BOLETTE. Olette kyllä. Mutta ette vaan tahdo sanoa.
ARNHOLM. Luulen, että tuo matka on tekevä hyvää äitipuolellenne.
BOLETTE. Luuletteko?
ARNHOLM. Ja eiköhän liene paras teille kaikillekin, että hän jonkun
aikaa on poissa kotoa?
BOLETTE. Jos hän huomenna aamulla muuttaa takaisin Skjoldvikiin, ei hän
sieltä koskaan enään palaa tänne.
ARNHOLM. Mutta, rakas Bolette, mistä te sen olette päähänne saanut?
BOLETTE. Siitä olen ihan varma. Saattepa nähdä! Niin tulee käymään --
hän ei sieltä palaa. Ei ainakaan niin kauvan kuin Hilde ja minä olemme
talossa.
ARNHOLM. Hildekin?
BOLETTE. No, Hilde kenties menisi mukiin. Sillä hänhän on melkein lapsi
vielä. Ja muutenkin hän pohjaltaan jumaloi Ellidaa, luulen. Mutta
toisin on minun laitani. Äitipuoli, joka tuskin on vanhempi itseäni --
ARNHOLM. Rakas Bolette -- teidän ei tarvinne kovin kauvan odottaa,
ennenkun pääsette täältä pois.
BOLETTE (Vilkkaasti.) Sanotteko niin! Olette siis puhunut isän kanssa
matkastani?
ARNHOLM. Olen kyllä senkin tehnyt.
BOLETTE. No, ja mitä hän sanoi!
ARNHOLM. Hm, -- teidän isällänne on ollut näinä päivinä niin paljon
muuta ajattelemista --
BOLETTE. Niin, niin, sanoinhan minä sen jo ennakolta.
ARNHOLM. Mutta siltä kuulosti, ettei teillä siltä taholta ole juuri
apua odotettavissa.
BOLETTE. Eikö --!
ARNHOLM. Hän selitti minulle asemansa. Arveli, että se olisi aivan
mahdotonta hänelle.
BOLETTE (Nuhtelevasti.) Ja sitten te kuitenkin hennotte uskotella
minulle, että --
ARNHOLM. Sitä en suinkaan ole tehnyt, rakas Bolette. Teistä itsestänne
kokonaan riippuu pääsettekö vai ette ulos maailmaan.
BOLETTE. Minkä sanotte minusta riippuvan?
ARNHOLM. Pääsettekö maailmaan. Pääsettekö oppimaan kaikkea sitä, johon
teillä on luontainen halu. Saatteko osanne kaikesta siitä, jota täällä
kotona kaipaatte. Saatteko elää elämänne onnellisemmissa oloissa,
Bolette. Mitä siihen sanotte?
BOLETTE (Lyö kätensä yhteen.) Oi, hyvä Jumala --! Mutta sehän on aivan
mahdotonta, se mitä sanotte. Kun isä ei voi eikä tahdo, niin --. Sillä
eihän minulla ole ketään muuta maailmassa, johon voisin turvautua.
ARNHOLM. Ettekö voisi taipua ottamaan apua vanhal -- entiseltä
opettajaltanne?
BOLETTE. Teiltä, herra Arnholm! Tahtoisitteko te todellakin --?
ARNHOLM. Auttaa teitä? Tahtoisin, sydämestäni. Kaikin tavoin. Siihen
voitte luottaa -- suostutteko siis? Mitä? Suostutteko siihen?
BOLETTE. Suostunko! Päästä pois, -- nähdä maailmaa, -- oppia jotakin
perinpohjin! Kaikki se mikä minusta aina on näyttänyt suurelta,
ihanalta mahdottomuudelta --!
ARNHOLM. Niin, kaikki se voi nyt muuttua teille todellisuudeksi. Jos
vaan itse tahdotte.
BOLETTE. Ja kaikkeen tähän onneen te tahdotte minut auttaa! Oh, ei, --
mutta sanokaapas -- voinko minä ottaa vastaan sellaista uhrausta
vieraalta ihmiseltä?
ARNHOLM. Minulta voitte sen huoleti ottaa vastaan, Bolette. Minulta
voitte ottaa vastaan mitä tahansa.
BOLETTE (Tarttuu hänen käsiinsä.) Niin, melkein minustakin tuntuu, että
voisin! En tiedä, mistä se tulee, mutta -- (Huudahtaa.) Oi, nyt minä
voisin yhtä haavaa nauraa ja itkeä ilosta! Onnesta! Oi, -- saanhan siis
kuitenkin elää, elää. Aloin jo pelätä, että hukkaisin koko elämäni.
ARNHOLM. Sitä teidän ei tarvitse surra, rakas Bolette. Mutta nyt tulee
teidän sanoa minulle aivan suoraan -- onko mitään -- mitään, joka sitoo
teitä tänne?
BOLETTE. Sitoo minua? Ei, ei mitään.
ARNHOLM. Ei kerrassaan mitään?
BOLETTE. Ei, ei minkäänlaista. Niin, tosin -- isä kyllä sitoo
tavallansa. Ja Hilde myöskin.
ARNHOLM. No, -- isästänne teidän kuitenkin täytyy joskus erota. Ja
tuleehan Hildekin kerran kulkemaan omaa tietänsä elämässä. Tämä on siis
vaan ajan kysymys. Ei muuta. Eikö siis mikään muu side teitä pidätä,
Bolette? Ei minkäänlainen suhde.
BOLETTE. Ei, ei mikään! Sen puolesta voin hyvin matkustaa, vaikka minne
tahansa.
ARNHOLM. No, koska niin on laita, rakas Bolette, -- niin sitten saatte
matkustaa minun kanssani.
BOLETTE (Taputtaa käsiään.) Oi, hyvä Jumala taivaassa -- kuinka olen
onnellinen!
ARNHOLM. Sillä minä toivon, että te täysin luotatte minuun.
BOLETTE. Teihin minä luotan täydellisesti!
ARNHOLM. Siis te uskallatte täysin turvallisesti uskoa itsenne ja
tulevaisuutenne minun käsiini, Bolette? Eikö niin? Uskallattehan sen
tehdä?
BOLETTE. Tietysti uskallan! Miksi en sitä uskaltaisi? Kuinka voitte
muuta luullakaan! Te, minun vanha opettajani -- entinen opettajani
tarkoitan.
ARNHOLM. Ei yksin siitä syystä. Sitä puolta asiasta en enään tarkoita.
Mutta -- no -- te olette siis vapaa, Bolette. Mikään suhde ei ole teitä
sitomassa. Nyt voin siis kysyä teiltä, voisitteko -- tahtoisitteko
sitoa itsenne minuun -- eliniäksenne?
BOLETTE (Peräytyy pelästyneenä.) Ah, -- mitä te sanotte!
ARNHOLM. Koko eliniäksenne, Bolette. Voitteko ruveta minun vaimokseni?
BOLETTE (Puoleksi itsekseen.) Ei, ei, ei! Tämä on mahdotonta --? Aivan
mahdotonta!
ARNHOLM. Olisiko se teistä tosiaan niin aivan mahdotonta --?
BOLETTE. Mutta ette suinkaan tarkoita täyttä totta sillä mitä sanotte,
herra Arnholm! (Katsoo häneen.) Tai -- Jos kumminkin --. Sitäkö
tarkoititte -- kun tarjouduitte tekemään niin paljon minun hyväkseni?
ARNHOLM. Kuulkaa minua, Bolette. Tämä on teille niin odottamatonta,
huomaan --
BOLETTE. Niin, kuinka semmoinen tarjous -- teidän puoleltanne -- voisi
muuta -- kuin hämmästyttää minua!
ARNHOLM. Olette ehkä oikeassa. Ettehän tiennyt -- ette voinut tietää,
että teidän tähtenne minä tänne tulin.
BOLETTE. Minun -- minunko tähteni te olette tullut tänne?
ARNHOLM. Niin, niin tulin, Bolette. Keväällä sain kirjeen isältänne. Ja
siinä oli eräs lause, joka sai minut siihen luuloon -- hm -- että te
muistelitte entistä opettajaanne lämpimämmin kuin vanhaa ystävää.
BOLETTE. Kuinka isä voi mennä semmoista kirjoittamaan?
ARNHOLM. Hän ei ollutkaan sitä tarkoittanut. Mutta minä rupesin sen
johdosta haaveksimaan, että täällä muuan nuori tyttö kaipasi minua --
Ei, älkää keskeyttäkö, rakas Bolette! Ja, -- näettekö, kun mies minun
tavoin on jättänyt varsinaiset nuoruutensa päivät taakseen, silloin
tekee sellainen usko -- tai kuvittelu -- uskomattoman syvän
vaikutuksen. Minussa heräsi lämmin kiitollinen kiintymys teihin. Minun
täytyi matkustaa luoksenne. Nähdä teidät jälleen. Sanoa teille, että
tunsin teitä kohtaan samoja tunteita, kun luulottelin teissä olevan
minua kohtaan.
BOLETTE. Mutta nyt te tiedätte, että niin ei olekkaan! Että olette
erehtynyt!
ARNHOLM. Siitä ei ole apua, Bolette. Teidän kuvanne, -- semmoisena kuin
se on sielussani -- tulee aina sitä vallitsemaan. Te ette kenties sitä
käsitä. Mutta niin on asia.
BOLETTE. En koskaan olisi luullut, että tämmöistä voisi tapahtua.
ARNHOLM. Mutta kun nyt näette, että kuitenkin voi! Mitä nyt sanotte,
Bolette? Ettekö voisi päättää -- niin päättää ruveta minun vaimokseni?
BOLETTE. Voi, se tuntuu minusta niin perin mahdottomalta, herra
Arnholm. Olettehan te ollut minun opettajani. En voi kuvitellakaan,
että olisin jossain muussa suhteessa teihin.
ARNHOLM. Niin, niin, -- koska se teistä kerran on niin mahdotonta --
jää suhteemme siis entiselleen, rakas Bolette.
BOLETTE. Mitenkä tarkoitatte?
ARNHOLM. Minä pysyn tietysti sittenkin tarjouksessani. Minä olen pitävä
huolta siitä, että pääsette täältä pois ja saatte nähdä maailmaa.
Saatte oppia sitä, mihin teillä on enin halua. Saatte elää
riippumattomissa oloissa. Myöhemminkin tulen huolehtimaan teidän
toimeentulostanne. Sillä minussa teillä on aina hyvä, uskollinen,
luotettava ystävä. Olkaa varma siitä!
BOLETTE. Mutta hyvänen aika, -- herra Arnholm -- onhan se kaikki nyt
mahdotonta.
ARNHOLM. Onko sekin mahdotonta?
BOLETTE. Ymmärrättehän sen itsekin! Sen jälkeen, mitä minulle sanoitte,
-- ja sen vastauksen jälkeen, jonka teille annoin. -- Voittehan itsekin
käsittää, että nyt minun on mahdoton ottaa teiltä niin äärettömän
paljon! En mitään, yhtään mitään voi teiltä ottaa vastaan. En koskaan
tämän jälestä!
ARNHOLM. Tahdotteko siis ennemmin jäädä kotiin ja hukata elämänne?
BOLETTE. Oi, on niin kauhean tuskallista sitä ajatella!
ARNHOLM. Heitätte siis kaiken toivonne päästä näkemään maailmaa.
Heitätte siis kaiken sen, jonka saavuttamista täällä olette uneksinut.
Tietäen, että maailmassa on niin äärettömän paljon elettävää -- ette
kuitenkaan tahdo päästä sitä elämään? Ajatelkaa tarkoin, Bolette.
BOLETTE. Niin, niin -- tuo kaikki on totta, herra Arnholm.
ARNHOLM. Ja sitten, kun teidän isänne kerran on poissa -- olette ehkä
avuttomana ja yksin maailmassa. Tai kenties täytyy teidän mennä
miehelle, -- jota kohtaan -- mahdollisesti -- ette myöskään tunne
rakkautta.
BOLETTE. Oi niin, -- huomaan kyllä, kuinka totta kaikki, -- kaikki on,
mitä sanotte. Mutta kuitenkin --! Tai ehkä sittenkin --?
ARNHOLM (Nopeasti.) No!
BOLETTE (Katsoo epätietoisena häneen.) Ehkei se sentään oiisi niin
mahdotonta. --
ARNHOLM. Mikä, Bolette!
BOLETTE. Tehdä sittenkin niin, -- suostua siihen, -- siihen, -- mitä
minulle ehdotitte.
ARNHOLM. Tarkoitatteko, että te kenties kuitenkin voisitte suostua --?
Että te ainakin suotte minulle ilon auttaa teitä uskollisena ystävänä.
BOLETTE. Ei, ei, ei! Siihen en koskaan suostu! Sillä se on ihan
mahdotonta. -- Ei, -- herra Arnholm, -- ottakaa sitten ennemmin minut.
ARNHOLM. Bolette! Te tahdotte siis kuitenkin!
BOLETTE. Niin, -- minä luulen että -- tahdon.
ARNHOLM. Suostutte siis kuitenkin minun vainiokseni!
BOLETTE. Suostun. Jos teistä vielä tuntuu, että -- että voitte ottaa
minut.
ARNHOLM. Jos minusta tuntuu --! (Tarttuu hänen käteensä.) Oi, kiitos,
kiitos, Bolette! Mitä äsken sanoitte, -- teidän epätietoisuutenne, --
se ei minua säikytä. Jos en nyt vielä omistakkaan teidän sydäntänne
kokonaan, niin olen sen voittava. -- Oi, Bolette, käsilläni minä teitä
kannan!
BOLETTE. Ja minä saan nähdä maailmaa. Saan elää mukana elämässä. Sen
olette luvannut minulle.
ARNHOLM. Ja sanassani pysyn.
BOLETTE. Ja saan oppia kaikkea, mitä haluan.
ARNHOLM. Niin, minä rupean itse teidän opettajaksenne. Niinkuin ennen,
Bolette. Muistatteko viimeistä vuotta koulussa. --
BOLETTE (Hiljaa ajatuksiinsa vajoten.) Mikä onni -- tietää olevansa
vapaa -- ja pääsevänsä uusiin oloihin. Eikä tarvitse huolehtia
tulevaisuudestaan. Ei vaivata päätään tuon tyhmän toimeentulon
tähden. --
ARNHOLM. Ei, sen takia ei teidän koskaan tarvitse päätänne vaivata. Ja
-- eikö niin, rakas Boletteni, -- sekin on jo hyvä asia? Vai miten?
BOLETTE. Hyvä se on sekin. Se on varma.
ARNHOLM (Laskee kätensä hänen vyötäisilleen.) Oi, saattepa nähdä kuinka
hauskaa ja huoletonta meillä yhdessä tulee olemaan! Ja kuinka tyynesti
ja turvallisesti ja toisiimme luottaen me tulemme elämään, me molemmat,
Bolette!
BOLETTE. Niin, minäkin alan uskoa että -- luulen tosiaankin -- että
tämä voi käydä päinsä. (Katsoo oikealle ja irtautuu äkisti.) Ah! Älkää
vaan puhuko mitään tästä!
ARNHOLM. Mikä on, ystäväni?
BOLETTE. Oh, tuolla tuo säälittävä. (Osoittaa.) Katsokaa tuonne.
ARNHOLM. Isännekö --?
BOLETTE. Ei, vaan tuo nuori kuvanveistäjä. Hän tulee tuolla Hilden
kanssa.
ARNHOLM. Lyngstrand! No, mikäs häntä vaivaa?
BOLETTE. Oh, tiedättehän miten heikko ja kivuloinen hän on.
ARNHOLM. Niin, ellei se vaan ole tyhjää kuvittelua.
BOLETTE. Ei, kyllä se on ihan totta. Ei hän varmaankaan kauvan elä.
Mutta ehkä se onkin hänelle parasta.
ARNHOLM. Miksi se olisi parasta, ystäväni?
BOLETTE. Siksi -- siksi ettei hänestä kuitenkaan koskaan tule
taiteilijaa. -- Mennään pois, ennenkun he tulevat.
ARNHOLM. Kernaasti, rakas Bolette.
(Hilde ja Lyngstrand tulevat lammikon luo.)
HILDE. Hoi! Minne kiire? Odottakaapas meitäkin, hyvä herrasväki!
ARNHOLM. Me käymme Boletten kanssa hiukan edellä. (Menee Boletten
kanssa vasemmalle.)
LYNGSTRAND (Hymyilee.) Täällä on niin hupaista nykvään. Kaikki ihmiset
kulkevat parittain. Aina kaksittain.
HILDE (Katsoo heidän jälkeensä.) Voisinpa melkein vannoa, että hänellä
on kosimatuumat mielessä.
LYNGSTRAND. Vai niin? Oletteko huomannut jotain sinnepäin?
HILDE. Sehän ei ole vaikeata -- kun on silmät päässä.
LYNGSTRAND. Mutta neiti Bolette ei huoli hänestä. Siitä olen varma.
HILDE. Ei. Sillä Arnholm on hänen mielestään käynyt niin
vanhannäköiseksi. Ja hän pelkää, että hän tulee pian kaljupäiseksi.
LYNGSTRAND. Eikä yksin siitä syystä. Hän ei menisi Arnholmille missään
tapauksessa.
HILDE. Mistä te sen tiedätte?
LYNGSTRAND. Koska hän on luvannut ajatella erästä toista.
HILDE. Vain ajatella?
LYNGSTRAND. Hänen poissaollessaan, niin.
HILDE. Silloin te itse olette varmaankin se, jota hänen pitää ajatella!
LYNGSTRAND. Voihan olla niin.
HILDE. Onko hän luvannut sen teille?
LYNGSTRAND. Niin ajatelkaas -- hän on sen luvannut! Mutta älkää vain
ilmaisko hänelle, että tiedätte siitä.
HILDE. Siitä taivas minut varjelkoon. Minä olen vaiti kuin hauta.
LYNGSTRAND. Eikö hän ole kovin hyvä minua kohtaan!
HILDE. Ja kun te sitten palaatte kotiin, -- menettekö sitten kihloihin
hänen kanssaan? Ja naitteko hänet myös?
LYNGSTRAND. Ei, se ei sovi oikein minun suunnitelmiini. Sillä minä en
uskalla ajatella naimista ensi vuosina. Ja kun minä vihdoin pääsen niin
pitkälle, on Bolette jo käynyt melkein hiukan liian vanhaksi minulle,
luulisin.
HILDE. Mutta sentään te tahdotte, että hänen pitää täällä ajatella
teitä?
LYNGSTRAND. Niin, sillä se olisi niin hyödyllistä minulle. Minun
taiteelleni -- ymmärrättekö. Ja hänhän voi sen niin helposti tehdä,
hän, jolla ei itsellään ole mitään elämäntehtävää. -- Mutta hyvä hän on
joka tapauksessa.
HILDE. Luuletteko, että te voitte paremmin työskennellä, kun tiedätte,
että Bolette täällä ajattelee teitä?
LYNGSTRAND. Niin, siltä minusta tuntuu. Sillä nähkääs, kun tietää, että
jossain maailmassa on nuori, hieno ja vaitelias nainen, joka kulkee
hiljaisissa unelmissa, muistellen jotakuta --. Sen pitäisi minusta olla
niin -- niin --. Minä en oikein löydä sanaa, jolla sen ilmaisisin.
HILDE. Tarkoitatteko ehkä -- jännittävää?
LYNGSTRAND. Jännittävää? Meneehän se. Jännittävää minä tarkoitan. Tahi
jotain samantapaista. (Katsoo hetken Hildeen.) Te olette niin älykäs,
neiti Hilde, niin kovin älykäs. Kun minä palaan kotiin, olette te
suunnilleen samanikäinen kuin teidän sisarenne nyt! Ehkä te olette
samannäköinenkin, kuin sisarenne nyt. Ja ehkä teillä on sama mielikin
kuin hänellä nyt. Että te olette niinkuin oma itsenne ja hän yht'aikaa
-- yhdessä olennossa, niin sanoakseni.
HILDE. Tahtoisitteko että olisi niin?
LYNGSTRAND. En oikein tiedä. Niin, luulenpa melkein, että tahtoisin.
Mutta nyt -- tänä kesänä -- tahdon mieluimmin että olette vain oma
itsenne. Ja juuri semmoinen kuin olette.
HILDE. Pidättekö minusta enin tämmöisenä?
LYNGSTRAND. Pidän, minä pidän teistä niin kovin tuommoisena.
HILDE. Hm, -- sanokaapas, te, joka olette taiteilija, -- onko teistä
hyvä, että minä aina käyn vaaleassa kesäpuvussa?
LYNGSTRAND On, se on minusta hyvä.
HILDE. Pukevatko vaaleat värit siis minua, teidän mielestänne?
LYNGSTRAND. Vaalea pukee teitä erinomaisesti, minun mielestäni.
HILDE. Mutta sanokaapas -- te, joka olette taiteilija, -- mitenhän
musta minulle sopisi?
LYNGSTRAND. Mustako, neiti Hilde?
HILDE. Niin, jos olisin kokonaan mustissa. Luuletteko, että minä
näyttäisin kauniilta?
LYNGSTRAND. Mustahan ei oikeastaan ole kesävärejä. Muuten näyttäisitte
erittäin kauniilta mustissakin. Juuri teidän ulkomuotoonne se olisi
omiaan.
HILDE (Katselee eteensä.) Mustissa ylös kaulaan saakka. -- Musta
röyhelö sen ympärillä. -- Mustat hansikkaat. -- Ja niskassa pitkä,
musta harso.
LYNGSTRAND. Jos te olisitte noin puettu, neiti Hilde, toivoisin olevani
maalari -- ja maalaisin teidät nuorena, kauniina, surevana leskenä.
HILDE. Tahi nuorena, surevana morsiamena.
LYNGSTRAND. Niin, siksi te vielä paremmin sopisitte. Mutta ette
suinkaan tahtoisi pukeutua semmoiseen pukuun?
HILDE. En oikein tiedä. Mutta se on minusta niin jännittävää.
LYNGSTRAND. Jännittävää?
HILDE. Jännittävää ajatella, niin. (Osoittaa äkkiä oikealle.) Ei mutta,
katsokaapas tuonne!
LYNGSTRAND (Katsoo.) Se suuri englantilainen laiva! Ja aivan laiturin
ääressä!
(Wangel ja Ellida tulevat näkyviin lammen luona.)
WANGEL. Ei, vakuutan sinulle, rakas Ellida, -- sinä erehdyt! (Huomaa
toiset.) No, täälläkö te molemmat olette? Eikö totta, herra Lyngstrand,
-- se ei vielä ole näkyvissä.
LYNGSTRAND. Suuri englantilainenko?
WANGEL. Niin, se!
LYNGSTRAND (Osoittaa.) Tuossa se höyryää, herra tohtori.
ELLIDA. Oh --! Tiesinhän minä sen.
WANGEL. Se on tullut!
LYNGSTRAND. Tullut kuin varas yöllä, voi siitä hyvin sanoa. Niin
kuulumattoman hiljaa --
WANGEL. Saattakaa te Hildeä alas laiturille. Kiiruhtakaa! Hän tahtoo
varmaankin kuulla soittoa.
LYNGSTRAND. Me olimmekin juuri menossa, herra tohtori.
WANGEL. Me tulemme ehkä jälestä. Vähän ajan kuluttua.
HILDE (Kuiskaa Lyngstrandille.) Nuo kaksi kulkevat myös parittain
(Menee Lyngstrandin kanssa puutarhan kautta vasemmalle. Seuraavan
aikana kuuluu torvisoittoa kaukaa vuonolta.)
ELLIDA. Se on tullut! Hän on täällä! Minä tunnen sen.
WANGEL. Paras että menet huoneeseen, Ellida. Anna minun yksin puhua
hänen kanssaan!
ELLIDA. Oh, -- se on mahdotonta! Mahdotonta, minä sanon! (Kirkaisee.)
Ah, -- näetkö tuossa hän on, Wangel!
(Tuntematon tulee vasemmalta, pysähtyen polulle,
ulkopuolelle aitaa.)
TUNTEMATON (Tervehtien.) Hyvää iltaa. Tässä minä taas olen, Ellida.
ELLIDA. Niin, niin, niin -- hetki on tullut.
TUNTEMATON. Oletko siis matkakunnossa? Vai etkö ole?
WANGEL. Näette kai itsekin, että hän ei ole.
TUNTEMATON. Minä en tarkoita matkavaatteita tai muuta sellaista. En
myöskään ahdettuja matkalaukkuja. Kaikkea sitä mitä hän matkalla
tarvitsee, on minulla tuolla laivassa. Hytinkin olen hänelle varannut
(Ellidalle.) Minä kysyn sinulta siis, oletko valmis lähtemään minun
kanssani, -- vapaaehtoisesti lähtemään minun kanssani?
ELLIDA (Rukoilevasti.) Oi älkää kysykö minulta. Älkää kiusatko minua!
TUNTEMATON. Nyt soitetaan ensi kertaa laivalla. Nyt on sinun vastattava
tuletko vai etkö.
(Etäältä kuuluu laivakellon läppäys.)
ELLIDA (Vääntää käsiään.) Ratkaisu! Ratkaisu koko elämäniäksi! Eikä
koskaan voi sitä korjata!
TUNTEMATON. Ei koskaan! Puolen tunnin päästä on jo myöhäistä.
ELLIDA (Katsoo pelokkaasti ja tutkivasti häneen.) Minkätähden te
pidätte niin järkähtämättömästi kiinni minusta?
TUNTEMATON. Etkö sinä tunne samoin kuin minä, että me kaksi kuulumme
yhteen.
ELLIDA. Tarkoitatteko sen lupauksen tähden?
TUNTEMATON. Lupaus ei sido ketään. Ei miestä eikä naista. Kun minä niin
järkähtämättömästi pidän kiinni sinusta, tapahtuu se sentähden etten
muuta _voi_.
ELLIDA (Hiljaa ja vavisten.) Miksi ette tullut ennen?
WANGEL. Ellida!
ELLIDA. Oi, -- tätä, joka vetää ja kutsuu ja kiehtoo -- tuntematonta
kohti! Koko meren voima on siihen koottuna!
(Tuntematon astuu aidan yli.)
ELLIDA (Peräytyy Wangelin taakse.) Mitä te aiotte? Mitä te tahdotte?
TUNTEMATON. Minä sen näen ja kuulen, Ellida, -- sinä siis valitset
lopulta minut.
WANGEL (Astuu häntä vastaan.) Minun vaimollani ei ole mitään
valittavana. Minun asiani on sekä valita hänen puolestaan -- että
varjella häntä. Varjella niin! Ellette suori tiehenne täältä -- pois
maasta -- ja pysy iäksi poissa -- tiedättekö mikä teitä odottaa?
ELLIDA. Ei, ei, Wangel! Ei niin!
TUNTEMATON. Mitä te minulle voitte?
WANGEL. Minä vangitutan teidät pahantekijänä! Nyt heti! Ennenkun
ehditte laivaan! Sillä minä tiedän tuosta murhasta, joka tapahtui
Skjoldvikissa.
ELLIDA. Oi, Wangel -- kuinka sinä voit --!
TUNTEMATON. Sitä minä odotin. Ja sentähden -- (Ottaa povitaskustaan
revolverin) -- sentähden varustin itseni tällä aseella.
ELLIDA (Heittäytyy Wangelin eteen.) Ei, ei -- älkää tappako häntä!
Ennemmin sitten minut!
TUNTEMATON. En sinua enkä häntä. Ole huoleti sen puolesta. Tämä on vain
omaan tarpeeseeni. Sillä minä tahdon elää ja kuolla vapaana miehenä.
ELLIDA (Kasvavalla mielenliikutuksella.) Wangel! Suo minun sanoa se
sinulle -- sanoa tässä, hänen kuullensa! Sinä voit tosin pidättää minut
täällä! Sinullahan on siihen valta ja keinot sen käyttämiseen! Ja
niinhän sinä aiot tehdä! Mutta minun mieleni -- kaikki minun
ajatukseni, -- kaikki minun kaihoni ja toiveeni, -- niitä sinä et voi
sitoa! Ne lentävät ja liihottelevat -- pois siihen tuntemattomaan
maailmaan, -- johon minä olin luotu -- ja jonka sinä olet minulta
sulkenut!
WANGEL (Hiljaisen tuskallisesti.) Minä näen sen, Ellida! Askel
askeleelta liu'ut sinä minun käsistäni. Ja tuo rajattoman ja äärettömän
-- ja saavuttamattoman kaipuu -- se se pimentää lopulta sinun mielesi
kokonaan.
ELLIDA. Oi niin -- minä tunnen sen lähestyvän -- mustin, äänettömin
siivin!
WANGEL. Mutta se ei saa tapahtua. Mikään muu pelastus ei ole
mahdollinen. Minä ainakaan en näe muuta. Ja sentähden -- sentähden
puran minä -- puran kauppamme tällä hetkellä. -- Nyt voit sinä siis
valita tiesi vapaasti -- vapaaehtoisesti.
ELLIDA (Tuijottaa häneen hetken sanattomana.) Onko totta, -- totta, --
mitä sanot! Tarkoitatko sinä sitä -- sisimmästä sielustasi!
WANGEL. Tarkoitan -- sisimmästä sielustani, revityn sydämeni pohjasta.
ELLIDA. Ja _voitko_ sinä sen tehdä! Voitko antaa sen tapahtua!
WANGEL. Voin. Minä voin, sillä minä rakastan sinua niin suuresti.
ELLIDA (Hiljaa ja vavisten.) Niin lähelle sinun sydäntäsi olisin siis
tullut!
WANGEL. Sen ovat vuodet ja yhteiselämä tehneet.
ELLIDA (Lyö kätensä yhtaen.) Ja minä -- joka olen ollut niin sokea!
WANGEL. Sinun ajatuksesi olivat muussa. Mutta nyt -- nyt olet täysin
vapaa minusta -- ja minun omaisistani. Nyt sinun oma oikea elämäsi voi
jälleen päästä oikeille raiteilleen. Sillä nyt sinä saat valita
vapaaehtoisesti. Ja omalla vastuullasi, Ellida.
ELLIDA (Tarttuu päähänsä ja tuijottaa eteensä, Wangelia kohti.)
Vapaaehtoisesi -- ja omalla vastuulla! Myös omalla vastuulla? -- Siina
se ero on!
(Kuuluu laivakelLon läppäys toistamiseen.)
TUNTEMATON. Kuuletko, Ellida! Nyt soitetaan viimeistä kertaa. Tule
siis!
ELLIDA (Kääntyy häneen, katsoo kiinteästi ja sanoo voimakkaalla
äänellä.) Tämän jälkeen minä en lähde teidän kanssanne.
TUNTEMATON. Etkö lähde!
ELLIDA (Tarrautuu kiinni Wangeliin.) Ah, -- en koskaan minä lähtisi
tämän jälkeen!
WANGEL. Ellida, -- Ellida!
TUNTEMATON. Siis lopussa?
ELLIDA. Niin -- iäksi lopussa!
TUNTEMATON. Minä sen näen. Tässä on jotain, joka on voimakkaampi kuin
minun tahtoni.
ELLIDA. Teidän tahtonne ei enään mahda mitään minulle. Minulta te
olette kuollut mies, -- joka on noussut meren pohjasta ja palaa sinne
takaisin. Mutta minä en enään pelkää teitä. Enkä myöskään tunne vetoa
teihin.
TUNTEMATON. Hyvästi, rouva. (Hypähtää yli aidan.) Tästä hetkestä te
olette vain haaksirikon muisto minun elämässäni. (Menee vasemmalle.)
WANGEL (Katsoo häneen hetken.) Ellida -- sinun mielesi on kuin meri.
Siinäkin on vuoksi ja luode. Mikä sai aikaan tämän muutoksen?
ELLIDA. Oi, etkö sinä siis ymmärrä, että muutoksen -- että muutoksen
täytyi tulla -- kun sain vapaaehtoisesti valita.
WANGEL. Ja tuo tuntematon -- se ei enään sinua houkuttele?
ELLIDA. Ei peloita eikä houkuttele. Minä olisin voinut katsoa sitä
silmiin, -- olisin voinut astua siihen, -- jos vain itse olisin
tahtonut. Minä olisin voinut valita sen. Sentähden voin myös kieltäytyä
siitä.
WANGEL. Minä alan ymmärtää sinua -- vähä vähältä. Sinä ajattelet ja
tunnet kuvissa. Sinun meren kaipuusi ja ikäväsi -- se, mikä sinua vetää
häneen -- tuohon vieraaseen mieheen, -- se on kaikki ollut heräävän ja
kasvavan vapausvaatimuksen ilmausta sinussa. Ei muuta.
ELLIDA. En tiedä, mitä siihen vastaisin. Mutta sinä olet minulle hyvä
lääkäri. Sinä löysit, -- ja sinä uskalsit käyttää sitä oikeata
lääkettä, -- ainoaa, joka minua saattoi auttaa.
WANGEL. Suurimmassa hädässä ja vaarassa me lääkärit uskallamme paljon.
-- Mutta nyt sinä siis jälleen tulet minun luokseni, Ellida?
ELLIDA. Rakas, uskollinen Wangel, -- nyt minä jälleen tulen sinun
luoksesi. Nyt minä voin tulla. Sillä nyt minä tulen sinun luoksesi
vapaaehtoisesti, -- vapaaehtoisesti -- ja omalla vastuullani.
WANGEL (Katsoo häneen sydämellisesti.) Ellida, Ellida! Oi, -- kun
ajattelen että nyt me kaksi saamme elää kokonaan toinen toisemme
hyväksi.
ELLIDA. -- Ja jakaa muistotkin! Sinun muistosi ja minun muistoni ovat
yhteisiä.
WANGEL. Niin, eikö totta, rakkaani!
ELLIDA. -- Ja molempien lastemme hyväksi, Wangel.
WANGEL. Sinä sanot meidän lapsemme!
ELLIDA. Heidän, joita minä en omista, -- mutta jotka minä tahdon
voittaa.
WANGEL. Meidän --! (Suutelee iloisena ja kiireesti hänen käsiään.) Oi,
-- kiitos, kiitos siitä sanasta!
(Hilde, Ballested, Lyngstrand, Arnholm ja Bolette
tulevat vasemmalta puutarhaan.)
(Samanaikaisesti näkyy kaupungin nuorta väkeä ja
kesävieraita polulla, sen ulkopuolella.)
HILDE (Puoliääneen Lyngstrandille.) Mutta katsokaa -- hän ja isä
näyttävät kuin vasta kihlatuilta!
BALLESTED (On kuullut edellisen.) Nythän on kesä, pikku neiti.
ARNHOLM (Katsoo Wangeliin ja Ellidaan.) Nyt englantilainen lähtee.
BOLETTE (Menee aidalle.) Täältä sen näkee paraiten.
LYNGSTRAND. Viimeisen kerran, tänä vuonna.
BALLESTED. Koht' on kaikki salmet jäässä', niinkuin runoilija sanoo. Se
on surullista, rouva Wangel! Ja nythän me menetämme teidätkin joksikin
aikaa. Huomennahan te muutatte Skjoldvikiin, kuulin.
WANGEL. Ei, -- siitä matkasta ei tulekkaan mitään. Me olemme tänä yönä
päättäneet toisin.
ARNHOLM (Katsoo vuorotellen toisesta toiseen.) Oh, -- todellako!
BOLETTE (Tulee näyttämön poikki.) Isä, -- onko se totta!
HILDE (Menee Ellidaa kohti.) Sinä siis jäät meille!
ELLIDA. Jään, rakas Hilde, -- jos sinä minusta huolit.
HILDE (Ilon ja itkun vaiheella.) Oi, -- huolinko minä --!
ARNHOLM (Ellidalle.) Tämä käänne on odottamaton --!
ELLIDA (Hymyilee vakavasti.) Nähkääs, herra Arnholm --. Muistatteko, --
me puhuimme siitä eilen? Koska ihminen nyt kerran on muuttunut
maa-eläjäksi -- ei hän löydä enään tietä -- takaisin mereen. Eikä
merielämään.
BALLESTED. Mutta juuri niinhän on käynyt minun merenneidolleni!
ELLIDA. Jokseenkin niin.
BALLESTED. Ero on vain siinä, että _merenneito --
hänelle se on kuolemaksi_. Ihmiset sitävastoin -- ne voivat
aklam-akli-matiseerautua. Niin, niin, -- minä vakuutan, rouva
Wangel, -- ne voivat a-kli-matiseerautua!
ELLIDA. Niin, vapaaehtoisesti he sen voivat, herra Ballested.
WANGEL. Ja omalla vastuullaan, rakas Ellida.
ELLIDA (Ojentaa hänelle reippaasti kätensä.) Juuri niin.
(Suuri höyrylaiva soluu hiljaa pitkin vuonoa. Rannempaa
kuuluu torvisoittoa.)