Illansuussa tuli Eino Leino, sopimuksemme mukaan, toteamaan tapahtumaa
Ruotsalaisen Teatterin kansliassa.
— Vielä eivät tuttavat eikä yleisö tiedä asiasta mitään, — sanoin
hetimiten Leinolle. — Olen vielä turvassa leiskuvilta jutuilta, mutta
olen kovin rauhaton. Mennään kävelemään tulliin päin. Tämän jälkeen en
enää sinnepäin kulje. Ja poiketaan sitten Arkadian ravintolaan aivan
kuin monesti ennenkin! Haluan käydä siellä viimeisen kerran.
— Mennäänpä vain, — myönsi Leino. — Mutta tämän omituisen päivän
muistoksi voisit sentään näyttää "mustaa valkoisella", sillä — sillä —
— Älä yritä keksiä! Sano vain, että se on uskomatonta! Tuossa on paperi!
Leino luki sopimuksen ja nyökytteli päätään, mutta ei sanonut mitään.
Sitten lähdimme.
Päästyämme Arkadian ohi en voinut olla lyhyesti mainitsematta siitä
tuskallisesta mielialasta, joka äskettäin oli minut vallannut.
— Tukalaan paikkaan olen joutunut, — sanoin lopuksi. — Paha railo on
edessä.
— On hypättävä railon yli! — sanoi Leino. — Olkoon railo, mikä on! Ei
tuumita sitä. Eihän se ole leveämpi kuin kaksi vuotta. Siirrä tuumasi
railon tuolle puolen! Siellä voi alkaa siitä, mihin täällä on lopetettu.
Kävelimme vielä pienen tovin maaseutua kohti ja sitten käännyimme
takaisin.
— Ajattelipa niin tai näin, surkean harmaata tämä on sittenkin, —
sanoin pitkän vaikenemisen jälkeen.
— Harmaatako? — sanoi Leino. — Ei sinne päinkään! Verraton
shakkisiirto! Seisot ruudulla, johon Bergbom ei yletä. Valtarajan
ulkopuolella! Se tässä kai on nyt tärkeintä. Todella harmaata on ollut
tarpeeksi. Kerronpa sulle pienen tarinan. Kerronko?
— Kerro vain.
— Tätä samaa tietä kulki kerran maalaisen heinäkuormalla muuan kalpea
mies kaupunkiin. Viluissaan oli mies, sillä hän oli kuluneissa
vaatteissa, ja vatsakin oli tyhjä. Ainoa suoja kylmää vastaan oli
heinäkuorma, jolla mies istui. Arkadian kohdalla kiipesi konttainen
mies kuormalta ja kompuroi ravintolan puolelle päästäkseen huoneen
lämpimiin. Sanoi yksinkertaisen hyvän huomenen ja pyysi saada istahtaa
ravintolahuoneen ovenpieleen.
— Kyllä tunnen tuon kertomuksen, — keskeytin hiljaisesti.
— Enpä välitä, vaikka tunnetkin, — sanoi Leino kiinteästi. — Kerron sen
nyt kuitenkin! Saanpahan samalla verrata, onko minulle kerrottu oikein.
No niin! Mies värjötti tuolillaan, ja tarjoilupöydän takana seisoi
viinuri, Frans Österberg, tarkastellen viluista vierasta.
"Tehän palelette hirmuisesti", — sanoi viinuri vieraalle. "Teidän
pitäisi saada jotakin lämmittävää."
"Niin luulen", sanoi mies. "Se on kuitenkin jätettävä tuonnemmaksi. On
ensin käytävä tuolla teatterin puolella. Minulla ei ole rahaa."
"Saatteko sieltä rahaa", kysyi viinuri ja katseli miestä tarkemmin.
"Sitä varten olen maalta tullut", selitti mies harvakseen. "Olisi
vielä saatava pilettikin — ja toinen matkakumppanilleni tämän illan
näytökseen."
"Oletteko sitten tuttava jonkun kanssa teatterissa?" kysyi viinuri.
"En juuri!" sanoi mies venyttäen. "Mutta Bergbom tuntee minut."
Viinuri tarkasteli yhä miestä ja muistutteli nähneensä hänet ennen.
"Ettehän kuitenkaan noin viluisena voi mennä ketään tapaamaan", sanoi
viinuri. "Haluatteko lämmintä kahvia?"
Odottamatta vieraan vastausta soitti ystävällinen Franssu keittiöön ja
tilasi kahviannoksen voileipineen.
"Nummisuutareitako olette tulleet katsomaan maalta asti?" kyseli hän
sitten estääkseen vieraan puhumasta sen enempää kahvitarjoilusta.
"Minähän sitä vain — mutta ajattelin pyytää piletin kumppanillekin",
puheli mies ovensuusta.
"Siirtykää nyt tänne pöydän ääreen", sanoi viinuri ja asetti
tarjottimen akkunanviereiselle pöydälle.
"Kiitoksia ystävällisyydestänne", sanoi kohmettunut mies ja siirtyi
osoitetulle paikalle. "Kyllähän olen lämmittävän tarpeessa, jos uskotte
kriitalle. Minun nimeni on Stenvall."
"Arvasin, että olette Nummisuutarien tekijä, vaikka en varmasti
tuntenutkaan. Olkaa hyvä! Ensin kuppi kuumaa ja sitten pieni napsu!
Tuollainen hyytyminen on vaarallista", selitteli Franssu.
"Ehk'ei sentään", puheli mies hörpittyään kahvin. "Olen jotenkin
tottunut palelemiseen."
Päästyään tähän kohtaan kertomuksessa Leino epäili muistiaan aamiaisen
suhteen. Silloin selitin kuulleeni, että Kivi sai myöskin aamiaisen
heti, kun voileipäpöytä oli saatu kuntoon.
— Aivan niin, — sanoi Leino. — Yksinkertaisen viinurin toimesta oli
köyhä kraatarinpoika tullut monipuolisesti ravituksi. Oli tavannut tien
poskesta ystävällisen "Puolmatkan krouvin". Mutta jatketaanpa juttua!
Palattuaan Bergbomin puheilta oli Kivi lopen masentunut ja oli lopulta
kertonut tulleensa kohdelluksi perin ärtyisesti. Rahoja ei ollut saanut
eikä myöskään pilettejä. Bergbom oli sanonut, ettei Kivi ulkoasunsa
vuoksi sopinut yleisön joukkoon. Sehän olisi täydellinen skandaali!
Sellaista ei voinut ajatellakaan. Eikä rahaakaan ainakaan tänään!
Seuraavana aamuna voisi ehkä saada jonkin markan, jos tulee silloin.
Niine hyvineen oli käsketty lähtemään.
"No, jääkö kappaleenne nyt sitten näkemättä?" oli Franssu kysellyt.
"Minkäpä sille", oli Kivi arvellut.
Tällöin oli Franssu ruvennut sovittelemaan asiaa, ja kun sai tietää,
että tekijä tyytyisi seisomapilettiin, oli Franssu äkkiä puikahtanut
pilettiluukulle ja ostanut maan suurimmalle kirjailijalle 25 penniä
maksavan seisomapaikan.
"Tässä on piletti!" oli Franssu sitten selittänyt. "Siellä ylhäällä on
kyllä tilaa istuakin, kun vain ensin pääsee oven sisäpuolelle."
Köyhä runoilija oli liikutettu tästä harvinaisesta ystävällisyydestä,
joka oli tullut vallan odottamattomalta taholta nälkäisen ja viluisen
miehen osaksi.
Nähtyään kuolemattomat Nummisuutarinsa oli Kivi viettänyt yönsä
heinäkumppaninsa mukana jonkun kauppiaan reisumiespirtin penkillä ja
palannut seuraa vana aamuna Bergbomin kautta Arkadian ravintolaan. Oli
saanut pienen setelin, jolla maksoi pilettinsä ja laskunsa Franssulle.
"Tuonko rahan vain saitte?" oli Franssu kysynyt kiivaasti ja
epäkohteliaasti.
"Niin", oli kalpeansynkkä mies myöntänyt. "Kaikki ajatellut ostokset
jäävät nyt tekemättä, mutta eihän sitä voi auttaa. Mitäpä niistä! Ilman
teitä olisi voinut käydä paljon hullummin. Kiitos ja kunnia! Luulen,
että nyt lähden viimeisen kerran tästä kaupungista."
— Tahdoin kertoa tämän tarinan, — lopetti Leino kertomuksensa. — Se
oli toista kuin meidän elämämme! Oli todella harmaata! Nyt astumme
samaan ravintolaan. Siellä ei kylläkään ole enää ystävällistä Franssua,
mutta me emme häntä tarvitsekaan, sillä meillä ei ole mitään tekemistä
teatterinkaan puolella.
— Voi olla hyvä, ettei olekaan! — sanoin mietteissäni, kun astuimme
katuovesta sisään. — Mutta — on muutakin harmautta kuin puute. Sitä
muuta minä tarkoitin.
— Tietysti! — sanoi Leino. — Mutta juuri siitä harmaudesta ei Kivi
päässyt, ja sentähden musteni koko elämä. Puhuit äsken railosta.
Sellaiseen oli Kivi sortunut. Sentähden kerroin pienen tarinan hänestä.
Ei sekään merkinnyt muuta kuin railossa sätkimistä. Hänen elämänsä oli
todellista harmautta, sillä hän ei ollut hypännyt railon yli — —
Leinon puhelu keskeytyi, sillä juuri silloin astuimme tyhjään
ravintolaan.
— Ei täällä ole hyvä olla! — sanoin hetken istuttuamme. — Täällä
ahdistaa ja täällä on vaikea hengittää. En ole ikinä nähnyt näitä
huoneita näin onnettoman kolkkoina. Jäähyväisnäytäntöni jälkeen ehkä —
— No, mennään matkoihimme! keskeytti Leino. On ilahduttavaa, ettet
kaipaa mitään tässä talossa.
Lähdimme mahdollisimman pian, ja ainakin minä tunsin suurta vapautusta
päästyäni avaraan ulkoilmaan.
— Näin täytyykin olla vapautunut siitä, mikä on jätettävä! — puheli
Leino kadulla. — Kun kerran olet hypännyt railon yli, niin täytyy
ajatuksen olla vapaa työskentelemään siellä toisella puolella. Ei enää
täällä! Heitä kaikki railon yli!
Samoin ajattelin itsekin. Kaikki railon yli! Kaipa sieltä sitten
löytyvät ne pienet henkeni rippeet, mitä sinne olen heitellyt.
Railon yli!
3.