Vasta jäähyväisnäytännön jälkeen tunsin eron Suomalaisesta Teatterista
niin kirkkaasti, ettei ajatusta enää hallinnut yllätyksen hämmennys.
Voin jo tehdä itselleni vakavia kysymyksiä omasta syyllisyydestäni.
Oliko minussa itsessäni niin suuret syyt tähän uskomattomaan
tapahtumaan, että kaiken elämäni työn täytyi luhistua niitten alle?
Asetuin kyselemään omantunnon eteen. Huomasin monia inhimillisiä
heikkouksia, vikoja ja virheitä, mutta ne olivat sellaisia, jotka
haittasivat vain omaa henkilökohtaista olemustani. Tutkin niitä, mutta
en havainnut niissä sellaista, mikä olisi haitannut velvollisuuteni
täyttämistä tai estänyt työtäni. Monen ystäväni mielestä olin työssäni
liiankin kireä. Sanoivat joskus leikillä, vai liekö ollut totta toinen
puoli, että jonkinlainen boheemilekottelu olisi miellyttänyt Bergbomia
enemmän.
Myönsin sen, sillä enhän ollut sokea ympäristön suhteen, ja omasta
kireästä työskentelytavastani olin kyllin selvillä. Mutta suurempia
täytyi niiden syiden olla, jotka olivat aikaansaaneet näin julman lopun.
En luottanut itseeni, vaan kyselin ystäviltäni. Pyysin heitä sanomaan
kaiken, mitä tiesivät asiasta. Pyysin, että häikäilemättömästi
latoisivat eteeni koko syntiluetteloni.
Näin sain kuulla yhdeltä yhtä ja toiselta toista. Kokosin kaikki
omantunnon puntariin ja tarkastelin niitä puolelta ja toiselta.
Sanottiin, että olin Bergbomia kohtaan vain virallisen kohtelias
ja virallisen asiallinen, kartoin ystävällistä seurustelua, en
kuunnellut hänen juttujaan ja kaskujaan, en ollut koskaan pyytänyt
mitään rooleja, enkä ollut tietävinäni, vaikka en niitä saanutkaan,
olin liian ovelasti väistänyt kaikki hyökkäykset, olin ruvennut
työskentelemään ulkopuolella hänen vaikutusvaltaansa, olin tarrautunut
johonkin sellaiseen suomalaiseen ja kansanomaiseen sävyyn taiteessani,
ettei Bergbom sinne ylettynyt, olin liian itsenäinen, olin unohtanut
tuoda ilmi sen välttämättömän seikan, että en olisi ollut yhtään
mitään ilman Bergbomia, en ollut julkisesti tunnustanut, ettei ollut
mitään Suomalaista Teatteria ilman Bergbomia eikä mitään suomalaista
näyttelijätaidetta hänen sivullaan tai ulkopuolellaan, en ollut
halunnut ymmärtää, että Bergbom oli alku ja loppu, olin kulkenut
sokeana rajapyykin ohi ja joutunut Arkadian ulkopuolelle.
Näin satelivat tehdyt synnit ylitseni. Satelivat kuin rakeet. Ja vaikka
niissä oli ivaa ja huumoria joukossa, niin tiesin, että niissä oli
totuuttakin.
Eikö sitten merkinnyt mitään se, että kunnioitin enemmän kuin monet
muut ja vakavammin kuin ehkä kukaan sitä tohtori Bergbomia, jonka
oppineisuus, arvovalta, kyky ja kestävyys olivat tehneet niin suuren
teon suomalaiselle sivistykselle? Eikö tämän teon tunnustammen ja
kunnioittaminen merkinnyt mitään?
Ei! En ollut sitä erikoisesti sanonut enkä erikoisesti osoittanut!
Tämäkin syytös oli oikea, mutta pikkumainen, mielestäni.
Se myönnettiin, mutta huomautettiin samalla, että minähän tunsin
Bergbomin, mutta ettei Bergbom tuntenut minua. Jos hän olisi tuntenut
sinut, niinkuin me, sanoivat syntieni luettelijat, ei hän olisi täten
menetellyt.
Myönsin olleeni ajattelematon ja välinpitämätön ja kömpelö ja liiaksi
työhöni uponnut, mutta eikö sitten se Bergbom, jota kunnioitin
ylinnä kaikkia muita, eikö se Bergbom ollut niin paljon suurempi
heikkouksiensa ihmistä, että olisi pannut etusijalle työni tulokset?
Heitin sekä työni että sen tulokset silloin vaakalautaan ja tarkastelen
niitä nytkin vielä, neljännesvuosisadan kuluttua.
Seitsemäntoista vuotta tämän omituisen eroamistapauksen jälkeen
kirjoitti Eino Leino, 30-vuotisen näyttelijäjuhlani yhteydessä,
tästä samasta asiasta, että olin — — "kohonnut yleisön ehdottomaksi
suosikiksi ja teatterin parhaaksi vetovoimaksi, jota mentiin katsomaan,
ei vanhasta tottumuksesta eikä esteettisestä velvollisuudesta,
vaan todellisesta henkilökohtaisesta mielenkiinnosta sitä taidetta
kohtaan, mitä hän teki, ja sitä _uutta_ kohtaan, mitä hän niin täysin
käsin ammensi runsaasta, ruhtinaallisesta, ratkaisevaan käymis- ja
kuohumistilaan joutuneesta taiteilijaluonteestaan".
"Kansansuosion ja kättentaputusten myrsky humisi hänen ympärillään.
Onneksi olivat Kaarle Halmeen taiteelliset päämäärät liian korkeat ja
hänen taiteilijaluonteensa liian vakava, että ne [suosio ja tunnustus]
olisivat hetkeksikään hänen esteettistä silmäänsä voineet sumentaa tai
höllentää sitä ankaraa otetta, minkä hän kerta kaikkiaan oli saanut
nykyaikaiseen näyttämötaiteeseen" — - ollen tunnettu — - "Suomalaisen
teatterin _suomalaisimpana_ näyttelijänä" — ja omaten — erinomaiset
lausunnalliset kyvyt, jotka oli kehittänyt meillä ennen tuntemattomaan
täydellisyyteen, täten tehden koko puhutun suomenkielen asialle
arvaamattomia palveluksia — — ja luonut — — "lausunnallisia lakeja,
joiden mukaan hän oli n.s. _säveltaiteelliseen_ korkoon perustuvan
sanontansa muodostanut" — —
"Myöskin _taiteellisesti_ hän meni koko ajan huimaavalla vauhdilla
eteenpäin." — — "Kaikille oli selvää, että meillä Kaarle Halmeessa oli
_suuri_, nykyaikainen näyttelijä. Juuri siihen aikaan tapahtui hänen
eronsa Suomalaisesta Teatterista." — —
Nämä vaakalaudan ainekset olivat samat silloin kuin nyt, mutta silloin
tuoreemmat ja ikäänkuin käsin kosketeltavat osat kaikista punnittavista
arvoista. Kun niitä ajattelin, eivät "syntini" riittäneet niiden painoa
nostamaan. Eivät minun mielestäni!
Tunsin omantuntoni edessäkin seisoessani kärsineeni veristä vääryyttä.
Olin kaikkeni antanut sille aatteelle, jonka luulin olevan Bergbominkin
pyhänä ajatuksena, ja palkaksi olin tullut potkaistuksi oven
ulkopuolelle.
Ei ollut kumma, että tunsin julmistumista tällaista menettelyä kohtaan.
Vasta vuosien kuluttua, ja oikeastaan vasta sen jälkeen kuin kuulin
kohtalon kouran murtaneen Bergbomin terveyden, lauhtui mieleni suruksi
ja murheeksi.
Siitä hetkestä aloin myöskin vähin erin ymmärtää, että tämä Arkadiasta
eroamisen koettelemus oli tapahtunut minun oikeaksi onnekseni.
Silloisissa olosuhteissa olisi jatkuva toimintani Suomalaisessa
Teatterissa loppunut kuitenkin ennen pitkää tavalla tai toisella.
"Syyt siihen olivat liiankin selvät", sanoo Eino Leino tästä,
edellämainittua ajankohtaa koskettelevassa kirjoituksessaan — — "Kaarle
Halme ei enää mahtunut teatterin silloisiin ummehtuneihin oloihin eikä
sen patriarkalliseen ilmakehään."
2.