Venäen kuningas viekas,
Otti suotta Suomen linnan,
Kiusin Viipurin kivessä,
Nauruin otti Narvan linnan.
Että runo on Länsi-Inkerissä ja nimenomaan Soikkolan niemekkeellä
syntynyt, osoittavat selvästi siinä esiintyvät paikannimet. Tänne
vievätkin meidät sotatapaukset v. 1708. Maydellin sijaan asetettu uusi
perin kykenemätön ylipäällikkö _Yrjö Lybecker_ oli tehnyt
hyökkäysretken Länsi-Inkeriin ja vallannut muun muassa Kaprion linnan.
Mutta siellä sai hän onnettomuudekseen käsiinsä myös erään
suunnitelman, joka ilmaisi Venäläisten muka olevan hankkeissa suurilla
sotajoukoilla katkaista hänen paluumatkansa. Asiasta enempää selkoa
ottamatta hän kiiruhti pikamarsseissa Kolhanpään eli Harjavallan
niemekkeelle, jonka läheisyydessä tiesi ruotsalaisen laivaston olevan.
Täällä piti hänen kuitenkin viipyä kokonainen kuukausi, ennen kuin sai
väkensä laivoihin sijoitetuksi. Mutta kaikki hevosensa, 5000
luvultansa, täytyi hänen teurastuttaa, kun ei voinut niitä mukanaan
kuljettaa. Sitä paitsi jäi häneltä myrskyn tähden rannalle vielä 800
saksilaista sotamiestä; nämät todella joutuivat taisteluun vihollisten
kera, jossa he mitä urhokkaimmin pitivät puoliansa ylivoimaa vastaan
yhdeksän tuntia, kunnes heidät voitettiin sekä suurimmaksi osaksi
surmattiin.[348]
Mainittu kansaa hämmästyttävä hevosten paljous kuvastuu heti runon
alussa. Ja sitä seuraava meren mittaaminen viittaa laivastonkin
ilmaantumiseen paikalle. Jälkeen jääneiden soturien verinen ottelu
paikalle vihdoin saapuvain Venäläisten kanssa esitetään hyvinkin
elävästi. Ainoa tositapaukseen soveltumaton piirre on seitsemän,
kahdeksan vuoden aika leirin pidossa. Mutta sehän on kansanrunon
omaista; ja kuukauden aika tuntui sotaväen rasittaman kansan mielestä
kylläkin pitkältä.
Kuvaavinta molemmissa Kaarle XII:n aikuisissa runoissa on se, ettei
niissä kerrota voitollisen Venäjän yrityksistä, vaan tappiolle joutuvan
Ruotsin hyökkäyksistä, vaikka laulajat olivat edellisen vallan
puoltajia. Eroituksen molempain taistelevain välillä on kansa
osoittanut hyvin oivaltavansa antamillaan mainesanoilla "viekas" ja
"rohkea". Ja ne olivat jälkimmäisen viimeiset ponnistukset, jotka
karjalaisissa Inkerikoissa herättivät halun omintakeiseen ja
välittömään historialliseen runoiluun.