Nurkka tohtori Wangelin puutarhasta. Kostea, soinen ja tuuheiden
vanhojen puiden varjostama paikka. Oikealta siintää puoleksi kuivuneen
lammen pinta. Matala, avonainen veräjä eroittaa puutarhan perällä
olevasta polusta ja vuonosta. Taka-alalla tunturien huiput vuonon
toisella puolen. On iltapuoli.
BOLETTE istuu ommellen kivipenkillä vasemmalla. Penkillä on pari kirjaa
ja ompelukoppa.
HILDE ja LYNGSTRAND kulkevat kalastusvehkeet käsissä lammen äyräällä.
HILDE (Viittoo Lyngstrandille.) Hst! Tuolla näkyy olevan muuan aika
karilas!
LYNGSTRAND (Katsoo.) Missä, missä!
HILDE (Osoittaen.) Ettekö näe -- tuolla alhaalla. Ja kas tuolla! Tuoll'
on, hiisi vieköön, vielä toinenkin. (Katsahtaa puiden väliin.) Voi,
voi, -- nyt se tulee säikyttämään ne kaikki tiehensä!
BOLETTE (Katsahtaa työstään.) Kuka tulee?
HILDE. Sinun yliopettajasi, muori kulta!
BOLETTE. Minun --?
HILDE. Niin, minun hän, Herra nähköön, ei koskaan ole ollut.
(Yliopettaja Arnholm, oikealta, puiden välistä.)
ARNHOLM. Onko lammikkoon ilmestynyt kaloja?
HILDE. On, täällä kähmii muutamia ikivanhoja ruutanoita.
ARNHOLM. Jopa nyt jotakin, vai ovat ne vanhat ruutanat vielä hengissä!
HILDE. Ne ovat sitkeätä sukua. Mutta kyllä me nyt jonkun niistä
nutistamme.
ARNHOLM. Koettaisitte ennemmin onneanne tuolla vuonolla.
LYNGSTRAND. Ei, lammikko -- se tuntuu niinkuin salaperäisemmältä.
HILDE. Niin, tämä on jännittävämpää. -- Oletteko nyt ollut uimassa?
ARNHOLM. Olen. Tulen suoraan uimahuoneelta.
HILDE. Te pysyttelitte kai vaan aitauksen sisäpuolella?
ARNHOLM. Niin, enhän minä ole mikään uimamaisteri.
HILDE. Osaatteko kellua selällänne?
ARNHOLM. En.
HILDE. Minä osaan. (Lyngstrandille.) Koetetaanpas onneamme tuolla
toisella puolen.
(Menevät lammen äyrästä pitkin pois oikealle.)
ARNHOLM (Menee lähemmäksi Bolettea.) Yksinkö te täällä istuskelette
neiti Bolette?
BOLETTE. Yksinhän minä tavallisesti istun.
ARNHOLM. Eikö äitinne ole täällä?
BOLETTE. Ei, hän on luultavasti isän kanssa kävelyllä.
ARNHOLM. Miten hän voi nyt iltapäivällä?
BOLETTE. En oikein tiedä. Unohdin kysyä häneltä.
ARNHOLM. Mitä kirjoja teillä tuossa on?
BOLETTE. Oh, toinen on joku kasvioppi. Ja toinen maantieteellinen
kertomus.
ARNHOLM. Luetteko mielellänne semmoisia kirjoja?
BOLETTE. Luen, kun vaan on aikaa, niin -- Mutta minunhan tulee ennen
kaikkea pitää huolta taloudesta.
ARNHOLM. Eikö äitinne -- äitipuolenne -- eikö hän auta teitä niissä
toimissa?
BOLETTE. Ei, ne ovat minun huolenani. Pitihän minun hoitaa taloutta
niinä kahtena vuonna, jolloin isä oli yksin. Ja sille kannalle asiat
sitte jäivätkin.
ARNHOLM. Mutta yhtä suuri lukuhalu teillä vaan on.
BOLETTE. Niin, minä luen kaikki hyvät kirjat, jotka vaan saan käsiini.
Haluttaahan sitä vähä oppia tuntemaan maailmaa. Sillä täällähän me
elämme niin syrjässä kaikesta, mitä maailmassa on. Niin, melkein
eristettynä.
ARNHOLM. Hyvä Bolette, elkää toki niin sanoko.
BOLETTE. Sanon kyllä. Minusta me emme elä suurin toisella lailla, kuin
ruutanat tuossa lammikossa. Vuono on niillä aivan vieressään ja siinä
kulkevat suuret villit kalaparvet edestakaisin. Mutta siitä eivät nuo
vaivaiset, kesyt, kotikalat saa mitään tietää. Eivät ne koskaan pääse
muitten seuraan.
ARNHOLM. Enkä luule että mereen pääseminen niille olisi edes
terveellistäkään.
BOLETTE. Se olisi minusta jotenkin yhdentekevää.
ARNHOLM. Muuten ettehän voi sanoa, että täällä niin kokonaan ollaan
elämästä erossa. Ainakaan ei kesäisin. Tämähän on tähän vuodenaikaan
kuin jonkunlainen suuren maailman yhtymäpaikka. Melkein keskipiste --
noin ohimennen.
BOLETTE (Hymyilee.) Niin, teidän, joka itse olette täällä noin vaan
ohimennen, teidän on tosiaan helppo tehdä pilaa meistä.
ARNHOLM. Minäkö tekisin pilaa! -- Kuinka te voitte semmoista luulla?
BOLETTE. Tuo kaikki, minkä lausuitte suuren maailman yhtymispaikasta ja
keskipisteestä, sen te olette kuulleet kaupunkilaisilta. Niillä on
tapana puhua semmoista.
ARNHOLM. Totta puhuen olen sen pannut merkille.
BOLETTE. Mutta siinähän ei ole totuutta nimeksikään. Ei meille, jotka
olemme tänne sidotut. Mitä hyötyä meillä siitä on että suuri tuntematon
maailma vaeltaa tästä ohitse, matkustaessaan sydänyön-aurinkoa
katsomaan? Me emme koskaan saa nähdä sydänyönaurinkoa. Ei, me saamme
vaan kiltisti tyytyä elämään täällä ruutanalammikossamme.
ARNHOLM (Istuu hänen viereensä.) Sanokaapas, hyvä Bolette, -- eikö
teidän mielenne ikävöi jotain -- jotain määrättyä tarkoitan, jotain
jota te täällä kotioloissa olette vailla?
BOLETTE. Niin, voi olla...
ARNHOLM. Ja mitä se oikeastaan on? Mitä te täällä kaipaatte?
BOLETTE. Enin päästäkseni matkustamaan.
ARNHOLM. Sitä kaikista enin?
BOLETTE. Ja saada oppia vähä enemmän. Oppia jotain kunnolla ja perin
pohjin.
ARNHOLM. Siihen aikaan, kun minä ohjasin teitä, sanoi isänne usein että
teidän piti saada jatkaa lukujanne.
BOLETTE. Niin, -- niin, isä parka, -- hän sanoo niin paljo. Mutta kun
tosi tulee eteen niin --. Isällä ei ole sitä oikeata tarmoa.
ARNHOLM. Ei, paha kyllä, olette oikeassa. Ei sitä hänessä oikein ole.
Mutta oletteko koskaan puhunut hänen kanssaan asiasta! Oikein vakavasti
ja perinpohjaisesti?
BOLETTE. En, sitä en ole tehnyt.
ARNHOLM. Se teidän pitäisi tehdä. Ennenkuin on liika myöhä, Bolette.
Minkätähden te ette sitä tee?
BOLETTE. Kai siitä syystä, ett'ei minussakaan ole sitä oikeata tarmoa,
luultavasti. Minä tulen varmaankin isääni.
ARNHOLM. Hm, ettekö vaan tuomitse itseänne väärin?
BOLETTE. Sen pahempi, en. Ja sitte on isällä niin vähä aikaa minua ja
minun tulevaisuuttani ajatella. Eikä hänellä siihen ole suurin
haluakaan. Semmoiset asiat hän mieluimmin jättää sikseen, jos vaan voi.
Sillä onhan hänellä kyllin puuhaa Ellidasta --.
ARNHOLM. Kenestä --? Kuinka?
BOLETTE. Tarkoitan että hän ja äitipuoleni -- (Keskeyttäen.) Isällä ja
äidillä on omat asiansa, ymmärrättehän.
ARNHOLM. Sitä parempihan olisi että koettaisitte päästä pois täältä.
BOLETTE. Mutta minusta tuntuu kuitenkin kuin ei minulla olisi oikeutta
siihen. Oikeutta jättää isää.
ARNHOLM. Vaan, hyvä Bolette, kerranhan te kuitenkin sen teette. Siksi
pitäisi teidän mielestäni niin pian kuin mahdollista --
BOLETTE. Niin, ei kai ole muuta neuvoa. Täytyyhän minun ajatella
itseänikin. Etsiä jokin asema elämässä --. Kun isä kerran kuolee, eihän
minulla ole ketään, kehen turvautua. -- Mutta, isä parka, minä pelkään
niin lähteä hänen luotaan.
ARNHOLM. Pelkäätte --?
BOLETTE. Niin, isän tähden.
ARNHOLM. Mutta, hyvänen aika, entä äitipuolenne? Jäähän hän isänne luo.
BOLETTE. Niin, niinpä kyllä. Mutta hän ei kelpaa kaikkeen siihen, johon
äiti oli kuin luotu. On niin paljon asioita, joita tämä ei näe. Tai,
joita hän ehkä ei tahdo nähdä, -- tai joista hän ei välitä. En tiedä
mikä niistä on oikeampi.
ARNHOLM. Hm, luulen ymmärtäväni mitä tarkoitatte.
BOLETTE. Isä parka, -- hän on heikko muutamissa asioissa. Olette kai
itsekin sen huomannut. Työkään ei riitä täyttämään koko hänen aikaansa.
Lisäksi se, että hänellä on vaimo, joka ei voi häntä yhtään tukea. --
Siihen hän on tosin itsekin syypää.
ARNHOLM. Miten niin luulette?
BOLETTE. Isä tahtoo aina nähdä ihmiset iloisina ympärillään. Kodissa
pitää olla päivänpaistetta ja tyytyväisyyttä, sanoo hän. Siksi pelkään,
että isä hänelle -- äidille antaa lääkettä, joka ajan pitkään on
vahingoksi.
ARNHOLM. Niinkö todella arvelette.
BOLETTE. Minä en saa sitä ajatusta päästäni. Sillä äiti on toisinaan
niin omituinen. (Kiivaasti.) Mutta eikö olekin väärin, että minun koko
ikäni pitää pysyä kotona. Eihän minusta sittekään ole suurta apua
isälle. Ja onhan minulla velvollisuuksia itseänikin kohtaan.
ARNHOLM. Tiedättekö, Bolette, -- tästä asiasta meidän kahden täytyy
puhua tarkemmin.
BOLETTE. Ei se varmaankaan siitä parane. Minä olen kai sittenkin luotu
jäämään tänne ruutanalammikkoon, luulen.
ARNHOLM. Ette suinkaan. Kaikki riippuu teistä itsestänne.
BOLETTE (Vilkkaasti.) Sanotteko niin?
ARNHOLM. Niin, uskokaa minua. Asia on kokonaan teidän omassa
vallassanne.
BOLETTE. Oi, jospa minä todella voisin --. Tahdotteko te kenties puhua
minun puolestani isälle?
ARNHOLM. Tahdon senkin tehdä. Mutta ennen muuta tahdon avomielisesti ja
peittelemättä puhua teidän kanssanne, rakas Bolette (Katsoo
vasemmalle.) Hys! Älkää antako muiden huomata mitään. Palataan toiste
tähän.
(Ellida tulee vasemmalta. Hän on hatutta päin, suuri huivi vaan
heitettynä hartioille.)
ELLIDA (Levottomalla vilkkaudella.) Täällä tuntuu hyvältä! Täällä on
suloista!
ARNHOLM (Nousee.) Oletteko ollut kävelemässä?
ELLIDA. Olen, pitkän, pitkän ihanan matkan kävelimme Wangelin kanssa.
Ja nyt me menemme purjehtimaan.
BOLETTE. Etkö tahdo istua?
ELLIDA. Kiitoksia, en. Ei istua.
BOLETTE (Siirtyy penkille.) Tässä on hyvää tilaa.
ELLIDA (Kävelee edestakaisin.) Ei, ei, ei, ei istua. Ei istua.
ARNHOLM. Se kävelymatka teki teille varmaan hyvää. Te näytätte niin
reipastuneelta.
ELLIDA. Oo, minun on niin ihmeen hyvä olla. Tunnen itseni niin
sanomattoman onnelliseksi! Niin varmaksi! Niin turvalliseksi -- (Katsoo
vasemmalle.) Mikä suuri laiva tuolla höyryää?
BOLETTE (Nousee ja katsoo sinnepäin.) Se on varmaan se suuri
englantilainen.
ARNHOLM. Se lähenee ankkuripaikkaa. Pysähtyykö se tavallisesti tähän?
BOLETTE. Vain puoleksi tunniksi. Se jatkaa sisävuonoon.
ELLIDA. Ja sitten merelle takaisin -- huomenna. Ulos aavalle ulapalle.
Ja pois yli meren. Ajatelkaas, -- kunpa pääsisi mukaan! Oi, kun
pääsisi! Kun vaan pääsisi!
ARNHOLM. Ettekö koskaan ole tehnyt pitempää merimatkaa, rouva Wangel?
ELLIDA. En koskaan. Vain tuommoisia pikku retkiä täällä vuonoissa.
BOLETTE (Huoaten.) Niin, niin, me saamme tyytyä maakamaraan.
ARNHOLM. No, maakamarallehan me varsinaisesti kuulummekin.
ELLIDA. Ei, minä en usko, että me siihen kuulumme.
ARNHOLM. Emmekö kuulu maahan?
ELLIDA. Emme. Luulen että jos ihmiset alusta alkaen olisivat tottuneet
elämään merellä, -- tai ehkä meressä -- niin olisimme nyt paljoa
täydellisenipiä kuin olemme. Sekä parempia että onnellisempia.
ARNHOLM. Niinkö todella luulette?
ELLIDA. Emmeköhän vaan olisikin, arvelen. Olen monta, monta kertaa
puhunut Wangelin kanssa tästä --
ARNHOLM. Ja hän --?
ELLIDA. Hän arvelee, että minä ehkä olen oikeassa.
ARNHOLM (Laskien leikkiä.) No, olkoon menneeksi! Mutta tehty kun tehty.
Me olemme siis auttamattomasti joutuneet väärälle tolalle ja
kehittyneet maamyyriksi emmekä vesieläimiksi. Ja nyt jo ainakin lienee
liian myöhäistä korjata se erehdys.
ELLIDA. Se mitä sanotte, on surullinen totuus. Ja luulen että ihmiset
aavistavat sen itsekin. Että joku hämärä tunto siitä kalvaa heidän
sieluaan ikäänkuin salainen katumus ja suru. Uskokaa minua, siinä on
syvin syy ihmisten raskasmielisyyteen. Niin, -- uskokaa minua.
ARNHOLM. Mutta hyvä rouva Wangel, minusta tuntuu kuin eivät ihmiset
niin pahoin raskasmielisiä olisikaan. Päinvastoin näyttää elämä
useimmille olevan kevyt ja valoisa ja kuluvan suurena hiljaisena
itsetiedottomana ilona.
ELLIDA. Ei suinkaan. Se ilo -- se on aivan samanlaista kuin meidän
ilomme pitkästä valoisasta kesäpäivästä. Sitäkin seuraa aina ajatus
tulevasta pimeyden ajasta. Ja se ajatus luo varjon ihmis-iloon --
samoin kuin pilvenhattara vuonoon. Äsken se vielä päilyi kirkkaana ja
sinisenä. Ja sitte yht'äkkiä --
BOLETTE. Sinun ei pitäisi nyt antautua noin surullisiin ajatuksiin.
Olithan juuri niin iloinen ja reipas --
ELLIDA. Niin, niin, olinhan minä. Ooh, tämä, tämä, -- tyhmäähän se on.
(Katselee levottomasti ympärilleen.) Kunpa Wangel nyt vaan tulisi. Hän
sanoi niin varmasti tulevansa. Mutta ei häntä kumminkaan kuulu. Hän on
varmaankin unohtanut. Ooh, rakas Arnholm, ettekö te koettaisi saada
häntä käsiinne?
ARNHOLM. Mielelläni.
ELLIDA. Sanokaa, että hänen pitää tulla heti. Sillä nyt minä en näe
häntä --
ARNHOLM. Ette näe --?
ELLIDA. Te ette minua ymmärrä. Kun hän on poissa, en toisinaan voi
muistaa hänen ulkomuotoaan. Ja silloin tuntuu kuin olisin hänet
kadottanut. -- Se on niin kauhean tuskallista. Mutta menkää nyt!
(Ellida kulkee lammikon äyräällä sinne tänne.)