Ihme kyllä, ei Porthanilla ollut vielä mitään vihiä Ritvalan kylän
Helka-virsien olemassa olosta, vaikka hän kaikin tavoin koetti saada
tietoja kansamme muinaisesta runoudestakin. Niiden löytämisen kunnia
tulee sille miehelle, joka myös Keski-Savon ja Vermlannin runot on
unheesta pelastanut, _Kaarle Akseli Gottlundille_. Jo nuorena
ylioppilaana oli Gottlund kuullut hoettavan, että naiset Sääksmäellä
pitivät vanhanaikaista juhlaa ja lauloivat runoja, joita eivät itsekään
enää ymmärtäneet. Niitä oli hän moneen kertaan kirjeellisesti
tiedustellut siellä asuvilta tuttaviltaan, vaan ilman menestystä.
Itsekin oli hän usein matkustellut Turun ja kotipitäjänsä Juvan väliä
Hämeenlinnan kautta, mutta aina sattunut kulkemaan semmoisena aikana,
jolloin ei Helka-juhlaa vietetty. Vasta v. 1824, käydessään äitinsä
asioilla Lammin pitäjässä, oli hänen tilaisuus poiketa Sääksmäen
Ritvalan kylään. Silloinkin hän tuli myöhään, 15 päivänä heinäkuuta;
sai kuitenkin, vaikka suurella vaivalla, kylän neitoset suostutetuiksi
esittämään koko juhlamenon lauluineen. Muistiin-panemansa runot ynnä
kuvauksen juhlan vietosta hän sitten painatti toimittamansa _Otavan_
toiseen osaan v. 1832.
Vähäistä ennen, 20 päivänä marraskuuta 1831, oli myös Elias Lönnrot
käväissyt Sääksmäellä ottamassa kirjaan samat laulut ynnä niiden
sävelmän, joka oli Gottlundilta jäänyt merkitsemättä. Samana vuonna,
kuin Gottlundin julkaisu ilmestyi, painatti hänkin selonteon juhlasta,
jota ei kuitenkaan omin silmin ollut saanut nähdä, sekä ruotsinnoksen
parista Helka-virrestä Runebergin toimittamaan Helsingfors
Morgonbladiin.[3] Suomenkielellä hän ne sittemmin sovitti
Kantelettarensa runojen sekaan v. 1840.
Paitsi Gottlundin ja Lönnrotin kirjaanpanoja, jotka ovat ainoat
täydelliset, löytyy jälkimmäisen kokoelmissa vielä kolmannet
tuntemattoman muistiinpanot, nekin nähtävästi Kanteletarta toimittaessa
käytetyt.[4]
V. 1846 ilmestyivät erityisenä pienenä vihkona _Ritvalan Helka-virret
pränttäytetyt Hämeen kansan ystäviltä_ s.o. kahden hämäläisen
ylioppilaan August Blåfieldin ja Antero Wareliusen toimesta. Edellinen
oli Helka-virret uudelleen pannut paperille sokean, hampaattoman akan
epäselvän sanelun mukaan. Tästä kirjaanpanosta on kuitenkin hyvin vähän
jälkiä painetussa arkissa. Sillä sen toimitti Varelius etupäässä
Kantelettaren julkaisua noudattaen ja myös Otavan tekstiä silmällä
pitäen.
"Helka-arkki" oli julkaistu siinä hyvässä tarkoituksessa, että
Helka-virret varmemmin säilyisivät kansan muistissa. "Koska nykyisinä
aikoina vanhat laulut ja leikit näkyvät vähenevän ja unohtuvan kansassa
semmenkin läntisillä Suomen mailla, on niiden, jotka vijatointa
huvitusta hyväksyvät, kojettaminen kirjoitettuna eleellä pitää niitä
vähiä, jotka synty-paikoillamme vielä, niinkuin hämmenevä ehtoo-rusko,
muistuttavat menneitä aikoja", lausutaan sen esipuheessa. Mutta
vaikutus oli päinvastainen. Kun runot painettuina olivat helposti
käsillä saatavissa, eivät ne enää olleet kansalla pelkän muistin
varassa. Ja kun painettua sanaa kohtaan yleensä oli suurempi
kunnioitus, ei ollut kumma, jos alkuperäinen suullinen laulu-teksti
uuden "pränttäytetyn" tieltä väistyi unohduksen varjoon pikemmin, kuin
ehkä muuten muistista olisi haihtunut. Nykyisin ei enää ole saatu
Helka-virsiä kansan suusta kirjaan pannuksi muussa kuin painetusta
opitussa muodossa; arkkijulkaisu on tyystin hävittänyt kansanlaulun,
niinkuin se muuallakin maailmassa on tehnyt.
Viimeiset jäljet kansanomaisesta laulutavasta ovat 1860-luvulta,
jolloin harras muinaistutkijamme Henrik August Reinholm kävi kaksi
kertaa, vv. 1862 ja 1868, Sääksmäen Ritvalassa niitä etsimässä. Paitsi
lisätietoja juhlasta ynnä Lönnrotin muistiinpanemasta poikkeavaa
sävelmää, sai hän katkelmia itse virsistäkin, osaksi kuitenkin jo
kirjallisen vaikutuksen alaisia. Reinholmin oli aikomus kirjoittaa
laaja tutkimus Helka-juhlan alkuperästä ja oli hän sitä varten etsinyt
etäisiäkin vertauskohtia, mutta tämä hänen aikeensa ei toteutunut.
Hänen keräämänsä ainekset ovat Muinaismuisto-Yhdistyksen hallussa
muiden jälkeen jääneiden lukuisain kokoelmain joukossa.