Seurusteluni Suomalaisen Teatterin henkilökunnan kanssa oli tyyten
loppunut.
Sivumennen voinen tässä mainita ainoan, surullisenlystillisen
kosketuskohdan, jonka nämä entiset työtoverini saivat aikaan.
Jonkun vilkas äly oli saanut selville, että näyttelijä Malmströmin
syntymäpäivä sattui samalle päivälle kuin minun lahjanäytäntöni.
Keksintöä voi pitää jotenkin valppaasti tehtynä, sillä harvat
Ruotsalaisen Teatterinkaan jäsenistä olivat tästä syntymäpäivästä
selvillä. Eikä toisin voinutkaan olla, koska vain taiteilijavuodet
pantiin merkille eikä ikävuosista paljoakaan välitetty.
Nyt minun lahjanäytännöstäni tehtiin kuitenkin toisen näyttelijän
merkkipäivä, vaikka lahjanäytäntö, yleisen tavan mukaan, oli
resetinsaajan juhla.
Entiset työtoverini eivät muistaneet minun olemassaoloani ollenkaan,
vaan lähettivät Malmströmille komean, sinivalkonauhaisen ja kultaisin
kirjaimin omistetun laakeriseppeleen — ellei ehkä tämän seppeleen
mukana tullut sanaton tervehdys minullekin. Ja niinpä taisi tullakin,
koska se herätti näyttämöllä yleistä mieltenkuohua ja viaton Malmström
oli syvästi loukkaantunut siitä, että häntä suvaittiin pitää
mielenosoitusten astinlautana ja välikappaleena. Sain sanoa hänelle
monta lohduttavaa sanaa, ennenkuin hänen myrtynyt mielensä jossakin
määrin rauhoittui.
Ottamatta lukuun osanottoani Malmström mielialaan ei tämä omituinen
seppele tehnyt vaikutusta kuin sen, että vilpittömästi häpesin entisten
työtoverieni puolesta, joiden ajattelemattomuutta en pystynyt tässä
vieraassa ympäristössä edes päällisin puolinkaan siloittelemaan.
Yritin sanoa, niinkuin asian ymmärsin, että jokin ilkeämielinen
oveluus oli eksyttänyt suomalaiset näyttelijät tällaiseen. Mutta sille
puolustukselle vain naurahdettiin ja sanottiin, että eivätkö he sitten
pidä tapana itse ajatella asioitaan.
Olin aseeton, eikä ollut muuta keinoa kuin vaieta. Sitä tahdittomuutta,
mikä oli tapahtunut näitten ruotsinmaalaisten näyttelijöitten nähden en
voinut mitenkään päin olemattomiin pyyhkiä.
Tämä välikohtaus selittänee selvemmäksi sen, mitä sanoin
seurustelustani suomalaisten näyttelijöitten kanssa. Poikkeuksen teki
tässä kohden, niinkuin monessa muussakin suhteessa, Axel Ahlberg. Hän
kävi luonani entiseen tapaansa, ainakin kerran kuukaudessa ja aina
sunnuntai-aamupäivisin.
Sentähden olin vähän oudostunut, kun hän soitti eräänä vapaailtana ja
kysyi, olisiko aikaa pientä keskustelua varten. Tietysti oli. Eihän
minulla toki sellainen hoppu ollut.
Ahlberg tuli ja oli tavallistaan vakavampi, aloittaessaan asiansa
melkein suoraa päätä.
— Tulin hakemaan viisasta neuvoasi ja juttelemaan eräistä
teatterioloista, jos sallit, — puheli Ahlberg hyvin tärkeänä.
Puhelun viimeiset sanat johtuivat siitä, että olimme, Arkadiasta
lähtöni jälkeen, aina visusti karttaneet kajoamista teattereittemme
sisäisiin asioihin. Jos keskustelumme sattui teattereihin, niin
se kosketteli vain yleisesti tunnettuja seikkoja tai ulkomaisia
teatterioloja. Sentähden hämmästyinkin vähän, kun Ahlberg halusi noin
oikopäätä rikkoa sanattoman sopimuksemme.
— Jotakin peräti tärkeätä on kai sitten tapahtunut, — sanoin melkein
kartellen, sillä vähitellen olin tehnyt sen huomion, että olin
suomalaiseen teatteritaiteeseen nähden aikalailla vereslihalla. En
halunnut siitä ainakaan mitään turhanpäiväistä jutustelua.
— Mitään erikoista uutta ei oikeastaan ole juuri tällä hetkellä
tapahtunut, — puheli Ahlberg äskeiseen tapaansa. — Tapahtumat ovat
iältään hyvinkin vanhoja. Asia on vain niin, että ne sinun lähtösi
jälkeen ovat peloittavasti alkaneet kehittyä. Sinä olit laitoksessa
kuin jonkinlainen aallonmurtaja.
— Olinko? — kysyin huvitettuna.
— Olit! - sanoi Ahlberg tiukasti. - Estit vallan siirtymisen
hutiloiviin ja harkitsemattomiin viipperyyksiin. Et taida muistaakaan
enää, että suorastaan kielsit nuorukaisohjaajan sekaantumasta
komentavin sävyin sinun taiteelliseen työhösi.
— Kyllä sen muistan, — myönsin naurahtaen. — Mutta sehän oli niin
peräti kakaramainen yritys. Kaikkihan olemme olleet nuoria.
— "Olleet" merkitsee tietääkseni mennyttä aikaa, — sanoi Ahlberg hienon
ylhäisesti, jota tapaa hän mielellään käytti. — Paha vain, että sitä ei
voi kaikkiin sovittaa. Sanon vieläkin, että olit kuin aallonmurtaja.
Sen sattuvammin en voi sinua kuvata. Nyt sinä olet poissa, ja pärskeet
roiskuvat meille päin silmiä. Olotila on tullut sietämättömäksi. On
kuin Nemesis olisi levittänyt siipensä kaiken ylle. Mitään ratkaisevaa
ei tapahdu. Mutta myötäänsä tapahtuu ja milloin tahansa voi tapahtua
jotakin epämieluista. Oikea johtaja näyttää menettäneen tasapainonsa ja
jalansijansa. Ei näytä olevan selvillä missä ja miten seisoisi.
— Juttelethan nyt kautta rantain kuin Esko, — sanoin hymyillen ja
yritin kääntää keskustelun kevyempään muotoon.
— Koetan parhaani mukaan karttaa karkeita sanoja, — sanoi Ahlberg
lyhyesti. — Sanon kuitenkin vielä, miltä minusta tuntuu. Olen saanut
sellaisen mielikuvan, että pitäisi sääliä Bergbomia. Hän on kiihkeästi
kaivanut kolmekymmentä vuotta ja on vihdoin sattunut kaivamaan
sellaista kuoppaa, josta on noussut hänen oma kohtalonsa. Sen edessä
hän nyt mielestäni seisoo avuttomana, ja minun pitäisi häntä sääliä,
mutta mitä se auttaa, kun en enää muutenkaan kestä sotkuista tilannetta
enkä ole itsekään säälin puutteesta kaukana. En tullut luoksesi
soimatakseni ketään, sillä se ei sinua miellyttäisi eikä se minua
auttaisi. Tämän verran kerroin vain sen tähden, että ymmärtäisit minut,
kun sanon, että olen vakavasti päättänyt pyrkiä pois laitoksesta.
— Poisko? — kysyin hämmästyneesti.
— Niin. Sentähden tulin sinun kanssasi neuvottelemaan.
— Kuinka päin olet sitten ajatellut asian järjestettäväksi?
— Olen saanut rohkean päähänpiston, jonka täytäntöönpanossa pyydän
kuitenkin sinun neuvoasi. Olen ajatellut pyrkiä Ruotsalaiseen
Teatteriin.
Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun tämän kuulin. Monetkin ajatukset
välähtivät tuossa tuokiossa aivojeni halki. Hyvin tärkeä oli ajatus
Ahlbergin sopivaisuudesta tämän laitoksen tiukkaan työtapaan, mutta
tärkeimpänä pidin kuitenkin sitä, ettei vanha työtoveri saisi sellaista
käsitystä, että jotenkin vastustaisin suunnitelmaa, jonka kanssa
minulla ei tietenkään ollut minkäänlaista henkilökohtaista tekemistä.
— Jos sallit, niin selitän tarkemmin, kuinka olen tullut ajatelleeksi
tätä mahdollisuutta, — jatkoi Ahlberg, kun näki minun hämmästykseni ja
miettimiseni. — Jo niihin aikoihin, kun sain kuulla, että sinut oli
pyydetty Ruotsalaiseen Teatteriin, tulin ajatelleeksi, että olisikohan
heidän piireissään noussut uudelleen kysymys heidän teatterinsa
kansallistuttamisesta. Mitä arvelet?
— Siitä en tiedä mitään, — sanoin epäillen. — Kaipa he jo puolen
vuosisataa ovat sitä asiaa hautoneet. Ehkä kerran kymmenessä vuodessa.
Mutta ainahan siellä on kuulunut ääniä, että se on jo myöhäistä. Enkä
luule, että he vieläkään ovat päässeet sen pitemmälle. Eivät ainakaan
minun avullani, sillä alun pitäen olen aikani määrännyt kahdeksi
vuodeksi. Kun se aika täyttyy, lähden sieltä tieheni.
— Onko se päätöksesi? Sitä en tietänyt!
— Peruuttamattomasti. Jo kieliharrastustenikin vuoksi pidän
velvollisuutenani palata suomalaiselle näyttämölle tavalla tai
toisella. Se kysymyshän katkaisi lopullisesti keskusteluni Ranftinkin
kanssa tukholmalaisista vierailunäytännöistäni. Halusin näytellä
suomenkielellä, ja sitä ei Ranft uskaltanut yrittää. Kieltämme ei
pidetä samanarvoisena kuin mitä tahansa muuta kieltä. Se tieto
pakottaa minut tekemään mitä voin, vaikka olosuhteet olisivat vieläkin
mahdottomammat. Muistathan, kuinka työni katkaistiin Arkadiassa, ja
muistat kai, kuinka juuri se seikka minua suretti.
— Muistan kyllä, mutta jälkeä jättämättä ei työsi kuitenkaan jäänyt.
Moniin se jo ehti vaikuttaa. Pahimmin kai minä putosin kelkasta. Enkä
siitä nyt välittäisikään, jos voisin siirtyä toiseen laitokseen.
Tuulentupani hajosi nyt kuitenkin ensimmäisessä muodossaan. On siis
ajateltava asiaa vain sellaisena kuin se on. Luuletko, että voisin
sentään yrittää, varsinkin, kun sinä jätät laitoksen?
— Ehkä juuri sen tähden hyvälläkin syyllä! Mikä estää puhuttelemasta
Castegrénia.
— Haluaisin kernaammin kääntyä suoraan johtokunnan puoleen, — sanoi
Ahlberg arvelevaisena.
— No, puhuttele sitten Frenckelliä! Hän on johtokunnan puheenjohtaja.
Mukavimmin voit tavata hänet lehtensä toimituksessa.
Keskustelimme vielä pitkän ajan, mutta mitään kehoittavaa en voinut
sanoa sinne tai tänne.
— Niinpä sitten menen, koska sinäkään et ole pannut vastaan, — sanoi
Ahlberg päättäväisesti lähtiessään. — Jos ei mitään uskalla, ei mitään
voitakaan!
Tunsin, että olin ollut kovin neuvoton neuvonantaja, mutta jälkeenpäin
en siitä ollut varsin pahoillani, kun sain Ahlbergilta kuulla, että
Frenckell ei ollut halunnut ottaa hänen ehdotustaan käsiteltäväksi,
kun hän ei ollut eronnut Suomalaisesta Teatterista. Oli päinvastoin
kehoittanut Ahlbergia pysymään entisellä paikallaan.
Saman neuvon olisin minäkin antanut, jos olisin voinut.
7.