutta, lännessä, Mesopotamian
tasangoilla, kuljeksi vallattomia paimentolaisia, etelässä oli
Babylonian valtakunta mahtavampine sivistyksineen ja Assyrian herruuden
vaatimuksineen, ja idässä Media, johon maahan vähitellen alkoi asettua
vieraan heimon kansoja. Assyria oli jo jonkun ajan ollut itsenäisenä
valtakuntana omien kuningasten hallittavana, kun (noin 1100 e.Kr.)
_Tiglat Pilesar I_ sinne perusti suuremman vallan. Auringon jumalan
Ninin avulla, joka valasi kuninkaan urhotöitä, tappoi tämä sankari
kymmenettä sataa leijonaa ja teki siten ihmisen maan herraksi. Villejä
naapurikansoja vastaan taisteli hän niin onnellisesti, että
kahdenviidettä vihollisen pikku kuninkaan täytyi taipua Niniven
hallitsijan vallan alaisuuteen. Vähemmin loistavan väliajan jälkeen
kohosi valtakunta taas _Assurnasirhabalin_ (882-857) ja _Salamanassar
III:nen_ (857-822) aikana, jotka voitollisesti ja loistavasti halliten
levittivät Assyrian valtaa joka taholle. Seuraavista sotilaskuninkaista
olivat erittäin huomattavat _Salamanassar IV, Sargon_ ja _Sanherib_,
jotka osaksi tunnemme juutalaisten historiasta. _Assarhaddonin_ ja hänen
poikansa _Assurbanipalin_ (kreikkalaisten Sardanapalon) aikana kohosi
Assyrian valtakunta mahtavuutensa kukkulalle. Assyrialaiset levittivät
valtaansa joka taholle, mutta tekivät myöskin kopeudellaan ja
väkivaltaisuudellaan itsensä niin vihatuiksi naapurikansojen kesken,
että he kauan kärsittyänsä sortoa viimein nousivat valloittajia vastaan
eivätkä ennen luopuneet aseista, kuin heidän valtansa sortui (625
e.Kr.).
[Kuva: Salamanassar ottaen vastaan lähettiläitä.]
Pääkaupunki _Ninive_ Tigriin varrella vaurastui sangen suureksi ja
komeaksi. Niinkuin egyptiläiset, joihin papit mahtavimmin vaikuttivat,
rakensivat temppelejä, niin rakennuttivat Assyrian sotilaskuninkaat
hallituspalatseja. Oikeastaan nämä palatsit olivat korukartanoita,
saavutettujen voittojen muistopatsaita, sillä voitettujen täytyi omin
käsin ja omilla varoilla rakentaa ne. Ne kohoavat joen rannasta ja
perustaksi on niille tehty taidokkaita pengermiä poltetuista tiileistä.
Tavallisesti oli palatsin etusivussa kolme pääovea. Joka oven edessä
seisoi ikäänkuin vartioina pari kivestä hakattua suurta ja kummallista
eläimen kuvaa, joilla oli harjan tai leijonan ruumis, seljässä kotkan
siivet ja ylinnä partainen ihmispää, tylsästi katseleva muukalaista,
joka yritti hiipimään sisään niiden välisestä käytävästä. Ne olivat
sotajumalan vertauskuvia, hänellä kun arvattiin olevan leijonan tai
härjän voima, kotkan nopeus ja ihmisen ymmärrys.
[Kuva: Assyrialainen palatsi.]
Palatsin ulkoseinät olivat täynnä puoleksi yleneviä korkokuvia,
maalattuja kirkkailla väreillä. Nämä kuvat esittävät tavallisesti
piirteitä kuninkaan elämästä tai muista historiallisista tapahtumista.
Että jäisi kylliksi seinää tälle taidetyölle, asetettiin ikkunat ylös,
niinkuin kuuluisivat ne yläkertaan. Palatsin sisällä on suuria pihoja,
joihin liittyy pienempiä kammareja, sekä rakennuksen eri osastojen
välillä pitkiä katoskäytäviä. Seinät olivat peitetyt lasitetulla
tiilillä ja lattiat alabasterilla, kaikki välkkyviä koristuksista ja
kuvateoksista.
Kuningas on kuvattuna kalliissa, kankeilla koruompeluksilla koristussa
puvussa, keilan muotoinen päähine päässä. Sellaisena puhelee hän
korkeain virkamiestensä kanssa, ottaa vastaan ylimyksiä, istuu
tuomioistuimella, käy metsästämässä ja johtaa sotaväkeä.
Erittäin paljo on kuvia, jotka tarkoittavat sotaa ja sotajoukkoa.
Siinä on usein kuvattuna sotavaunut, joissa jokaisissa seisoo jousimies
ja ajaja. Näitä vaunutaistelijoita, joita raamatussa sanotaan
matkamiehiksi, oli erityinen hirvittävä sotaväenosasto. Mesopotamian
avaroilla tasangoilla voitiin niitä myöskin hyvin käyttää. Mutta kun
assyrialaiset joutuivat taistelemaan vuorikansoja vastaan, eivät
vaunut enää olleet soveliaat; sentähden koetettiin jo aikaisin
_ratsastaa_ hevosella, joka ei alussa, suinkaan ollut helppo
tehtävä. Jalkaväki, varuksina kypäri ja panssari, aseina linko ja nuija
taikka nuoli ja jousi, astui tiheissä riveissä ja aina säännöllisessä
sotilaspuvussa. Viholliskaupungin muureja ahdisteltiin puutorneilla,
joita lykättiin pyörillä eteen päin, taikka täristettiin suunnattomilla
murtimilla. Kehittyneen sotalaitoksensa tähden pysyivät assyrialaiset
kauan vihollistensa voittajina ja valtakunta vaurastui hirvittävän
mahtavaksi.
Eräästä muinaisesta palatsista on löydetty kuninkaan kirjasto. Mitä oli
kirjoitettu papyrukselle tai nahkalle, on ammoin mädännyt; ainoastaan
saviset sinetit ovat säilyneet. Mutta onpa myöskin löytynyt joukko
viisikulmaisia poltettuja savikappaleita tai myöskin hakattuja kiviä,
joissa on kokonainen nuolenpää-kirjallisuus. Se tavallisesti kertoo
kuninkaan urhotöistä. Me voimme siitä lukea, miten tapojen raaistuminen
seurasi sotilaselämää; niinpä kertoo eräs kuningas itse voiton
jälkeisistä toimistansa: "(Valloitetun kaupungin) asujamista
rikoksellisimmat osaksi ristiin naulittiin, osaksi poltettiin. Muilta
nenät ja korvat leikattiin. Minä vangitsin kaikki miehet, sekä vanhat
että nuoret; muutamilta hakkasin poikki kädet ja jalat, toisilta
leikkasin korvat ja huulet. Nuorukaisten korvista minä tein kasoja ja
vanhempain päistä rakensin tornin, jonka pystytin voiton merkiksi
heidän kaupunkinsa ulkopuolelle. Lapset, sekä pojat että tytöt,
minä poltin. Kaupungin hävitin ja poltin tulella." Kokonaisia
kansoja vietiin pois isänmaastansa ja sijoitettiin vieraasen
maahan. Mutta sotilaskansan julma menettely kosti seurauksillaan
itsensä. Kukistettujen kansain köyhdyttämisestä heikkoni viimein
koko valtakunta, ja heidän alammaisuuttansa täytyi pitää yllä
kauhukeinoilla. Eipä tarvittu muuta kuin yksi kova isku, niin suuri
sotilasvalta raukesi kokoon.
Nyt ovat Niniven palatsit soran peitossa ja kauan on aura kynnellyt
niiden päällistä maata. Vasta meidän päivinämme on vanhan loiston
jäännöksiä kaivettu päivän valoon antamaan vakavaa varoitustansa meidän
miespolvellemme.
Babylonia ja Babylon.
Jo kaukaisessa muinaisuudessa on _Babylon_ (Babel) tunnettu melkoiseksi
kaupungiksi ja suuren vallan pääpaikaksi. Siellähän, rakennettiin
suuri torni, josta raamattu puhuu; sinne perusti Nimrod peljätyn
kuningaskunnan. Jonkun aikaa oli Babylonian valtakunta verollinen
assyrialaisille, mutta kun Ninive vaipui, kohosi se uuteen loistoon.
Babylonialaiset perustivat sotaisten kuningastensa _Nabubalussurin
(Nabopalassarin)_ ja _Nabukudurussurin (Nebukadnezarin_, k. 561) aikana
suuren vallan. Nämä kuninkaat kukistivat assyrialaisten voiman,
valloittivat Syrian, hävittivät Juudaan valtakunnan ja nöyryyttivät
Egyptin, mutta osasivat myöskin suurilla rauhantöillä tehdä
hallituksensa loistavaksi.
Babylon kasvoi tähän aikaan niin suureksi, että sitä koko vanha maailma
ihmetteli. Kaupungin sanotaan molemmilla puolin Eufratia olleen
ympärimitaten 9 maantieteellistä peninkulmaa avara. Jokeen kuvastui
kaksi suurenmoista kuninkaallista palatsia, joista toisen oli
rakentanut Nebukadnezar. Hänen medialainen puolisonsa rakennutti suuret
puistot, n.s. "riippuvat puutarhat", muurattujen holvien päälle, jotka
pengermäisesti kohosivat ylemmäksi kaupungin muureja. Niitä kasteltiin
keinotekoisella vesijohdolla, joka ajoi Eufratin vettä ylös.
Babylonin muhkeain kartanoiden rakennusta helpotti melkoisesti
maapihkan (bitumen'in) runsas saanti, josta tehtiin muuraussavea. Mutta
sepä hauras rakennusaine on myöskin vaikuttanut, että niin vähä
muinaisen komean Babylonin jäännöksiä on säilynyt meidän päivihimme.
Saadaksemme jotakin käsitystä tästä kaupungista, kuulkaamme Herodoton
kertomusta, joka sen näki omin silmin.
"Babylon on", sanoo hän, "säännöllisemmin ja komeammin rakennettu kuin
mikään muu kaupunki maailmassa, mikäli minä tunnen. Kaupunkia ympäröi
syvä, leveä vesihauta, ja sen sisäpuolella on kaupungin muuri. Muurin
päällä kummallakin reunalla on rivi yksikerroksisia asuinhuoneita
vastakkain ja niiden välille on jätetty nelivaljakolle riittävä katu.
Portteja on muurissa ympäri kaupunkia sata, kaikki vaskesta,
pihtipielet ja poikkipuut samoin. Muurin haarakkeet ulottuvat
kummallakin puolella alas jokeen asti. Siitä alkaa ilman sitovaa seosta
tehty tiilimuuri, joka kääntyy sisään päin pitkin joen kumpaakin
äyrästä. Itse kaupunki on täynnä kolmin- ja nelinkertaisia kartanoita,
ja läpi kaupungin kulkee sekä pitkittäin että poikittain, jokea kohti,
ainoastaan suoria katuja. Joka kadulla on joenpuolisessa muurissa
portti, kaikki nämäkin vaskesta, ja ne aukenevat samaan jokeen päin."
"Tämä muuri on siis kaupungin rintavarus, jonka sisäpuolella on toinen
vähän kapeampi, mutta ei paljon heikompi muuri. Toisessa kaupungin
puolikkaassa on kuninkaan linna, suuren ja vahvan muurin sisällä, ja
toisessa Belin sataporttinen temppeli, joka vielä oli jäljellä minun
aikanani. Keskellä temppeliä on torni, kokonaan kivestä rakennettu; sen
päältä kohoaa toinen ja tämän päältä kolmas, aina kahdeksaan asti, ja
käytävä tuonne ylös saakka on tehty kierteisesti kaikkein tornien
ympäri. Ylimmäisen tornin päällä on suuri temppeli ja temppelissä vuode
kauniine peitteineen ja sitä paitsi kultainen pöytä."
Kaupunki oli rikas kauppansa ja taideteollisuutensa tähden. Mutta
rikkautta seurasi myöskin ylellinen ja irstas elämä, joka hävitti
kansan siveellisen voiman. Nyt on entisen Babylonin paikalla
suunnattomat soraläjät, joilla ei mitään ruohoakaan kasva. Täytetty on,
mitä Jesaijas profeetallisesti ennusti: "Näin pitää Babel, kaikkein
kaunein valtakunnista, kaldealaisten koreus, tuleman; niinkuin Jumala
kukisti Sodoman ja Gomorran; niin ett'ei siellä enää pidä asuttaman
ajankaikkisesti, eikä siellä asuntoa pidettämän suvusta sukuun. Niin
ett'ei myös arabialaisten pidä sinne yhtään majaa tekemän, eikä
paimenten pidä siellä lounaalla makaaman. Vaan metsän pedot pitää
siellä makaaman ja yököt asuman; ja tarhapöllöt laulaman hänen
kaunistetuissa huoneissansa, ja lohikäärmeet niissä iloisissa
linnoissa."
Foinikialaiset.
Kapealla maakaistaleella Välimeren itärannalla asui kansa, joka ei ole
sodilla eikä valloituksilla saanut itsellensä paikkaa historiassa, vaan
kaupalla ja rauhallisilla toimilla: foinikialaiset. Maa ei juuri
soveltunut maanviljelykselle, mutta hyviä satamia siinä oli. Libanonin
vuoriseljänne esti kansaa leviämästä itään päin, mutta kasvoi runsaasti
sedrimetsää, joka antoi oivallista laivanrakennus-puuta. Itse maan
luontokin neuvoi siis ihmisiä merelle. Alussa uskalsivat asujamet
harjoittaa meren aalloilla ainoastaan kalastusta. _Sidon, kalastajain
kaupunki_, onkin nimeltään heidän vanhin yhteiskuntansa, joka
perustettiin noin 2700 vuotta e.Kr:n syntymää. Kun he alkoivat liikkua
vähän ulompana merellä, harjoittivat he ensin merirosvoutta, vaan
muuttivat vähitellen ammattinsa kaupaksi.
Sidonin foinikialaiset perustivat Tyros-kaupungin. Näiden molempain
pääpaikkojen ympärille kasvoi pitkin lyhyttä rannikkoa monta muutakin
kauppapaikkaa. Alussa hallitsivat kuninkaat, joiden valtaa kuitenkin
papisto ja mahtavat suvut rajoittivat, kunnes kuninkuus viimein
kokonaan lakkasi. Kaikki kaupungit olivat yhtyneinä liittoon, jonka
johtajana ensin oli Sidon ja sittemmin Tyros, kun assyrialaiset
valloittivat Sidonin. Tyron kukoistusaika oli vuosina 1000-600 e.Kr.
Foinikialaisten merikauppa liikkui alussa Välimerellä. Ollen varovaisia
merimiehiä purjehtelivat he aina pitkin rantoja, etsien vähitellen
maita, joiden tuotteista he voivat saada voittoa. Kun lyödyn rahan
käyttäminen kauan oli heille tuntematonta, oli heidän vanhin kauppansa
luonteeltaan vain vaihtokauppaa. Etäisimpiin paikkoihin perustivat he
käydessään siirtokuntia, jotka vähitellen kasvoivat kaupungeiksi.
Ensimmäinen tämänlaatuinen perustus on tehty Kypros-saarelle, joka
monessakin suhteessa oli foinikialaisille hyvin tärkeä. Saari oli rikas
metalleista, varsinkin hyvästä kuparista, joka sen saaren mukaan on
saanut nimensäkin; siellä kasvoi suurta hirsimetsää, josta saatiin
laivanrakennus-puita. Kreta- ja Rodos-saarilla oli foinikialaisilla
myöskin ikivanhoja uutisasuntoja. Vähä-Aasian etelärannalla olevaa
Tarsos-kaupunkia sanotaan foinikialaisten perustamaksi. Aikaisin oli
foinikialaisilla luja jalansija monellakin Arkipelagin saarella, vaikka
he sittemmin niistä luopuivat, kun kreikkalaiset alkoivat kilpailla
heidän kanssansa. Egyptiin ja Palestinaan oli heillä vilkas liike, he
kun kuljettelivat niiden maiden tuotteita muuanne. Punaisella-merellä
foinikialaiset aikaisin harjoittivat laajaa meriliikettä, joka ulottui
Afrikan eteläisemmille rannoille, Babyloniin, jopa Itä-Indiaankin asti.
Raamatussa kerrotaan, miten kuningas Salomo liitossa tyrolaisten
kanssa lähetti laivoja rikkaasen kultamaahan, niin sanottuun
_Ofir_-maahan, joksi on arveltu milloin Itä-Indiaa, milloin
Afrikan Sofala-rannikkoa. Afrikan pohjoisrantaa kulkivat he aikaisin ja
monta tärkeää siirtopaikkaa perustettiin sinne. Niistä mainittakoon
Utika ja monta sataa vuotta myöhemmin (noin 800) perustettu
_Kartago_ (uusi kaupunki), joka kohta vahvistui ja yleni
mahtavammaksi kaikkia muita. Afrikasta siirtyivät foinikialaiset
Espanjaan, jonka eteläisistä vuoristoista he löysivät niin paljon
jaloja metalleja, että, kuten kerrotaan, heidän merimiehensä eräällä
paluumatkallaan käyttivät suuria hopeamöhkäleitä laivanankkureina.
Tämä maa, jolle he panivat nimen Tarshish, tuli pian heidän
tärkeimmäksi oleskelupaikakseen. Sinne perustettiin monta uutispaikkaa,
jotka kohta kasvoivat melkoisiksi kaupungeiksi, niinkuin _Gades_
(= linnoitettu kaupunki), _Malaga_ (= kalansuolauspaikka) ja
_Sevilla_ (= vuorikaivoskaupunki). Kauan katsottiin Gibraltarin
salmen rannalle pystytettyjä Melkartin (Herkuleen) pylväitä, tuota
vanhimpain kauppamatkojen loppukohtaa, maailman ääreksi, mutta viimein
purjehdittiin niidenkin ohitse. Tänä viimeisempänä aikana purjehtivat
foinikialaiset laivat etelään päin aina kultarikkaasen Guineaan
asti, ja ovatpa ne, kuten muinainen tarina kertoo, erään Egyptin
kuninkaan käskystä kiertäneet Afrikan ympärikin. On myöskin luultu
foinikialaisten käyneen Britannian rannalla ja Itämeren rannoilta
koonneen muinaisaikaan niin harvinaista bernsteiniä eli merenkultaa.
Foinikialaisten maakauppa kävi karavaani-matkueiden kautta. Ne kulkivat
etelässä aina Onnelliseen Arabiaan asti, josta saatiin kultaa,
jalokiviä, pyhää savua ja mirhamia. Samalla tavalla tuotiin myöskin
Indiasta maustimia ja Afrikasta elefantinluuta. Niniveen ja Babyloniin
kulki kauppa Syrian kautta ja Libanonin yli. Babylonista kävivät
karavaanit aina Bokarassa ja Tibetissä asti. Niiden kautta tuli Syrian
asujamille tutuksi silkki, jota jo profeetta Hesekiel mainitsee.
Pohjoisessa pitivät foinikialaiset vilkasta liike-yhteyttä Armenian
kanssa, saaden sieltä Kaukasos-maiden metalleja.
Taideteollisuus vaurastui aikaisin tällä kansalla. Ensinnä
mainittakoon _purpuranvärjäys_, joka taito oli niin vanha, että
sitä tarinassa sanotaan Helkart-jumalan keksimäksi. Väri saatiin
monestakin koteloeläimestä, varsinkin muutamista "murex"-sukuun
kuuluvista lajeista, joiden verellä värjättiin pummuli-, liina- tai
silkkikangasta, jolloin ne tulivat loistavan ja usein tulipunaisen
karvaisiksi. Etevimmät purpuran-värjäyslaitokset olivat Tyrossa. Toinen
hyvin kehittynyt teollisuuden haara oli _lasinteko_ Moni vanha
kirjailija sanoo foinikialaisia lasin keksijöiksi ja kertoo heidän
pitäneen monta vuosisataa sitä taitoaan salassa. Mutta nyt on olemassa
varmoja todistuksia, että egyptiläiset tunsivat sen taidon jo kauan
ennen foinikialaisten aikaa. Suurimmat lasitehtaat olivat Sidonissa.
_Savenvalamisessa_ ja varsinkin kallisarvoisten astiain teossa
poltetusta savesta ovat foinikialaiset olleet kreikkalaisten
opettajina. Saviastiat olivat heidän paras vientitavaransa ja vielä
Tyron mahtavuusajan lopullakin vaihtoivat he juuri niillä kaukaisten
saarien asujamilta tinaa. Rauta ja teräs olivat heille vanhimpina
aikoina tuntemattomat; sen sijaan he edistyivät hyvin taitaviksi
_pronssisepiksi_. Egyptin hieroglyfi-kirjoituksissa mainitaan
foinikialaisia pronssiaseita ja sellaisia kerrotaan heidän tehneen
paljo villeille kansoille. Jalometallisia, foinikialaisten taiteilijain
tekemiä maljoja pidettiin muinaisajan paraimpina korukaluina.
Ihmissivistykselle ovat foinikialaiset tehneet erittäin tärkeän
palveluksen keksimällä kirjoitusaapiston, vaikka se alussa olikin vain
lyhennetty hieroglyfi-kirjoitus, samantapainen kuin Egyptissä.
Foinikialainen kirjainkirjoitus, joka sitte on tullut kaiken sellaisen
kirjoituksen esikuvaksi, keksittiin luultavasti siihen aikaan, kuin
hyksot vielä hallitsivat Egyptiä.
Lavea kauppa ja etevä taideteollisuus kokosivat Foinikian kaupunkeihin,
varsinkin Tyroon, suuria rikkauksia. Nautinnon himo kasvoi samassa
suhteessa, kuin oli keinoja sitä tyydyttää, ja ääretön siveettömyys
levisi hillittömällä vauhdilla, osaksi saaden kiihdykettä
foinikialaisten paheellisista uskonnonmenoista. Silloin tuli
rangaistuksen aika. Tyron rikkaudet olivat jo kauan kiihdytelleet
valloittajain saaliinhimoa. Jo noin 900 e.Kr. oli kaupungin täytynyt
taipua maksamaan veroa Assyrian kuninkaille. Sittemmin piiritti sitä
kuningas Sargon, joka myöskin saattoi alammaisuuteensa sen
aluskaupungit sekä vanhan Tyron, joka oli mannermaalla. Mutta toinen
kaupunki oli jo ennen kasvanut läheiselle merensaarelle eikä Sargon
voinut sille mitään tehdä. Nabukudurassur myöskin kauan turhaan koetti
valloittaa saarikaupunkia. Viimein (574) tekivät sen asujamet hänen
kanssansa sovinnon, tunnustaen hänen yliherruutensa. Tyros ei sen
jälkeen enää koskaan kohonnut entiseen loistoonsa.
Kartago tuli nyt Tyron perijäksi, jopa vaurastui kohta
loistavammaksikin ja mahtavammaksi emäkaupunkiansa. Se taistelemalla
pääsi muiden Afrikan rannan foinikialaisten siirtopaikkain herraksi ja
ulotti vaikutusvaltaansa kauas sisämaahan. Se valloitti Baleari-saaret,
Korsikan ja Sardinian sekä osan Etelä-Espanjasta, johon monta
kartagolaista siirtokuntaa perustettiin. Mutta yrittäessään
valloittamaan Sisiliaa joutui se onnettomaan sotaan ensin
kreikkalaisten kaupunkien ja sitte vielä mahtavamman Rooman kanssa.
Persian valtakunta.
Persialaisten alkuperä ja uskonto.
Arjalaiset läksivät läntisen Ylä-Aasian vuoristosta liikkeelle. Osa
heistä siirtyi etelään päin ja asettui Indus- ja Ganges-jokien
seuduille. Nämä, sittemmin niin sanotut _indialaiset_ eli
_hindulaiset_ kohosivat hyvin korkealle sivistysasteelle; he
rakensivat suurenmoisia kalliotemppelejä, perustivat ominaisen
yhteiskunta-järjestyksen ja kasvattivat rikkaan kirjallisuuden. Toinen
osa heimosta pysyi alkuperäisillä kotipaikoilla taikka siirtyi länteen
päin. Siten perustivat arjalaiset _Baktraan_ (Balkiin) vanhan
valtakunnan, jonka aikoinaan suuri sivistys on jo ammoin kadonnut, sekä
levisivät myöskin Indus-joen lännenpuoliselle laajalle ylängölle. He
sanoivat aluettaan _Iraniksi_ (arjalaisten maaksi) ja kävivät
pitkällistä ja veristä sotaa pohjaisia tatarilaisheimoja vastaan,
joiden alueen nimi oli _Turan_. Siten he tottuivat katsomaan koko
olemassa oloa ainoastaan hyvän ja pahan tasaväkisten voimain
keskinäiseksi taisteluksi.
Läntisten arjalaisten keskellä esiytyi kaukaisessa muinaisuudessa (ei
tiedetä varmaan milloin) uskonnonperustaja _Zaratustra_
(Zoroaster), joka eli hyvin kunnioitettuna suurvaltaisen kuninkaan
_Gushtaspin_ hovissa. Hänen sanotaan tehneen kokonaisen
oppijärjestelmän niistä mielikuvitelmista ja uskonnollisista menoista,
jotka olivat tavallisia hänen maanmiehillänsä. Tämän opin mukaan oli
alussa kaksi rajattoman ajan synnyttämää jumaluusolentoa: valon jumala
_Ormuts_, joka ilmestyi aurinkona, ja pimeyden paha henki
_Ahriman_, yön herra. Molempain käskyläisinä on koko joukko
ylempiä ja alempia eriarvoisia henkiä, jotka lakkaamatta taistelevat
toiset toisiansa vastaan, kunnes ajan lopussa, jolloin Ahriman
voitetaan, ilmestyy maailman sovittaja tekemään ijäistä rauhaa.
Ahrimanista silloin tulee hyvä henki, ja kaikki pahuus häviää. Alimmat
henget ovat _ferverit_, ihmissielujen alkukuvat. Kun jokaisella
ihmisellä on sekä hyvä että paha ferver ja hän on molempain vaikutuksen
alainen, niin raivoaa siis jokaisen kuolevaisen rinnassa sama taistelu
kuin koko maailmassa. Ormutsin palvelijain pitää palvella jumalaansa
siveällä elämällä, rukouksilla ja puhdistuksilla, maanviljelyksellä ja
puiden istutuksella sekä vahingollisten eläinten ja kasvien
hävittämisellä.
Zaratustran oppi on säilytettynä myöhemmin kirjoitetussa
_Zend-Avestassa_, jossa uskonnonkirjassa on monta eri aikoina
syntynyttä kirjoitelmaa. Magilaisten mahtava pappiskasti johti
uskonnollisia menoja ja uhreja.
Kyron tarina.
Persian pohjoisosa on jylhää vuoristoa, jyrkkiä kukkuloita ja syviä
rotkoja, mutta niiden välillä on myöskin ruohoisia laidunmaita.
Eteläpuoli sen sijaan on alavaa, auringon paahtamaa seutua, joka päättyy
aavikkoon. Sen asujamet, yksinkertaisen paimenkansan, korotti
naapurikansain vallitsijaksi _Kyros_ (eli Kuru, kuten nimi oikeastaan
oli; latinaksi _Cyrus_). Tämän valloittajan elämänvaiheista on ollut
montakin kertomusta, joista Herodotos on muistiin kirjoittanut sen, joka
hänestä näytti luonnollisimmalta. Se on tällainen.
Median kuninkaalla Astyageella oli tytär Mandane. Hänestä näki isä
unta, että hänen sylistään juoksi vesivirta, joka peitti tulvallansa
koko Aasian. Hän kertoi unensa niille magilaisille, jotka selvittelivät
unia, ja hämmästyi, kun heiltä kuuli, mitä uni muka merkitsi. Sentähden
hän ei naittanut tytärtänsä kellekään medialaiselle, joka olisi ollut
kyllin arvokas hänelle puolisoksi, vaan eräälle tyyniluontoiselle
persialaiselle Kambyseelle. Sen jälkeen näki Astyages vielä toisen
unen. Hänestä näet näytti niinipuu kasvavan saman tyttären sylistä ja
ulottuvan yli koko Aasian. Sen selittivät unien tietäjät niin, että
hänen tyttärensä poika oli tuleva kuninkaaksi hänen sijaansa. Astyages
nyt tuotti luoksensa Mandanen, ja kun Kyros syntyi hänestä, antoi hän
pojan surmattavaksi Harpagolle, joka oli erittäin uskollinen hänelle
ja hänen suvullensa. Harpagos jätti lapsen eräälle Astyageen
lammaspaimenelle, käskien heittää sen jollekin vuorelle. Mutta paimen
veikin vuorelle oman vaimonsa kuolleena syntyneen lapsen ja jätti Kyron
eloon kasvamaan paimenpoikana. Kun Kyros oli kymmenen vuoden ijässä,
leikitteli hän kerran muutamien samanikäisten kanssa tiellä. Leikissä
valitsivat pojat hänet kuninkaaksi, ja hän määräeli heille töitä,
pannen muutamat rakentamaan taloja, toiset olemaan keihäsmiehinä, ja
yhden hän nimitti "kuninkaan silmäksi" (päällysmieheksi). Eräs
leikkikumppaneista oli ylhäisen medialaisen poika, ja kun hän ei
tehnyt, mitä hänelle oli määrätty, kuritti Kyros häntä ruoskalla oikein
kovasti. Rangaistu poika valitti isällensä ja isä ilmoitti asian
kuninkaalle. Astyages kutsui Kyron eteensä ja kysyi häneltä äkäisesti:
"kuinka sinä, niin alhaisen miehen poika, uskallat sellaisella tavalla
kohdella tätä, joka on valtakunnan ylimysten poikia?" Mutta Kyros
vastasi: "O, herrani! sen tein syystä kyllä, sillä pojat asettivat
minut kuninkaaksi. Ja kun hän ei totellut minua, sai hän ansaitun
rangaistuksensa." Pojan näin puhuessa huomasi Astyages hänen kasvonsa
samanlaisiksi kuin omansa, ja hänen vastauksensakin oli kuin kuninkaan
pojan; samalla näytti hänestä myöskin aika, jolloin Kyros oli jätettävä
kuolemaan, soveltuvan pojan ikään. Pakotettuaan paimenen tunnustamaan
päätti Astyages julmasti kostaa Harpagolle. Hän kutsutti Harpagon
luoksensa ja ravitutti häntä hänen oman poikansa lihalla, jonka pojan
Astyages oli Harpagon tietämättä tapattanut. Atrian lopulla toivat
palvelijat peitetyn vadin pyytäen vierasta ottamaan siitä, mitä
mielensä teki. Harpagos nostaessaan peitettä näki poikansa pään,
kädet ja jalat. Kyros lähetettiin sitte Persiaan, jossa hän kasvoi
nuorukaiseksi. Jänikseen kätketyllä kirjeellä kehoitti Harpagos häntä
nousemaan kapinaan Astyagesta vastaan. Kyros luettuaan kirjeen kutsui
persialaiset yleiseen kokoukseen ja ilmoitti Astyageen muka nimittäneen
hänet heidän sotapäälliköksensä. Sitte käski hän heidän seuraavana
päivänä tulla työkaluinensa ja raivata suuren orjantappuraisen kentän.
Kun persialaiset saivat loppuun heille määrätyn päivätyön, käski Kyros
heidän palata seuraavana aamuna puhtaina ja juhlapuvussa. He saivat
asettua siloiselle niitylle, jossa Kyros heille toimitti pidot. Atrian
jälkeen kysyi Kyros, kumpiko päivä heitä paremmin miellytti. Kun
persialaiset sanoivat toista päivää paremmaksi, lausui hän: "Kaikki
teidän päivänne ovat työpäiviä, jos palvelette medialaisia, mutta
tällaisia juhlapäiviä, jos luovutte heistä. Tehkää siis itsenne pian
vapaaksi." Persialaisten noustua kapinaan nimitti Astyages medialaisten
päälliköksi Harpagon, joka heti meni joukkoineen Kyron puolelle.
Silloin Astyages itse läksi taisteluun, mutta hänet voitettiin ja
otettiin vangiksi. Herruus siirtyi näin medialaisilta persialaisille
(560).
Noin kymmenen vuoden kuluttua kukisti Kyros toisen suuren
valtakunnan, Lydian, joka oli Vähä-Aasian länsiosassa. Siellä hallitsi
_Kroisos-niminen_ kuningas (latinaksi Croesus), joka oli yli koko
Aasian tunnettu suuresta rikkaudestaan. Hänen luoksensa kerrotaan
kerran tulleen viisaan atenalaisen lainsäätäjän Solonin, ja hänet
otetun hyvin vierasvaraisesti vastaan. Kroisos näytteli hänelle
aarrevarastoansa ja kysyi sitte: "Atenalainen vierasystävä! Minulle on
ylistelty sinun suurta viisauttasi. Sanoppas nyt, kuka sinun mielestäsi
on onnellisin kaikista ihmisistä?" Solon vastasi: "O kuningas,
atenalainen Tellus: hän näki isänmaansa vaurauden, hänellä oli hyvät
lapset ja hän kaatui voitollisessa taistelussa isänmaansa puolesta."
"Kenen asetat häntä lähimmäksi?" kysyi Kroisos. Solon vastasi:
"Kleobis- ja Bitonveljekset. Kun heidän äitinsä, joka oli pappi, kerran
oli lähtemässä ajaen temppeliin, mutta härjät eivät joutuneet oikeaan
aikaan kedolta, kävivät nuorukaiset itse valjaihin ja vetivät äitinsä.
Temppelissä äiti astui jumalattaren kuvan luo ja rukoili, että hänen
poikansa saisivat, mikä ihmiselle olisi parasta. Kohta sen jälkeen
nukkuivat molemmat nuorukaiset itse temppelissä hiljaisesti ijäiseen
uneen." Silloin Kroisos pahastuen lausui: "No, etkö sitte katso minun
onneani minkään arvoiseksi?" Solon vastasi: "Nykyään olet kyllä
mahtavan rikas ja monen kansan hallitsija; mutta onnelliseksi en voi
sanoa sinua, ennenkuin saan kuulla, että elämäsi päivät ovat myöskin
päättyneet yhtä onnellisesti. Montakin, joille jumala on näyttänyt
onnea, on hän sitte sitä syvemmälle kukistanut." Jonkun ajan kuluttua
alkoi Kroisos sodan Kyroa vastaan, mutta joutui perin tappiolle. Hänen
pääkaupunkinsa Sardes valloitettiin ja hän itse jäi voittajan käsiin,
joka hänet tuomitsi elävänä poltettavaksi. Kun vangittu kuningas jo
seisoi roviolla, johtui hänelle mieleen, mitä Solon oli sanonut. Ja
sitä ajatellessaan huokasi hän ja lausui kolme kertaa: "Solon!" Kyros
käski kysyä, mitä hän sillä tarkoitti, ja Kroisos kertoi keskustelunsa
viisaan miehen kanssa. Kyros, peljäten koston hetkeä ja miettien,
mitenkä ei mitään ole pysyväistä ihmiselämässä, käski sammuttaa jo
sytytetyn tulen sekä otti Kroison ystäväksensä ja ainaiseksi
kumppanikseen.
Jonkun ajan kuluttua läksi Kyros Babyloniaa vastaan. Kauan majailtuaan
kaupungin edessä, voimatta saada mitään aikaan, johdatti hän viimein
Eufratin veden kaivettuun järveen, jota oli käytetty tulvain
tasoittelemiseksi; kaupungin läpi juokseva vesi tuli siten niin
matalaksi, että persialaiset pääsivät sitä myöten kaalamalla
kaupunkiin. Jos babylonialaiset olisivat edeltä päin tienneet tai
huomanneet, mitä Kyros teki, olisivat he voineet kurjimmalla tavalla
tuhota persialaiset. Sillä jos he olisivat sulkeneet kaikki jokeen
johtavat porttinsa ja itse puolustaneet valleja, jotka olivat pitkin
joen kumpaistakin rantaa, niin olisivat he saaneet viholliset kiinni
kuin kalat rysästä. Mutta nyt tulivat persialaiset äkkiarvaamatta
heidän päällensä. Kaupungin sanotaan olleen niin suuren, että kun
äärimmäiset osat olivat valloitettuna, niin keskellä asuvat eivät
tienneet siitä mitään, vaan tanssivat ja iloitsivat silloin paraikaa
olevassa juhlassa, kunnes viholliset saapuivat heidänkin päällensä.
Kun tämä oli kukistettu, läksi Kyros valloittamaan myöskin
massagetalaisia, suurta ja urhollista kansaa, joka asui Kaspianmeren
rannalla ja Araxes-joen varsilla. Tätä kansaa hallitsi kuningatar
Tomyris. Hänen poikansa, kun oli kavaluudella voitettu ja vangittu,
tappoi itsensä sen onnettomuuden johdosta, ja nyt läksi äiti itse
johtamaan massagetalaisia. Siitä syttyi tulinen taistelu, jossa viimein
massagetalaiset voittivat. Kyros itse kaatui taistelukentällä. Mutta
Tomyris täytti nahkasäkin verellä ja viskasi siihen Kyron pään, sanoen:
"Juo nyt verta kylliksesi!"
Dareios Hystaspis. Xerxes.
Kyroa seurasi poikansa Kambyses, ankara ja sotainen hallitsija. Hän
valloitti Egyptin valtakunnan (523). Epäluuloisuudesta oli hän
surmauttanut nuoremman veljensä Smerdiin. Mutta Kambyseen poissa
ollessa ilmestyi eräs medialainen magilainen ja alkoi julistaa olevansa
Smerdis. Retkellä häntä vastaan kuoli Kambyses tapaturmasta.
Persialaiset sitte tottelivat tätä Vale-Smerdistä seitsemän kuukautta,
luullen häntä todellakin Kyron pojaksi. Mutta kun petos tuli ilmi,
liittyi seitsemän ylhäistä persialaista akaimenidien heimosta, johon
kuningassukukin kuului, ja he menivät yht'äkkiä Smerdiin palatsiin ja
murhasivat hänet.
Nämä seitsemän päättivät, että kuninkaan arvo oli edelleenkin
pysytettävä, ja sopivat seuraavana aamuna auringon noustessa tulemaan
määrättyyn paikkaan, ja se heistä oli tuleva kuninkaaksi, jonka hevonen
siellä ensin hirnui. Se tapahtui Dareiolle hänen tallimestarinsa
viekkauden kautta. Toiset silloin hyppäsivät ratsujensa seljästä
maahan, lankesivat kasvoillensa ja tervehtivät Dareiota kuninkaanansa.
Hallituksensa alussa oli Dareiolla monta kapinaa kukistettavana, kun
monikin voitettu kansa oli viime aikoina koettanut irtautua Persian
vallasta. Varsinkin tuotti hänelle vaikeuksia Babylonin kapina. Sen
johtaja sanoi olevansa Babylonian viimeisen kuninkaan poika ja
aikovansa uudistaa isäinsä herruuden. Tigris-joen yli mennessään tapasi
Dareios ensin viholliset ja ajoi heidät takaperin, voitti sitte uudessa
taistelussa ja alkoi piirittää itse Babylonia. Yhdekstoista-kuukautisen
turhan piirityksen jälkeen alkoi niin Dareios kuin sotajoukkokin
kyllästyä koko sotaan, ja babylonialaiset alinomaa muureiltansa
pilkkasivat heitä. Kuten tarina kertoo, päätti silloin ylhäinen
persialainen Zopyros valloittaa kuninkaallensa kaupungin. Sitä varten
hän julmimmasti rääkkäsi itseään, leikkasi nenänsä ja korvansa pois,
ajeli tukkansa niinkuin pahantekijältä ja ruoskitsi itsensä verille.
Sen näköisenä meni hän kaupunkiin ja sanoi itseänsä kuninkaan tuolla
tavalla kohdelleen. Babylonialaiset asettivat hänet pienen sotajoukon
päälliköksi ja sillä hän, niinkuin oli edeltäkäsin sopinut kuninkaan
kanssa, saavutti alussa monta voittoa. Kun nyt babylonialaiset sen
menestyksen johdosta korottivat hänet suuremmaksi päälliköksi, avautti
hän ryntääville persialaisille kaksi kaupungin porttia. Siten Babylon
valloitettiin toisen kerran.
Jo hallituksensa alussa jakoi Dareios valtakuntansa 20 satrapiaan,
joita kutakin hallitsi maaherra eli _satrapi_. Sekä Kyros että
Kambyses olivat kuhunkin valloitettuun maahan jättäneet kotimaiset
hallitsijasuvut edelleenkin valtaan, missä vain noiden hallitsijain
uppiniskaisuus tai muut syyt eivät pakottaneet heitä erottamaan tai
muuanne siirtämään. Nyt tuli kukistettujen kansain hallitus
yhtäläisemmäksi, ja ne lujemmin liitettiin yhdeksi kokonaiseksi. Sitä
paitsi määrättiin säännölliset verot kunkin satrapian maksettavaksi. Ne
olivat varsinkin sellaisia luonnontuotteita, joita kussakin eri maassa
paraiten saatiin; niinpä maksoi Media hevosia, Babylonia vehnää, India
kultahietaa ja muut maat muita tavaroita. Alammaiset, joista tämä
järjestys usein tuntui rasittavalta, sanoivat, että Kyros oli ollut isä
ja Kambyses herra, vaan Dareios oli kaupustelija.
Sotalaitos kehitettiin hirvittäväksi. Sotateitä tehtiin yli koko
valtakunnan; sotaväelle tasoitettiin erityisiä katselukenttiä; jokainen
asekuntoinen alammainen oli velvollinen sotapalvelukseen. Mutta kun
sotaväki kansakunnittani kokoutui suurin joukoin, ei siinä ollut mitään
säännöllistä jakoa eikä varmaa johtoa. Kohtapa saatiinkin kokea, ett'ei
yksistään sotajoukon suuruudella voiteta.
Äärettömän joukon kanssa läksi Dareios valloitusretkelle
skytialaisia, nykyisten slaavilaisten esi-isiä vastaan, joka
urhollinen paimentolaisheimo kuljeksi suurilla aroilla Mustanmeren
pohjoispuolella. Hän marssi Trakian läpi, voitti villit getalaiset ja
meni Tonavan yli. Mutta skytialaiset lakkaamatta peräytyivät etemmäksi,
niin että Dareios takaa ajaessaan joutui kauas autioille aroille, jossa
hänen sotajoukkonsa oli aivan menehtyä ravinnon puutteesta. Hänen
täytyi siis viimein lähteä palaamaan tyhjin toimin, ja paluumatkalla
kuoli häneltä paljo väkeä.
Vielä onnettomammin päättyivät ne sotaretket, jotka Dareios
sotapäälliköillään teetti kreikkalaisia vastaan ja joista tuonempana
tarkemmin kerrotaan. Hänen viimeiset vuotensa kuluivat uuden
samanlaisen retken laajoihin varustuksiin, kunnes hän kuoli (485).
Hänen poikansa ja seuraajansa _Xerxes_ oli heikko ja kopea
itsevaltias. Suurimman sotajoukon kanssa, kuin vanha historia tietää
kertoa, läksi hän Kreikanmaata vastaan, mutta sai kohta kokea, miten
vähä järjestymättömillä joukoilla on kykyä kestämään taistelua vapaan
kansan innostusta ja suurempaa sivistystä vastaan. Hänen täytyi
häpeällä palata ja suurin osa hänen sotajoukostaan joutui häviöön.
Hänen loppuhallituksensa aikana (vuoteen 465 asti) alkoi jo näkyä
varmoja häviön ja rappeutumisen merkkejä suuressa Persian
valtakunnassa.
[Kuva: Xerxes valtaistuimellaan.]
Ei missään ole kuninkaallinen itsevaltius niin kehittynyt kuin
persialaisilla: Persian laki sääsi nimenomaan, että kuningas tekee,
mitä tahtoo. Hänen kädessänsä oli kaikkein henki ja elämä. Jokaisen,
joka pääsi hänen eteensä, täytyi laskeutua polvilleen ja suudella
maata. Niinkuin valonhenget ympäröivät Ormutsin valtaistuinta, niin
hänen sijaisellaankin, Persian kuninkaalla, oli suuri ja loistava
hovikunta, ja sitä johtamassa seitsemän ylhäistä virkamiestä sekä
pappisneuvosto. Kuninkaallinen pöytä oli katettu valituimmilla,
kaukaisista seuduista tuoduilla ruo'illa ja juomilla. Hovi muutti
oleskelupaikkaa eri vuodenaikojen mukaan: talvi vietettiin kuumassa
Babylonissa, kevät Susassa, kesä vilpoisessa Ekbatanassa. Monta puistoa
eli "paratiisia" hedelmäpuineen ja metsäneläimistä rikkaine
eläintarhoineen oli laitettu kuningasta varten matkoilla käytettäväksi.
Palatseista on ensi sijassa mainittava _Persepolis_ varsinaisessa
Persiassa. Perustuksena oli siinä kolme pengermää, marmorirapuilla
yhdistetyt ja kyllin suuret, että kymmenen ratsumiestä sopi niillä
rinnakkain ratsastamaan. Ensimmäisen pengermän raput veivät
pylväskäytävään, josta nyt näkyy ainoastaan vähäisiä jäännöksiä.
Vieressä seisoo pari marmorista hakattua, muodoltaan satumaista, suurta
eläimenkuvaa. Toisen pengermän seinässä näkyy korkokuvia: kuninkaan
palvelijoita monenkarvaisissa puvuissaan ja eri toimissa taikka
valtakunnan eri maakuntain lähettiläitä. Toiset portaat vievät toiseen
pylväskäytävään, josta päästään moneen yksinäiseen rakennukseen. Niissä
on kussakin monta huonetta, täynnä kuvakoristuksia. Eräässä paikassa on
kuvattuna kuningas täydessä loistossaan ottamassa puheilleen
alammaisiansa. Toisessa paikassa hän, yllä monilaskoksinen medialainen
puku, istuu valtaistuimella, pitkä valtikka kädessä; takana seisoo
palvelija, pitäen hänen päällänsä suojelushengen haaveellista kuvaa.
Assyrialaiset kuvasivat kuningastansa aina toimivana; sitä vastoin hän
täällä lepää juhlallisessa majesteettiudessa. Koko palatsin kukkula on
täynnä avarain salien, lukemattomain marmoripylvästen ja koruovien sekä
suurten suihkukaivolaitosten jäännöksiä. Nimet Dareios ja Xerxes, joita
tavataan monilukuisissa nuolenpää-kirjoituksissa, ilmoittavat ajan,
jolloin nämä rakennukset ovat syntyneet.
Kuningasten velvostuttava elintapa, yksinvallan rampaava vaikutus,
maaherrain yhä karttuva itsevaltaisuus ja kukistettujen kansain pelkuri
orjamaisuus yhdessä vaikuttivat, että Persian valtakunta, vaikka olikin
näköään niin loistava, kypsyi häviöönsä paljon ennemmin, kuin se, kuten
tuonempana kerrotaan, kukistuikaan valloittajan kautta.