Eino Leinon "Sota valosta"-näytelmän harjoitukset olivat alkaneet.
- Minä tajuan tämän runollisen kielen erinomaisen kauneuden, — sanoi
Ahlberg minulle heti ensimmäisten harjoitusten jälkeen. — Mutta älyän
myöskin, ettei minun ääntämistapani sovellu tähän. Onko Eino puhunut
sinulle minun puolestani?
— Kyllä hän puhui ja sanoi, että haluaisit perehtyä minun
kielenkäyttööni —
— Noo, — sanoi Ahlberg hymyillen. — Olet liian kohtelias, tai Leino on
kaunistellut asian. Enhän voi yks kaks perehtyä sinun pitkäaikaiseen
työhösi. Ajattelen nyt aluksi vain tätä rooliani. Olen, näet, seurannut
sinun kielenkäyttöäsi siksi kauan, että huomaan virheeni mahdottomiksi
ainakin tässä näytelmässä. En ole, Jumalan kiitos, vielä niin vanha,
etten tätä ymmärtäisi, mutta toinen seikka on asian parantaminen.
Luuletko, että voisit auttaa tilannetta? Haluaisitko —
— Tietysti haluan! — keskeytin iloisesti. — Olen varma, että saamme
Väinämöisesi asuun, joka miellyttää sinua. Olen iloinen, että alan jo
saada seuraa. Olen sitä jo kauan odotellut. Näin tulee tämä näytelmä
tekemään uuden aloitteen, kun ainakin kolme isoa roolia tulee kulkemaan
samoja kielenkäytön latuja.
— Niin. Eino kertoi, että luet Hilma Rantasenkin kanssa. Siis Louhi,
Ilmarinen ja Väinämöinen! Minä tietysti tulen olemaan jääräpää, mutta
iloitsen kuitenkin, kun saan olla mukana.
Tämä keskustelu johti työhön ja aikamoisiin tuloksiin. Kun ensi-ilta
oli onnellisesti sivuutettu, oli lähin seurapiirimme ihmeissään
Ahlbergin erinomaisesta ja ennenkuulumattomasta kielenkäytöstä.
Ihmeteltiin ja iloittiin ja onniteltiin Ahlbergia, joka tyytyväisenä ja
kohteliaana siirsi kiitokset minulle.
— Kiitos kuuluu sille miehelle, jolle kuuluu ansiokin, — puhui Ahlberg
nuorekkaasti. — Minä vain iloitsen, että olen päässyt mukaan. Ja
toivon, että kaikki pääsevät! Halme on avannut Suomalaiseen Teatteriin
uuden kehityskauden jo aikoja sitten, mutta minä vieroksuin sitä, sillä
minä epäilin itseäni. Olenhan turkulainen! Nyt arvelen kuitenkin, että
ehkä on parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
— Jo Kullervossa huomasin, että tässä oli suuri asia alullaan, —
puheli runoilija Erkko kiinteän matalaan tapaansa. — Tahtoisin
sanoa, että Halme on virittänyt kielemme kanteleen kalevalaiseen
vireeseen ja pannut sen soimaan sointuja, joita emme olleet siihen
asti kuulleet kauniista kielestämme. Emme olleet kuulleet, sillä ne
olivat joskus hukkuneet piilopirttien turvekattojen alle tai johonkin
muuhun arkailevaan olotilaan. Halme on ne kaivanut esille, ties
minkä jumalaisen innoituksen valtaamana. Näin sanon sen tähden, että
Halme itsekin sanoo, ettei hän tiedä muuta kuin sen, että äänellinen
kielenkäyttömme oli hänen mielestään niin rumaa, ettei se vastannut
kielen muutakaan, mutta varsinkaan ei sen kalevalaista kauneutta. Se
pani hänet kulkemaan kujilla ja turuilla, kuuntelemaan tavujen sointuja
sivistyneissä ja sivistymättömissä piireissä. Se pani hänet kokoilemaan
sirpaleita ja niistä muodostamaan järjestelmän, jonka käyttelyssä
hän yksin on mestari. Mutta eilisessä näytännössä kuulimme ihmeen.
Kuulimme, että meidän ystävämme Axel Ahlbergkin, jolle kasvatus ja
kotiseutu tuottavat erikoisia vaikeuksia, oli astunut tälle uudelle
uralle. Tapaus ilahduttaa minua sanomattomasti, sillä minä äkkäsin
heti erotuksen eilisen ja entisen puhetavan välillä. Uskallan väittää,
että kuulin tämän eron, vaikka en itse pysty sitä noudattamaan. Minä
ärähtelen puhuessani, niinkuin Halme sitä nimittää, ja minä älyän,
että se on hyvin rumaa. Olen vanhan polven mies enkä voi enää auttaa
itseäni, mutta minä iloitsen kielen puolesta ja niitten puolesta, jotka
voivat palvella tätä suurta asiaa.
— Oikein sanoit! - jatkoi Eino Leino. - Asia on suuri ja kaunis, ja
sitä suuremmaksi se muuttuu, mitä laajemmalle harrastus levenee.
Tiedän, että juuri tämä toivo kuuluu Halmeen vakavimpiin pyrkimyksiin.
Siksi oli eilinen laajentuminen kuin kynnyksen yli astuminen. Halme
ei ollut enää yksin. Oli jo muita mukana. Tämä oli mielestäni
kulttuurihistoriallinen tapaus, jolla on vielä se erikoinen viehätys
minuun, että sattumoikseen oli minun näytelmäni esitettävänä.
— Ei se ollut sattuma, vaan suoranainen syy! — väitti Ahlberg.
— Niin minäkin olen tämän käsittänyt, — sanoi Erkko. — On mielestäni
selvää, että kalevalainen näytelmä tähän tarvittiin. Ja asian arvon
mukaista on, että niin tapahtui. Se ihastuttakoon meidän kansallista
mieltämme! Muistakaamme, että eilinen ilta oli merkkitapaus Arkadian
näyttämöllä!
Keskustelu jatkui vielä pitkään ja hyvinkin seikkaperäisesti. Olimme
innostuneita kuin nuoret poikaset, niinkuin siihen aikaan aina
oltiin kaikesta, mikä viittasi edistykseen ja suomalaisen kulttuurin
kehitykseen.
Kuvailtiin toivorikkaina ja kaunein värein sitä uutta tietä, jota
kansallinen näyttämö tulisi tulevaisuudessa aukomaan ihanan kielemme
äänellisen kauneuden merkeissä. Kuvailtiin nopeita voittoja, sillä
todellisuus oli pohjana. Sitkeätä työtäni ylistettiin ja sille
rakennettiin uljas pilvilinna, joka pystytettiin Arkadian näyttämölle.
Pilvilinnako?
Niin! Haaveeksi ja pilvilinnaksi jäivät kaikki suunnitelmat, sillä
ei kukaan meistä voinut aavistaa, kuinka lähellä tuho uhkasi näitä
kauniita kuvitelmia.
Pian oli lähenevä se kaamea päivä, jolloin sokeus ei nähnyt eikä
ymmärtämättömyys tajunnut merkkipäivää Arkadian näyttämöllä.
18.