Näihin aikoihin elettiin Arkadiassa tavallista vilkkaampaa elämää.
Näyttelijät halusivat saada aikaan joitakin pieniä parannuksia
vanhentuneisiin oloihin ja teatterin johto puolestaan erotti muutamia
näyttelijöitä.
Eräänä päivänä sanoi Ahlberg, että hänellä on asiaa, ja niin hän vei
minut ravintolan puolelle, jossa istui Eino Leinon kanssa.
— Oletko kuullut mitään välikirjastasi? — kysyi Ahlberg ilman mutkia.
— En.
— Kirjelmäsi ja välikirjasi oli Bergbom repinyt heti kappaleiksi, kun
sai ne käsiinsä. Oli tehnyt sen erikoisella ilolla ja intohimolla, —
selitti Ahlberg kiihtyneesti.
Se oli yllätys!
— Kuinka se on ymmärrettävä? — sanoin hetken kuluttua. — Kirjelmä oli
osoitettu johtokunnalle. Kuka on tästä kertonut?
— Se on sivuseikka, — sanoi Ahlberg kuivasti. — Tärkeintä on kai, että
saat kuulla tapauksen liian myöhään. Sattumalta sain kuulla tämän
vasta äsken, samalla kuin kerrottiin Bergbomin lähteneen tänä aamuna
ulkomaille.
— Johtokunta ei siis tiedä selkkauksesta mitään! — sanoin ihmeissäni.
— Jotakin ehkä sentään. On sanottu, että Bergbom on puhellut asiastasi
aito isällisenä kasvattajana. On lohduttanut uteliaita kyselijöitä
ystävällisellä hymyllä ja sillä suojelevalla selityksellä, että pieni
vastoinkäyminen vain kehittää lahjoja, ja vakuuttanut lopuksi, että
"kyllä hän tulee takaisin", — puheli Leino.
— Sitä lausepartta en kuule ensikertaa! — sanoi Ahlberg nyrpeästi.
— Tässä tapauksessa hän ei ole voinut tarkoittaa, mitä on sanonut,
— puhelin kuohuksissa. — Nyt hän sai tilaisuuden usein yritettyyn
kaatamiseen, ja hän teki sen. Puhe takaisin tulemisesta on teon
salaamista eikä muuta. Hän on heittänyt minut Arkadian ovesta hyvin
taitavasti ja sitten kiirehtinyt ulkomaille, ettei mitään uutta
vaihetta voisi syntyä. Sen pituinen se!
— Ei aivan, — sanoi Leino vakavasti. — Johtokunta ja johtokunnan
ympäristö voi ehkä torkahtaa Bergbomin kehtolauluun, mutta monet ovat
näistä huhuista kiihtyneitä. He näkevät tässä sellaista despotismia,
jota ei saa taide-elämässämme harjoittaa. Heidän mielestään sinun
taiteesi ja työsi on erottamattomana osana Suomalaisesta Teatterista.
He tahtovat ottaa hoitaakseen asian, jos sellaiseen suostut. Sitä
varten tulin tapaamaan.
— Olen kiitollinen heidän ystävällisyydestään, — sanoin pienen
miettimisen jälkeen. — Mutta selväähän on, että asia on auttamattomasti
kumossa, kun päätösvaltainen henkilö on poissa. Vaikka mitä
yritettäisiin, niin tilanne ei voisi korjaantua ennen syksyä. Tästä on
Bergbom ollut kyllin tietoinen. Hän on yllättänyt minut täydellisesti.
Olen kadulla, niinkuin sanoin, ja sen mukaan minun on toimittava
nopeasti.
— Mitä aiot? — kysyivät molemmat.
— Jos tarkoitatte vastaista toimintaani, niin siitä ei voi mitään
tietää sellainen mies, joka on päistikkaa tullut ulosheitetyksi,
— puhelin niin rauhallisesti kuin voin. — Täytyy ensin selviytyä
yllätyksestä ja siitä huumaavasta kuperkeikasta, jonka tässä
olen tullut tehneeksi. Tarkoitin vain lähimpiä toimenpiteitä.
Lahjanäytäntöni on ilmoitettava jäähyväisnäytännöksi! Siitä lähden
antamaan ohjeita.
— Jäähyväisnäytäntökö? — kivahti Leino, ja Ahlberg katsoi hämmästyneenä.
— Sehän on ensimmäinen tehtäväni! — sanoin lyhyesti ja nousin
lähteäkseni näyttämön puolelle.
— Minusta tuntuu, että nyt päättyy muuan ajanjakso Suomalaisen
Teatterin historiassa! -sanoi Leino ja siveli hermostuneena leukaansa.
— Tässä on Bergbom näyttänyt olevansa jarru, eikä kansallisen laitoksen
johtaja.
— Skandaali tämä on! — ärähti Ahlberg. — Despotismin skandaali!
— Niin tai näin! — sanoin kyllästyneenä. — Tällä hetkellä näen vain
sen, että olen joutunut kohtalokkaaseen tilanteeseen. Olen estetty
palvelemasta Suomalaista Teatteria.
— Ymmärrä nyt, jumaliste! — kimmastui Leino. — Näin julkea mielivalta
ei voi käydä päinsä keskellä Helsinkiä ja suomalaisen yleisön silmien
edessä!
— Mielivalta on jo tehnyt tehtävänsä, — sanoin hillitysti. — Onhan
ymmärrettävää, etten voi jäädä tällaiseen epävarmuuden tilaan kolmeksi
tai neljäksi kuukaudeksi. Ja mitäpä syksystä kostuisin? Kesäpalkka
olisi joka tapauksessa menetetty, vaikka onnistuisinkin Canossan
tieltä saamaan jonkinlaisen ala-arvoisen sopimuksen. Mutta työ sitten?
Antaisiko Bergbom myöskin työtä? Sitä en usko, sillä juuri työnihän
on tämän tilanteen synnyttänyt, ja työtäni on Bergbom jo niin usein
jarruttanut, ettei minun aikani enää riitä. Olen jo ennenkin huomannut,
että Bergbom on yrittänyt päästä minusta. Nyt hän luuli keksineensä
hyvän keinon ja oli heti valmis potkimaan minut kadulle. Tilanne on
selvä. Kadulta käsin on minun katseltava tulevaisuuttani eikä ruvettava
haaveilemaan. Luulen kyllä, että tarkoitus olisi paremmin tyydytetty,
jos nyt kokonaan kukistuisin, mutta en aio kukistua. Yritän ainakin
ensin taistella samojen asioitten puolesta kuin tähänkin asti, vaikka
en tällä hetkellä voikaan ymmärtää, kuinka päin se käy mahdolliseksi.
Lähin tehtäväni ainakin on selvä! Haluan sanoa jäähyväiset yleisölle,
joka on tämän vastenmielisen näytelmän ulkopuolella. Jäähyväisnäytännön
ilmoittamisen on ystävällinen keskustelunne tehnyt mahdolliseksi.
Kiitän teitä erikseen ja yhteisesti!
Jotenkin tähän tapaan päättyi tämä lyhyt ja kiihkeä keskustelu. Oli
tapahtunut perin kohtalokas vaihe elämäni taipalella.
Yllätyksen voima oli onneksi niin suuri, että mieleni oli kokonaan
turtunut. Pysyin ihmeteltävän rauhallisena. Kuinka merkillinen onkaan
suojeleva luonto! Vaikka elämäni työ oli murana ja murskana, niin
askartelin sentään tavalliseen tapaan.
Ymmärsin, että hirvittävä romahdus oli tapahtunut. Ymmärsin, että
taiteelliset ja aineelliset sillat olivat murtuneet, mutta tunteisiin
asti ei tämä tuhoisa romahdus päässyt. Se oli vain kuin kaukainen
tapahtuma, joka ei kyennyt murtamaan sisimmän olemukseni salpoja.
Järjen avuin en nähnyt turvaa enkä pelastusta missään. En koko
ympärilläni olevassa elämässä. Työni ja pyrkimykseni olivat merkinneet
elämää, ja nyt oli elämä tuhottu, sen valtimo katkaistu. Niin
ajattelin, mutta ajatus kulki etäällä, hyvin kaukana.
Näin tiesin tapahtuneen, näin ymmärsin olevan ja näin ajattelin, mutta
niin en tuntenut. Se oli merkillistä.
Tunsin, että olin turvassa. Missä? En tietänyt, mikä omituinen turva se
oli, mutta se oli järkkymätön kuin kallio.
Yllätys ei ollut järkyttänyt uskoa työhöni eikä työni merkitykseen.
Niin olen jälkeenpäin ajatellut.
Siinä luulen turvani olleen.
21.