Kun toinen vuoteni ruotsinkielisellä näyttämöllä läheni loppuaan, olin
kuin tien mutkassa, josta sopi katsella sekä taakseen että eteenpäin.
Tässä käännekohdassa tulin jättämään jälkeeni kaksi työn vuotta,
jotka olivat merkinneet kehityksessäni yleensä, mutta varsinkin
näyttämöllisessä kehityksessäni, hyvinkin paljon.
Tutustumiseni Castegrénin tapaisen työmuurahaisen ahkeruuteen ja
työtarmoon ei voinut olla tehostamatta työskentelyni kireyttä vielä
entistäänkin tiukemmaksi.
Höyryä lisäävänä voimana vaikutti Castegrénin tarmo näyttelijäin
työhön. Väsymättöminkin kokeilu ja eri teitten tutkiminen hyvään
tulokseen pyrkimisessä oli minullekin sallitumpaa kuin milloinkaan
aikaisemmin. Tätä vapautta käytinkin sellaisissa uusissa tehtävissä
kuin "Othellon" ja "Learin" jättiläismäisissä rooleissa.
Muistelin näitä töitä nyt tien käänteen tullen kuin tilityksenä
kuluneesta kahdesta vuodesta.
Saatuani Othellon ulkonaisesti haltuuni ryhdyin vasta sitten
valamaan sen luonteeseen syvyyttä ja leveyttä ja alkuperäistä
rajuutta. Onnistuin sijoittamaan osan lepotiloihin syviä rintaääniä,
kiihtymyskohtiin eräänlaista barbaarista kimakkuutta ja toivottomuuteen
kohtalon runtelemaa värittömyyttä ja osaksi rikkinäisyyttäkin. Saatuani
täten äänenkäytön taipumaan kaikkinaisiin sisäisiin vivahduksiin ja
myös ulkonaiseen elehtimiseen rupesin vähin erin siirtämään luonnoksen
muotoja nykyaikaiseen elämään. Tunsin joka hetki, että yritys oli kovin
arkaluontoista ja että se oli lopetettava kernaammin liian aikaisin
kuin liian myöhään.
Näin syntyi uudenaikainen käsittely, joka herätti niidenkin vilkasta
huomiota, jotka olivat nähneet useimmat kuuluisuudet tässä osassa.
Sanoivat, että Othelloni oli nykyaikaisempi ja kuitenkin rajumpi
kuin mikään heidän ennen näkemistään "mustista miehistä". Saman
yksinkertaisen tekotavan siirsin myöskin Learin luonnehtimiseen, ja
äänen käyttelyyn panin siinä yhtä suuren merkityksen. Roolin erilaisuus
vaati kuitenkin omalaatuistaan sijoittelua.
Alussa uhosi Learin äänestä vielä miehuudenaikuista syvää voimaa,
vieläpä hiven sankarin levollisuuttakin, kuvastellen Learin entistä
mahtavuutta, mutta luonteen heikkenemisen pilkahdukset esiintyivät pian
äänen ryöpsähdellessä luontaisen voiman olotilasta korkeampiin ääniin.
Roolin pituuden ja laajuuden tähden oli tarkoitettu menettelyni
kuitenkin äärimmilleen hiottava voidakseni tarkalleen ja hypähtelemättä
kuvata luonteen alituista heikontumista ja kaventumista. Onnistuin
tässä kuitenkin niin tasaisesti, että teknillistä tekotapaani eivät
monet huomanneet, vaikka sanoivatkin, että ohut lapsen ääni teki
näytelmän lopussa unohtumattoman vaikutuksen.
Olin tyytyväinen tulokseen, sillä eihän näyttelijän tekotapaa saakaan
huomata, vaan ainoastaan vaikutuksen.
Molemmat näytelmät saivat osakseen suunnatonta suosiota ja menivät
peloittavan monta kertaa. Sanon peloittavan — sillä ne olivat niin
hirvittävän raskaat näytellä.
Sanomalehtienkin arvostelut olivat myötämieliset. Vieläpä viisitoista
vuotta myöhemmin kirjoitti Eino Leino eräässä katsauksessa:
"— — Hänen toinen suuri voittonsa tältä ajalta oli _Othello_ ja
kolmas oli _Lear_, jotka hän mitä uhkarohkeimmin nykyaikaistuttaen
teki kokonaan omiksi, kaikkia perintätapoja murtaviksi nerokkaiksi
taideluomikseen. Kuitenkin oli hänen asemansa enemmän tai vähemmän
kiero Ruotsalaisessa teatterissa, ellei mielinyt itsekin samalla
muukalaistua ja käydä kokonaan vieraaksi suomalaisen näyttämötaiteen
kehitykselle. Sitä taas ei Halme tahtonut ja siksi hän erosi
Ruotsalaisesta teatterista."
Kun nyt jouduin näin hyppäämään ajassa eteenpäin, niin lienee syytä
mainita, että jo kymmenen vuotta Ruotsalaisesta Teatterista eroamiseni
jälkeen olivat suomenkieliset lehdet kauttaaltaan valmiit puhumaan
taiteestani samassa äänilajissa kuin ennenkin ja koettivat unohtaa,
että olin kuulunut Ruotsalaiseen Teatteriin, johon liittymiseni ja syyt
siihen olivat ehkä jo silloin siirtyneet pois hartioiltani.
Niinpä kirjoitti U.S. 27/11 13 pitkässä artikkelissa 25-vuotispäivänäni
m.m. seuraavaa: "Kaarle Halmeen taiteessa on ilmennyt aina mitä selvin,
itsetietoisin pyrkimys kaiken näyttelijätaiteen perusaatteen, puhutun
sanan lausumisen täydellisentämiseen mahdollisimman korkealle —
yksityisen sanan, tavun, äänteen, jotta koko se sielullinen sisällys,
joka tämän puhutun sanan on määrä ilmaista, tulisi tehoisimmin
aistittavaksi. Eikä liene moni muukaan näyttelijäkuuluisuus voinut sen
enempää sanan ihanaa valtaa saavuttaa kuin hän. Hänen lausumisensa
on aina ollut mallikelpoista, jopa mestarillista. Ja suomenkieli on
harvinaisen miehekkäänä, äänteellisesti kauniina soinnahtanut hänen
suustaan. Hänen näyttämöllinen tekotapansa on tähdännyt sinne, minne
kaiken hyvän taiteen: vähin keinoin suuren aikaansaantiin. Täydellinen
eleitten hallitseminen, jonka hän saavutti, ja niiden säästeliäs,
viisas käyttö on yhdessä kuninkaallisen ulkomuodon kanssa luonut
todella monen monta sydäntä sykähyttävää näyttämökuvaa — —"
"Karjala" kirjoittaa 28/11 13: "— — hänen varsinaiset taipumuksensa
ja lahjansa vetivät etupäässä klassilliseen sankaridraamaan, jonka
mahtavat haamut hän on loihtinut nähtäväksemme tavalla, jonka vertaista
ennen ei suomalaisella näyttämöllä oltu nähty. Hänen esityksissään
oli sisällinen puoli, sielukkuus päässyt täysiin oikeuksiinsa, hän
syrjäytti onton paatoksen, joka aikaisemmin oli ollut vallitsevana. —
- Tämä hänen toimintansa suomalaiseni näyttämötaiteen palveluksessa
on jättänyt syvät jäljet tähän taiteeseen. Hänen hillitty, luontainen
esitystapansa ei ole ollut vaikuttamatta ympäristöönkin, joka juuri
tällä alalla on saanut häneltä vaikutteita, samoin kuin siinä syvässä
hartaudessakin, jolla hän eri tehtäviin antautui."
H.S. kirjoittavat 27/11 13: "— — varsinaisen maineensa hän loi etevänä,
monipuolisena luonnenäyttelijänä voimakkaalla ja samalla hillityllä
tekotavallaan, joka lupasi suomalaiselle näyttämötaiteelle aivan uusia
mahdollisuuksia. Ken sai 1890:n luvun lopussa ja 1900 tienoissa nähdä
hänen mahtavat Kullervonsa, Daniel Hjortinsa, Othellonsa tai kuningas
Learinsa liikkuvan lavalla ja kuulla heidän vuorosanojensa putoilevan
raskaina ja harkittuina näennäisesti kylminä, mutta sisäisesti
kuumeisina ja intohimoista hehkuvina, on myöhään unohtava niiden
tekemän vaikutuksen — —"
Kansan Lehti kirjoittaa 27/11 13: "— — luettelo antaa jonkinlaisen
aavistuksen siitä suuremmoisesta näyttämötyöstä, jonka Halme on
neljännesvuosisataisena työkautenaan suorittanut. Päätään pitempänä
muita kohoaa hän sivistystyön tällä alalla, ja hänellä on aivan
erilainen merkitys näyttämötaiteemme historiassa."
T:reen Sanomat kirjoittavat 27/11 13:
"Näyttelijä, teatterinjohtaja ja kirjailija, ne ovat Kaarle Halmeen
arvonimitykset ja samalla niiden lahjojen ja ominaisuuksien
ulkonaiset tunnussanat, joihin hänen työnsä ja taiteilijaelämänsä
sisältyy. Näyttelijänä ja teatterinjohtajana hän seisoo maamme
ensimmäisten rivissä ja loitolle loistaa siinä hänen voimakas,
mahtava taiteilijapersoonallisuutensa, jonka arvoa, ikäänkuin
kauniina lisäheijastuksena, on kohottamassa hänen runsas
näytelmäkirjallinen tuotantonsa. — — Kaarle Halme kuuluu niihin, jotka
hänen nuoruusvuosinaan vallinnut suuri henkisen heräämisen aika,
tuo voimakas kevättunnelma toi kansallisen taiteemme palvelukseen.
Siksipä on käsitettävissäkin hänen uupumaton innostuksensa ja
herkeämätön työnsä, mikä kaunistaa hänen taiteilijaelämänsä tähän asti
vierähtänyttä vuosisadan neljännestä. Se työ on arvokasta, voimakkaan
taiteilijapersoonallisuuden kotoisen sivistyselämämme kohottamistyötä
— —"
Keski-Suomen Sanomat kirjoittavat 27/11 13:
"— — Eikä hän tyytynyt vain tallaamaan kansallisen näyttämömme
uranaukaisijain ja vanhojen tukipylväiden aukomia polkuja,
vaan vei kehitystä eteenpäin — — juhlallisen pateettisuuden
kannattaman tekotavan sijaan hän ensimmäisenä maassamme pyrki
syvempään sielulliseen analyseeraukseen ja sen mukaan tyyliteltyyn
yksinkertaisempaan luonnollisuuteen. Yleisö ja arvostelu tunnustivat
yksimielisesti hänen taiteellisten saavutustensa arvon — —"
Tähän tapaan kirjoittivat maan kaikki sanomalehdet, purkaen mielialansa
usein runoihin ja hauskoihin pilakuviinkin. Näissä maininnoissa
kirjoitettiin myöskin teatterinjohtajasta ja kirjailijasta. Lyhyyden
vuoksi riittänee vain yksi sitaatti kummaltakin alalta, varsinkin,
kun eri sanomalehtien erilliset tunnustukset aivan kuin pusertuvat
seuraaviin Eino Leinon kuvauksiin:
"Kaarle Halmeella olikin näyttämöiden johtajaksi, ohjaajaksi ja
opettajaksi kaikki siihen tarvittavat edellytykset. Itse etevänä
_lausujana, näyttelijänä ja tottuneena teatterimiehenä_ hän saattoi
antaa näyttelijöille mitä havainnollisimpia neuvoja ja naulanpäähän
iskevimpiä opastuksia. Itse _kirjailijana_ hän saattoi tulla hyvin
toimeen kirjailijoiden kanssa, ymmärtää heidän usein itseltäänkin
salattuja tarkoituksiaan ja ottaa tehokasta osaa heidän teostensa
lopulliseen muovailuun. Itse harvinaisen käytännöllisenä ja tarmokkaana
_näyttämötyöntekijänä_ hän voi ottaa huomioon myös kaikki tämän työn
tuhannet pikkuseikat ja olla avuksi niissä. — Se, joka on nähnyt
Kaarle Halmeen kerran täydellä terällä ohjaavan näytelmää, ei hevin
unohda sitä. Ei niin, että hän suinkaan joka harjoituksessa tekisi
sitä. Hän istuu, hän tutkii näyttelijän mahdollisuuksia, hän antaa
kunkin rauhassa syventyä osaansa. Hän vartoo hetkeään. Se tulee sitten
jossakin harjoituksessa kuin tuli ja leimaus. Hän iskee äkkiä kiinni
jokaiseen yksityiskohtaan, antaa vivahduksia, korjaa äänenpainoja,
osoittaa epäjohdonmukaisuuksia, kiihoittaa näyttelijää yliluonnollisiin
ponnistuksiin. Nyt hän on ohjaaja Jumalan armosta, nyt hän on ihmisten
muovailija. Hän itse palaa, hän hehkuu, hän näkee näkyjä, hän ajaa
takaa kangastusta, joka on hänen sielunsilmissään. Täytyy olla idiootti
näyttelijäksi, joka ei opi enintä mahdollista sellaisista juhlahetkistä
—"
"Oltuaan välillä allekirjoittaneen mukana perustamassa Helsinkiin
Suomen ensimmäistä ulkoilmateatteria _Helkanäyttämöä_ (1912) on Halme
vasta viime vuosina toteuttanut sen ajatuksen, johon sekä luonto
että kohtalo, toisin sanoen hänen oma lahjakkuutensa että meidän
näyttämötaiteelliset olosuhteemme näyttävät hänet jo aikoja sitten
määränneen: hän on perustanut oman teatterinsa, _Näyttämö Kaarle
Halmeen_ (1915), joka eroten monessa muussakin suhteessa edukseen
kaikenkaltaisista kiertävistä seurueista on siitä merkillinen, että se
johtajansa henkilössä tarjoo näyttämötaiteemme parhaimpia saavutuksia
kaukaisimmillekin maankulmille. Pari tämän teatterin esityksistä olen
ollut tilaisuudessa näkemään. Toinen niistä oli Ibsenin _Solness
Rakentaja_, epäilemättä koko maailmandraaman vaikeimpia tehtäviä juuri
siksi, että se on runollisimpia ja vertauskuvallisimpia, mutta josta
Halme suoriutui mestarillisella tyylitaidolla ja luovan mielikuvituksen
viivoittamalla plastillisuudella. Toinen niistä oli John Tanner
Shaw'n _Ihmisessä_ ja _Yli-ihmisessä_, missä erityisesti hänen nyt jo
klassilliseksi tahkoutunut suomenkielen käyttelynsä vietti voittojaan.
"- — suurella, 4-näytöksisellä, länsisuomalaista maalais-elämää
kuvailevalla murhenäytelmällään _Murtuneita_ (1903) Kaarle Halme
osoitti, mikä syvä näytelmäkirjallinen mahtiponsi hänessä piili rinnan
terävän luonnekuvauksen ja Jumalan armoittamalle teatterimiehelle
ominaisen taiturillisen tekotavan kanssa. Vielä nytkin se on Halmeen
parhaita näytelmiä. Tällä hetkellä on Kaarle Halmeen näytelmien luku
legio ja lienee hän eittämättä maamme enimmän näytelty draamallinen
kirjailija, samoin kun hän on kypsin ja teknillisesti kehittynein. Ei
niin, että hänen nimeänsä olisi Suomen Kansallisteatterin tai muiden
vakinaista valtioapua nauttivien taidelaitostemme ohjelmistoista
erikoisesti etsittävä. Niille eivät hänen näytelmänsä ole arvattavasti
olleet kyllin 'kirjallisia', joka onkin totta siinä merkityksessä,
että Kaarle Halme ei kirjoita mitään 'lukudraamoja' — kuten niin monet
muut meidän draamallisista kirjailijoistamme — vaan todellisia eläviä,
näyttämödraamoja, joissa jokainen sana, jokainen ele ja äänenpaino
on tarkoitettu näyttämöä varten, jotka vaativat näyttämöä ja vasta
vaikuttavat näyttämöltä. Tässä suhteessa on Kaarle Halmeella suuret
ansionsa koko suomalaisen draamallisen kirjallisuuden kehitykseen
nähden, joskin nuo ansiot meillä nykyään vallitsevan velton
kirjallisuuskritiikin ja alkeellisen draamallisen makusuunnan vuoksi
eivät vielä ole tulleet täysin tunnustetuiksi.
"Maamme keskiluokan, vieläpä sen syvien rivienkin erikoinen draamallinen
harrastus, jolle tuskin lienee tällä hetkellä vastaavaisuutta minkään
maan sivistys-oloissa, on kauneimpia lehtiä suomalaisuuden historiassa.
Tämän lehden kääntämisessä, tämän harrastuksen muokkaamisessa ja
korkeammalle taiteelliselle tasolle kohottamisessa olisi elämäntyötä
muillekin kuin Kaarle Halmeelle, joka korkeista taiteellisista
päämääristään ja harvinaisesta työtaakastaan huolimatta on saanut aikaa
tälläkin tärkeällä alalla piirtää nimensä suomalaisen viljelyksen
historiaan———
"Kansan terve vaisto on osannut oikeampaan. Niinpä ovatkin maamme sadat
edistysseurat, raittiusseurat, nuorisoseurat ja työväenyhdistykset,
rientäneet kilvan hänen teoksiinsa tutustumaan ja niitä iltamissaan
esittämään. Ei liene sitä seuranäyttämöä maassamme, jonka palkeilta
ainakaan joskus eivät olisi kaikuneet Kaarle Halmeen aina
täsmälliset, aina tervejärkiset, aina henkilöilleen sopivat ja heidän
luonnekuvauksensa puitteissa pysyvät vuorosanat. Kaarle Halmeen
nauttimaan äärettömään kansansuosioon tällä alalla on epäilemättä
vaikuttanut paljon hänen teostensa teknillinen puoli, jossa hän
käytännöllisenä teatteriolojen tuntijana ottaa aina mitä tarkimmin
lukuun näiden näyttämöiden vaatimattomat ulkonaiset olosuhteet, mutta
varmaan myöskin niiden henkinen sisältö, joka suoraan elävästä,
suomalaisesta, nykyaikaisesta kansanelämästä ammennettuna ei tee mitään
haihattelevia harharetkiä subjektiivisen tunteen tai riihattoman
mielikuvituksen maille, vaan on aina tavalliselle, luonnolliselle
ihmis-elämälle uskollinen. Kaikesta teknillisestä taituruudestaan
huolimatta onkin Kaarle Halmeen näytelmäkirjallinen taide, juuri näiden
sielullisten ominaisuuksiensa vuoksi kaikkein vähimmän sitä, mitä me
sopivan suomenkielisen sanan puutteessa nimitämme raffineeratuksi. Hän
on ennen kaikkea ratsionalistinen kirjailija.
"Mutta juuri sen vuoksi me katsomme hänen kirjailijana, samoin
kuin näyttelijänä ja teatterinjohtajanakin, vaikuttavan _makua
puhdistavasti_. — —"
Runojen puolesta puhunevat seuraavat.