"Poikkinaisiahan ja nälkäkoivun tavoin kasvaneita Suomenkin Hämäläisten
laulut Kantelettaressa ovat Karjalan väkevästi aaltoilevan runon
rinnalla!" lausuu Aug. Ahlqvist 1855 vuoden Suomi-kirjaan painetussa
esityksessään Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta.[1] Pääsyyn
tähän Hämäläisten heikompaan runollisuuteen koettaa hän johtaa
yhteissuomalaiselta ajalta, n.k. Jäämien alkuperäisestä luonteesta,
joihin lukee myös Vepsäläiset, Vatjalaiset ja tietysti Virolaiset.
Tässä oletettua yhteissuomen murteiden kahtia jakoa ei kuitenkaan
kielitiede enää tunnusta. Vielä vähemmin on runontutkimuksen pitäminen
kiinni mainitusta jaosta, sen jälkeen kuin Virolaiset viime
vuosikymmenien keräyksillään ovat osoittaneet, etteivät he ainakaan ole
jäljillä Karjalaisista runovarojen runsaudessa. Ovatpa vielä edelläkin
siinä suhteessa, että heidän kokoomansa 50,000 runo-toisintoa
jakautuvat verrattain tasaisesti vironkielen koko alalle, jota vastoin
Karjalan murteiden alueet eivät likimainkaan kaikki ole runon
löytöpaikkoja.
Se tosiasia, että Tverin Karjalasta ei ole etsimälläkään saatu kuin
aivan pieni määrä runoja ja että Venäjän Karjalan kuulu laulutaito
rajoittuu Suomen rajaa lähinnä oleviin pitäjiin, on otettava huomioon
myös arvostellessa Suomen Hämäläisiä. Jos edellisten runottomuuden voi
selittää unohtamisesta johtuvaksi, niin miksi ei sama selitys kelpaisi
jälkimmäistenkin puutetta peittämään?
Tämä puolustus ei kuitenkaan kumpaisessakaan tapauksessa pitkälle
riitä. Täytyy löytyä toinen, todellisempi syy selittämään Hämeen ja
yleensä Länsi-Suomen runojen vähälukuisuutta, joka etenkin kertovaisiin
nähden on kieltämätön.
Piilisiköhän se jossain juuri Suomen Hämäläisten erityisessä
epärunollisuudessa? Mutta muistettava on, että vähemmänkin runojen
luvun luominen vaatii aivan samaa kykyä kuin suuremman määrän -- jollei
eroitusta ole laadussa. Emme siis voi päästä ratkaisuun suorempaa tietä
kuin itse runoja yksityiskohtaisesti tutkimalla sekä sisällykseen että
muotoon nähden. Ja kun on kerta kysymys hämäläisistä kansanrunoista,
niin on luonnollista, että ennen muita otamme tarkastuksen alaisiksi ne
runot, jotka edustavat Varsinais-Hämeen kansanrunoutta, nimittäin
Sääksmäen Ritvalan kylän Helka-virret.
Näistä Helka-virsistä erittäin löytyy kyllä valmis tuomio Ahlqvistin
teoksessa Kalevalan Karjalaisuus:[2] "Köyhä ja kuiva on niiden
runollisuus kuin ne pannaan karjalaisen runon rinnalle, vaillinainen on
niiden runo-puku ja virheellinen niiden kieli." Mutta niin ankara
tuomio vaatii ainakin uudistettua käsittelyä ennen lopullista päätöstä.