Olin todella kuin reestä jäänyt. Umpea näytti olevan joka taholla!
Minnepäin lähtisin taivaltamaan?
Pian olin selvillä siitä, että paikallaanpysyminen merkitsi tuhoa.
Nopeasti oli ratkaistava uusi kulkusuunta.
Olin ensin ottanut esille kaksi vanhaa ajatusta, jotka olivat joskus
syntyneet kuin itsestään. Rupeaisinko lausunnan opettajaksi vai
lähtisinkö Tampereelle teatteria perustamaan?
Kun edellinen ajatus ei kaivannut valmistelua, olin päättänyt tehdä
tuttavieni kautta kyselyjä Tampereen suhteen.
Saatuani vast'ikään tämän homman alulleen palasin eräänä päivänä
kotiin asemalta, jonne olin vienyt erinäisiä kirjeitä. Astuin
huoneeseeni ja hämmästyin aika lailla, kun äkkäsin, että siellä oli
vieras odottelemassa. Mutta vielä enemmän hämmästyin, kun vieras nousi
keinutuolista tervehtimään, ja silloin tunsin hänet.
Edessäni seisoi Ruotsalaisen Teatterin johtaja Victor Castegrén ja
hymyili herttaiseen tapaansa.
— Anteeksi, että istun täällä kuin kotonani! — sanoi Castegrén
tervehtiessään. — Mutta kun sanottiin, että palaatte pian, niin
rohkenin jäädä odottamaan.
Kehoitettuani vierasta jatkamaan keinutteluaan istuimme pian
vaivattomassa keskustelussa pöytäni ääressä.
— Oletteko todellakin eronnut Suomalaisesta Teatterista? — kysyi
vieraani muutaman joutavanpäiväisen sananvaihdon jälkeen. — Olen siitä
yhtä hämmästynyt kuin kaikki muutkin. Arvelen kuitenkin, että asia
vielä järjestyy toisin.
— Ei, kyllä olen eronnut lopullisesti. Rupatettuamme erostani yhtä ja
toista teki vieraani hämmästyttävän kysymyksen.
— Ettekö haluaisi näytellä ruotsinkielellä? Suoraan asiaan! Olen täällä
kysymässä, ettekö haluaisi liittyä Ruotsalaiseen Teatteriin? — kysyi
Castegrén.
Hämmästyin perinpohjin. Nähtävästi Castegrén huomasi tämän, koska häntä
alkoi hymyilyttää.
— On ymmärtääkseni samantekevä etevälle taiteilijalle mitä kieltä hän
käyttää, — puheli hän yhä hymyillen.
— Tietysti, — myönsin hänen hymynsä tartuttamana. — Totta kai
samantekevä, jos osaa kieltä. Mutta minä en osaa ruotsinkieltä. En
puhu sitä kotiperintönä, vaan jälkeenpäin opittuna. Enkä muista tällä
hetkellä, olenko puhunut ruotsia Tukholman näyttelyn jälkeen, — ja
siitä on neljä vuotta.
— Hypätkäämme sen kohdan yli, — sanoi Castegrén vakavammin. — Tehän
puhutte varsin sujuvasti.
— Kaikkea muuta! — väitin. — Näyttämöllä on suuret vaatimukset kielen
suhteen. En ole koskaan harrastanut ruotsin kieltä siinä tarkoituksessa.
— Siksipä! — väitti Castegrén. — Jos vähänkin sitä rupeaisitte
tarkkailemaan, niin pienistä suomalaisista omituisuuksista pääsisitte
heti. Jos sallisitte, olisin kernaasti apuna sen vähän, mikä
mahdollisesti voisi tulla kysymykseen. Haluaisimme kiinnittää teidät.
Näin jatkui tämä hämmästyttävä keskustelu siksi, kunnes Castegrén oli
kumonnut pahimmat kielelliset epäilyni. Sen jälkeen siirryttiin aikaan,
jonka Castegrén tahtoi määrättävän kolmeksi vuodeksi. Olipa vauhtia
näissä esityksissä!
— En halua tehdä pitempiaikaista sopimusta kuin vuodeksi, — sanoin
torjuvasti.
— Ajatelkaahan nyt! — puhui Castegrén. — Te tulisitte ainoastaan
ensiluokkaisia rooleja varten, mutta ei voi tehdä mitään
suurisuuntaisempaa suunnitelmaa yhtä vuotta varten.
— Kaksi vuotta luulisin kuitenkin riittävän, — sanoin voitettuna. —
Mutta välikirjaa en voi tehdä pitemmäksi kuin vuoden ajaksi.
— Minkä tähden?
— Sen tähden, että pääsette minusta irti pikemmin, jos haluaisitte.
Mutta sanani voin antaa kahdesta vuodesta, jos niikseen on.
— Ette kolmesta? — kysyi Castegrén tutkivasti.
— En, — sanoin varmasti. — Suomalaisella taholla jäisivät kaikki
suunnitelmani siten ehkä ikuisesti tekemättömiksi. Enintään kaksi
vuotta voin ehkä uhrata, jos siihen suostutte —
— No, ajatellaan nyt sitten vain kahta vuotta, koska toisesta annatte
sananne —
— Niin, — sanoin kiinteästi. — Minä kyllä annan sanani, mutta teatteri
voi jättää sen huomioonottamatta itseensä nähden. Voitte olla uusimatta
sopimusta, jos haluatte. En loukkaannu siitä vähääkään. Tämän sanon sen
tähden, että epäilen pystyväisyyttäni.
— Mutta kun ensimmäisen vuoden kuluessa huomaatte epäilykset
aiheettomiksi, niin sitoudutteko silti seuraavaksi vuodeksi samoilla
ehdoilla? — kysyi Castegrén ja hymyili yhä yhtä herttaisesti.
— Sehän on selvä, kun kerran lupaan! — sanoin vakavasti.
— Sen asiankohdan voimme siis pitää ratkaistuna ja voimme siirtyä
palkkauskysymykseen, jos sallitte, — puheli Castegrén iloisesti. — Mitä
ajattelette siitä?
— Sen seikan luulen tuottavan koko lailla vaikeuksia, — sanoin pitkän
miettimisen jälkeen, jota vaitioloa ei vieraani yrittänytkään häiritä.
— Palkkauksen summasta en osaa sanoa sitä enkä tätä, sillä en ollenkaan
tunne teatterinne palkkaussuhteita. Mutta palkkauksen perusta on
mielessäni selvänä. Muuan ristiriitaisuus Suomalaisessa Teatterissa
johtui siitä, että siellä palkataan vanhemmuuden mukaan. Kun olin
nuorin ohjelmistoa kannattavista näyttelijöistä, ei palkkani ollut
palveluksieni mukainen. Kun olin tällaiseen menettelyyn tyytymätön
suomalaisella taholla, ei tietysti voi olettaa, että tyytyisin
samanlaiseen kohteluun toisaalla. Sellaiseen täytyisi olla erinomaisen
voimakkaita syitä. Kun niitä kuitenkaan ei ole myönteisellä puolella,
vaan päinvastoin kielteisellä — hyvinkin vakavia, esimerkiksi
juuri kielen tuottama lisätyö ja siitä johtuva hermojännitys,
niin pidän selvänä, että palkkani on oleva ohjelmistoni mukainen.
Selvemmin sanoen, teatterinne korkein näyttelijän palkka! Tämä on
periaatteellinen mielipiteeni. Palkan määrästä en sano mitään. Saatte
vapaat kädet mainitsemieni rajojen sisällä.
Nyt alkoi Castegrén miettiä, mutta pian hän teki reippaasti
palkkausehdotuksensa.
Ehdotus ei voinut olla hämmästyttämättä, sillä se oli runsaasti kaksi
kertaa suurempi kuin palkkani Suomalaisessa Teatterissa. Se tukki
lopullisesti kaikki epäröimiset. Olinhan tuuliajolla. Tamperekin näytti
epäiltävältä.
— Huomaan, että olen jo astunut niin reunalle, ettei ole muuta keinoa
kuin hypätä, — sanoin melkein kaihomielisesti. — Suostun ehdotukseenne.
Tämän jälkeen muuttui keskustelumme vielä paljon tuttavallisemmaksi.
Castegrén näkyi omaavan erinomaisen taidon asettua miellyttävän
toverillisuuden kannalle.
Puheltuamme hetken minua koskevasta ohjelmistosta ja muista
käytännöllisistä seikoista nousi vieraani lähteäkseen talosta, jossa
oli tehnyt niin oudon mullistuksen.
— Jos teille sopii, niin olette kai ystävällinen ja pistäydytte
huomenna kello neljältä teatterin kansliaan. Laitan välikirjat kuntoon
siihen mennessä, — puheli Castegrén hyvästiä heittäessään.
— Kyllä sopii! — sanoin kohteliaasti. — Kiitän vain teidän
erinomaisesta luottamuksestanne. Asianani on koettaa olla sen arvoinen.
Toivon, etten tuottaisi teille häpeää.
— Älkää puhuko! Tulemme toimeen erinomaisesti, lohdutti Castegrén vielä
eteisestä poistuessaan.
Palasin huoneeseeni kuin unissakävijä ja pysähdyin pöytäni ääreen
kokonaan hämmentyneenä. Tapahtuma tuntui ihmeelliseltä ja peräti
epätodelliselta.
Äkkiä avautui salin ovi, ja Eino Leino seisoi kynnyksellä nauravana ja
meluavana.
— Oo, oo, ooh! -huudahteli hän ja hyppi yhdellä jalalla
koulupoikamaisen vallattomasti. — Kuulin kaikki! Olen ollut hiiri
kuurussa ja sydän kurkussa koko ajan. Hei vain! Eipäs ollakaan yhtä
kynnessä!
Tästä tulee Bergbomille uutinen, joka panee huutamaan "venta holl,
housuni putoo"!
En voinut olla nauramatta ystäväni ilolle, ja nauru teki minulle
sanomattoman hyvää. Se huojensi hetken kireyttä. Sen ankaran hetken,
jolloin pitkäaikainen tuska vaihtui suureen huoleen.