Keskeneräisen Annikaisen virren jälkeen lauletaan vielä joukko säkeitä,
joiden ajatus ei ole minkäännäköisessä yhteydessä sen sisällyksen
kanssa. Näissä säkeissä voi eroittaa kaksikin eri ajatusjaksoa.
Edellinen säejakso sisältää kertomuksen hirvestä, jonka vaahdosta ja
karvasta kasvaa onnea tuottava puu.
Hikos hirvi juostuansa,[161]
Joi hirvi janottuansa,
Heränteestä lähtehestä; 30
Siihen kuolansa valutti,
Siihen heitti haivenensa.
Siihen kasvoi tuomu kaunis,
Tuomuhun hyvä hedelmä;
Karkas siihen kataja kaunis, 35
Katajahan kaunis marja.
Joka siitä oksan otti,
Se otti ikäisen onnen;
Joka siitä lehvän leikkas,
Se leikkas ikäisen lemmen. 40
Muodoltaan nämät säkeet hyvin muistuttavat loitsua eli n.k. syntyrunoa.
Jonkunlaiseen lemmen taikaan ne viittaavatkin. On kevätkesä, tuomen
aika. Tosin on katajastakin puhe, mutta se voi olla myöhempi lisäys.
Paitsi runomitan virheellisyyttä ja kaunis sanan epärunollista
toistamista, on huomattava, että tässä on kysymys lehtevän oksan
taittamisesta -- muuksi kuin lehvän t. lehden on käsikirjoitusten
lemmen vaikea lukea jo alkusoinnun vuoksi.
Yhtäläisiä piirteitä ei olekaan vaikea keksiä loitsurunoissamme.
Ensimmäiselle kahdelle säkeelle tavataan selvät vastineet pienessä
Karjalan kannaksella lauletussa runossa:[162]
Kaari on kaunis taivahalla,
Kaaressa vesipisara,
Pisarassa pieni l. Luojan lampi,
Lammissa vene punainen,
Venehessä miestä kolme.
Mitä miekkoiset tekevät?
Hiien hirviä sukivat,
Petran poikia pesevät:
"Juokse, juokse, Hiien hirvi,
Pure varpa _juostuasi_,
_Juo_ järvi _janottuasi_."
Tämä tosin ilmoitetaan "tanssi"-lauluksi. Mutta paitsi alkusäkeitä,
jotka ovat yleisestä loitsusta, esiintyvät myös kysymyksessä olevat
loppusäkeet Varsinais-Inkerissä loitsurunoon kuuluvina. Koska tämä runo
on hyvin harvinainen eikä ennen julkaistu, sopinee se painattaa tähän
täydellisenä kolmen kirjaanpanon mukaan, jotka kaikki ovat
Hevaalta.[163]
Juoksi hirvi Hiien maalta,
Potki Puolan kankahalta,
Puri varvan juostessahan,[164]
Joi järven janosissahan.
Juoksi uutehen tupahan,
Saksan suurehen salihin,
Herran herkkuhuonehesen.
Näki kyyn oloa juovan,
Maon vierrettä vetävän;
Iski kyytä kylkiluihin,
Ala maksojen matoa.
Kyy itki kylkiähän,
Mato kaljui maksojahan.
Kuka on kyien lypsäjäinen,
Matojen valuttajainen?
Se on kyien lypsäjäinen.
Ken meren lukut lumovi,
Saapi saatanan avaimet,
Saapi salvat saatanalta.
Marketan emo mokoma,
Tuo meren lukut lumovi,
Saapi saatanan avaimet,
Saapi salvat saatanalta;
Tuo oli kyien lypsäjäinen,
Matojen valuttajainen.
Kyy lypsi punaisen maion,
Mato valkean valutti,
Ra'intahan rautaisehen,
Vaskireunahan vatihin.
Sekalutta seulottihin
Seulalla teräksisellä,
Kipeille voitehiksi,
Haavoille parantehiksi.
Enimmin vastaavia säkeitä on kuitenkin löytynyt itäsuomalaisesta Ison
tammen synnystä.[165] Muuan Kajaanin kihlakunnassa muistiin pantu
kappale sisältää selvästi kuvauksen hirven juoksusta ja karvansa
kadottamisesta:[166]
Vilja ennen maata juoksi,
Kave muinen kankahia,
Jopa villat siitä vieri,
Karvat kantahan repesi,
Tuohon kasvoi kaunis tammi.
Toisessa kappaleessa, joka on saatu Ilomantsista, on tuomi
säilynyt:[167]
Kuutar itki kultiahan,
Päivätär hopehiahan,
Vierähti vesipisara
Kaunihille kasvoillensa,
Kaunihilta kasvoiltahan
Riveälle rinnallensa,
Tuosta vierähti norohon,
Tuosta kasvoi kaunis tuomi,
Yleni rutimon raita.
Kolmannessa, Pielisjärveläisessä katkelmassa, tavataan loppuponsi aivan
semmoisenaan:[168]
Puu kasvoi pyhälle maalle,
Tammi virran vieremälle,
Raita maalle rautaiselle;
Kuka siitä oksan otti,
Se otti ikuisen onnen;
Kuka siitä lehen leikka[s],
Se leikkas ikuisen lemmen.
Viimeksimainitut säkeet ilmaantuvat myös useassa Venäjän Karjalan
tammenrunossa, esim. Latvajärvellä:[169]
Kenpä siitä oksan otti,
Se otti ikuisen onnen;
Ken on lehvän leikkaeli,
Se taittoi ikuisen taian;
Ken on siitä latvan taittoi,
Leikkasi ikuisen lemmen.
Sopii siis ajatella, että nämät Helka-virren säkeet edustavat
länsisuomalaista loitsuntapaista "Tuomen syntyä", joka Itä-Suomeen
levitessään yhtyi Virosta vaeltaneesen Ison tammen runoon, sitten kuin
tästä alkuansa kertovaisesta runosta oli Itä-Karjalassa laitettu
loitsu. Tuomen synty hengästykseen juosseen hirven kuolasta vastaa
täydellisesti Käärmeen syntyä juostessaan uupuneen Juutaksen
kuolasta,[170] joka on niinikään länsisuomalainen ja silminnähtävästi
kristillinen loitsuluku.
Pakanuuden-aikuisina ei missään tapauksessa ole pakko
pitää tutkittavina olevia säkeitä. Puitten pyhittäminen oli
katolisuskoistenkin tapana, jotka niihin myös pyhimyskuvia
kiinnittivät. Ja suomalaisista lemmenloitsuista huokuu kauttaaltansa
katolinen henki. Yleisesti käännytään niissä rukouksella Neitsyt
Maarian puoleen. Tosin on suoranainen lemmennosto-pyyntö harvinainen,
niinkuin säkeissä:[171]
Neitsyt Maaria emonen,
Rakas äiti armollinen!
Nouse lemmen nostantahan,
Kunnian kuku[ta]ntahan. --
Vaan tavallisesti tahdotaan häneltä puhdistus- ja kaunistusvettä,
esim.:[172]
Neitsyt Maaria emonen!
Tuo pullo puhasta vettä,
Kannu kullankarvallista.
Mistä vettä, kusta mettä?
Vettä Juortanan joesta,
Pyhän virran pyörtehistä,
Joll' on Ristus ristittynä,
Kastettuna kaikkivalta;
Jolla neito pestänehen j.n.e.
Joskus vielä anotaan lisäksi koristeita, "kultia kulmille ja päälle
hyviä hopeita":[173]
Jotta kirkko kiitteleisi,
Kaikki kansa katseleisi;
Paras on pappi kirkossahan,
Minä vieläkin parempi.
Silloinkin kun Neitsyt Maarian nimi puuttuu, on lemmennosto-runoilla
enimmiten selvästi kristillinen leima, kuten seuraavassa:[174]
Nouse lempi liehumahan,
Kunnia kupahumahan,
Yli kuuen kirkkokunnan,
Yli seitsemän pitäjän.
(Tai: Yli kappelin kaheksan.)
-- -- --
Kun mä taitan taikavastan,
Lempivastan liekahutan,
Justihin Juhannus-yönä,
Pienen Pietarin välillä;
Mik' on lehtien luku,
Niin on luku sulhasien j.n.e.
Yllämainitut Helka-virsien säkeet selvästi osoittavat, että
laulajaneitoset, sen yleisen siunauksen ohella, jonka Helan
huutamisesta uskoivat maan kasvulle olevan, itselleen vielä erikseen
toivottivat lempionnea. Ja miksi eivät olisi sitä toivoneet?
Esiintyiväthän he keskellä kukkivaa luontoa, lehviä ja kukkasia
kantaen, itse kukkeimmassa ijässään ja äänen heleinnä kaikuessa.
Helka-virsien viimeiset säkeet kuuluvat:
Jeesuksen jätän sijahan',[175]
Maarian hyvän majahan',
Hyvä on toiste tullakseni,
Parempi palatakseni,
Ennen tehdyille teloille,
Aiotuille anturoille.
Kenenkä telat tekemät,
Kenenkä anturat alomat?
Jeesuksen telat tekemät,
Maarian anturat alomat.
Ylläolevia säkeitä on Lönnrot Kantelettaressaan koettanut sovittaa
Annikaisen virteen, jolloin ne saisivat melkein pilkallisen
merkityksen: Kesti heittää petetylle neidolle valepyhät jäähyväiset ja
lupaa palata takaisin entistä suhdettansa jatkamaan.[176] Mutta kaksi
kaikkein viimeistä säettä osoittavat sovituksen peräti mahdottomaksi.
Laulajain, hurskasten katolisten neitosten, omaksi lausumaksi
sitävastoin hyvin soveltuu ajatus: "Jumalan haltuun! Näkemään asti!
Tulemme toistekin pyhäkulkueessa samaa tietä, jota Jeesus ja Maaria
ovat edellämme kulkeneet."
Tämän vähäisen loppuvirren ensimmäiset säkeet ovat idempänäkin
säilyneet. Sakkulassa tiedetään lauletun häiden lopussa:[177]
-- -- --
Jätän tänne jäähyväiset,
Jätän Jeesuksen sijahan,
Maarian tähän majahan.
Samoin muutamassa Pielisjärvellä muistiinpannussa jäähyväisrunossa
lopetetaan:[178]
Pois lähen talosta tästä,
Heitän Jeesuksen sijahan,
Maarian tähän majahan,
Hyvä on toiste tullakseni,
Kaunis kapsutellakseni.
Helka-virren viimeiset säkeet siis lienevät katolisella ajalla
yleisesti käytettyjä, runomuotoon puettuja hyvästelysanoja.