_Se oli meno parahan prouvan,
Se oli hukka huonehenkin,
Kansa kaunihin tavaran,
Sekä kullan kiiltäväisen
Että hopian hohtavaisen.
Klaus tuo asu Kirstinensä
Uotin uudessa tuvassa.
Kaikki kaikkinansa katovat,
Laiho puuttuupi pellolta,
Eikä kasva kauramaatkan:
Kulo poltti parahat paikat,
Kuiva kukisti loputkin.
Hevoisia talli täynnä,
Nautoja navetto täynnä,
Kuolit kaikki korsi suuhun,
Kaaduit kaurajen nojalle_.
Ensimmäinen kohtaus.
_Klaus istu kynnykselle,
Sekä istu että itki.
Jesus äijänä käveli_.
Jesus:
Mitäs itket, Klaus Kurki?
Klaus:
Kyll' on syytä itkemistä,
Siit' on sydämen kipeä,
Ettän poltin puolisoni,
Sytytin syleni täyden,
Vaimon valkeella valotin,
Poltin pienen poikaseni.
Hevoisia talli täynnä,
Nautoja navetto täynnä,
Kuolit kaikki korsi suuhun,
Kaaduit kaurajen nojalle.
Jesus:
Kyllän tiedän Elina prouvan.
Klaus:
Missäs on sitte Elina prouva?
Jesus:
Ylemmäises taivaassa,
Kuuden kynttilän edessä,
Jesuksen jalkain juuressa,
Pikku poikainen sylissä,
Uolevi oven edessä.
Kyllä myös tiedän Klaus Kurjen.
Klaus:
Missäs on sitte Klaus Kurki?
Jesus:
Alammaises helvetissä,
[Alammaisen portin alla],
Kannukset vähän näkyyvät.
Jalat alta kiilustaavat.
Kyllä viellä tiedän Kirsti huoran.
Klaus:
[Missäs on sitte Kirsti huora?]
Jesus:
Alammaises helvetissä,
Alammaisen portin alla,
Palmikoita vähän näkyypi,
Silkit päihin sidottuna.
Loppukohtaus.
_Klaus tuo ajohon lähti.
Pisti pillit säkkihinsä,
Soitti suolla mennessänsä,
Järähytti järven päässä,
Karahutti kankahalla,
Ajo päin sulaan merehen,
Aaltoihin upottikse.
Se oli meno nuoren miehen,
Kansa nainehen urohon:
Kirsti rakkina perässä_.
Kirja on kirjoitettuna,
Löytty Laukosta mäeltä.
Elinan surmaruno ei ole yksistään muodoltansa draamallinen. Myös
luonteiden kuvauksessa on jotakin erityisempää, jotakin enempää,
verraten tavallisiin ritari-balladeihin.
Erinomaisella lemmellä ja yksityiskohtaisella huolella runo ennen muita
esittää Elinaa, jossa se on tahtonut meille näyttää todellisen vaimon
kuvan koko suloisuudessaan ja nöyryydessään sekä itsensä kieltävässä,
kaikki kärsivässä rakkaudessaan.
Klauksen kosiessa Elina ei oikein uskaltaisi ruveta niin suuren talon
emännäksi, mutta hänen ahdistaessaan ei henno kieltääkään, varsinkin
kun uroon uljuus nähtävästi jo on voittanut sijan neidon sydämessä.
Sillä runo kertoo, kuinka Klauksen kaukaa näkyessä Elina oli hänet heti
tuntenut tulennasta, "jalon jalan heitännöstä", sillä ilmaisten
puolinaista pelkoansa, puolinaista ihmettelyänsä.
Silloin kuin Klaus on kaukaiselle matkalle lähtevinään, puhkeaa esiin
Elinan hellä rakkaus ja huolehtiminen hänen pyynnössään, ettei tuolla
suinkaan kauvan viipyisi. Eikä hän sitä ainoastaan oman tilansa tähden
pyydä, vaan kehoittaa häntä varovaisuuteen myös itsensä tähden, joka
tarkoitus toisinnossa (C) erittäin ilmaistaan:
Nijns kauvan elä[ä] saat
Pohjan Noittajen seas.
Koska Kirsti Elinalle tahtoisi laittaa yösijan muuanne, arvellen, että
Klauksen kamarissa on välkkyvät paljaat miekat ja ladatut pyssyt, ei
Elina siihen suostu, vaikka häntä kenties hiukan peloittaa, osoittaen
siinäkin kiintymystä kaikkeen miehensä omaan.
Vaan kirkkaimpana Elinan rakkaus leimahtaa ilmi silloin, kuin hän
keskellä tulen liekkejä puhuttelee Klausta. _Äitinä_ hän tahtoisi toki
lapsensa pelastaa ja ojentaa siitä syystä itkevän pienokaisen
ikkunasta. Mutta Klaukselta hän saa ainoasti kamalimman solvauksen
vastaukseksi. Silloin Elina vielä ojentaa Klaukselle kätensä, nöyrästi
pyytämällä, että ottaisi talteen edes oman lahjoittamansa
kihlasormuksen. Toisinnossa (C) nimenomaan sanotaan:[251]
Elina klasist sormens pisti,
ja lisätään, että Klaus:
Mjekan tupestansa otti,
Veti oitis Sormen poicki.
Varma kuolema silmäin edessä Elina muistaa vanhaa äitiänsä ja samassa
toisinnossa rukoilee:
Kaikki nurkat palakon,
Tämä vettä vuotakon,
Sixi kuin mä Muorini näen!
Uoti veljeänsä, jota pyytää äitiä noutamaan, hän myös huomaa neuvoa
äidille asiasta hellävaroin puhumaan.
Vaan äidin sydän on herkkä hätäilemään. Aivan verrattomasti on runo
kuvannut hätäytyneen äidin mielentilaa hänen takaperoisessa
pukeutumisessaan. Kuitenkin vasta matkalla vaaran todellinen laatu
äidille selvenee. Granlundin kirjaanpanossa (D), jossa muutenkin tämä
kohtaus on täydellisimpänä, äiti ensin näkee savun ja sitten tuntee,
kuinka:
Tuima käry tulee täältä!
Kuinka liekän tyttäreni''
Perille tultuansa hän hämmentyy niin, ettei ymmärrä tyttärensä
syyttömyyttä puolustaa, vaan heittäytyy heti polvilleen Klauksen eteen
rukoillakseen hänelle armoa tai edes rangaistuksen lievitystä.
Elina kärsii tämänkin, oman äidin käytöksessä piilevän syytöksen yhtä
hiljaisesti, kuin miehensä julkiset häväistykset sekä Kirstin
aikaisemmat salaviittaukset. Vaimon ehdoton uskollisuus on siinä määrin
hänen omaa itseänsä, ettei hän voi ottaa sitä keskustelun alaiseksi.
Vasta sitten, kun äiti, jolle jo hiukan hämärtää asian oikea laita,
alkaa valitella sitä, ettei hän ollut elänyt sovinnossa Kirsti piian
kanssa, loppuu hänen enkelinkaltainen kärsivällisyytensä ja hän
viattomuutensa täydessä tiedossa ilmoittaa, ettei hänessä ollut
vähintäkään syytä, että hän oli koettanut kaikki, mikä hänen voimassaan
oli, ja vähän siitä päällekin. Toisinnossa (C) hän kohtaloonsa alistuen
viimeksi lausuu:
Tämä nurcka palakoon,
Koskan Muorini näin!
Runo lopuksi antaa peittelemättömän tunnustuksensa Elinalle sekä
tulkitsee sitä vilpitöntä surua ja kaipausta, joka hänen muistoonsa
liittyy.
Klaus Kurki on kopea ja kuumaverinen ritari. Heti pihalle tultuansa hän
ylpeästi kysyy, onko häntä varten pidettyä piikaa, ja kun hänelle
vastataan, ettei kartanolla kaupita muita kuin hevosia, niin hän
väkivaltaisesti tunkeutuu tupaan, uudistaen saman kysymyksen. Sitä
kunnioitusta, jota hänen esiintymisensä herättää, kuvaa Elinan veljien
nouseminen seisoalle, kun he vastaavat, että hänen oli astuminen
toiseen tupaan äidin pulleille. Sitten kun Kirsti hänelle valheita
latelee, hän hetipaikalla tarttuu onkeen, ruveten epäilemään Elinaa. Ja
nähtyänsä renki Uolevin Elinan makuuhuoneessa, hän tarkemmin tutkimatta
uskoo Kirstin kanteen todeksi sekä päättää polttaa syylliset, josta
päätöksestä häntä ei enää saa peräytymään Elinan hellä käytös eikä
äidin nöyrä rukous. -- Luonteeltaan hän ei kuitenkaan ole pahanilkinen
mies, vaikka tulinen ja pikainen. Tehtyä tekoansa hän katkerasti katuu
ja lopulla omantunnon vaivoissa ajaa aaltoihin.
Kirsti se tässä tapauksessa on syynä kaikkeen onnettomuuteen ja pahaan.
Heti Klauksen tullessa nuoren emännän keralla, hän tuota kateellisin
mielin katselee ja toivottaa heidän välinsä rikkoutumista ynnä entisten
suhteitten palajamista.[252] Mihin asemaan hän on tottunut, ilmaisee jo
se tapa, jolla hän vielä tohtii Klausta kahden kesken puhutella: "Ohoh
Klaus kultaseni!" Tämän äkki-pikaisen luonteen tuntien hän laskettaa
ilkeimmän valheen, antaen lisäksi kavalan neuvon, mitenkä muka asiasta
saisi selvän. Klauksen poistuttua hän pesukodassa rupeaa kolkkimaan
emäntänsä vaatteita, purkaakseen niihin kärsimätöntä kiukkuansa.
Toisinnossa (B, vrt. D) paikalle saapunut Elina ensiksi kysyy:
"Mitäs kålkittet Kårassa,
Paukotat patojen luon?"
johon Kirsti ei malta olla vastaamatta ilkeällä viittauksella siihen,
mitä hänen mielessänsä liikkuu:
Huoran huopia virutan,
Pahan pårton va[a]ttehia.
Kun Elina, joka on liiaksi puhdas semmoiseen puheesen puuttuakseen,
lempeästi selittää, ettei hänellä ole minkäännäköistä oikeutta näiden
vaatteiden pahoin pitelemiseen, jotka eivät olleet talon tekoa, vaan
oman äidin kädestä lähteneitä, Kirsti siihenkin "mutkan muistaa", niitä
vielä kovemmin kolkkimalla ja lopuksi pahasti polttamalla. Ilolla hän
näkee, kuinka tämmöinen loukkaus äidin muistoa vastaan saa Elinan
hetkeksi tulistumaan, sillä se antaa hänelle tilaisuuden puolustelevaan
ja samalla purevaan vastaukseen. Toisinnossa (C) tämä kohtaus on vielä
elävämmin esitetty.
Elina:
O mun Kirsti pijkaiseni!
Älä klappa nijn kovasti
Nijn kovin kovasti
Minun finiä vaateitani;
Ej ne ole täälä saatu,
Vaan mun Muorini kotona.
(Ei vastausta.)
O mun Kirsti pijkaiseni!
Älä klappa niijn kovasti
Minun finiä vaateitani;
Ej ne ole täälä saatu,
Vaan mun Muorini kotona.
(Ei vieläkään vastausta.)
Älä klappa, Kirsti Huora,
Minun finiä va[a]teitani!
Sill' ej ne ole täälä tehdyt,
Vaan mun Muorini kotona.
Kirsti:
Olispa mun lukua,
Vaicka parka palkollinen!
Olet Sinäkin Iso Emändä
Ollut Olevin ohesa,
Pitkä-parran parmahissa.
Eikä Kirstiä sekään tyydytä, että näin on saanut emäntänsä pahoille
mielin, hän rientää perässä kamariin, jossa Elina itseksensä itkee,
ja rupeaa ehdottamaan pitoja isännän poissa ollessa. Kestien
aikaansaaminen ja talonväen juovuttaminen on näet hänen aikeittensa
toteuttamiselle välttämätön. Kiusaantunut Elina antaa hänelle
suostumuksensa, kuitenkin sillä ehdolla, että yksi tynnöreistä, joka
oli nimenomaan ristijäisiä varten säästetty, jätettäisiin koskematta;
Kirsti tietysti sen ensimmäiseksi iskee. Mutta kun hän tällä
kiusanteollaan, samoin kuin tuodessaan makuuvaatteita enemmän kuin oli
määrä, saa väsähtyneeltä emännältään ainoasti lyhyen, tyynellä
arvokkaisuudellaan masentavan vastauksen: "toisin teit, toisia käskin",
niin hän päättää viipymättä ryhtyä kostotuumiensa lopulliseen
toimeenpanemiseen. Hän houkuttelee ylimmäisen rengin Uolevin muka
rouvan käskyjä kuulemaan makuuhuoneesen, jonka oven salpaa lukkoon, ja
kutsuu sitten Klauksen katsomaan. Eipä Kirstin mielestä Elinan
palaminenkaan tapahdu tarpeeksi joutuisaan, vaan peläten että Elinan
äiti saisi Klauksen taivutetuksi peräyttämään päätöstään, hän muistaa
puodissa löytyvän ruutia, jota kantaa Klaukselle käteen, pyytäen sitä
panemaan tervatynnörin keralla. Toisinnon (C) mukaan hän julkenee nyt
Klausta toistenkin kuullen puhutella, varoittaessaan mitenkään myöten
antamasta:
"Älä vaan, mun Olavus kultan!"
Runo ei ole voinut sattuvammin lausua halveksivaa tuomiotansa
ilkeäsisuisesta Kirsti piiasta, kuin antamalla hänen _rakkina_ juosta
järveen Klauksen perästä.
Aikaan nähden, milloin runo voi olla kokoonpantu, on ylläoleva ruudin
eli pahojen jauhojen ilmaantuminen, samoin kuin paukkuvaisten pyssyjen
Klauksen tuvan seinällä, erittäin huomattava. Näitä mainitaan ensi
kerta Viipurissa ja Savonlinnassa v. 1483. Elinan surmaa ei siis voi
pitää sepitettynä niinkään välittömän vaikutuksen johdosta, siinäkään
tapauksessa että katsoisi runon olevan oikeassa ja asiakirjain
väärässä. Se perustuu kansanmuistelmaan, ja silloin on helppo ymmärtää,
että kului joku aika Klaus Kurjen katoamisesta, ennenkuin hänen
muistonsa tuli tarun omaksi ja saattoi sekoittua vanhempaan tarinaan.
Sen synty täytyy niin muodoin siirtää 1500 luvulle.
Keski- ja uuden ajan vaihteesen viittaavat muutamat muutkin seikat.
Klaus Kurjen saattojoukon lukuisuus ja komeus soveltuu erinomaisesti
keskiajan ylimyksen esiintymiseen, jonka rikkaus on historiallisestikin
tunnettu. Mutta vielä hänen tyttärensä poika komeilee yhtä loistavalla
seurueella lähtiessään sotaretkelle Juhana herttuata vastaan v. 1563.
-- Huomattava on myös _klasin_ kertosanana esiintyvä västärä, josta
Kirsti kurkistelee Klauksen ja Elinan Laukkoon saapuessa. Se vastaa
ruotsalaista sanaa _fönster_ ja tarkoittaa puuikkunaa, jommoisia vielä
lasistenkin rinnalla käytettiin. -- Kirstin ehdotus, että saisi tehdä
Elinalle sijan ylimmäisen portin eli toisinnossa (B) holvin päälle,
viittaa siihen lupaan, joka aatelisilla oli Kalmarin unioonin
kestäessä, vahvistaa kartanoitaan. Jos se ei ollut kivestä, niin
ainakin rakennettiin koko piha umpeen, joten yksistään portin kautta
oli pääsy sisään.[253] Tämä rakennustapa kuitenkin säilyi ainakin 1600
luvulle. -- Kertomus Elinan olosta _ylimmäisessä taivaassa eli
ymmärkissä_ (B ja D; ruots. himmelrike), jossa hän istuu _kuuden
kynttilän edessä_, lapsi sylissä ja toisinnon mukaan (C) vielä:
Kulda Kirjainen kädes,
nähtävästi kuvailee valaistua kirkkoa, jossa rukoillaan kirjan avulla.
Jos tätä kirjaa voisi ainoasti ajatella painetuksi, olisi se yhtä
tärkeä todistuskappale kuin ruudin mainitseminen runossa; vaan sitä
välttämättömyyttä ei tietysti ole.
Kaikista tarkimman ajanmääräyksen saisimme, jos voisimme päästä
varmuuteen siitä, kuka on ollut todellinen Elina rouva, jonka muistoa
kaikki kansa Vesilahdella, sekä ylhäiset että alhaiset, niin syvällä
kaipauksella säilyttivät. Ettei se ole voinut olla Klaus Djeknin vaimo,
Mynämäellä syntynyt ja lyhyen ikänsä elänyt, lienee itsestään selvää.
Siksi tarkoin piirtein on runossa Elina kuvattu: "paras prouva,
kasvoilta kaunis, puheissa puhdas ja siivo, sekä töissä taitava", että
tällä on täytynyt olla paikkakunnalla hyvin tunnettu esikuva. Mutta
Elina nimisiä rouvia Laukon kartanossa tunnetaan siltä ajalta kolme:
paitsi mainittua Klaus Kurjen toista puolisoa, Klauksen tytär
ensimmäisestä aviosta sekä tämän pojan vaimo Elina Grabbe. Viimeksi
mainittu ei kuitenkaan voi tulla kysymykseen, koska eli avioliitossaan
ainoasti muutamia vuosia, ja senkin ajan miniänä appelassa.
Lyhytikäinen oli myös Elina Stenbockin avioliitto, 1460 luvun
loppuvuosilta 1470 luvun keskivaiheille; eikä hänen asemansa
lapsettomana leskenä, jos hän Klaus Kurjen luultavasti tapaturmaisen
kuoleman aikana vielä eli, ollut omiansa antamaan tilaisuutta
laajemmalle tuntuvaan vaikutukseen. Sitä vastoin on Klaus Kurjen
ainoalla Elina nimisellä tyttärellä ollut kaikki mahdollisuudet luoda
itselleen pysyväisempää jälkimuistoa. Tämä Fru Elin, piispa Arvid
Kurjen sisar ja koko nuoremman Kurki-suvun kantaäiti, oli vuodesta 1489
naituna äidinpuoliselle serkulleen, Knuutti Eerikin pojalle. Hänen
miehensä oli kotoisin Ruotsista, vaan siirtyi Suomeen ja oli ainakin
vv. 1512-1535 Pohjanmaan ja Satakunnan laamannina, esiintyen myös
Laukon herrana (_till Laucko_, ennen _till Näs_) sekä vuodesta 1523
valtaneuvoksen arvonimellä. V. 1538 mainitaan molemmat vainajina, joten
heidän suoranainen vaikutuksensa Vesilahdella ulottuu vähintäin
kolmelle vuosikymmenelle. Että he tämän ajan ovat hyvin käyttäneet,
siitä on paraana todistuksena 1535 vuoden asiakirjassa Elina rouvan
miehelle annettu kunnianimi _gamle godeman_ (hyvä vanha mies).[254]
Jos siis runon kuvaus Elinasta on muisto Klaus Kurjen tyttärestä, eikä
puolisosta, niin on runon syntymäaika siirrettävä edellämainitun
kuolemasta vielä enemmän eteenpäin eli 1500 luvun jälkimmäiselle
puoliskolle. Puutteellinen runopuku saisi myös siten osaksi
selityksensä.
Onko Elinan surmarunoa laulettu ulkopuolellakin Vesilahden pitäjää, on
hyvin vaikea ratkaistava. Sääksmäellä lauletussa Inkerin virressä on
tosin pari säettä:
Mistäs tunnet Lalmannikses?
Tu[l]ennasta tunnen pur[ren],
jotka muistuttavat Elinan surman säkeitä (B, vrt. C, D):
Mistäs tunnet Klaus Kurjen?
Tulennasta tunnen tuiman.
Molemmille yhteinen on myös säe:
Sekä istui että itki (Ink. v. 31, El. V. 1).
Huomattava on, että näitä säkeitä, joihin ei ole mitään aihetta Inkerin
virren skandinaavilaisissa esikuvissa, ei myöskään tavata sen
inkeriläisissä ja ilomantsilaisissa toisinnoissa. Mutta sittenkin on
yhtäläisyys liiaksi yleinen, eikä tekstiin nähden täysin taattu, että
näiden säkeiden voisi varmasti olettaa johtuvan Elinan surmarunosta,
joka lisäksi on todennäköisesti syntynyt myöhemmin kuin Helka-virret.
Vielä arveluttavampaa on niistä yhtäläisistä säkeistä, joita Itä-Suomen
ynnä rajantakaisilla alueilla on tavattu, päättää Elinan surmarunon
niin kauas kulkeutuneen. Niissä tapauksissa, joissa todellista yhteyttä
silminnähtävästi on olemassa, voi päinvastoin osoittaa, että tämä runo
ei ole toiseen yksinomaan itäsuomalaiseen vaikuttanut, vaan että löytyy
kolmas Länsi- ja Itä-Suomelle yhteiseksi oletettava runo, josta
molemmat ovat lainanneet.
Selvimmin se näkyy Elinan surman loppusäkeistä: "pisti pillit
säkkihinsä, soitti suolla mennessänsä ja karahutti l. kajahutti (B, D)
kankahalla", joille löytyy täydellinen vastine Karjalan kannaksen
Kullervo-runossa, missä tämä Kalervon poika tehtyään luikun tai pillin
lehmänluista:[255]
Soitti suolle mennessänsä,
Kajahutti kankahalla.
Ne eivät näet siihenkään paikkaan voi kuulua, koska puuttuvat
alkuperäisemmissä Varsinais-Inkerin toisinnoissa. Johtuneet ne ovat
vähäisestä paimenrunosta, joka ei ole ainoasti Karjalan kannaksella,
vaan myös kerran Savossa kirjaanpantu. Viimeksimainittu kappale
kuuluu:[256]
Kävin piennä paimenissa,
Lassa lammasten ajossa,
Tein mä luikun lehmän luusta,
Pillin Kirjon kinterestä,
Torven Torstikin jalasta.
Soitin suolla mennessäni,
Kajahutin kankahalla,
Kuului tuo sepän pajahan,
Seppä seisahtui pajahan,
Vasara vajoi kätehen,
Pihit pystyhyn putosi. --
Tämän ja Elinan surmarunon välillä punnitessa ei saata olla
epäilystäkään, että ne edellisestä ovat sovitetut jälkimmäiseen,
johon vielä hyvin huonosti sopivat.[257] Sillä suorasanaisessa
kansantarinassa muistellaan Klauksen parihevosilla ajaneen Päireniemen
kalliolta järveen.
Elinan kehoitusta, että Klaus matkallansa varovasti käyttäytyisi,
vastaa kieltämättä Vienan läänin Lemminkäis-runoissa äidin
varoitus:[258]
Astu puolella aselta,
Istu puolella sijoa,
Juo puoli pikariasi,
Anna toisen toinen puoli,
Pahemman parempi puoli,
Niin sinusta mies tulevi,
Uros selvä selkiävi,
Miesten seurojen sekahan.
Mutta Venäjän Karjalassa esiintyvät samat säkeet myös yleisempänä
vanhempain varoituksena matkaan lähtevälle pojalle:[259]
Jos jouvut johonkuhun,
Tapahut mihin tahansa,
Juo puoli j.n.e.
Äsken sinusta mies j.n.e.
Läpi käymähän keräjät,
Jutut julki polkemahan.
Sitten seuraavat ohjeet, miten vaimo on valittava. Niin ikään
häärunoissa emo neuvoo morsianta käyttäytymään uudessa kodissa:[260]
Istu puolella sijoa,
Astu puolella aselta,
Anna toisen toinen puoli,
Paremman parempi puoli.
Yhtäläinen on Klauksen eväitten vaatimuksen laita, jotka myös
muistuttavat Lemminkäisen pyyntöä pakoretkelle lähtiessä:[261]
Säästä säkkihin evästä,
Vuolla voita vakkasehen.
Nekin tuntuvat paraiten johonkin paimenrunoon kuuluvilta. Siihen
toisinnossa (C) vielä sovitetut lisäsäkeet:
Lijkkiö Sijan Liha,
Ja karpio kanan munia,
tavataan myös eräässä lasten lorussa Marttilan pitäjästä
Varsinais-Suomesta:[262]
Huis humma Huittisiin,
Tätin tykö vieraasiin,
Täti leipoo suuren kakun,
Pane[e] paljon voita päälle --
Liikkiöllisen sianlihaa,
Karpiollisen kananmunii.
Aitassa käynti, kysymys onko neittä myötävänä ja vastaus, että ainoasti
hevosen kauppa on kartanolla, ilmaantuvat myös Karjalan kannaksen ja
Varsinais-Inkerin kosintarunoissa, esim.[263]
Läksin Konnusta kosihin
-- -- --
Anoppi korea muori
Oli aittahan menevä.
Kysyttelin, lausuttelin:
"Onko teillä neittä myyä,
Tahi kaupita kanaa?"
Tuo varsin vastaeli:
"Ei ole tässä neion kauppa;
Turull' on tupakan kauppa,
Tamman kauppa tanterella,
Neion[264] nelisnurkkasessa."
-- -- --
Ajoin Konnulta kosihin
Ämmä aitasta tulevi.
Aloin ämmältä kysellä:
"Onko neittä pois panoksi?"
Ämmä vasten vastaeli
"Ei neittä kaulla myydä,
Hevoskaupp' on kartanolla,
Neion kaupp' on kammarissa."
Sama kysymys ja vastaus tavataan vielä Viron puolella.[265] Tuntuu siis
siltä kuin ne olisivat kosintamenoissa yleisesti käytettyjä
sananparsia. Häätapoihin perustunee myös Klauksen väkivaltainen sisään
tunkeutuminen, joka muistuttaa, että morsian entiseen aikaan oli
ryöstettävä.[266]
Yksistään aitassa käynnin nojalla tuskin voinee Elinan surmarunon
vaikutusta olettaa, vaikka siinä joskus ilmaantuu vielä _jauho- t.
kuivevakka_ akan kainalossa.[267] Tosin yhdessä Pohjois-Inkerin
kappaleessa kuvataan meno aittaan tarkoin yhtäläisillä säkeillä:[268]
Vaskivakkanen käessä.
Vaskiavain vakkasessa.
Mutta samoilla seuduin on muistiin pantu Elinan surma kokonaisuudessaan
arkkijulkaisusta opittuna ja murteellisesti käsiteltynä,[269] niin että
mainituissa säkeissä on kirjallinen vaikutus luultavin.[270]
Viimeksi on huomattava nimitys: _Elina emäntyeni_, myös _hyvä, puhas_
tai _pyhä emäntä_ eräässä Länsi-Inkerin runossa. Siinä kerrotaan,
mitenkä uros umpiruotsalainen tai saksalainen kosii Konnun tai
Kalaniemen neitoja ja saa vastaukseksi:
Tapa nainen ennen naitu,
Tapa entinen emäntä!
Hän löytää vaimonsa saunassa ja käskee tämän valmistautua kuolemaan; ei
kuitenkaan surmaa polttamalla, vaan mestaamalla. Kun hän sen jälkeen
menee samoja neitoja uudestaan kosimaan, saa hän heiltä ehdottomasti
kieltävän vastauksen:
Tapoit naisen ennen naiun,
Taiat tappaa minutkin.[271]
Sama runo on muutaman Suomen Karjalaan kulkeutuneen toisinnon mukaan,
vaikka ilman naisen nimeä, painettu Kantelettareenkin otsakkeella
"Hannus Pannus" (III. n:o 16).
Tällä runolla ei kuitenkaan ole Elinan surman kanssa asiallisesti
yhteistä muuta kuin naisen surma, toisella tavalla sekin suoritettu;
itse aihe ynnä loppuponsi eriävät tykkönään.[272] Tuskin siis voinee
muuta olettaa, kuin että nimi Elina on alkusoinnun vaikutuksesta
liittynyt sanaan emäntä.[273]
Samoin tavataan vielä kaukana Vienan läänissä muutamassa
loitsuluvussa:[274]
Elina metsän emäntä.
Mutta niin viehättävältä kuin tuntuisi ajatus, että Laukon "paras
prouva" yhä eläisi hyvänä metsänhaltijana Venäjän-Karjalaisten
mielikuvituksessa, ei siitä voi kiinni pitää. Eikä tarvitsekaan; sillä
Vesilahdella sepitetyn ja säilytetyn kansanrunon kautta on Elina rouvan
muisto jo saanut pysyväisen paikkansa sivistyneen Suomen kansan
historiallisessa ja runollisessa tietoisuudessa.