Valmistellessani "Daniel Hjortia" en kertaakaan ryhtynyt syvällisemmin
pohtimaan epäonnistumisen seurauksia. En uskaltanut!
Jos epäilys joskus hyökkäsi, niin se oli kiireimmiten upotettava
työhön, sillä välähdykseltäkin ehti se jo sanoa tarpeeksi paljon. Se
sanoi, että valmistelin hyppäystä tuntemattomaan. Jos en saavuta selvää
voittoa, on selvä tuho edessä. Jo puolinainenkin menestys merkitsisi
luhistumista, sillä hiljainen hautaus ei saanut tulla kysymykseen.
Näitä hirvittäviä epäilyksiä vastaan ei ollut parempaa lääkettä kuin
työ. Upotin roolin valmistamiseen kaikki taitoni, kaikki älyni ja
hermojeni voimat. Ainoakaan ajatus, ainoakaan mahdollinen vivahdus,
ainoakaan sana ei jäänyt ilman perinpohjaista tutkimistyötä. Erittelin
pienimmätkin kohdat irrallisiksi säikeiksi ja taoin ne sitten mitä
tiukimmin kiinteään kokonaisuuteen. Näin kuljin pala palalta, repliikki
repliikiltä alusta loppuun ja muovasin kaiken näyttelijätaiteen ja
sanonnan syviin uumeniin. Vähin erin valmistui hiottu tekniikka, jolta
vaadin kiven kestävyyttä ja teräksen joustavuutta. Tämän rakenteen tuli
olla niin luja, että se kestäisi horjumatta hurjimmatkin innostuksen,
huuman ja haltioitumisen riehunnat eikä päästäisi esitystä aisoistaan
minkäänlaisten satunnaisuuksien sattuessa.
Koettelin sitten näin valmistunutta rakennetta monin eri tavoin.
Heittäydyin leikilliseksi, huolettomaksi ja vieläpä hurjaksikin,
kiristäen sanonnan nopeuden mahdollisimman tiukalle. Rakenne kesti
kaikki kokeet. Taituruus oli hiottu viimeisilleen. Se ei pettänyt
ainoassakaan liitoksessaan. Olin tyytyväinen.
Nyt alkoi uusi työ. Sielun lamppu oli sytytettävä tuohon satasärmäiseen
koneistoon. Hjortin henkiset voimat oli päästettävä valloilleen
riehumaan ja täyttämään ominaisella hehkullaan kaikki määräperäiset
sopet ja poukamat.
Erikoisen varovasti tein kuitenkin tämänkin, mitatakseni kasvamisen
tilavuuden ja kestävyyden. Kun sain selville äärimmäisen rajan,
pysyttelin sillä asteella parin harjoituksen ajan, minkä jälkeen tunsin
olevani kypsä heittäytyäkseni antautumisen, haltioitumisen ja innon
palon loimuaviin liekkeihin. Ei ollut enää pelkoa harhaotteista eikä
harha-askelista. Määrätyt suuntaviivat kestivät kaiken temmellyksen
sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Sen sain ilokseni todeta varsinkin
viimeisessä harjoituksessa, minkä jälkeen tilanne ei tuntunut enää
arveluttavalta niinkuin ennen.
Seuraavana päivänä jo melkein hymyilin varhaisemmalle arkuudelleni
ja tunsin itseni kaikin puolin taisteluvalmiiksi. Tämän saavutetun
tyyneyden laita olisi kuitenkin mahtanut olla niin ja näin, jos olisin
ollut selvillä siitä, mitä tuhon tuulia näihin aikoihin puhalteli minua
vastaan. Onnekseni en kuitenkaan tietänyt näistä asioista mitään.
En tietänyt, että minut oli paremman puutteessa leimattu luopioksi,
joka olin pettänyt kansallisen asian ja siirtynyt vihollisen leiriin
tehdäkseni kiusaa Suomalaiselle Teatterille. En tietänyt, että
eroamiseni oli pantu minun syykseni ja tahallisesti harkituksi
teoksi, josta Bergbom oli todisteeksi sanonut, että "hän oli
tietämättään elättänyt käärmettä povellaan". En tietänyt, että oli
koottu jonkinlainen joukkokunta, jonka asiana oli viheltää minut ulos
Ruotsalaisen Teatterin näyttämöltä.
Näistä ja monista tämän tapaisista ilkeistä huhuista olisin ehkä saanut
jonkinlaisen aavistuksen, ja ne ehkä olisivat jotakin vaikuttaneet
minuun, jos näytäntöpäivänä, niinkuin oli tarkoitettu, olisin saanut
käsiini ne kolme räikeäsanaista postikorttia, jotka oli lähetetty
teatterille. Niitä en kuitenkaan saanut, sillä joku hienotunteinen
henkilö oli piilottanut ne seurusteluhuoneen pöydältä.
Masentavan tunteen olisi myöskin synnyttänyt henkiystäväni Eino Leinon
salainen epäilys kielitaitooni, mutta hän sai sen vastaiseksi hyvin
ovelasti peitetyksi iloisuuden ja leikillisyyden alle.
Teatterin henkilökunta ja Castegrén tiesivät näistä seikoista yhtä ja
toista, mutta siitä pääsin selville vasta myöhemmin, jolloin kaikki
karkeudet olivat menettäneet kärkensä ja merkityksensä.
Näytäntöiltana ei mikään minua häirinnyt. Sain kaikessa rauhassa
olla se Daniel Hjort, jonka elämän ja kohtalon kuvauksen olin oman
olemukseni ytimiin valanut.
Ruutiholvikohtaukseen asti, jolloin roolin tähdellisin osa loppuu, en
paljoakaan tiedä tästä illasta. Heräsin todellisuuteen vasta vähin
erin, loppumattomien kättentaputusten ja esiinhuutojen pauhinassa.
Kiihkeän kohtauksen ja suosionmyrskyn huumaamana en ollut ensin
selvillä mistä oli kysymys ja aioin poistua näyttämöltä. Mutta
Castegrén tarttui käsivarteeni ja valvoi tarkasti, että astuin
kiittämään aina esiripun noustua. Ja se nousi ja laski, nousi ja laski
myötäänsä.
— Loistava menestys! Suurenmoinen menestys! — toisti Castegrén aina,
kun työnsi minut suosiosta kiittämään.
— Uskotaan nyt jo, ja annetaan olla! - sanoin vihdoin, kun olin päässyt
entiseksi itsekseni.
— Mitä sanotte? — sähähti Castegrén kuumeisesti. — Ettekö kuule sitä
myrskyä? Sisään!
Kun suosion myrsky vihdoin lakkasi, tarttui Castegrén molempiin käsiini
ja pusersi niitä, loistaen tyytyväisyydestä.
— Sanoinhan sen! Sanoinhan sen! — hymyili hän ystävällisesti.
Kiitin häntä lämpimästi sekä luottamuksesta että avuliaisuudesta ja
poistuin pukuhuoneeseeni.
Melkein saman tien astui Eino Leino ovesta sisään iloisena ja
säteilevänä.
— Kas sillä tavoin! Sillä tavoin! — sanoi hän puoliääneen. — Sellainen
voitto! Yleisö on voitettu ja kaikki on voitettu!
— Vai niin, — sanoin hajaantunein tuntein. — Ehk'ei se mennyt vallan
hullusti.
— Hullustiko? — sanoi Leino vielä hiljemmin, ettei kuuluisi seinän
taakse. — Kuulumaton voitto se oli! Täydellinen menestys! Teit ihmeitä!
Voitit itsesikin!
Kun tämä ilta sittemmin loppui, ymmärsin jo vihdoinkin, ettei enää
ollut syytä kantaa raskasta epäilyksen taakkaa, ja viimeisenkin
häivän poistivat siitä seuraavan päivän arvostelut. Poistivat ehkä
muistakin kuin minusta, sillä vielä viisitoista vuotta jälkeenpäin
kirjoittaa Eino Leino eräässä julkaisussa tästä tapauksesta ja minun
liittymisestäni Ruotsalaiseen Teatteriin:
"Yritys oli kummaltakin puolen yhtä uhkarohkea, vaikka hän
jokapäiväisessä elämässä puhuikin ruotsia moitteettomasti, ei
silti ollut suinkaan sanottu, miltä hänen ruotsinkielensä kaikuisi
näyttämöltä varsinkin tämän kaikista teatteriyleisöistä kriitillisimmän
korvaan, joka vielä silloin ei osannut arvostaa edes omia kotimaisia
_ruotsalaisia_ näyttelijöitään. Mutta Halme luotti itseensä ja teatteri
häneen.
"Me mukana olleet muistamme kyllä Daniel Hjort-illan. Jo ensi
vuorosanasta huomasi, että Halme oli päättänyt onnistua — oli
päättänyt valloittaa taiteellisen voitonpalmun. Hänen äänensä
kaikui kuin metalli, hänen intohimonsa oli suuri ja syvä kuin meri,
hänen murheensa ja traagillinen onnettomuutensa pilkkopimeä kuin
sysimustan, pohjattoman kuilun syvyys. Hän ei ollut vielä ikinä
näytellyt niin hyvin. Mitä hänen ruotsinkielenkäyttelyynsä tuli, se
oli lyhyttä, tiukkaa ja täsmällistä, ei tosin mitään kukkaiskieltä,
mutta vaikuttavaa omalla karuudellaan ja koruttomuudellaan. Hän sai
voitonpalmun.
"Muistan miten me katsomossa olleet suomalaiset riemuitsimme sinä
iltana. Sillä olihan hänen voittonsa samalla voitto suomalaisuudelle,
eritoten luonnollisesti suomalaiselle näyttämötaiteelle, joka täten oli
kestänyt tulikokeensa näidenkin ruotsalaisuudelle pyhitettyjen orsien
alla."
Tätä lämminhenkistä kuvausta laajentanee vielä se, mitä Leino sanoi
seuraavana päivänä niistä viheltäjistä, joiden määränä oli toimittaa
minut sinne, missä pippuri kasvaa.
— Jos siellä viheltäjiä oli, — myhäili Leino hyvätuulisena, —
niin olen varma, että juuri he olivat katsomon haltioituneimpia
suosionosoittajia. Kuinka nuori väki olisi voinut pysyä pahoissa
aikeissa sellaisena iltana ja sellaisessa innostuksen myrskyssä?
Mahdotonta! Luulen päinvastoin, että heidän kansallinen
yhteenkuuluvaisuutensa illan sankariin puhui heidän sydämissään
hyvinkin voimakasta kieltä. Luulen, että he olivat hyvinkin ylpeitä
siitä, mitä me pystyimme näyttämään vieraassakin ympäristössä. Se oli
inhimillisin ja oikeudenmukaisin tulos siitä matalasta yrityksestä.
Pian painui tämä samoinkuin muutkin ilkeämielisyydet pilanalaiseen
asemaan siinä jatkuvassa ryöpyssä, minkä Hjortin yhä jatkuvat näytännöt
aiheuttivat. Näytelmä esitettiin täysille huoneille ja innostuneelle
yleisölle puoliväliin toistakymmentä kertaa, mikä senaikuisiin oloihin
ja katsomon tilavuuteen nähden oli pidettävä erikoisena saavutuksena.
Mutta ei se saavutus ollut kuitenkaan yksinomaan ruotsalaisen
yleisön ansio. Teatterissa puhuttiin yleisesti siitä, että suuri osa
suomalaistakin teatteriyleisöä kävi näissä näytännöissä.
Tämä tieto oli minulle henkilökohtaisesti hyvinkin mieluinen ja
lohduttava siinä tilanteessa, mihin omituisten olojen pakosta olin
joutunut.
5.