Oli vielä kerran mentävä Arkadiaan. Oli pukuhuoneesta poistettava
pienet tavararippeet. Seuraavana näytäntöiltana sen tein, eikä
kapistuksien kokoamisessa suurta vaivaa ollutkaan. Kaikki mahtui
tavalliseen matkalaukkuun, jonka lähetin kotiin, katsellen vähän
sumeana laukun kantajan jälkeen.
Noilla tavarapahaisillakin oli ollut oma säikeensä tähän vanhaan
taloon. Nyt sekin katkesi. Ei mitään yhdistävää sidettä ollut enää
jäljellä. Kaikki oli katkottu!
Katselin tuolia ja pöytää, jonka ääreen olin ensikerran istahtanut
kolmetoista vuotta sitten.
Silloin oli mieli ollut unelmia ja toiveita täynnä! Näinkö ne nyt
täyttyivät?
Käännyin lähteäkseni. Tämähän oli vieras paikka, missä minulla ei ollut
mitään tekemistä. Vierasko? Katsahdin ympärilleni ja hämmästyin.
Mitä ihmettä? Näin ahdasko on tämä pitkäaikainen majani ollut?
Painuin kapeita portaita alas ja kuljin kapeata näyttämön sivua
tupakkahuoneeseen. Se oli tyhjä ihmisistä.
Seisoin keskellä tupakkahuonetta ja kummastelin. Pimeänhämärä koppihan
tämä oli!
Poistuin hämmentyneenä ja kurkistin katsomoon. Muutamia henkilöitä
siellä ja täällä! Rivit melkein tyhjät! Tunsin jotakin, joka muistutti
kolkkoa hautajaistilaisuutta.
Siirryin ahtaaseen käytävään ja kiirehdin matalan ja ummehtuneen
eteisen halki ravintolan puolelle.
Tarjoilija nuokkui tarjoilupöydän takana, eikä muuten ollut huoneissa
ainoatakaan ihmistä.
Katsoin peremmälle. Ahdasta hämäryyttä ja kolkkoutta kaikkialla! Ei
muuta!
Poistuin nopeasti ja poikkesin uudelleen tupakkahuoneeseen. Sama
kurjuus! Missä olivat Arkadian korkeat holvit?
Äkkiä välähti päässäni kummallinen ajatus. Tällainen oli todellinen
Arkadia! Ei sellainen valon ahjo kuin miksi innon palo ja taiteen hehku
sen olivat loihtineet.
Ymmärsin, että sieluni kynttilä ei enää palanut tässä talossa. Se oli
sammunut.
Sisäinen palo ei enää valaissut.
Satu oli loppunut.
3.