Näytännön ensimmäinen näytelmä oli loppunut, ja minun oli pukeuduttava
"Tukkijokea" varten.
En tietänyt, kuinka "Johan Vilhelm" oli alkanut tai jatkunut tai
loppunut. En tietänyt muuta kuin sen, että kalliita ja arvokkaita
siteitä katkottiin näytös näytökseltä.
Toistakymmentä vuotta olin sormeillut lankoja yleisön ja taiteeni
väliin. Olipa siinä sekaisin sitkeitä ja hentoja säikeitä, ja kaikkien
niitten solmuissa oli paljon tuskaa, työtä ja riemua.
Nyt ne katkeilivat näytös näytökseltä, ja kun ilta vihdoin loppuu, niin
ei yhtään säiettä ole silloin jäljellä. Silloin ei mikään enää yhdistä
minua Arkadian yleisöön.
Luulin kuulevani särähteleviä sointuja, kun ajattelin näitten siteitten
katkomista. Vai oliko särähteleminen vain tunnetta omassa rinnassani?
En ollut varma. Elin kuin usvassa, mistä ei paljoa nähnyt eikä kuullut.
Vain kimmahtelevien sointujen äänen tunsin. Ne särähtelivät kipua
sieluni kammioihin.
Olihan vielä sentään kokonainen näytelmä jäljellä! Niin kauan saisin
vielä olla yhteydessä tämän yleisön kanssa, jolle olin satoja kertoja
parhaani antanut ja joka oli aina ollut minulle suosiollinen.
Tämä havainto virkisti ja ilahdutti. Vielä neljä näytöstä!
Kun näytelmä alkoi ja Turkan oli esiinnyttävä, olin valmis astumaan
Pietolan pirttiin samoin kuin kymmenesti ennenkin. Mutta ehdin
tuskin astua kynnyksen yli, kun pysähdyin kauhusta jähmettyneenä
ja silmäluomet painuivat umpeen. Huumaava, äkillinen räjähdys oli
kuulunut katsomosta! Luulin katon pudonneen tai jonkin muun kauhean
onnettomuuden tapahtuneen. Avasin kuitenkin silmäni ja havaitsin
tapahtuman oikean laadun.
Kättentaputus oli räjähtänyt niin äkkiä ja niin yht’aikaisesti, ettei
sitä voinut heti sellaiseksi käsittää, varsinkaan, kun ei ollut
tervehdysaplodin aika. Sen uudistamisen outous hämmästytti melkein yhtä
paljon kuin sen hirvittävä voimakin.
Selviydyin kuitenkin pian kiittämään ja näin silloin edessäni
peloittavan täyden katsomon. Se oli katonrajaa myöten niin täyteen
ahtautunutta yleisöä, etten sellaista tungosta ollut milloinkaan ennen
nähnyt. Näytti kuin aitiot ja parvet ja seinämät olisivat pursuneet
esiin tiheitä ihmisjoukkoja, joiden välissä ei ollut tilaa eikä ilmaa.
Räiske lakkasi vihdoin, ja näytäntö pääsi kulkemaan omaa kulkuaan.
Tämä pieni välikohtaus ja näytelmän meluava luonne vaikuttivat kai
sen, etten enää tuntenut katkeavien säikeitten särähtelyä. Antauduin
näyttelemisen huumaan ja heräsin todellisuuteen vasta viimeisessä
kohtauksessa.
Nyt olin siis lopussa! Kaikki nuoruuden kuvittelut, kauniit mielikuvat,
monet teot ja tuhannet toiveet loppuivat tähän!
Esirippu laski. Se katkaisi viimeisetkin säikeet. Se kolahti
permantoon, ja sielussa särähti vihlova epäsointu. Poistuin kiireesti
näyttämöltä, mutta hurjistunut käsien pauke kutsui takaisin.
Niin tosiaan! Onhan kiitettävä ystävällistä yleisöä. Kumarran kerran,
mutta kun ojennan itseni, saan kukkaryöpyn silmilleni. Sävähdän pieniä
kukkakimppuja ja väistyn toiseen paikkaan. Kumarran taas, mutta kun
nostan pääni, tupruaa taas kukkia kaikkialta. Huudetaan ja paukutetaan
käsiä. Kukkia sataa! Sataa!
Otan permannolta yhden kimpun ja toisen saan ilmasta käteeni. Hälinä,
huuto ja pauke kasvavat. Kun taas nostan pääni ja luon silmäni
katsomoon, on ilma täynnä pieniä, lentäviä kukkakimppuja. Niitä
sataa riveiltä ja lentelee permannolta. Nostan käsivarren kasvojeni
peitteeksi paikallani. Näyttämön permanto saa vähin erin paksun
kukkapeitteen. Mihinkään ei voi astua tallaamatta kukkia, eikä kasvoja
voi paljastaa, sillä tuisku jatkuu ja huuto ja räiske.
Kun huomaan, että kukkasade hellittää, paljastan kasvoni ja kumarran.
Käsien taputus kiihtyy hillittömäksi, raivokkaaksi.
Esirippu työskentelee uudelleen. Laskee ja nousee. Käyn kiittämässä
monet monituiset kerrat kahlaten kukkien joukossa. Mutta joka kerta,
kun esirippu laskee, ilmestyy näyttämölle poimijoita. Monella on syli
täynnä. Minä olen kadottanut nekin ainoat, jotka minulla oli.
Sitten vasta, kun esirippu ei enää nouse, ehdin antaa poimijoille
luvan, joka ei kuitenkaan ole enää muu kuin muotoasia. Joku neitonen
huomaa kuitenkin, ettei minulla ole ainuttakaan kimppua. Hän on
ystävällinen ja antaa yhden omista poimimistaan.
Kiitän ja poistun pukuhuoneeseeni.
Kaikki on ohi. Tunnen itseni hyvin väsyneeksi. Viimeinenkin jännitys on
lauennut.
Istahdan raskaasti kuin pitkän matkan kulkenut.
Ajatus välähtää kuin pilvestä. Matkanko? Minkä matkan?
Niinpä tosiaan!
Olen kulkenut sinisen siltani päästä päähän. Utuisten unelmien ja
korkeitten pyrkimysten siltaa ei ole enää.
Sinisen sillan viimeinen palkki hautaantui kukkien alle.