Istuimme Bergbom-sisarusten yhteisessä vierashuoneessa ja olimme vaiti.
— Antakaamme — molemmat! — oli Bergbom saanut vaivalla sanotuksi, kun
lyhyesti ja yksinkertaisesti olin ilmaissut tunteeni, mielialani ja
asiani. Oli tarttunut käteeni ja sanonut nuo kaksi sanaa.
— Kaarlo tahtoo sanoa, — tulkitsi neiti Bergbom, — että antakaa kaikki
anteeksi toisillenne, kumpikin puolestanne! Ja minä tahdon sanoa
samoin! Antakaamme kaikki anteeksi toisillemme.
Tämän jälkeen oli neiti Bergbom tarttunut käteeni ja vetänyt minut
hiljaisesti istumaan kanssaan keskipöydän ääreen, Bergbomin asettuessa
nojatuoliin, joka oli sivuttain akkunan pielessä, niin, että hän voi
helposti nähdä huoneessa-olijat ja yhtä helposti katsella akkunasta
Vanhankirkon puistoa.
Olimme tämän jälkeen vaiti. Minä ainakaan en uskaltanut heti sanoa
mitään, sillä tarvitsin kaiken voimani tunteitteni hillitsemiseen.
Kuinka surullinen olikaan tämä jälleennäkemisemme neljän vuoden
kuluttua! Kuinka peräti surullinen!
Sanattomina katselimme toisiamme. Katselimme lohduttoman surullisina
kuin ihmiset, joiden keskestä on joutunut hukkaan jotakin, jonka
muisteleminen on hyödytöntä ja etsiminen mahdotonta.
Tunsin tänä hetkenä, näinä muutamina sydäntäyteisinä silmänräpäyksinä,
kuin olisin kuullut kaikkoavien siipien suhinan. Tunsin elävämmin kuin
koskaan ennen tai milloinkaan sen jälkeen, että tekemätön yhteistyömme
oli suremisen arvoinen nyt, kun sen lopullinen ratkaisun hetki oli
lyönyt, kun sen siipien suhina häipyi ikuiseen tyhjyyteen.
— Meillä on sentään yhteisiä muistoja, — sanoi vanha neiti
ystävällisesti ja kuin tulkiten tilanteen tunnelman. — Paljon kauniita
muistoja.
Katsoin akkunanpieltä kohti. Bergbom nyykäytti harmaantunutta päätään
ja aikoi sanoa jotakin, mutta se ei näkynyt onnistuvan.
— Kaarlo on samaa mieltä muistojen suhteen, — selitti Emilie. — Ja
meitä molempia miellyttää esityksenne vierailunäytännöistä.
— Tarkoitan ainoastaan yhtä näytäntöä, — sanoin helpottuneesti, kun
neiti Bergbom osasi näin näppärästi kääntää keskustelun suunnan. — Enkä
haluaisi tästä esiintymisestä mitään palkkiota.
— Älkää sellaisella ajatuksella itseänne vaivatko! — pyysi neiti
Bergbom. — Sovinto ja teatteri ovat eri asioita, sillä ei teatteri ole
meidän —
— Ja monta — monta! — keskeytti Bergbom.
— Niin — ja sitten vielä, — jatkoi neiti Bergbom. — Kaarlo pyytää, että
esiintyisitte useissa rooleissa ja niin usein kuin ne menisivät. Mitä
siitä arvelette?
— En ole sellaista mahdollisuutta ollenkaan ajatellut! — sanoin vähän
hämmästyen.
— Tämän ajatuksen toteuttaminen miellyttäisi meitä, jos teillä ei ole
esteitä, — arveli neiti Bergbom kysyvin katsein.
Hetkisen keskusteltuamme järjestyivät vierailutehtäväni, jotka
päätettiin hetimiten alkaviksi.
— Myöntyväisyytenne huojentaa vähän työtämme tänä huolien aikana, —
sanoi neiti Bergbom vilkkaasti ja ystävällisesti. — Muutaman kuukauden
kestää enää meidän aikamme, eikä Kaarlon seuraajasta ole vielä tietoa.
Siitä on alituista päänvaivaa.
— Kysymys onkin mielestäni äärimmäisen vaikea, — sanoin siihen.
— Niin on. Te ymmärrätte sen. Ajatus kiertää kehää pysähtymättä.
Toisinaan ihan tuskastuttaa.
— Tuskaileminen on lopulta kuitenkin vallan hyödytöntä, — koetin
lohduttaa. — Nykyistä mittapuuta on alennettava, ellei käännytä
Söderhjelmin puoleen.
— Hän ei tule, — sanoi Emilie. — Mutta mitä te sanotte Armas
Järnefeltistä?
Kysymys oli niin nopea ja niin peräti hämmästyttävä, etten osannut
sanoa ainoatakaan sanaa.
— Vanha — kulttuuriveri, — sai Bergbom vihdoin sanotuksi, ja neiti
selitti tarkemmin, että vanhasta sivistyssuvusta lähteneellä olisi
Kaarlon mielestä sellaisia etuja, jotka olisi otettava varteen.
— Mutta — musiikkimies! — sanoin sitten levollisena, sillä asia oli
mielestäni tuiki mahdoton eikä suinkaan lieventynyt kuulemastani
Kappeli-keskustelusta, jonka heti muistin ja jonka synnynkin nyt
ymmärsin. — Jos kansallisen puhenäyttämömme johtajan pitää ehdottomasti
olla musiikkimies, niin miksi ei sitten ajatella Kajanusta, joka on
vanhempi ja kokeneempi alallaan.
— No, en minäkään kuulu Armas Järnefeltin kannattajiin, — naurahti
neiti Bergbom. — Eikä Kaarlokaan ole vielä mitään varmaa päättänyt.
Mutta, sanokaapa, mitä ajattelisitte Jalmari Hahlista?
— En osaa sanoa yhtään mitään, — vastasin nopeasti. — En tunne
häntä ensinkään. Luulen, että hän on aikalailla "homo novus". Mutta
sellaisistahan usein haetaan miehiä merkkipaikkoihin. Eduksi heille on
ainakin se, että heillä ei ole mitään menneisyyttä.
Muutamien sananvaihtojen jälkeen nousi Bergbom ja tuli sanomaan hyvästi.
— Kaarlo menee vähän lepäämään, — selitti neiti Bergbom. — Mutta jos
teillä ei ole kiirettä, niin minä vielä puhelen mielelläni.
Jäimmekin vielä keskustelemaan monista seikoista, joita neiti Bergbomin
vilkas keskustelutapa vaihteli asiallisen ja asiattoman välillä.
Pääsimme kuitenkin lopulta seikkaperäiseen selvyyteen kaikesta, mikä
oli otettava huomioon alkavassa vierailussani.
Tämä jäikin viimeiseksi pitemmäksi keskustelukseni neiti Bergbomin
kanssa, eikä tohtori Bergbomin kanssa voinut mitään ajatustenvaihtoa
tapahtua ilman
hänen sisarensa kaikkea tulkitsevaa välitystä. Eikä sellaista enää
sattunut.
Niin seurasi sitten syksy, jolloin sain laskea viimeisen kunnioittavan
tervehdykseni Emilie Bergbomin muistolle — hänen haudalleen.
Tämä tapahtui suurlakon syksynä.
Samana syksynä näin Kaarlo Bergbomin viimeisen kerran. Ja viimeisen
kerran hänkin näki minun näyttämötaiteellista käsialaani, vaikka ei
kylläkään näyttelijänä esiintymistäni.
Suurlakon aiheuttamissa vapauden aavistuksissa olin polttavalla
kiireellä ryhtynyt suomentamaan senaikuisen sensuurin jyrkästi
kieltämää Hauptmannin näytelmää "Kankurit". Samalla vauhdilla asetin
näytelmän sitten näyttämölle ja ohjasin sen Työväen teatterissa, missä
näytelmä esitettiin ensimmäisenä Suomessa, joten tämä pieni teatteri
sai sen maininnan, että se ensimmäisenä avasi ovensa saavutetun voiton
merkeissä ja liehutti vapauden lippua ensimmäisenä maan teattereitten
joukossa.
Tämän näytelmän esitystä näin Bergbomin hartaasti seuraavan alusta
loppuun. Enkä sitä ihmetellytkään, sillä jos hänen voimainsa päivinä
olisi sattunut samanlainen tilaisuus, olisi hän epäilemättä kiirehtinyt
sitä samalla tavoin hyväkseen käyttämään.
Nyt hän istui katselemassa, mitä maan pienimmällä näyttämöllä oli tässä
tilanteessa sanottavaa. Sattuipa muudan välikohtauskin, josta muodostui
pienoinen ja kaunis kuvaelma.
Näytelmän avustajien joukossa oli pieni, nelivuotias poikanen,
jolla oli pari repliikkiäkin sanottavana. Suoriuduttuaan niistä
hämmästyttävällä reippaudella piipersi poikanen katsomoon ja asettui
nojaamaan Bergbomin polvea vastaan.
Huomattuaan tämän otti Bergbom poikasen polviensa väliin, ja niin he
sitten seurasivat esitystä yhtä tarkkaavaisina molemmat, Bergbomin
silittäessä silloin tällöin pojan vaaleata tukkaa.
— Maan vanhin ja maan nuorin teatterimies! -? sanottiin näyttämön
puolella hymyillen, kun kuvaelma huomattiin.
Tämä leppoisa kuva jäi minulle viimeisimmäksi muistoksi tästä maan
vanhimmasta teatterimiehestä. Parin kuukauden kuluttua sain laskea
seppeleen Kaarlo Bergbomin arkulle.
Kiitokseksi työskentelystämme vanhassa Arkadiassa ja merkiksi
näyttämötaiteellisesta yhteisymmärryksestä kirjoitin seppeleen
nauhoihin kauneimman tunnustukseni, minkä sana sai aikaan: "Mestarille."
Siihen sanaan ja tunnustukseen sisältyi todellinen ajatukseni Kaarlo
Bergbomin teatterityöstä.
Mahtoi olla vain sattumien ja olosuhteitten aikaansaannosta se, että
tämä käsitykseni, joka oli minulla aina ollut, tuli julkilausutuksi
vasta katafalkin ääressä.
Mutta vaikkapa niinkin! Teot ovat enemmän kuin sanat.
Töitteni kehto oli vanhassa Arkadiassa. Sieltä ovat kaikki
teatteritekoni juurensa saaneet. Jatkuvan ketjun renkaita ovat nämä
teot punoneet. Jokaisessa renkaassa on ollut hehkuva kipinä Arkadian
ahjosta, ja jokaiseen taontaan on piirtynyt kunnianteon merkki Arkadian
mestarille.