Kiinteästä työskentelystäni ensimmäistä ruotsinkielistä esiintymistäni
varten oli vastaisuudellekin niin suuri hyöty, että seuraavien roolien
valmistaminen alkoi sujua verraten helposti ja roolieni laajuuteen
nähden suhteellisesti samassa työtahdissa kuin muidenkin näyttelijäin
työskentely.
Kun tämän huomasin, rupesin jonkin verran irtautumaan eristetystä
korpielämästäni ja pistäytymään ihmisten ilmoilla silloin tällöin.
Yhteisten harrastusten puute rajoitti kuitenkin seurusteluni teatterin
henkilökunnan kanssa jotenkin vähiin. Poikkeuksen tässä suhteessa
teki mielenkiintoni erääseen nuoreen näyttelijään, avokatseiseen
lundilaiseen ylioppilaaseen Gustaf Lindeniin, jonka lahjakkuus vei
hänet sittemmin Wieniin Kainzin oppilaaksi, teki hänestä opettajansa
ystävän ja vähän myöhemmin tukholmalaisen regissöörikuuluisuuden, jota
mainetta hän vielä tänäkin hetkenä kantaa kiistattomalla oikeudella.
Ystävyyssuhteeni herttaiseen ja iloiseen "Muckiin", josta
toverillisesta nimityksestä Linden erikoisesti piti, kiinnitti
Eino Leinonkin huomion tähän lundilaiseen nuorukaiseen. Heidänkin
keskensä solmiutui ystävyyssuhde, jolla oli syvempi pohja kuin minkä
näyttelijäin tuttavuus ylimalkaan voi edellyttää.
Paitsi yhteisymmärrykselle rakentuvaa seurustelua, milloin iloisuuden
ja milloin vakavan keskustelun merkeissä, sukeutui keskuudestamme
pientä työn touhuakin. Axel Ahlberg, joka mielellään viihtyi siinä
kirjallistaiteellisessa keskustelun pyörteessä, mikä aina oli ominaista
Leinon ja minun välisessä, leikkiä ja totta ja lukemattomia eri asioita
hipovassa juttelussa, oli innostuneena tästä osallisuudesta ryhtynyt
tekemäänkin jotakin. Hän oli ruotsintanut Eino Leinon "Johan Wilhelmin"
ja minun näytelmäni "Mestari Garpin".
Näiden näytelmien kieliasut tarkisti sitten Muck ja viimeisteli ne
aitoruotsinkielen mukaisiksi, Leinon ja minun seuratessa hänen työtään.
Sen päätyttyä joutuivatkin näytelmät sitten Ruotsalaisen Teatterin
näyttämölle.
Puhtaasti suomenkielinen seurustelu oli minulle kuitenkin niin
kiehtova, että sen vetovoima kuljetti minut joskus nuorsuomalaiseen
klubiin, minne Leinon kanssa mielelläni pakenin samankielisten ja
-mielisten ystävien piiriin.
Näihin aikoihin oli Suomettaren alakerran Matti minuun juuri julmasti
suuttunut. Jo pitemmän aikaa oli Matin kirjeissä käsitelty minua ja
olemistani Ruotsalaisessa Teatterissa perin karkeakätisesti. Letkausten
älyllinen puoli ja tyylillinen joustavuus olivat kuitenkin sitä laatua,
että ne saivat naurajat vastaansa ja tuottivat Leinolle ja minulle
monta peräti rattoisaa hetkeä.
Klubilla syntyi monta pilailua tästä vätystämisestä, jossa puhuttiin
minun "tukkijokilaisesta huitomis- ja hoilaamisnäyttelemisestäni",
yleisön mausta ja hankitusta arvostelusta ja milloin mistäkin
nurkantakaisen sisun purkauksista.
Tiesimme kuka tämä kirjoittaja oli, ja tiesimme, että tämä
pahatuulisuus oli peräisin erään näytelmän esityksen ajoilta
Arkadiasta, joten hyökkäykset saivat aikaan pelkkää pilailua.
Kun nämä Matin pommitukset eivät kuitenkaan näyttäneet lakkaavan, ja
kun hänen erinomaisiin keittoihinsa oli jo sekoitettu Eino Leinonkin
nimi, yltyi Leino kerran vakuuttamaan, että hän vielä julkisesti
paljastaa kirjoittajan nimen.
Pari päivää myöhemmin oli klubilla eräässä pienessä seurassa sangen
lysti hetki. Luettiin ääneen Päivälehdestä erästä Eino Leinon
kirjoitusta, joka sisälsi muutamia ystävällisiä nyhjäyksiä Suomettaren
Matille siitä, ettei pidä alentaa koseriaa pelkäksi nopostelemiseksi.
Kirjoitus nostatti hilpeän mielialan. Sanottiin yhtä ja toista, mutta
kahta pääasiaa pidettiin parhaina. Leino oli ovelasti paljastanut Matin
olemuksen ja oli keksinyt kieleen uuden teonsanan, nopostella, jonka
merkitys oli kuvaava ja itsestään selvä.
Sinä iltana käytettiin uutta sanaa hyvin ahkerasti, ja sen jälkeen se
jäi sanomalehtien välityksellä yleiseen käytäntöön. Mutta Matti otti
siitä niin nokkaansa, että lakkasi ainakin Leinoa ja minua ahdistamasta.
Silloisissa illanistujaisissa harrastettiin aina vakavien asioitten
pohtimista ja ilakoitiin vilpittömästi jos huumori sattui niitä
osavasti höystämään Siten pysyttiin pirteinä, ja lausutut mielipiteet
painuivat muistun.
Kun nyt satuin näin mainitsemaan näistä istujaisista, jotka osaltaan
merkitsivät minulle ihmisten ilmoilla olemista, en voi olla kertomatta
eräästä keskustelusta, joka oli kuin jatkona edelliseen tapahtumaan
vaikkei siinä minkäänlaista nopostelua käytettykään. Oli johduttu
puhumaan lukemattomista vaikeuksista taiteilijain teillä.
— Onhan niitä vaikeuksia vaikka minkälaisia — puheli Pekka Halonen
hiljaiseen, vakavaan tapaansa — Mutta luulenpa sittenkin, että
mökinpojan vastamäet ovat pahimmat. Vaikka kuinka yrität nousta, niin
jopa taas on ahde edessä.
— Sitä en ymmärrä! -sanoi Sibelius intoisesti — Mökinpojan onni
on siinä, että hän lähtee kansasta ja taiteen suurin ansio on
kansanomaisuus. Minulla vaikeuksia on ollut noissa mäissä, joita on
täytynyt kulkea yhä alemma ja alemma, päästäkseni kansaan käsiksi.
Tuli hetken hiljaisuus, eikä kukaan sanonut mitään tähän väitteeseen.
— Missähän me sitten olemme mahtaneet tulla vastakkain? — sanoi Halonen
harvakseen ja katsoi tiukasti Sibeliusta silmiin.
Kuuntelijain hengitys salpautui hetkeksi, mutta sitten räjähti iloinen
nauru. Sen jälkeen oli muutettava keskustelun aihetta, sillä kukaan ei
halunnut lähteä kiipeilemään Jannen ja Pekan ahteille.
6.