Olin liiankin selvillä siitä, että se tilanne, mihin Bergbom oli
saattanut itsensä johtokunnan läsnäollessa, ei jäisi ilman joitakin
toimenpiteitä minua kohtaan. Olin kolmentoista vuoden aikana niin
tottunut näihin temppuiluihin, että odotin uutta ansaa joka hetki.
En yrittänytkään ajatella enkä keksiä, mistä päin tai millä
hetkellä ansa heitettäisiin kaulaani, sillä ne eivät koskaan olleet
vähimmässäkään yhteydessä työskentelyni tai näyttelemiseni kanssa.
Se oli kummallisinta. Näyttelemisestäni ei Bergbom ollut milloinkaan
riitaa rakentanut, eikä hän siihen viime vuosina ollut edes
kajonnutkaan.
Nytkin syntyi ristiriita muusta, mutta ei taiteesta. Sain uuden
välikirjan seuraavaa vuotta varten samassa järjestyksessä kuin
kaikki muutkin näyttelijät. Mutta välikirjan ehdot eivät olleet
oikeudenmukaisessa suhteessa aikaisempiin lupauksiin nähden.
Asiakirja ei sellaisenaan ollut työn tunnustuksen synnyttämä, vaan
jonkinlaiseksi välttämättömäksi pahaksi tarkoitettu. Siinä suhteessa se
näytti niin selvältä, ettei edes voinut suututtaa.
Lähetin välikirjan takaisin ja pyysin johtokuntaa harkitsemaan
uudelleen välikirjan ehtoja, joista ilmaisin eroavan mielipiteeni. Sen
pohjalla pyysin uutta ehdotusta.
Olin niin yksinkertainen, etten vielä tällöinkään ymmärtänyt todellista
tilannetta.
Jäin odottamaan uutta välikirjan ehdotusta, tai vaikka ei sitäkään,
niin ainakin jonkinlaista neuvottelua asian selvittämiseksi lopulliseen
pisteeseen.
Kuinka yksinkertainen olinkaan!
20.