Nyt voimme uudistaa kysymyksen: osoittavatko Suomen
kansan tositapauksia esittävät runot vähälukuisuudellaan ja
vähäpätöisyydellään historiallisen käsityksen puutetta?
Ainesten jakautuminen eri aikakausille: kristinuskon maahan tuonnin,
Nuija-sodan ja Kaarle herttuan, Kustaa Aadolfin ja Jaakko de la Gardien
sekä Kaarle XII:n ja Pietari Suuren ajoille, ei ainakaan todista, että
Suomen kansan runoudessa peräti puuttuisi historiallinen käsite.
Entä ainesten laatu? Sitä oikein arvostellaksemme on meidän
luotava vertaileva silmäys läheisen ja yhtäläisissä oloissa eläneen
Ruotsin kansan samanaikaisiin tuotteihin.[349] Ruotsalaisissa
ritariballaadeissa esiintyvistä historiallisista aiheista
huomattavimmat ovat, paitsi (sivulla 140) mainittua kahta naisen
ryöstöä, Birger Jarlin pojan kuningas Waldemarin ja hänen tanskalaisen
puolisonsa Sofian perheelliset välit ynnä niistä johtuvat selkkaukset.
Näiden ohella voidaan osoittaa joitakuita samantapaisia seikkoja
vähempiarvoisista ylimyksistä runoon pannuksi. Niitä esittäväin
ballaadein rinnalla, jotka lisäksi ovat paremmin tanskan- kuin
ruotsinkielisinä säilyneet, ei Elinan surmarunon yksinäisenäkään
tarvitse hävetä; historiallisen tapahtuman laatu on kaikissa aivan
sama, yksityistä elämää kosketteleva. Mutta suomalaisella puolella
painaa vaa'assa myös Piispa Henrikin surma, jonka tapaista
legenda-runoa ei Ruotsin pyhimyksistä paljoa rikkaampi tarusto ole
luonut.
Vielä on Ruotsalaisilla useampia lauluja ratkaisevista tappeluista
keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa, niinkuin Brunkebergin 1471,
Brännkyrkan 1518 ja Stångebron 1598.[350] Näiden kansanomaisuus on
kuitenkin enimmiten vielä epäilyttävämpi kuin Kaarle herttuan runon,
joka on lähimpänä vastineena Suomessa. Niin tarinantapaista ja
kuitenkin täysin historiallista kansanrunoa, kuin Jaakko Pontuksen
Riian-retki, ei niiden joukossa ole ainoatakaan.
Jos taas ainesten lukua tahdomme koneellisesti laskea, niin saamme
suomalaisista runoista kokoon kymmenkunnan. Ruotsalaisten ainesten
määrää ei ole aivan helppo tarkalleen sanoa; saammeko sen nousemaan
kaksinkertaiseksi suomalaisiin verraten, riippuu siitä, missä määrin
otamme lukuun ruotsinkielellä luultavasti löytyneet, vaan yksistään
tanskankielellä säilyneet ainekset, sekä miten asetamme rajan
kansanrunon ja yksityisen sepittämän välille.
Vertaus Ruotsin ja Suomen kansan historiallisten runojen kesken,
etenkin jos vielä otamme huomioon, että edellinen on ollut
suhteellisesti johtavassa asemassa, ei siis suinkaan ole Suomalaisille
masentava. Kaikista vähimmän voi huomata minkäännäköistä eroitusta
näiden kansojen historiallisessa käsityksessä.
Loppupäätökseksi täytyy tulla, että Suomen kansa, sen
maantieteelliseen, valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen asemaan katsoen,
on runollisesti käsitellyt historiallisia aiheita sen verran, kuin
kansanrunolta yleensä voi odottaa. Suuremman historiallisen
kertomarunon vaatiminen niissä oloissa, joissa se on elänyt, menee yli
mahdollisuuksien.
Kykyä ei ainakaan voi väittää Suomen kansalta puuttuneen laajemmankin
kokonaisuuden käsittämiseen ja luomiseen. Sillä tämän työn se on
todellisuudessa suorittanut ilmankin historiallisia aiheita. Siitä ovat
todistuksena ne runojaksot Väinämöisestä ja Ilmarisesta sekä
Lemminkäisestä, jotka se pelkistä mielikuvituksen aineksista on osannut
yhteen kutoa. Ja näiden Kalevalan-aineisten ohella löytyy vielä yksi
yhtenäinen runojakso, Suomen kansan raamatun-aineisista runotiedoista
koottu Luojan virsi, joka seuraavassa tutkimuksessa tulee
esitettäväksi.