Kahden kireän työvuoden jälkeen palasin maaseudulta Helsinkiin
tietoisena siitä, että jos aioin yhä pakottavammiksi käyneitä
harrastuksiani toteutella, niin oli se tapahtuva Helsingistä käsin.
Myönsin astuneeni harhaan. Maaseudulle poistumiseni ei ollut saanut
niidenkään ystävieni myötämielisyyttä, jotka tarkemmin tunsivat
suunnitelmani ja tarkoitukseni.
Näiden asiallisten yhtymäin arvioimiseksi olikin Eino Leino kerran
pukenut lystillisen happamen ajatuksensa muutamiin sanoihin ja lausunut
runollisessa poljennossa: "barbaarein joukkoon joutunut on Alkibiades".
Kotiuduttuani maaseudulta tulin ajatelleeksi tätä runoilijan
hetkellistä mielenilmaisua, sillä tästä kanervan varvusta ja leikin
lentävästä lehdestä oli Leino tehnyt lennokkaan runon, joka taas antoi
aiheen myöhäisempään näytelmään "Alkibiades".
Nuo leikin lentävät lehdet olivat aina olleet kiintoisia, sillä hyvin
monessa niissä oli piillyt ituja, joista sittemmin oli kasvanut
kauniita kukkia, jopa kukkatarhojakin. Niin oli tapahtunut itselleni ja
niin oli tapahtunut useille ystävilleni.
Kaipasin näitä henkiystäviä ja halusin tietää, kulkiko seurustelu vielä
samojen kevättuulien mukana kuin ennen?
En voinut olla tirkistelemättä, minkälaisia nyt olisivat
pääkaupunkilaiset illanistujaiset. Kaikki oli kuitenkin muuttunut!
Entisiä henkiystäviäni en tavannut, ja uusi väki muistutti
merkillisellä tavalla edellisen vuosisadan viimeisen vuoden fin de
siècle-huutajia. Nyt ei kylläkään sopinut pauhata vuosisadan loppua,
mutta sen ylimielisyyden oireet olivat tuntuvasti kasvaneet.
Kaikki luulivat olevansa muita korkeammalla siten, että ilmaisivat
ylimielisyyttä, ivaa ja halveksimista puhellessaan kaiken vanhan
kuperkeikasta ja kaiken uuden voitosta. Minkä uuden? No, sitä ei kukaan
tietänyt, mutta kylläpähän selviää!
Päätin kokonaan irtautua ulkona vietettävistä iltahetkistä ja painua
korpeen.
Tämän päätökseni pidinkin sitten ja noudatin sitä seitsemän äärimmäisen
täyteistä työvuotta, joiden työvaljaissa en toisin menetellen olisi
niin voimaperäisesti enkä niin kauan kestänytkään.
Lukuunottamatta tätä erinomaista päätöstä oli tästä ystävien
etsimisestä vain se hyöty, että sain kuulla kaikenlaisia uutisia.
Yhtenä oli eräs sananvaihto Armas Järnefeltin ja Eino Leinon välillä
Kappelissa. Järnefelt oli puhunut alamittaisesta suomalaisesta
näytelmäkirjallisuudesta ja sanonut, että hän tulee vielä tekemään
oikean suomalaisen näytelmän.
— Jos sinä teet näytelmän, niin kyllä minä sen sävellän! — oli Leino
siihen sanonut ja tappanut siten koko keskustelun.
Tämä juttu herätti hyvin ansaittua hyvätuulisuutta.
Pian ilo kuitenkin katkesi, sillä kertoja ryhtyi vakavaan asiaan, joka
koski minuun hyvinkin syvästi. Sain kuulla, että Bergbom oli saanut
uudelleen halvauskohtauksen, mutta nyt niin voimakkaan, että oli
menettänyt puhekykynsä melkein kokonaan.
Sävähdin kuin pelästyksestä kuultuani tämän valitettavan
onnettomuuden. Syvä sääli synnytti monta ajatusta ja herätti monta
muistoa. Vastenmielisin muisto oli se, että meidän kiistoistamme oli
lähtenyt liikkeelle vääristeltyjä huhuja. Sanottiin, että me olimme
näyttämötaiteesta niin ristiriitaisella kannalla, ettemme sopineet
yhdessä työskentelemään. Sellainen typeryys ainakin oli korjattava!
Ja kenen oli astuttava ensimmäinen askel? Tietysti minun. Se oli
oppilaan velvollisuus oppi-isää kohtaan. Minun oli myöskin tunnettava
se kohtalon isku, joka oli kohdannut entistä esimiestäni. Nyt ei ollut
aika punnita virheitä siellä tai täällä. Nyt oli nähtävä ainoastaan sen
miehen ansiot, jonka vuoro oli tullut joutua vääjäämättömien lakien
kosketukseen.
Olimme liiankin kauan kulkeneet pystypäisinä toistemme ohi. Nyt oli
aika minun kumartaa pääni ankaran kohtalon edessä.
Nyt oli aika panna piste riitaisuuksille ja todeta, ettei taiteellisen
työskentelymme yhteisymmärtämisessä ollut koskaan mitään ristiriitoja
ollut. Oli aika, että sen itsekin vielä kerran tuntisimme
yhteistyössämme samalla näyttämöllä.
Oli aika henkilökohtaiseen ja julkiseen hankausten hautaamiseen
senkin tähden, että erikoisesti minua tähtäävää puhuria ei enää ollut
esteitä tekemässä. Laitoksen ilmanpaine oli, oman tyynensä vuoksi, jo
aikaisemmin sen poistanut.
Kun pääsin tähän kohtaan mietteissäni, päätin uhmata kaikkia entisiä
pettymyksiäni j a sitä pahintakin mörköä, mikä kurkisteli lauseesta:
kyllä hän tulee takaisin. Senkin voima oli musertuva kohtalon iskun
eteen.
Seuraavana päivänä lähetin Bergbomille kirjeen, jossa pyysin tilanteen
aiheuttamaa keskustelua.
Lähetin mukana sain kutsun heti saapua entisen esimieheni luo.
3.