WANGEL. Teidän? Yhä vielä --!
ELLIDA (Peräytyy Wangelin taa.) Ooh --! Hän ei luovu minusta koskaan!
WANGEL. Teidän! Sanotteko että hän on teidän?
TUNTEMATON. Onko hän kertonut teille mitään kahdesta sormuksesta? Minun
sormuksestani ja Ellidan sormuksesta?
WANGEL. On. Vaan entä sitten. Tekihän vaimoni myöhemmin kaikesta lopun.
Olettehan saanut hänen kirjeensä. Siis tiedätte sen itse.
TUNTEMATON. Sekä Ellida että minä olimme yksimieliset siitä, että se,
mitä sormuksilla tehtiin, oli arvoltaan ja merkitykseltään vihkimys.
ELLIDA. Mutta minä en tahdo, kuulettehan sen! En iki päivinä minä enään
tahdo tietää teistä! Älkää katsoko minuun noin! Minä en tahdo, sanon
minä!
WANGEL. Te liette päästä sekaisin, jos luulette voivanne puhua
oikeuksistanne moisten lapsellisuuksien perusteella.
TUNTEMATON. Se on totta. Oikeutta -- siinä merkityksessä, kuin te
tarkoitatte -- sitä minulla ei ole.
WANGEL. Mutta mitä te sitten tarkoitatte? Ettehän toki luule
väkivallalla voivanne riistää häntä minulta! Vasten hänen omaa
tahtoansa.
TUNTEMATON. En, mitä hyötyä siitä olisi? Jos Ellida tahtoo minua
seurata, täytyy hänen lähteä vapaaehtoisesti.
ELLIDA (Säpsähtäen, huudahtaa.) Vapaaehtoisesti --!
WANGEL. Ja semmoista voitte luulla --!
ELLIDA (Itsekseen.) Vapaaehtoisesti --!
WANGEL. Te olette hourupäinen. Menkää tiehenne. Meillä ei ole teidän
kanssanne mitään tekemistä.
TUNTEMATON (Katsoen kelloonsa.) Minun on kohta oltava laivassa taas
(Astuu askeleen lähemmäksi.) Niin, niin, Ellida, -- nyt olen siis
tehnyt velvollisuuteni. (Vielä lähemmäksi.) Minä olen pitänyt
lupauksen, jonka sinulle annoin!
ELLIDA (Rukoillen, väistyy sivulle.) Oi, älkää koskeko minuun!