Lopullinen ratkaisu oli tehty. Olin allekirjoittanut välikirjan ja
poistuin Ruotsalaisen Teatterin kansliasta, Castegrénin herttaisten
hyvästelyjen saattamana.
Päästyäni ovien ulkopuolelle oli ensimmäisenä tietoisuutenani selvyys
siitä, etten ollut enää tuuliajolla. Olin erittäin ystävällisesti
vastaanotettuna ja loistavasti palkattuna liittynyt jäseneksi suureen
laitokseen koko joukon suurempaan kuin mitä oli Suomalainen Teatteri.
Sen sijaan että kaikkien töitteni arvot olivat tulleet heitetyiksi
Arkadian ulkopuolelle tarpeettomina ja joutavina — sen sijaan oli
naapuriteatteri kiirehtinyt kohottamaan näyttelijäkykyni kaikkein
korkeimpaan asemaan.
Arkadiassa ei ollut haluttu tietää, tupertuiko hylätty mies ojaan vai
allikkoon. Ei mistään välitetty, kunhan vain siivet katkeaisivat ja
nöyräniskainen armonanoja palaisi takaisin todistamaan itsevaltiasta
ajatusta: kyllä hän tulee takaisin. Arkadian hallituksen vihaamassa
kiviteatterissa oli toisenlainen puntari. Siellä punnittiin näyttelijän
kyky, eikä johtajan kierous näkynyt jarruttavan sen painoa.
Tunsin vapautuneeni vuosikausia kestäneestä ahdistuksesta ja olin
iloinen. Istahdin yksinäiselle penkille ja huokasin helpotuksesta.
Kauan ei tämä leppoisa tunne kuitenkaan kestänyt. Uudet ajatukset
karkoittivat sen. Tekemäni sopimus oli vievä minut kokonaan outoihin
oloihin. Ylen tärkeän valtin, kielenkäytön, olin vaihtanut pelkkään
hakkuun, joka ei taiteen suuressa pelissä voinut voittoa tukea. Kielen
valtit tulisivat olemaan kaikkien muitten kanssanäyttelijäin etuna,
mutta ei minun. Näyttelijän taide saisi yksinään tehdä kaiken. Hyvä,
jos ei kieli ryhtyisi sitä vielä raastamaan ja repimään alas.
— Kieli — niin! Olipa omituista, että olin kymmenisen vuotta tehnyt
työtä sen hyväksi, ja nyt siitä työstä ei ollut vähäisintäkään apua.
Oli taas alettava aivan alusta! Olipa kyllin syytä huolestumiseen.
Tuskan hiki kihosi otsalle.
Mutta muutakin oli kysymyksessä. Ja se muu oli vielä tärkeämpää ja
arvokkaampaa. Taiteeni ei tule enää palvelemaan kansallista pyrkimystä.
Ei ole muuta päämäärää kuin taide taiteen vuoksi. Kansallinen innoitus
ei tule enää olemaan ponnistuslautana, eikä voitto tule olemaan mikään
yhteinen voitto.
Istuin ilmaan tuijottaen, ja ankarat ajatukset kiersivät päätä. Oliko
kallein kuormani sittenkin kaatunut katuojaan? Irrallinen yksilökö vain
oli pelastunut tuhosta?
Tuska ahdisti henkeä, ja veltto istuminen kävi sietämättömäksi. Oli
noustava liikkumaan. Oli poistuttava omien ajatusten alta. Ne vyöryivät
liian rajuina. Ne ahdistivat ja painoivat.
Raskas hetki!
2.